Part 3

-- Ollaan hätäilemättä tämä loppukin aika. Minun kuolemaani ei ole kukaan syrjäinen syyllinen, vaan ehkä minä itse.

-- Eihän oma mies ole syrjäinen, väitti Kustaava.

-- Kyllä sen täytyy hakea rohtoja, vaikka menköön viimeiset pennit, mutta eihän siltä menekään.

-- Ei pakoteta, sillä syrjäinen se on ja joutaa olla syrjäisenä loppuun asti.

-- Mitä sinä nyt puhut, ihmetteli Kustaava. -- Hourailuahan tuo on.

-- En minä houraile, vakuutti sairas. -- Minulla on selvempi ymmärrys kuin milloinkaan ennen. Jos olisin ennen ollut näin selvällä ymmärryksellä, niin minulla olisi mies, joka sairaana ollessani istuisi tässä luonani eikä ainakaan sunnuntaina juoksentelisi tuohien kiskonnassa.

-- Tuohien kiskontaanko isäntä sanoi menevänsä? kysyi Kustaava.

-- Niin. Ei kuulunut arkipäivinä joutavan. Olisi vienyt Veertinkin, mutta heittihän, kun sanoin, ettei toki opettaisi lastansa noin julki jumalattomaksi.

Kustaava ei tahtonut puhua pahaa isännän ahkeruudesta.

-- Tokkopa tuo sunnuntaipäivänä kovin paljon kiskonee, hän sanoi. -- Se minusta on pahempi, kun ei raski ostaa rohtoja. Se ei usko sinun kuolevan tähän tautiin: Kyllä se muuten rakastaa sinua, ja kyllä sinäkin rakastaisit häntä, jos se ymmärtäisi ja tietäisi olla luonasi. Vai etkö sinä ole rakastanutkaan, kun äsken sanoit, että jos olisit ymmärtänyt, niin sinulla olisi mies, joka istuisi tässä?

-- Niin sanoin ja niin olisi, myönnytti sairas.

-- Vai niin, ihmetteli Kustaava. -- Oliko se puhe sittenkin totta, että sinä pidit Kurkisen Simosta?

-- Saatanhan minä tuon nyt jo sinulle sanoa: totta se oli, hänestä minä pidin.

-- Sepä kummallista, ihmetteli Kustaava uudestaan. -- Kaikki ihmiset sanoivat silloin, että sinä hylkäsit Simon.

-- En minä hylännyt, sanoi sairas. -- Mutta minkä minä taisin, kun Simo takertui Agaattaan.

-- Siinä on varmaan tullut Simolle suora erehdys, päätti Kustaava.

-- En tiedä, mikä lienee tullutkaan, mutta niin se päättyi, ja totta oli niin päättyväkin, sanoi sairas huokaisten raskaasti.

-- Niin on ollut, myönnytti Kustaava. -- Ja kyllähän Kaspo on kunnollinen mies. Tuskinpa Simo olisi osannut niinkään hyvästi hoitaa taloa. Sanovat, että se ryyppäisikin, jos olisi varoja. Mutta eihän Kaspo isäntä osta milloinkaan viinaa.

-- Onhan siinä hyvääkin, myönnytti Heta ja kysyi: -- Ottaisitko sinä Kaspon mieheksesi?

Kustaava aivan ällistyi.

-- Minäkö? Mitä sinä nyt. Mikä otettava se on.

-- Kyllä se on jo ensi kesänä, vahvisti sairas.

-- Vaikka olisikin, sanoi toinen -- niin mitä sinä mainitsetkaan minusta, köyhästä akasta.

-- Älä pahastu, pyyteli sairas. -- En minä sano tätä leikillä enkä kadehtien. Toivoisin vain, että lapseni saisivat sellaisen äitipuolen kuin sinä olet.

Tämä oli kovin suuri luottamuksen osoitus Kustaavalle, ja häneltä pääsi itku. Jos hän oli ennenkin pitänyt tästä asuntotalonsa emännästä, niin nyt hän olisi tehnyt vaikka mitä sen mieliksi. Hän ei osannut pitkään aikaan vastata mitään, itki vain ja siveli sairaan jalkoja.

-- Etkö tahtoisi olla minun lapsillani äitipuolena? kysyi sairas. -- Älä kysele tuollaista, kielteli Kustaava. --

Arvannethan tuon kysymättäkin, että mielelläni minä olisin ja tekisin, mitä sinä vain toivot. Mutta jos sanotaan suoraan, niin Kaspo on siksi rakas rahaan, että se etsii vaikka mistä asti sellaisen, jolla on perintöä.

-- Niin taitaa olla, myönnytti sairas huoahtaen. -- Mutta lupaa kumminkin minulle, että asut tässä niin kauvan, kuin vähänkin voit.

-- Sen minä lupaan, sanoi Kustaava. -- Mutta jos Kaspo käskee, niin silloin minun täytyy muuttaa toiseen paikkaan.

-- Älä muuta ensi käskylläkään, neuvoi Heta. -- Minä puhun vielä ennen kuolemaani Veertille, että sekin pitää sinun puoltasi ja houkuttelee isäänsä.

Sairas oli tullut puhuneeksi niin paljon ja kiihkeästi, että sitä seurasi kova rykimispuuska. Hiki valui suorastaan otsalta. Kustaava auttoi syrjälleen kääntyessä ja pyyhki hikeä otsalta. Sitä tehdessä kuohahti hänessä harmi niitä kohtaan, joita piti syyllisinä Hetan sairauteen. Hän oli tähän asti uskonut, että ehkä on Kaspossa ollut jotain miellyttävää, koska Heta on sen ottanut. Mutta kun hän nyt oli kuullut, miten tuo asia oli tapahtunut, niin hyvät luulot loppuivat ja hän sanoi:

-- Kyllä minä vielä väitän, että sinä raukka kuolet tuon Kaspon saituruuden tautta. Sitä hullua piti työmiehenä, ettei tarvitsisi maksaa palkkaa, mutta kallis työmies siitä sittenkin tuli. Siitä kivenheitostahan tämä tauti sai alkunsa.

-- Sallittu se oli, huomautti sairas. -- Ei se olisi heittänyt, jos ymmärsin kohdella taitavammin.

-- Ettäkö ei olisi saanut lyödä sitä viuluntekelettä kappaleiksi?

-- Niin, ja vielä siinä oli sen edellä yksi asia, jota en ole sanonut kellekään.

-- Niinkö. Mikä se oli? uteli Kustaava.

-- Ei se ole tarpeellinen tietää.

-- Eikö? Vaan minäpä arvaan, sanoi Kustaava: -- Parta-Jaakko oli suuttunut sinuun minun tauttani, koska et sanonut silloin etkä sano nytkään.

-- Ei sinun tauttasi, vakuutti Heta.

-- Aivan varmaan, vakuutti Kustaava huolestuneena. -- Et sinä sitä muuten salaisi. Mutta miksi se ei heittänyt minua sillä kivellä? Minä olisin paljon paremmin joutanut kuolemaan.

-- Entäs lapsesi? sanoi sairas.

-- Herra on orpojen isä.

-- Niin on minunkin lasteni, huokasi sairas. -- Mutta ettet tyhjää arvaileisi etkä huolehtisi, niin sanon senkin toisen asian: Parta-Jaakko suuttui minuun siitä, kun nostin sinun poikasi hänen tekemäänsä uuteen kätkyeeseen.

Kustaavan silmistä välähti viha Parta-Jaakkoa kohtaan, mutta se meni pian ohitse, ja hän alkoi haikeasti valittaa, että hänen ja hänen lapsensa piti olla syyllinen Hetan ennenaikaiseen kuolemaan.

-- Älä voivottele suotta, sanoi Heta. -- Ei se ole sinun syysi, eikä voivotellen parane.

-- Ei parane, ei parane, mutta kyllä tuo koskee, kun hyvästä teostasi sait tuollaisen palkan. Millä minä sen sovitan?

-- Jo se on sovitettu, lohdutteli sairas. -- Ja jos tahdot vielä sovittaa, niin hoidahan lapsiani, varsinkin nuorinta.

Kustaavalle oli tullut niin ikävä mieli, ettei jaksanut paljon puhuakaan. Ja osoittaakseen, että hänellä on halu täyttää sairaan pyyntö, lähti hän taas katsomaan kiven luona leikkiviä lapsia. Mennessään hän jo kuuli oman poikansa kimakan itkun. Se oli kaatunut kiveen ja loukannut otsansa, jota Veerti parhaillaan hatullaan paineli. Siihen liittoon joutui Kustaavakin, ja kun Veerti huomasi tämän huolestuneet kasvot, alkoi hän lohdutella, ettei otsaan tullut verihaavaa.

-- Mitäpä siitä, jos olisi tullutkin, sanoi Kustaava ottaen lapsen syliinsä. -- Taluta sinä veljeäsi, niin mennään lähemmäksi pihaa, ettei äitisi tarvitse niin paljon huolehtia.

-- Onko äiti nyt kipeämpi? kysyi Veerti katsoen Kustaavan silmiin.

-- Ei ole tavallista kipeämpi, vastasi Kustaava odotellen, että Veerti alkaisi taluttaa veljeänsä.

Mutta tällä oli huolenaan viulu, joka oli jäänyt huonoon korjuuseen, ja hän koetti viihdytellä veljeänsä jäämään jälemmäksi, että voisi Kustaavan huomaamatta käydä pistämässä varmempaan piiloon. Kustaava ymmärsi asian ja sanoi:

-- Käy vain korjaamassa talteen viulusi, en minä puhu siitä kellekään.

Veertiä näytti hävettävän, kun kuuli, ettei se ollutkaan enää salaisuus. Hän kävi kiireesti kätkemässä viulunsa ison kiven alle ja palattuaan veljeään taluttamaan varmemmaksi vakuudeksi pyyteli:

-- Älkäähän, hyvä Kustaava, sanoko äidille.

VII.

Kivimäen Heta kuoli kohta sen jälkeen, kun hän oli uskonut salaisuutensa ja toivomuksensa Kustaavalle. Yhä suuremmalla valppaudella Kustaava jatkoikin vainajan poikien vaalimista ja teki muutakin työtä, niin paljon kuin jaksoi ja kerkesi. Moni syrjäinen alkoi uskoa, että kiihoittimena tähän oli toivo päästä emännäksi.

Lipposen Annastiinakin tuli nyt entistä palvelustoveriansa tervehtimään. Kustaava ei hänen tulostaan ihastunut, sillä hän aavisti siitä seuraavan ikävyyksiä. Kun Kaspo oli epäillyt omaakin vaimoaan, että se jakeli talon ruokavaroja kylän köyhille, niin tottahan ventovieras joutui vielä enemmän epäilyksen alaiseksi.

Annastiina ei alkupuheista päättäen näyttänyt olevan oman voiton pyynnöstä matkalla. Hän vain hymyili merkitsevästi Kustaavalle ja, saatuaan kahdenkeskisen tilaisuuden, alkoi kiitellä:

-- Sinulle on nyt taas onni tarjona, kun vain et anna luisua läpi käsien.

-- Onpa tämä hyväkin onni, sanoi Kustaava välinpitämättömästi. -- En ole ikipäivinä tarvinnut näin aamusta iltaan ahertaa kuin tässä.

-- No jaksathan sinä tämän vähän ajan, puolen vuotta, aivan valittelematta, lohdutteli Annastiina.

-- Mikä helppo se sitten puolen vuoden perästä tulee? kysyi Kustaava.

Annastiina tuuppasi Kustaavaa olkapäähän ja silmää iskien supakalta soplatti:

-- Katsos tätä, kun ei ole ymmärtävinään. Puolen vuoden kuluttuahan miehet saavat ottaa toisen emännän.

-- Ottakoon vain vaikka vähän ennenkin, sanoi Kustaava ääntänsä alentamatta. -- Tämän viran luovuttaa mielellään milloin hyvänsä.

-- Älä sinä puhu leikilläsikään tuolla tavalla, supatti Annastiina. -- Hyvä tässä, velattomassa talossa, on olla emäntänä.

-- Eivätpä tuon Heta vainajankaan päivät kovin kadehdittavilta näyttäneet, sanoi Kustaava.

-- Mitä tuosta Hetasta, virkkoi Annastiina halveksien. -- Isältä peritty koti ihmisellä ja sittenkin totteli Kaspoa niin, ettei keittänyt kahviakaan kuin suurimpina juhlina.

-- Mistäpä keittänee, jos ei isäntä tuo, sanoi Kustaava antaen huomata, ettei ole nytkään kahvin toivoa.

-- Sen nyt tietää, ettei Kaspo tuo, jos ei itse hanki. Mutta luulisi tuon sinulle tuovan, kun tietää, että olet emäntänä ollessasi juonut joka päivä.

-- Missä pakossa se minua herkuttelisi enemmän kuin omaa emäntäänsä. Ja hyvin näkyy tulevan toimeen ilmankin.

-- No, eihän sinun auta siitä valittaminen, myönteli Annastiina. -- Mutta älä toki rapea riekkumaan yksinäsi kaikkia töitä ja olemaan kahvitta, jos pääset tähän emännäksi.

Kustaava kiivastui.

-- Mitenkä minä tähän pääsen, sillä jos isäntä ottaakin toisen vaimon, niin ei se näin köyhää ota, ei vaikka...

-- Älä puhu sillä lailla kellekään muille, sohisi Annastiina, -- Sano Hyttis-vainajan antaneen muiden tietämättä muutamia satoja, jotka ovat velkana, niin ei Kaspo mene edempää etsimään.

Kustaavan täytyi nauraa, vaikka harmittikin.

-- Ettäkö minä rupeaisin valehtelemaan. Ja uskoisiko sitä kukaan, saati sitten Kaspo Haverinen.

-- Annetaan asian kuulua muualta päin, niin kyllä uskoo, sanoi Annastiina salaperäisesti. Ja iskien silmää hän lisäsi: -- Sellainen puhe on jo kiertämässä, ja arvannethan, kuka sen on alkanut.

Kustaava katsoi ihmetellen ja kysyi:

-- Mutta arvaako Annastiina, mikä elämä siitä sitten seuraisi, kun ei rahoja löytyisikään?

-- Vieläpä siitä mikä. Ei sen tautta vihkimistä pureta. Sanot vain, että ne ovat olleet ja menneet. Ei niiden itarain ukkojen kanssa pääse eteenpäin, jos ei kaunistele asioita. Eikä sinun itsesi tarvitse mainitakaan rahoista. Koeta vain saada Kaspo uskomaan, että sinun ollessasi emäntänä talo rikastuu ihan silmin nähtävästi. Kahvistakin voit sanoa, että jos tämä terveys pysyy tallella, niin ei keitetä juhlinakaan. Kyllä sinä sillä keinolla voitat.

Kustaava vain kuunteli. Jos tämä neuvonantaja olisi ollut luotettavampi ihminen, niin hän olisi tuntenut suurtakin iloa. Mutta hän aavisti, että tälle hyvän toivojalle pitäisi olla jotain antamista, ja mitäpä hänellä olisi. Vaatteetkin, ainoa omaisuus, olivat jo vähentyneet ja kuluneet. Ei ollut hyvä luopua viimeisistään, kun tarvitsi lapselleenkin. Kustaava toivoi, että Annastiina palaa tyytyväisenä, kun sitä ystävällisesti puhuttelee.

-- Onko isäntä ollut terveenä? hän kysyi tarkoittaen vanhaa Lipposta.

-- Mikä isäntä tuo on, vanha, taloton ruoti-ukko, tokaisi Annastiina.

-- Onhan se ollut isäntä, lohdutteli Kustaava. -- Ja niin minä olen kuullut, että sitä kaikissa taloissa kohdellaan ja hoidetaan kuin talon vanhusta.

-- Jospa hoitanevat, mutta mitäpä hyötyä siitä lienee minulle ja pojalle.

-- No, kyllähän Annastiina yhden lapsen kanssa tulee toimeen.

-- Olenhan minä tähän asti tullut, mutta kun ottivat sen ukon elättääkseen, niin nyt ne ympäristön emännät eivät anna kuin hyvin toisinaan ja leipäainetta senkin. Nythän minä läksin kiertelemään näissä laitataloissa, että jokainen osaltaan pistäisi pienenkään kipenen voita talven varaksi.

"Nyt se on pula edessä", ajatteli Kustaava, mutta ääneen sanoi:

-- Antanee nuo toki lehmilliset, ja voisihan tämänkin talon isännältä kysyä.

-- Siltä ei saa silmäänsäkään, jos et sinä anna, sanoi Annastiina.

-- Enhän minä uskalla antaa toisen tavarata.

-- Tuon verran, naulan tai puoli. Kuka sitä älyää, kun ottaa viisaasti. Jos sitten kääräiset tuohilevyn sisään ja pistät tuonne halkopinon päälle, niin ei kukaan huomaa minun saaneen mitään.

-- Kyllä minä antaisin mielelläni, jos olisi, selitti Kustaava aivan kuin anteeksi pyytäen. -- Mutta minulla on sellainen luonto, etten voi liikutella toisen tavarata.

-- No, eihän sille sitten voi mitään, myönnytteli Annastiina.

Hänen kasvoistaan ja katseestaan huomasi, että ystävyys on loppumaisillaan. Hän näki joutavansa pois ja asettaen äänensä surulliseen sointuun alkoi puhella matkastaan.

-- Pitääkin tästä lähteä kiertelemään tuolla Heinälahden mökeissä. Siellä ovat ennen yksilehmäisetkin pistäneet voikipenen, ja jos ei ole ollut voita, niin on niillä ollut jotain muuta, mitäpä milläkin. Ne muistavat vielä, ettei minun kotonani tarvinnut käydä kuivin suin.

Kustaava ymmärsi yskän ja hänelle tuli vaikea olla.

-- Jo piti sattua ikävästi, kun ei ollut kahviakaan, hän valitti aivan vilpittömästi. -- Ottaisiko Annastiina, jos hakisin miesvainajaltani jääneen silkkisen kaulahuivin puoliskon?

-- Mitäpä minä silläkään, sanoi Annastiina jurosti ja lähti matkalle.

Kustaava jäi taistelemaan omantuntonsa kanssa. "Olisiko sittenkin pahasti, kun en antanut voita? Olisihan sen voinut mitata puntarilla ja kuitata palkasta. Nyt jäi Annastiina pahalle mielelle, ja kuka tietää, mitä se puhuu. Tuskin hänkään toivoo enää, että pääsisin tähän emännäksi."

VIII.

Heinäjärven koillisen lahdelman pohjasta alkoivat kyläkunnan laajat niityt, joiden takana oli muutamia mäkitupia ja torppia. Heinänkorjuun aikana oli niityllä vilkasta liikettä, mutta muuna aikana olivat nämä takaliston asukkaat erillään muusta maailmasta. Sydäntalven aikana ei ollut pienempiin asuntoihin muuta tietä kuin suksenlatu tai jalkapolku.

Tällaiseen torppaan oli Kustaavakin joutunut asumaan yksin poikansa kanssa. Talvi oli parhaillaan. Kustaava kehräsi tappuroita, ja poika Ville lukea jutisti käskyjä aapisestaan. Lukeminen alkoi poikaa väsyttää, ja hän kysyi:

-- Milloinka Olka tulee pois?

-- Ei se tulekaan, oli vastaus.

-- Minkätähden ei tule?

-- No etkö sinä ole vielä päässyt sitä asiaa ymmärtämään? Olkan isä ja äiti menivät pitkän matkan päähän asumaan, eivätkä ne tule enää tähän.

-- Minkätähden ne menivät? uteli poika.

-- Ne menivät sentähden, kun siellä on parempi mökki, selitti Kustaava.

-- Minkälainen on parempi mökki?

-- Et sinä sitä vielä ymmärrä.

-- Sanokaahan, äiti. Onko se niinkuin Kivimäki?

-- Ei Kivimäki ole mökki. Se on talo, jossa on kymmenen lehmää ja hevosia. Mutta se Olkan isän nykyinen mökki on parempi tätä mökkiä sentähden, että siinä voipi elättää neljä lehmää ja hevosen.

-- Eikö Olka tule käymäänkään? kysyi taas poika.

-- Ei se tule, kun ovat aikoja sitten vieneet pois kaikki tavaransa.

-- Mennään me sinne.

-- Ei, hyvä lapsi, ei ne huoli meitä köyhiä sinne toiseen kylään. Meidän täytyy olla täällä. -- Ja luehan vain, äläkä ajattele muuta.

Poika alkoi väkinäisesti tavailla, vaikka ajatuksissaan muisteli mökin entisen asukkaan pientä tyttöä, jonka kanssa oli ennen kilpaa opetellut lukemaan. Nyt, jolloin ei ollut kilpatoveria, tuntui lukeminen aivan tarpeettomalta ja ikävältä.

Kustaava jatkoi kehräämistään. Hänen kasvonsa olivat viime näkemästä paljon vanhentuneet ja surkastuneet. Vaatteetkin olivat toden perään niinkuin "köyhällä akalla", jolla nimellä hän oli joskus itseänsä nimittänyt. Silloin oli vielä ollut ylpeyttä jäljellä, mutta nyt oli köyhyys painanut pään alas. Huolestunein katsein hän seurasi tappurain kiertymistä rihmaksi ja oli taas omissa ajatuksissaan.

Poika oli päässyt käskyjen päätössanoihin ja tavaili: mi-minä he-herra sinun ju-jumalasi olen ki-kiuvas jumala...

-- Mitenkä sinä luet? kysyi Kustaava havahtuen ajatuksistaan. Ei siinä ole "kiuvas". Katso sinä tarkemmin.

Poika alotti uudestaan, mutta "kiuvas" siitä sittenkin pyrki tulemaan.

-- Ajattele sinä mitä luet, neuvoi Kustaava. -- Ei kirjassa puhuta saunan kiukaista. Siinä luetaan Jumalasta ja sanotaan, että hän on kiivas Jumala, joka etsiskelee isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen. Ymmärrätkö sinä, mikä on sana "kiivas" ja mikä "etsiskelee"?

-- En minä, vastasi poika.

-- Kiivas on sama kuin vihainen, jota pitää peljätä, selitti Kustaava. -- Ja Jumala etsiskelee silloin, kun rankaisee lapsia vanhempien syntien tähden. Niin on rangaissut minua, ja kuinka kovasti sinua, raukkaa, rangaisseekaan. Et ole vielä tähän asti tarvinnut nähdä nälkää, mutta nyt ei ole enää leipää eikä mitään, tuskin huomispäiväksi. En sanoisi tätä sinulle muuten, vaan että tietäisit ja ymmärtäisit, minkätähden minun pitää taas aamulla lähteä käymään kylällä ja sinun olla sen aikaa yksinäsi.

Ville ei ymmärtänyt äitinsä selityksestä muuta, kuin että leipä loppuu ja hänen täytyy jäädä yksin. Siinäpä olikin kerrakseen. Vedet alkoivat valua silmistä, eikä lukemisesta tullut mitään tolkkua.

Kustaava koetti lohdutella:

-- Minä käyn hyvin sukkelaan. Ja kun tulee sileät tiet ja kesä, niin käydään aina yhdessä.

Nämä hyvittelyt eivät paljoa auttaneet. Ville sai ensi kerran elämässään tietää, että äidilläkin oli surua, ja tämä tieto painoi niin, että hän painautui itkusilmin penkille ja nukkui siihen.

Nyt oli Kustaavan vuoro itkeä, ja hänkin itki nyt erityisemmän tunteen pakotuksesta kuin koskaan ennen. Ei se ollut häpeän eikä köyhyyden itkua, vaan vastuunalaisen äidin itkua. Se oli niin raskasta, että hänenkin täytyi lyhyeksi hetkeksi heittäytyä pitkälleen. Mutta siitä piti nousta kohta ylös, sillä iltaan mennessä olivat entiset kehruukset kehrättävät loppuun.

Kun kuontalon viimeinen kuitu oli rullassa, tekaisi Kustaava vuoteen ja nosti Villen siihen, aikeessa antaa nukkua aamuun asti. Mutta poika valpastuikin ja virkkoi:

-- Äiti, minulla on nälkä.

-- No, pitää ottaa vähän kakkua.

Kustaava otti uunilta oman kiskomansa päretikun, johon teki tulen, ja haki sitten pienen, kuivan leipäkannikan ja vettä, johon oli sekoitettu lusikallinen kesällä säästettyä, jäätynyttä piimää.

-- Joko äiti on syönyt? kysyi Ville, kun Kustaava natusteli vain leipää leikatessa karisseita muruja.

-- Jo, kuului hiljainen vastaus.

Poika katsoi äitiinsä epäillen ja kysyi taas:

-- Onko äiti itkenyt?

-- En, muuten ovat silmäni kipeänä.

Poika katsahti vielä äitinsä silmiin, mutta ei puhunut enää mitään. Äänettöminä he pureskella ratustelivat, ja Kustaava toivoi, että Villeltä unohtuisi omakin itkunsa ja ettei se aavistaisikaan hänen itkeneen.

He asettuivat yöunelle ja sammuttivat päreen, mutta uni ei tullut kumpaisenkaan silmiin.

-- Nuku pois, kehoitti Kustaava poikaansa.

-- Täällä on ikävä yksinään... pelottaa, valitti poika.

-- Ethän sinä ole yksinäsi, olenhan minä täällä.

-- Niin, mutta sitten päivällä, kun menette kylään.

-- Eihän päivällä pelota eikä yölläkään, rauhoitteli Kustaava. -- Pane nytkin kätesi ristiin ja lue, niin sitten ei tapahdu mitään pahaa.

Ville alkoi lukea äidin opettamaa virren värssyä: "Silmän' nyt kiinni painan" ja sitten: "Levit' nyt siipes päällen'", joka päättyi sanoihin: "Kun saatan' pyytää paulaan, niin anna enkelit laulaa ja olla Vartian'". Virressä olisi ollut vielä yksi säkeistö, mutta se oli jäänyt opettamatta ehkä siitä syystä, ettei Kustaava uskaltanut poikansa mukanakaan sanoa: "viimein täältä auttaa taivaan iloon vissist'".

Herransiunauksessa ei ollut niin vaativia sanoja, ja sen he lukivat viimeksi.

-- Jos päivälläkin alkaa pelottaa, niin lue Herransiunaus, ja silloin ei sinun tarvitse pelätä mitään, neuvoi Kustaava.

Kohta he kumpikin nukkuivat rauhallisesti.

* * * * *

Ville heräsi aamulla siihen, että ovesta tuleva kylmä ilma puski hänen päähänsä. Kustaava oli pannut uunin lämpenemään ja asettanut oven raolleen, ettei savu painuisi aivan lattiaan asti. Ville käpristäytyi kokonaan peiton alle ja hytkähteli hyvästä mielestä, kun ei pakkanen päässyt sinne. Hän kohotti hiukan peitonreunaa nähdäkseen, huomaisiko pakkanen hänet. Hetipä huomasi ja olisi tullut, mutta Ville lupsautti alas peitonreunan eikä raottanut, ennenkuin kuuli padan sangan kalahtelevan. Hän tiesi, että äiti asettaa nyt perunapadan liedelle vedettyjen hiilten päälle, jolloin oli suurin huvi istua pankolla ja odottaa perunain kypsymistä. Uunin suusta leiskahteleva tulenlieska pyrki kuumentamaan kasvoja, mutta ei siitä sittenkään hennonut laskeutua alas.

-- Katsohan, ettet polta vaatteitasi, varoitti Kustaava kieputellessaan viimeisen rullan rihmaa viipsinpuulle.

-- Ei tässä pala, sanoi Ville siirtyen pankon ulommalle reunalle.

Perunapata alkoi kiehua ruplattaa. Ville lohkaisi päreestä tikun, koettaakseen sillä perunan kyljestä, joko olivat pehmeitä. Mutta käsi ja tikku oli lyhyt, eikä sillä ylettänyt, ellei mennyt lähemmä pataa. Hän kurkotti ja taas kurkotti, mutta uunin lieska pyrki polttelemaan kasvoja. Ville käänsi päänsä takapuolen tuleen päin ja aikoi kiireellä kurkotuksella ylettää pataan, mutta nukkuissa pörröttynyt tukka hipaisi uunin lieskaa ja tuprahti tuleen. Villeltä pääsi älähdys, ja Kustaava hyökkäsi siunaten tempaamaan poikaa pankolta.

-- Nyt jotakin, kun poltappas pääsi.

Kustaava pelkäsi käyneen pahemminkin, mutta kun näki, ettei iho vahingoittunut, niin hän rauhoittui ja alkoi torua.

-- Nyt sen näit, miten tottelematonta rangaistaan tulellakin. Kiitä Jumalaa, ettet palanut pahemmin.

-- Ei sitä kipeloi, lohdutteli Ville.

-- Ei kipeloi, mutta jos olisivat silmäsi palaneet, niin silloin olisit tullut sokeaksi. Muista vasta, ettet mene tulen lähelle, vaikka en minäkään olisi kieltämässä. Jumala kuitenkin näkee.

-- Kasvaako siihen tukka? kysyi Ville sivellen palanutta paikkaa.

-- Kasvaa se, kun leikataan joka paikasta yhtä lyhyeksi.

Kustaava otti keritsimet ja lyhenteli heti kohta aivan päätä myöten.

-- Sillä lailla ne keritään vankienkin päät linnassa, hän sanoi lopetettuaan työnsä.

Ville sipaisi tukkaansa ja meni nurkkaan istumaan, vetäen hatun aina korviin saakka. Hän sai kovin vähän aikaa painaa häpeätään, kun täytyi ruualle ruvetessa ottaa hattu pois päästä. Kustaava huomasi, miten kovasti se hävetti poikaa, eikä hän sen vuoksi puhunut enää mitään koko tukka-asiasta.

Ennen oli Ville vielä viime hetkelläkin pyrkinyt mukaan, mutta nyt hän heti syötyään siirtyi nurkkaan ja vetäen hatun silmilleen alkoi itkeä. Kustaava näki, ettei sitä nyt tarvinnut houkutella kotiin jäämään. Silläkin oli nyt ensi kerran elämässään häpeämerkkinsä kannettavanaan. Kuinkahan monta ja kuinka katkeraa häpeän merkkiä saaneekaan suuremmaksi tultuaan kantaa. Hänen täytyi vielä ennen lähtöään mennä poikaa lohduttamaan.

-- Älähän nyt itke. Minä tulen ennen iltaa takaisin. Ja jos ei satu perillä viivytyksiä, niin tulen heti puolisen jälkeen.

-- Älkää menkö, äiti, pyyteli poika.

-- Voi kun sinä et ymmärrä vieläkään, vaikka minä jo illalla sanoin, että minun täytyy mennä, muuten kuollaan nälkään.

Nyt ei poika enää puhunut mitään ja Kustaava otti konttinsa, pyyhkien salaa vettä silmistään. Hän oli joskus uhmaillut, että parempi on elää yksinään kuin huonon toverin kanssa, mutta nyt täytyi tuntea, ettei köyhän ole hyvä asua ei joukossa eikä yksinään. "Kun tuo poika kasvaisi vähänkään suuremmaksi ja saisi sillekin sukset", hän ajatteli.

Nyt oli vain yhdet sukset, huonot lotiskot nekin.