Part 2

Aikaisin aamuisin, keväthankien kovana ollessa meni Kivimäen miesväki metsään seipäitä hakkaamaan. Emäntä Heta ja Kustaava jäivät pihatöille. Edellinen kehräsi liinoja, liikutellen toisella jalallaan puisevaa, maalaamatonta kätkyttä, jossa hänen nuorin poikansa lepäsi. Kustaava huiskutteli omaa poikaansa käsivarsillaan, kävellen edestakaisin uuninkulman ja ovinurkan väliä. Hän oli tuiki väsyneen näköinen ja virkkoi viimein tuskaisella äänellä:

-- Mikä tästä elämästä nyt tulee? Olisi annettava lehmille heiniä, mutta eihän tältä pääse mihinkään.

-- Kerkiäähän tuonne vielä, sanoi Heta rukkinsa takaa. -- Asetappas tämän kätkyen toiseen päähän tyyny ja laske siihen, niin ehkä se nyt siihen nukkuisi.

-- Vielä se mitä. Olenhan minä kymmeniä kertoja koettanut jylkyttää tuossa vanhassa kätkyessä, mutta huutaa vain kuin syötävä.

-- Älä toki sano lapsesta noin rumasti, huomautti Heta hiljaisella äänellä. -- Ei se vaivatta huuda.

-- Eipä tässä enää muista sanojaan punnita, vastasi Kustaava. -- Aivan on hupiana pääni, kun en saanut koko viime yönä nukkua minkään vertaa.

-- Koetahan kärsiä. Kyllä minä käyn ruokkimassa lehmät.

-- Mitäs apua tässä on minusta, jos en pääse päiväkausiin mitään tekemään.

-- Olethan sinä tehnyt enempi kuin olisi tarvinnutkaan tehdä, lohdutteli Heta. -- Ja pääset sinne nytkin, jos jätät lapsen minun hoidettavakseni.

-- Ettäkö panisin syrjäisen tätä ristiä kantamaan. En, vaikka tuohon lattialle kaatuisin.

Heta naurahti rukkinsa takana ja virkkoi:

-- Kanna sitte kärsivällisesti, kun se on niin mieleistä.

-- Mieleistä, toisti Kustaava ja silmistä välähti hurja kiilto. -- On tämä niin mieleistä, että jos ei olisi syytettä enempää kuin sikoporsaasta, niin tuohon uunin kulmaan sivaltaisin ja paikalla.

Viimeisissä sanoissa oli niin kolkko sointu, että Heta rukkinsa takana vavahti. Hän huomasi, että tästä on leikki kaukana, ja ajateltuansa vähän aikaa sanoi:

-- Jos olet halukas sivaltamaan, niin sivalla vain, ei minusta ole pelkoa.

-- Ei tämä ole leikkiä, äännähti Kustaava tuskaisena. -- En ole koko päivänä joutanut syömäänkään kuin pari suupalaa.

-- Mitäs leikkiä tämä olisi, myönnytti Heta pysäyttäen rukkinsa ja katsoi vakavasti puhuteltavaansa. -- Sivalla vain, niin sanotaan, että lapsi putosi vahingossa ja kuoli. Silloin pääset rauhaan, eikä sitä asiaa tule kukaan tutkimaan.

Vihan ilme Kustaavan kasvoilla laukesi ja kääntyen puhetoveriinsa kysyi hän tukahtuneella äänellä:

-- Antaisitko minun lyödä kuoliaaksi lapseni?

-- Sittenpähän nähtäisiin, vastasi toinen vakavana.

-- Ei, vaan luuletko minut niin julmaksi, kun sanot sillä lailla?

Kustaava alkoi itkeä katkerasti.

-- En minä mitään luule, selitti toinen. -- Itsehän sinä puhuit sivaltamisesta, ja ei se enää näyttänyt olevan mitään leikkiä.

-- Niinhän minä kurja tulin sanoneeksi, mutta älä sinä, hyvä Heta, luule minua niin julmaksi, vaikka sanoisinkin.

-- Älähän nyt itke, en minä ole luullutkaan.

-- Mutta miksikäs sinä niin sanoit?

-- Sanoin siksi, että lopettaisit lyhyeen tuollaiset puheet. -- Vihollinen saattaa ottaa niistä nenänsä sijan ja viepi pitemmälle.

-- Varjelkoon toki, hyvä isä, minua semmoisesta. Mutta eikö sinua pelottanut, että minä uskon kehotuksesi todeksi ja pikastuksissani lyön kuoliaaksi.

-- En minä mitenkään uskonut sinun sitä tekevän nyt, mutta ajattelin, että voisit vasta tehdä, jos kuuntelen uhkauksia äänetönnä.

-- En milloinkaan, en toki milloinkaan, vakuutteli Kustaava puristaen lastaan rintaansa vasten ja pyyhkien silmiään lapsen vaatteisiin. -- En minä toki ole ennen tämänkään vertaa sanonut.

-- Etkö ole ajatellutkaan? kysyi Heta.

-- En sanoisi muille ajatelleenikaan, mutta sinulle tunnustan, että tuli sellainenkin ajatus silloin synnyttämisen aikana. Mutta kukapa ei tällaisen häpeän ja harmin alaiseksi jouduttuaan sattuisi ajattelemaan vaikka miten.

-- En minä nyt tahdo ymmärtää oikein hyvästi sinun puolustustasi, sanoi Heta seisauttaen rukkinsa, ja hänen lempeän sinisiin silmiinsä tuli tiukka katse. -- Jos häpeä ja harmi tulisivat tietämättä kuin tulipalo tai hallavuosi, niin silloin olisi syytä harmitella, mutta minkä tietensä ottaa, niin siitä ei auta puhuminen mitään.

Kustaavan täytyi kävellä ja ajatella vähän aikaa.

-- Sinä voit puhua sillä tavalla, kun et tunne kiusauksia, hän viimein sanoi. -- Sinulle oli tarjolla vaikka kuinka monta, ja tulivat päivällä ja olivat valmiit lähtemään papin eteen vaikka paikalla. Mutta toista tietäisit, jos olisit jäänyt leskeksi niinkin nuorena kuin minä jäin, ja olisi alituisesti hyvät hylkimässä, huonot pyrkimässä.

-- En sittenkään, väitti Heta. -- En tosin ole ollut leskenä, mutta tyttönä ollessani jo tunsin, että kuta useampia kävi, sitä jäykemmäksi tulin. Ja viimein olin niin jäykkä, että saatoin tehdä kuin minkähän hevoskaupan.

-- Sinä lienet niin luja, myönnytti Kustaava. -- Ei minussa raukassa ole sellaista lujuutta.

-- Eikö vielä nytkään? kysyi toinen.

-- En uskalla sanoa.

-- Etkö uskalla? kysyi Heta kiivastuen. -- Taitaisit olla valmis kuuntelemaan, kun vain tulee joku kuiskuttelemaan.

-- Älä, hyvä ystävä, sano niin, vaikeroi Kustaava. -- Silloinhan saisit ajaa pois huoneestasi. Sitä niinä ainoastaan, etten ole niin luja kuin sinä.

-- No, enhän minä ole sinun vannottajasi, sanoi Heta huomaten toisen väsymyksen yhä lisääntyvän.

-- Mutta kyllä sinun täytyy nyt totella minua siinä, että tulet tähän istumaan ja liikuttelet kätkyttä. Minä otan pojan ja koetan saada nukkumaan.

Kustaava totteli ja asettui rukin ääreen, antaen lapsensa Hetalle, joka kääräisi sen vaatteisiin ja vei ulos Kustaava katsoi kysyvästi hänen jälkeensä, mutta ei puhunut mitään. Hän kuunteli, aukeniko ruokahuoneen ovi. "Ulos se meni", ajatteli Kustaava. "Jokohan vei minun tietämättäni". Hän kävi kiireesti sivuikkunasta kurkistamassa ja näki, että Heta vei lapsen latoon. "No jauhakoon vain", hän ajatteli. "Ei sitä syntiä minulle lueta."

Hän ei sittenkään voinut olla oikein rauhallinen. Aika alkoi tuntua pitkältä, vaikkei ollut kulunut kymmentäkään minuuttia. Jo kuului askeleita eteisestä, ja ruokahuoneen ovi aukeni. "Nyt se juottaa lapselle maitoa. Saahan nähdä."

Kohta tuli Heta tupaan vähän hengästyneenä ja asetti Kustaavan lapsen oman lapsensa kätkyen jalkapuolelle ja sanoi hiljaa, mutta varmasti:

-- Saapa nähdä, eikö poika nuku.

-- Mitä sinä sille teit? kysyi Kustaava, vaikka aavisti asian.

Minä jauhoin pois painajaisen, koska et itse ruvennut.

-- Minä en usko painajaista olevankaan, sanoi Kustaava.

-- Uskoppa tai et, mutta kohta näet, että poika nukkuu kuin hako.

-- Sittenpähän uskon, jos nukkuu. Mutta mitenkä se pysyi jauhinkiven päällä.

-- Eihän se keskeltä kiveä mihin mene, selitteli toinen.

-- Eikö se huutanut?

-- Ei tuon enempää. Rapisteli vain silmiään, kun pyörittää hyrräsin vuoroon myötä- ja vuoroon vastapäivään.

-- Pitikö siinä loihtia?

-- Ei tarvitse muuta kuin jauhaa.

-- Eihän tuo sitten taida olla mikään synti.

-- Synnin pelostako sinä et itse suostunut illalla jauhamaan?

-- Niin, kun taikomista sanotaan synniksi.

-- Kyllä siltä synniltä saat olla rauhassa, sanoi Heta. -- Mutta hae nyt ruokaa ja syö, ettet tarvitse nälkääsi valittaa.

Kustaava meni ruokahuoneeseen, mutta ei hän malttanut monta palaa haukata, kun jo kiirehti karjan ruokintaan. Heta jäi kehräämään ja tuudittamaan kätkyttä. Hän johtui ajattelemaan tavallista vakavammin apulaisensa elämän kohtaloa. Ennen elänyt huolettomia päiviä talon emäntänä, nyt leipäkannikka omaa ruokaa. Täytyy olla tyytyväinen, kun saapi keittoa kuppiinsa ja piimää tuoppiinsa. On tämä elämä kuitenkin kummaa nuijaroimista.

Hän alkoi hyräillä virttä: Ah mi' ompi elom' tääll', tuska vaiva tuskan pääll'... Sitä tulla hoilotti säkeistö toisensa perästä. Sen lurikoitteleva sävel soveltui kehtolauluksi lapsille ja oli samalla yhteinen huokaus tämän elämän kirjavuudesta.

IV.

Hetan virsi ei ennättänyt loppua, kun metsässä ollut miesväki tuli päivälliselle. Isännällä itsellään oli vielä toimitettavaa tallissa, mutta talon ensikymmenen lopulla oleva poika, Veerti, kiirehti tupaan katsomaan, oliko ruoka pöydällä. Perästä seurasi talon silloinen työmies, mustapartainen Jaakko, jota sen vuoksi sanottiinkin Parta-Jaakoksi. Tämäkin katsahti heti ovesta astuttuaan pöydälle, ja kun ei siinä näkynyt mitään, niin tiristi tyytymättömänä silmäkulmiansa ja mytisti samalla suutaan niin pitkään ja kovasti, että kulma- ja partakarvat melkein koskettivat toisiinsa. Samanlainen silmäkulmien ja suun liike seurasi aina, milloin Parta-Jaakko jotain ajatteli. Jos ajatus oli mieluinen, kohoilivat ja tiristyivät kulmat ehtimiseen, ja huulet laajenivat ja mytistyivät sitä mukaa. Jos ajatus oli oikein hupainen, pääsi yhtäkkiä kuuluva naurun posaus.

Näistä kasvojen eleistä voi jo huomata, ettei hänellä ollut "kaikki kotona". Mutta hän ei tehnyt kellekään pahaa, vaan teki työtäkin, kun oli mukana muita, jotka osasivat sävyisästi irroittaa noista pitkistä ajatuksista ja ohjata työhön. Olipa hänellä käsityötaitoakin. Uusi kätkyt, jossa lapset parhaillaan nukkuivat, oli hänen tekemänsä.

Emäntä Heta tiesi työmiehensä ruokahalun ja kohoten rukkinsa äärestä, sanoi:

-- Tule, Veerti, liikuttelemaan kätkyttä, niin minä noudan ruokaa.

Poika lähestyi vastahakoisesti kätkyttä ja kysyi:

-- Tuleeko äiti sitten liikuttelemaan, että minä pääsen syömään?

-- Kyllä sinä pääset, sanoi Heta ulos mennessään.

Kun ei ruuan hakija heti palannut, alkoi Jaakko käydä rauhattomaksi lavitsalla istuessaan. Kulmat ja huulet myträhtelivät ehtimiseen, ja jopa täytyi nousta kävelemään ympäri tupaa.

-- Tuossako se on tuokin, tokaisi hän tullessaan kätkyen lähelle, kurtistaen samalla kulmiaan. -- Eikö se omassa "lotiskossaan"...

-- Siinähän tuo on, ja sitten on niin raskas liikutella, virkkoi Veerti kenkänsä kärjellä kätkyen jalkaa pukkiloiden.

-- Nosta pois! kehoitti Parta-Jaakko. -- Mitä se akan pentu siinä.

-- En minä, esteli toinen.

-- Nosta vain, nosta vain! kehoitti Jaakko yhä kiihkeämmin. -- Olkoon vanhassa lotiskossaan.

Veerti ei näyttänyt halukkaalta. Parta-Jaakolla oli kova kiire saada tahtonsa toteutumaan.

-- Nosta nyt sukkelaan, niin minä teen taas sen...

Poika nosti ihastuneena päätään ja kysyi:

-- Senkö sen?

-- Sen sen, kun vain et anna äitisi särjettäväksi.

-- Milloinka sinä sen teet?

-- Iltasella saunassa... nosta, nosta.

Se auttoi. Liepsaus vain, niin Kustaavan poika oli vanhassa kätkyessä. Liittolaiset istuivat paikoillaan, Parta-Jaakon huulet tekivät tyytyväisyyttä osoittavia liikkeitä, ja hänellä oli kova työ pidätellessä naurun posahduksia.

Kohta tuli Heta kantaen ruokaa pöydälle. Hän ei huomannut mitään koko tapahtumasta, vaikka Jaakko samoin kuin Veertikin olivat tavallista hitaampia hyökkäämään pöydän ääreen.

-- Siinä on, hän huomautti Jaakolle ja meni kätkyen luokse.

Veertikin aikoi siirtyä pöytään, mutta silloin huomasi Heta asian ja kysyi ihmetellen:

-- Kuka tästä nosti pois Villen? Kustaavako?

Pojan äänettömyys ja hätääntyminen ilmoitti, ettei sitä ollut Kustaava tehnyt, ja hän kysyi lujemmin:

-- Sinäkö, Veerti, nostit? Äläpä tartu leipään, ennenkuin selität, mitä varten niin teit.

Veertin silmiin alkoi kohoilla vesikarpalot, ja hän tunnusti:

-- Jaakko käski nostamaan uudesta kätkyestä vanhaan.

-- Vai niin, sanoi Heta tiukasti. -- Pitikö sinun totella Jaakkoa? Ja mitä varten Jaakko meni sellaista neuvomaan?

Parta-Jaakko mutisti pari kertaa kulmiaan ja sanoa tokaisi:

-- Mitä se talon lapsen kätkyessä... huoripentu...

-- Mitä se sinuun kuuluu, tiuskasi Heta. -- Minä sen siihen asetin, ja kun siitä ei minun lapseni pahene, niin anna olla siirtelemättä.

Parta-Jaakko olisi ehkä unohtanut koko asian ja syventynyt mielityöhönsä, syöntiin, mutta kun Kustaavan lapsi nostettiin takaisin, niin vielä tosahti:

-- Se on minun tekemäni kätkyt.

-- No eiköhän tuo saa nukkua sinun tekemässäsi, sanoi Heta naurahtaen, vaikka harmissaan. -- Siitä saattaa tulla paljon parempi mies kuin sinusta, hupelo.

Parta-Jaakko oli herkkä suuttumaan "hupelon" nimestä, mutta kärsi kumminkin niiden sanovan, jotka hänelle antoivat ruokaa. Niinpä hän nytkin sivuutti sen puolen ja murahti:

-- Ei tule huoripennusta.

Heta jätti Jaakon laisekseen ja kääntyi puhuttelemaan poikaansa, johon pelkäsi tarttuneen samaa halveksimista. Hän kyseli moneen kertaan, mitä tämä ajatteli nostaessaan, ja selitti, etteivät lapset saa halveksia toisiansa, sillä kaikilla on sama Jumala ja kaikki ihmiset ovat syntisiä. Hän jätti pojan rankaisematta, kun se itkusilmin lupasi hoitaa ja suojella Kustaavan poikaa yhtä hyvin kuin omaa pientä veljeänsä.

Parta-Jaakko ei enää kuunnellut tätä keskustelua, vaan puri ja nieli niin tempomalla kuin nälkäinen lehmä, joka on päässyt apilaspeltoon.

V.

Kuu valaisi hämärästi Kivimäen tuvan, jossa kaikilla joukoilla oli nukkumapaikkansa, paitsi Parta-Jaakolla, joka nukkui mieluimmin saunassa. Heta oli herännyt ennen puolta yötä ja käynyt ulkona jäähdyttelemässä. Sieltä palattuaan hän huomasi, ettei Veerti ollutkaan vuoteellaan, ja meni hätäisenä herättelemään Kustaavaa, joka nukkui lapsensa kanssa uunin kupeella.

-- Nouse, hyvä Kustaava, minun toverikseni katselemaan, mihin Veerti on joutunut. Sitä ei näy koko tuvassa.

Kustaava nousi siunaillen ja kysyi, onko katseltu uunilta.

-- En ole vielä sieltä katsellut, sanoi Heta ja kävi käsillään haparoimassa uunin päällyksen, mutta ei siellä ollut ketään.

-- Jos se on vain käymässä ulkona, arveli Kustaava.

-- Jo se olisi ennättänyt tulla tavalliselta käynniltään. Eikä se ole ottanut kenkiä eikä mitään vaatteita päälleen. Voi hyvä Jumala! Nyt se parhaansa teki.

-- Niin mitä sinä luulet? kyseli Kustaava.

-- Sen on ottanut painajainen kuljetellakseen, ja nyt se raukka paleltuu, voivotteli Heta. -- Ota sinäkin päällesi vaatetta, niin mennään yhtenä katselemaan jälkiä.

Kohta oli kumpaisellakin kengät jalassa ja turkit päällä. He hyppäilivät kuutamossa huoneitten ympäristöllä ja tirkistelivät jalan jälkiä kartanosta lähtevien teiden suilta.

-- En minä näe mitään, sanoi Kustaava. -- Jos olisi mennyt Parta-Jaakon luokse saunaan.

-- Eihän Veerti ole ennenkään mennyt yöllä saunaan. Kyllä se painajainen otti nyt minun oman lapseni kostoksi siitä, kun kävin jauhamassa pois sinun lapsestasi.

Kustaavakin alkoi jo kauhistua, että hänen lapsensa tautta lienee tuollainen kirous tarttunut talon lapseen. Hän ei kuitenkaan ilmaissut tätä ajatustaan, vaan koki uskotella pahaa paremmaksi ja sanoi:

-- Minä käyn kuitenkin katsomassa saunasta.

Hän juoksi sinne ja palasi takaisin ilosta läähättäen.

-- Siellä se on! Minä vilkaisin ikkunasta, niin tuli näkyi ja puhelu kuului.

-- Sepä oli hyvä, ihastui Hetakin. -- Mutta mitä varten se on näin keskellä yötä mennyt sinne.

-- Mennään ja kuunnellaan hiljaa oven takaa, ehdotti Kustaava.

He hiipivät oven taakse, jossa oli harvat raot, joista näki ja kuuli, mitä saunassa tehtiin. Jaakko istui selin oveen ja vuolla tohelti niin työhönsä syventyneenä, että pinnistyksestä pullistuneet huulet puksahtelivat käden liikkeen mukaan. Veerti piteli palavaa pärettä ja katsoi tarkasti työhön.

-- Noinko vahvaksi sinä jätit kaulan? kysyi Veerti.

-- Vuollaan vielä, vuollaan vielä.

Alkoi taas kuulua säännöllinen puh... puh...

-- Nyt se kaula välttää.

-- Jo nyt, myönnytti Veerti.

Kustaava suhki oven takana Hetalle, että puuhevosta ne varmaan tekivät. Heta ei ennättänyt vastata, kun Veerti sanoi:

-- Rallatappas vielä sitä "littuttaata", että minäkin oppisin.

-- Etkö sinä vielä muista, tokaisi Parta-Jaakko. -- Ei tässä joutaisi.

-- Rallattele vuollessasi.

-- No kuuntele sitten:

Littuttaa liukkaalla jäällä, ei ole kuka mua auttaapi täällä... toiset köyhät toisia köyhiä armossansa auttavat.

Jaakko aikoi kiekutella saman sävelen toiseen kertaan, mutta Heta keskeytti sen tempaisemalla auki saunan oven. Saunassa olijat säikähtivät, ja Jaakko piilotti veistoksensa selkänsä taakse.

-- Mitä renkutusta täällä Jaakko opettaa Veertille? kysyi Heta kiivaasti.

-- En minä mitään, en minä mitään, pulpatti Jaakko hätäisenä.

-- Vai et mitään. Minä kuuntelin oven takana.

-- Itse pyysi... itse pyysi.

-- Niin teki. Mutta mikä se on se kapine, jota pitää yöllä tehdä?

-- Sitä ei akoille näytetä, tosahti Parta-Jaakko.

Enempää puhumatta sivalsi Heta tuon piilotetun kapineen ja nähdessään sen viulun tekeleeksi, löi yhtä kyytiä kiukaan kiveen kappaleiksi. Parta-Jaakon huulet ja kulmat mutistuivat niin kamalan näköisiksi, että Heta kiirehti ulos ja kutsui Veertin mukaansa. Saunan edessä hän riipaisi vanhasta vastasta varvun ja alkoi piiskata poikaansa. Mutta tuskin oli ennättänyt kahta kertaa hotaista, kun saunan ovi aukeni ja nyrkin kokoinen kivi lennähti Hetan hartioita kohti. Kustaava huomasi kiven heiton ja kiljaisi: nyt se hullu... mutta Heta makasi jo suullaan poikansa jaloissa. Kustaava alkoi huutaa ja käski Veertin mennä kutsumaan isäänsä. Peljäten Jaakon heittävän toisella kivellä, alkoi Kustaava kainaloista kannattaen vetää Hetaa saunatietä pitkin tupaan päin. Rappusille päästessä tuli Kaspo unenpöpperöisenä vastaan ja alkoi kysellä, mikä Hetalle on tullut. Kustaava selitti, että Parta-Jaakko, hullu, heitti kivellä selkään.

-- Missä heitti kivellä ja mistä syystä? tiedusteli Kaspo ihmetellen.

-- Se oli Veertin kanssa tekemässä saunassa viulua, selitteli Kustaava. -- Ja kun Heta särki viulun, niin silloin se...

-- Se siitä sitten tuli, alkoi Kaspo kiukutella. -- Mitä varten sinne tarvitsi mennä. Olisi antanut hupelon pitää viulunsa.

Kustaavakin jo tuskastui.

-- Se asia ei enää tule sen paremmaksi, hän sanoi. -- Tarpeellisempi on katsoa, miten kävi emännälle, jääneekö henkiinkään. Ja pitäisi kaiketi sekin hupelo sitoa köysiin.

-- Vaan minäpä en mene saamaan kiveä otsaani, niinkuin te menitte. Olkoon ja menköön minne hyvänsä.

Heta alkoi tointua sen verran, että sai jotain sanotuksi, vaikka veri valui suusta. Kivi oli sattunut kylkeen ja nähtävästi runnellut kylkiluita. Ettei toki henki mennyt, oli turkin ja kumaran aseman ansio. Hänet täytyi viedä vuoteeseen, josta ei voinut nousta koko kevännä eikä terveenä milloinkaan. Lapset ja kaikki jäivät Kustaavan hoitoon.

Vasta aamupuoleen yötä nukkui Veertikin, itkettyään ensin itsensä väsyksiin. Äidin surkeutta hän enimmän itki, mutta kyllä särjetty viulu-rottelo muistui yhtä usein mieleen.

Samana yönä hävisi Parta-Jaakko Kivimäen kuuluvilta. Se oli Kustaavalle ja Hetalle mieleinen tieto, mutta Kaspo käveli harmissaan, kun meni palkaton työmies, eikä ollut toista saatavissa. Kustaava oli vielä, mutta sillekin täytyi tästä puoleen antaa talon ruoka.

VI.

Kaksi talvea ja yhden kesän oli Kustaava asunut Kivimäen talossa. Toinen kesä oli kauneimmillaan. Heinäjärvi lekotti melkein tyynenä. Ainoastaan sen verran kävi tuulen henki, että kukkiva ruispelto hiukan nuojahteli, ja tähkistä irtautunut kukkaspöly leijaili savun tavoin pellon päällä. Vanhettunut, harmaa kartano oli puoleksi ruisvainion ympäröimänä. Pieni vaateaitta kekotti kivisellä kummulla ruispellon laiteella.

Aitan ovi oli auki ja sen kynnyksellä istui Kustaava, laulaen kaiuttomalla, surullisella äänellä: Nyt on meill' Herran sapatti.

Aitan sisäpuolelta sängystä kuului vähänväliin yskimistä. Siellä lepäsi Heta heikkona sairaana. Tämän pitkiä, ikäviä hetkiä viihdyttääkseen oli Kustaava tullut aitan kynnykselle istumaan ja sunnuntaivirttä laulamaan.

Virren loputtua seurasi äänettömyys. Kuului vain pääskysten suritusta räystään alta.

Sairas teki taas säännölliset yskähdyksensä ja sanoi heikolla äänellä:

-- Missähän lapsetkin lienevät, kun ei kuulu ääniä.

Kustaava nousi seisoalleen ja kuulosteltuaan lasten ääniä, vastasi:

-- Ei niitä kuulu nyt, mutta kyllä ne äsken olivat Veertin mukana.

-- Ei siihen Veertin hoitoon ole luottamista näin kesällä, sanoi sairas. -- Jos kävisit katsomassa, etteivät menisi metsään eksymään, ja tule sitten tänne.

Kustaava laski kirjansa aitan kynnykselle ja lähti kiertelemään huoneiden ympäristöä. Kun ei siellä näkynyt eikä kuulunut, niin jatkoi etsimistään ruispellon pientarille.

Pellon takimainen reuna päättyi kiviröykkiöön, joista suurimmat kivet olivat melkein uunin kokoisia ja lepäsivät longallaan pienempien kivien päällä. Kivien välit kasvoivat vaarainten ja mansikkain varsia, ja siksi se paikka oli lapsille hyvin tuttu. Nyt ei ollut vielä marjoja, mutta Kustaava arveli, että Veerti ehkä oli mennyt katselemaan marjain joutumista. Lähemmäksi tultua alkoikin kuulua pienempien lapsien ääniä. Mutta näiden äänien lisäksi kuului vielä omituista vingahtelemista ja kitinää. Kustaava hidastutti askeleitaan ja siirtäen huivia korvansa päältä kuunteli, mitä se mahtoi olla. Ja nyt hänelle selvisi, että vingahteleva ääni tuli huonosta viulusta ja tapaili jotain tanssisäveltä.

Kustaava peljästyi. Hän oli sairaalle sunnuntaivirsiä veisatessaan tullut vakaviin ajatuksiin. Ja kun hän nyt muisti, että kirkossa parhaillaan vietetään jumalanpalvelusta ja heidän lapsensa vinguttelevat viulua, niin hän aivan kauhistui. Kuka tietää, vaikka Jumala näyttäisi minkälaisen kamalan ihmeen hyvänsä. Kuuluuhan niitä ennenkin tapahtuneen. Hän otti jo muutamia kiireitä askelia siepatakseen pois oman poikansa tällaista kuulemasta kirkonaikana, mutta pysähtyi kumminkin ajattelemaan, mikä häiriö siitä syntyisi lasten kesken. Veerti säikähtäisi, ja talon pienempi poika jäisi itkemään leikkitoveriansa. Muistuipa mieleen tuokin toissa talvena tapahtunut kohtaus saunassa. Jos hän nyt yhtäkkiä ilmaisee tietävänsä Veertin viulusalaisuuden, niin siitä seuraa, että Veerti alkaa peljätä häntä ja ehkä rupeaa vihaamaan hänen poikaansakin. "Mitähän piti tehdä", ajatteli Kustaava. "Ei sitä ainakaan uskalla Hetalle sanoa. Se tulisi siitä yhä enemmän ikävälle mielelle, eikä paraneminen edistyisi ollenkaan."

Hän kulki kumarassa lähemmäksi lapsia ja asettui salaa tarkastelemaan lasten toimia. Veerti istui suuren kiven kupeella, hartaana hangaten omatekoisen viulunsa rihmakieliä. Pienemmät laittelivat riviin pieniä mukulakiviä ja kävivät välillä pyytelemässä: "Minä toitan, minä toitan," Mutta Veerti ei heitä kuunnellut, kitkutti vain pysähtymättä ja kääntyili selin pyytäjiin, kun ne pyrkivät sormillaan ramputtelemaan kieliä.

Kustaava ei hennonut häiritä heidän puuhiansa. "Eihän tuo päreviululla kitkuttaminen mahtane olla kovin kauhea synti", hän lohdutteli itseään. "Eikähän nuo toiset ymmärrä sitä peliksi eikä miksikään."

Kustaava kääntyi takaisin, mutta katsahti vielä kävellessään taivaanrannalle, ettei sieltä kohoaisi ukkospilvi, jonka salama saattaisi iskeä tuonne kiven kupeelle ja surmata lapset. Mutta tyynen ja kauniin näköinen oli taivaanranta.

Aitan ovea lähestyessä kuului Hetan heikkoa rykimistä.

-- Löytyikö ne lapset? hän kysyi Kustaa van tultua.

-- Löytyi, selitti Kustaava mennen sairaan sängynlaidalle istumaan. -- Tuolla olivat ison kiven kupeella talosilla.

-- Sinnekö ne jäivät?

-- Sinne jätin. Kyllä Veerti pitää niistä huolen.

-- Hyvähän on, kun malttaa olla niiden mukana. Mutta pitäisihän Veertin lukeakin, ettei kesän aikana entinen aivan lopen unohtuisi.

-- Kyllä se sitten talvella lukee sitä enemmän, lohdutteli Kustaava.

-- Vaikeatapa se on ollut Veertille lukeminen talvellakin, valitti Heta. -- Tuleva talvi saattaa mennä aivan lukematta, kun en ole enää käskemässä.

-- Olet sinä toki, ehätti Kustaava sanomaan. -- Minä laitan tästä lähtien monesti päivään uusia hauteita rinnan päälle, ja kun otat aina tervavettä, niin kyllä sinä paranet.

-- Ei ne hauteet eikä muut enää auta, sanoi sairas. -- Minä tunnen, että loppu lähenee.

Kustaava tuli aivan levottomaksi ja huomautti:

-- Mutta vielähän sinä eilenkin uskoit paranevasi.

-- En minä ole enää pitkään aikaan uskonut, vaikka olen niin sanonut, ettet hyvin hätäilisi, tunnusti Heta rauhallisesti.

-- Tietääkö sen isäntä? kysyi Kustaava.

-- Mitä se sillä tiedolla tekee.

-- Kyllä se sille pitää sanoa, että menee viimeinkin noutamaan rohtoja. Onhan se aivan hänen syynsä, jos sinä kuolet sen tautta, ettei ole rohtoja.

-- Ei ruveta ketään syyttelemään, kielteli sairas.