Part 1

SAVOLAINEN SOITTAJA

Romaani

Kirj.

KAUPPIS-HEIKKI

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1915.

Heinäjärvi, yksi Pohjois-Savon pienimmistä järvistä, saapi vetensä "taivahan teitä" myöten: lumihiutaleina ja vesipisaroina. Siinä ei ole avarampaa vettä, selkää, ainoastaan kolme lahdelmaa. Eteläisin näistä, Etelälahti, on suurin, ja sen kahden puolen ovat kylän huomattavimmat talot ja niiden pellot. Toinen lahdelma on luodetta, kolmas koillista kohti. Niiden rannoilla ovat kylän niityt.

Koillislahden puoli on korkeampaa maata. Siellä oli ainoastaan yksi pieni talo, järven puoleisella rinteellä. Sitä ympäröi kolmelta puolelta havumetsät. Talon nimi oli Kivimäki. Se näkyi sieltä kaikkiin muihin kylän taloihin, näkyipä Etelälahden päitse menevälle maantiellekin, jos huomasi katsoa, mutta harva sen huomasi, ja vielä harvemmat tiesivät, ketä tuolla talossa asui.

Etelälahden rantatalot olivat suurempia. Pari kolme niistä kuului rikasten kirjoihin. Itäisellä rannalla olevaa Naurisharjua pidettiin rikkaimpana ja sen isäntää, Nevalaista, kyläkunnan viisaimpana.

Siinä maineessa oli ennen pidetty Naurisharjun vastapäätä olevaa Hyttilän taloa ja siinä asuvaa Hyttisten sukua. Sen maine oli kuitenkin viime aikoina kärsinyt, kun viimeksi kuollut isäntä yli kuudenkymmenen ikäisenä leskimiehenä nai nuoren ja köyhän palvelusihmisen. Eihän sellainen naimiskauppa soveltunut sille, joka tahtoi kuulua rikasten ja viisasten kirjoihin. Niin ajatteli moni, ja naapuri Nevalainen oli sanonut sen kihlausaikana Hyttiselle itselleenkin. Mutta tämä oli selittänyt ottavansa, vanha mies, itselleen hoitajan, kun tyttäret olivat jo naimisissa eikä ollut miniätäkään. Naapuri oli tyytynyt selitykseen, vaikkei hän myöntänytkään mitään kauppaa viisaasti tehdyksi, josta ei tullut rahallista voittoa.

Naapuri Nevalainen oli solminut ainoastaan yhden naimiskaupan, mutta se olikin edullinen. Sen sijaan hän oli tehnyt monen monta maankauppaa, ostanut pakkohuutokaupoista ja sitten niitä voitolla myynyt tai vaihtanut. Hän ei ollut kateellinen, vaan toivoi, että parhaat naapurit ja sukulaiset toimisivat samalla tavalla, ja oli valmis heitä neuvoilla ja rahallakin auttamaan. Niinpä hän kymmenisen vuotta aikaisemmin oli puuhannut toisessa kylässä asuvan sisarensa pojan Kivimäen ainoalle tyttärelle mieheksi, joka sitten vanhan Kivimäen isännän kuoltua tuli varsinaiseksi isännäksi. Hän oli toivonut, että sisarenpoika muistaisi tehdyn hyväntyön ja isännäksi päästyään vaihettaisi Kivimäen tilan enolleen karjanlaitumeksi. Mutta siinä suhteessa eivät Nevalaisen suunnitelmat toteutuneet.

Lähinnä Kivimäkeä, luoteisen lahden toisella rannalla, oli rappeutunut Porraspuron talo. Sen oli ennen omistanut eräs Lipponen, joka vanhoilla päivillään köyhtyi. Talon osti pakkohuutokaupasta Nevalainen ja antoi sen vanhan, ahkeran työmiehen, Kurkisen viljeltäväksi. Tällä oli aikamies poika, ahkera ja siivo, jota pilkkakirveet nimittivät "Siivo-Simoksi". Nämä "ahkerat ja siivot kurjet", kuten heidän yhteinen arvonimensä kuului, kyntivät Porraspuron peltoja niinä vuosina, jolloin Nevalainen odotti vanhan Kivimäen isännän kuolemaa, jolloin oli sopiva aika mennä puhumaan sisarenpojalle vaihtokaupasta. Mutta kun tuo sopiva aika joutui, vaatikin sisarenpoika Porraspuron kaikkine niittyineen ja vielä tuhansittain päällisiä, vaikka eno oli suunnitellut, että hänen täytyi saada päällisiä, tai ainakin yksi niittylohko itselleen. Niin jäi vaihtokauppa tekemättä ja Kivimäki säilyi joutumasta Naurisharjun Nevalaisen karjakartanoksi.

I.

Oli tuulinen syyspäivä. Hyttilän talon kartanolta lähti kaksi naista kävelemään sänkipellon pientaretta Heinäjärven luoteisen lahdelman suuntaan.

Edellä kulkeva nainen kantoi käsivarrellaan kapalossa nukkuvaa lasta ja toinen nainen suurta vaatemyttyä. Talon isäntä katsahti tupansa ikkunasta poistuvien naisten jälkeen ja kylmästi naurahtaen virkahti:

-- Täytyipä sen viimeinkin lähteä taipaleelle.

Tämän hän sanoi osiksi ijäkkäälle vaimolleen, joka levottomana ja vesissä silmin puuhaili rukkinsa ympärillä.

Ilmaisten oman ajatuksensa sanoi vaimo nuhtelevasti:

-- Olisit kieltänyt lähtemästä näin tuulisena päivänä. Nyt täytyy lapsi sylissä tarpoa vetisten niittyjen poikki. Huomiseksi olisi ehkä tyyntynyt ja päässyt veneellä.

-- Vai kieltänyt, vastasi mies, kasvoilla suuttumuksen värähdys. -- Olisi ollut tyyniä päiviä mennä ennenkin, vaan eipäs ole mennyt.

-- Lapsi on ollut kipeänä, huomautti vaimo.

-- Mitä se meihin kuuluu, tokaisi mies.

Vaimon silmään herahti vesikarpalo, ja hän lausui moittivasti:

-- Älä sano noin tylysti. Ajattelehan, että Kustaava on lähes kymmenen vuotta kärsivällisesti hoitanut veljeäsi ja tehnyt muutakin työtä. Nyt hän sai noin ikään lähteä. Ei se ole mikään ilo.

-- Kenenkä on syy, sanoi mies, koettaen äänestään poistaa tylyyden vivahdukset. -- Olisi tässä saanut olla heidän vihkimisensä edellä tehdyn sopimuksen mukaan ikänsä loppuun, jos ei ruvennut yksinäisiä lapsia latelemaan.

Vaimo jo vähän närkästyi entisen kälynsä puolesta:

-- "Lapsia latelemaan"... Etkö sinä nähnyt, että yksihän tuolla on.

Hyttinen oli jo rauhoittunut niin paljon, että voi naurahtaa.

-- Yksi vielä, mutta kohta saattaa olla toinen ja kolmas. On se asia niin monesti nähty.

-- Olisin sinun luullut ajattelevan parempaa Kustaavasta, sanoi vaimo nureksien ja meni toisiin huoneisiin.

* * * * *

Matkalle lähteneet naiset olivat ennättäneet peltojen taakse aholle, josta alkoi kapeampi polku. Lasta kantava nainen istahti huoahtaen mättäälle ja sanoi: -- Levätään vähän.

Hän oli sama Kustaava, josta pihaan jääneet keskustelivat, ja oli matkalla Kivimäen taloon, johon oli saanut itselleen asuntoluvan.

Vaatemytyn kantaja oli hänen nuoruuden aikainen palvelustoverinsa, jota sanottiin nykyään Lipposen Annastiinaksi. Hän oli vuosia sitten tunkeutunut melkeinpä väkisin vanhan Porraspuron Lipposen vaimoksi ja emännäksi päästyään teki parissa vuodessa lopun koko taloudesta. Sen jälkeen hän kuljeskeli poikineen milloin missäkin, välittämättä vähääkään vanhasta miehestään jonka kyläkunta otti viimein hoitoonsa.

Nyt oli, vaikka aivan toisista syistä, tullut Kustaavan vuoro lähteä kylän kululle, ja tuo entinen palvelustoveri joutui sattumalta hänen majanmuutto-apulaisekseen. Sattumalta, sillä he eivät olleet vähimmässäkään määrässä toistensa kaltaisia, ei luonteensa eikä ulkonäkönsä puolesta. Kustaava oli vähään tyytyväinen, ahkera ja palvelevainen, Annastiinalla sitä vastoin oli aina valittamista, sillä kaikki mitä häneltä puuttui olisi ollut muiden hankittava.

Nyt nämä entiset talonemännät istuivat siinä tasaisen taivaan alla, kylmän kolean syksyisen tuulen puhaltaessa. Kustaava oli kävellessäänkin itkenyt pidätettyä itkua, ja nyt se pullahti ilmi melkein ääneensä. Läheltä piti, ettei Annastiinakin yhtynyt itkuun, vaikka itkeminen oli hänen luonteelleen varsin vierasta. Muutamia vesihelmiä jo pyörähti poskelle, mutta hän hotaisi ne vihaisesti pois kämmenellään ja sanoi leuka jännitettynä:

-- Anna lemmon itkeä. Pure hammasta ja ajattele, että tuli tuohta tai malkaa.

Annastiinan turmelusta kaiveli palvelustoveria kohdannut vääryys niin, että hänen kulmikkaat kasvonsa kävivät pelottaviin poimuihin ja mustat silmät, jotka olivat saaneet paikkansa kovin lähelle nenänvartta, katsoa tuikkasivat tiukasti lähtötaloon päin ja sitten itkevään toveriin. Tämä oli kuullut Annastiinan kehoituksen, mutta ei voinut siihen heti vastata. Vasta kun oli aikansa itkenyt ja pyyhkinyt vedet silmissään hän sanoi:

-- Kyllä minä olen näinä viime kuukausina saanut tehdä jos vaikka mitä, itkeä jos purra hammastakin, mutta karvaalta tuntuu vieläkin ajatella, että paras nuoruuden aika meni tähän kostoon.

-- Täytyy sen tuntua, vahvisti Annastiina. -- Mutta oliko sinun pakko lähteä siitä, jos saitkin tuon lapsen. Olisit sanonut, että ennen lähtevät nurkkakivet.

-- Ei tämä asia olisi sillä korjautunut, selitti Kustaava. -- Isäntä uhkasi jo kerran käskettää lautamiehellä, kun sanoin, etten lähde, jos ei makseta olovuosilta palkkaa.

-- Vai lautamiehellä. Katala on sekin. Minä sinuna kostaisin.

-- Mitenkä?

-- Vaikka miten, kähisi Annastiina hampaittensa takaa. -- Pistäisin nurkan alle tulen.

Kustaava hämmästyi apulaisensa kamalaa kehoitusta, mutta ei kuitenkaan jäänyt äänettömäksi.

-- Älä toki kehoita tuollaiseen tekoon, hän sanoi. -- Ei minun luonnollani pistetä tulta minkään sellaisen alle, josta tulee vahinkoa.

-- Milläs niille kostaa, jos ei jollain?

-- Olkoon kostamatta.

-- Minun luontoni taas ei anna siihen perään, väitti Annastiina. -- Almeille ruojille täytyy kostaa, kun vain varoo, ettei joudu syyhyn.

-- Leikkiä tuo puhe toki lienee, sanoi Kustaava pysytellen tyynellä mielellä. -- Ei Annastiinakaan sytyttäisi tuleen toisen tavaroita.

-- Ei oikeain ihmisten tavaraa, myönnytti Annastiina. -- Mutta sellaisten tavara joutaa palaa, jotka ovat kokalla kourin toisen tavaraa ottamassa. Tuokin tuulimylly häkkyrä olisi pian porona, kun vain tuulisena yönä kävisi päästämässä tyhjänä pyörimään.

Kustaavan mieleen muistui Naurisharjun myllyn palaminen, joka sattui samaan aikaan kuin Nevalainen oli ostanut Porraspuron, ja hän katsoi ihmetellen Annastiinaan.

-- Mitä katsot, sanoi tämä aavistaen katsojan ajatukset. -- On niiltä ahneilta toisen talon ja tavaran anastajilta ennenkin mylly palanut.

-- Ei puhuta sellaista, pyyteli Kustaava. -- Ei minulta ole kukaan mitään anastanut. Minä olisin saanut olla Hyttilässä ikäni loppuun asti, jos en tehnyt tätä rikosta.

Hän kohensi sylissään lepäävää lasta, rikoksensa todistusta.

-- Rikosta, jamasi Annastiina ylenkatseella. -- Oliko se nyt sen suurempi rikos, kuin jos olisi syntynyt miehesi eläessä tai vähä jälkeen kuoleman. Silloin ei sinua olisi saanut ajaa pois kuin kerjäläistä.

Kustaava ymmärsi, että Annastiina puhui omista kokemuksistaan, ja häntä alkoi inhottaa tämä puhetoveri.

-- Ei puhuta rajattomia, huomautti hän uudestaan. -- Minulla oli hyvä mies, kun vain olisi elänyt pitempään.

-- Hyvä hyvinsä, paha pahoinsa, pälpätti Annastiina. -- Oliko siinäkin hyvä, kun houkutteli nuoren ihmisen tuollaisella välikirjalla elämään kuin mikäkin syöttösika. Olisi parempana määrännyt muutamiakaan satoja perintöä, niin olisit saanut toisen miehen. Ehkäpä olisi sekin ottanut, ja nyt olisit talossa miniänä, eikä jäisi poikasi kylän kululle, kun kuolet.

Kustaava ei tästä mielistelystä yhtään ihastunut, vaan kysyi jotenkin tylysti:

-- Mistäs Annastiina tietää, kuka se "se" on? Enpä minä muista kenellekään sanoneeni.

-- Kyllä minä arvaan, vaikka et sanokaan, myhähti Annastiina. -- Ja kyllä sinä olet sitäkin kohtaan helppoluontoinen. Olisit "syöttänyt" itseesi niin lujasti, ettei olisi voinut erota viittaväliä kauemmaksi.

-- Syöttänytkö? kysyi Kustaava ihmetellen. -- Puolustatko sinä sellaistakin.

-- Miksi en, jos ei muu auta. Onko parempi jäädä tuolla lailla kylän kululle?

-- Ennen vaikka miten, päätti Kustaava. -- Ja toisekseen, onko kukaan saanut miehen taikojen avulla.

-- On niitä maailman aikaan otettu silläkin keinolla, tiesi Annastiina.

-- Niin sanotaan, mutta ei yhtään tapausta tiedetä varmasti.

-- Miksi ei tiedetä. Luuletko, että Simo Kurkinen olisi ottanut Agaatan ilman syöttämistä, Simo itse kuuluu joskus itkevän ja sanovan, ettei hän tuota "kalehvata" olisi ottanut täydessä järjessä ollessaan.

-- Olkoon sitten niin, että Agaatta on saanut syöttämällä, myönnytti Kustaava. -- Mutta jos kaikille käypi samalla lailla, että mies alkaa nimitellä "kalehvaksi", niin onkohan silloin naimisissa olosta mitään iloa.

Annastiina ryhtyi syöttö-tiedettänsä selittämään.

-- Sinä et yhtään ymmärrä tätä asiaa, hän sanoi. -- Jos syöttämällä alottaa, niinkuin Agaatta, niin riitainen pari siitä tulee, mutta jos sillä keinolla estää, ettei entinen rakkaus pääse kylmenemään, niin ei siitä tule pahaa sopua.

-- Vai niin, naurahti Kustaava surullisesti. -- Ei väkisin vävyksi eikä ylen mielin ystäväksi.

Hän nousi mättäältä ja heitti vielä viimeisen silmäyksen entiseen kotiinsa. He alkoivat astella kaitaa metsäpolkua. Annastiina oli ottanut niin suuren kuorman, että sitä täytyi kantaa hartiavoimalla, eikä siinä joutanut juttelemaan. Kustaava kulki edeltä, kantaen lastaan ja pienempää kääröä. Lahden perällä olevat niityt olivat vetisiä, joiden yli täytyi mennä levähtämättä. Mutta heti kuivan maan laitaan päästyä heitti Annastiina taakan hartioiltaan.

-- Painamaanpa se rupeaa pitemmällä matkalla, hän huohotti, -- Etkö sinä saanut asuntoa lähempää, kun tänne lahden taakse pitää kantaa kaikki tavarat.

-- Enpä halunnut jäädä keskelle kylää kaikkien osoteltavaksi, vastasi Kustaava kuivasti. -- Eikä näiden kuljetus ole monen päivän asia. Kerran tai kahdesti käyn noutamassa, niin silloin ovat kaikki.

-- Olisit sinä ennättänyt oloaikanasi tehdä enemmänkin vaatetta, huomautti Annastiina.

Kustaava naurahti.

-- Jos siihen ei olisi ollut muuta estettä kuin ennättäminen, niin eihän nämä kulkisi yhdellä hevosellakaan. Hyvä jos sai tehdä senkään verran, ettei tarvitse aivan ensi vuosina vaatteesta huolehtia.

-- Tottahan kuitenkin kartutit rahaa.

-- Miten minä sitä olisin kartuttanut?

-- Myömällä jyviä ja mitä talosta saa.

-- Ei minun luonnollani varastetakaan.

-- Mitä varastamista se on, jos työstään ottaa, väitti Annastiina oikein kiivastuen. -- Otin minä Porraspurolla ollessani kahviin ja sen semmoiseen enkä pidä varastamisena.

Kustaavan teki mieli sanoa, että sepä sen niin sukkelaan lopettikin, mutta ettei suututtaisi apulaistaan, myönteli:

-- Se on erittäin, jolla on oman miehen tavara, mutta tässä on muitakin osakkaita.

-- Olkoon vaikka kymmenen, väitti Annastiina kiivastuen. -- Minä toki uskoin, että sinulla on hyvätkin takavarikot.

-- Tässä ovat takavarikot.

-- Niin, mutta milläs luulet eläväsi täällä syrjäsopessa?

-- On minulla rukki.

-- Rukki, jamasi Annastiina. -- Kehräämälläkö kuin köyhät akat?

-- Mikäpäs muu minä olenkaan.

-- Niin olet, kun et älynnyt katsoa eteesi.

Annastiina kantoi taakkaansa loppumatkalla paljon tuskaisempana. Niin häntä harmitti Kustaavan tyhmyys ja tieto siitä, ettei sillä ollutkaan mitään säästöjä. Perillä tulokahvit ja palkaksi saatu huivi lauhduttivat sen verran mieltä, että hän lupasi käydä entistä palvelustoveriansa katsomassa. Mutta aikomiseen se jäi, sillä hän taisi huomata, että kahvipussi oli mitättömän pieni, eikä ollut omaa kahvipannuakaan.

II.

Jos nuoret, köyhät naiset joutuivat yksinäisen lapsen äidiksi, ei siinä ollut monen mielestä mitään erikoista, olihan se vain kaatumista "luudan päältä lattialle". Mutta että leskeksi jäänyt talonemäntä hairahtui samalla tavalla, sitä katsottiin putoamiseksi pöydältä penkin alle.

Kustaava myönsi tunnossaan, että ne, jotka näin ajattelivat, olivat oikeassa. Mutta hän oli huomannut, etteivät kaikki ihmiset häntä halveksineet. Yksi sellainen oli Kivimäen emäntä, Heta. Siksipä hän oli käynyt pyytämässä tämän kotiin itselleen asunnon.

Viimeksi kulunut vuosi oli ollut Kustaavalle kuin "mustassa penkissä" istumista. Nyt hän oli päässyt tästä häpeäpenkistä tänne syrjäiseen paikkaan ja alkoi vähitellen rauhoittua. Täällä oli hänellä ymmärtävä ystävä, talon emäntä, joka myös kaipasi seuraa ja apulaista töitten teossa. He olivat jotenkin saman ikäiset, ja miehelään menokin oli sattunut samana vuonna.

Monesta muusta asiasta he olivat kehrätessään ja lapsia tuuditellessaan keskustelleet, ennenkuin miehelään menoa koskevat asiat tulivat puheeksi, Kustaava olisi ne sivuuttanut ainaisesti, mutta kerran kevättalvella, kun ei ketään ollut kuulemassa, kysäisi Heta:

-- Miten monta vuotta sinua vanhempi miehesi olikaan?

Jollekin muulle kysyjälle olisi Kustaava ehkä vastannut, ettei muistanut, mutta nyt hän sanoi niin lähelle kuin tarvitsikin:

-- Olihan se lähes neljäkymmentä vuotta vanhempi.

Heta nauraa hymähti iloisesti ja kysyi lisää:

-- Muistatko, millä tavalla näin paljon vanhempi sulhanen ensi aluksi ilmaisi rakkauttaan?

Kustaavakin naurahti, ilmaistakseen, ettei kyselyt häntä vaivaa, ja vastasi iloisella äänellä:

-- Säilyy ne sellaiset asiat muistossa, olipa sulhanen nuori tai vanha... Oikeinko sinä haluaisit niistä kuulla?

-- Niin, että mitenkä sellainen taitava mies... myönnytti Heta.

-- Ei siinä ole mitään erityistä, alkoi Kustaava. -- Minä olin Alapihan nuottakodassa vaatteita huuhtelemassa, kun ensi kerran huomasin, että on sillä jotain mielessä.

-- Tuliko isäntä sinne nuottakotaan?

-- Ei toki niin suoraan, naurahti toinen. -- Siitä editse meloi ja hiljentäen kulkuaan pyysi, että minä tulisin hänen veneensä kokkaan painoksi, kun pienen venheen kokka kiuvotti pystyssä.

-- Miten sinä niin vähästä älysit? uteli Heta. -- Olisihan se voinut olla leikkiä.

-- En minäkään vielä siitä, selitti toinen, -- mutta kun sanoin, ettei minulla, toisen talon palvelijalla, ole lupa tulla isännän veneen painoksi, niin siihen kysyi tavallista ystävällisemmin, tulisinko, jos olisi lupa... ja silloin vasta aloin ajatella, että saapas nähdä, mikä sillä on mielessä.

-- Ja sinä saitkin nähdä.

-- Sainhan tuon nähdä, enkä ole sitä katunutkaan.

-- Mutta on se ijän eroitus mahtanut alkuaikoina vaivata mieltä, arveli toinen.

-- Eikö mitä, sanoi Kustaava. -- Joka on elänyt lapsuutensa ajan niin suuressa köyhyydessä kuin minä, useimmin ajoin sekaleipä syötävänä, hän sen asian ymmärtää, minkä vuoksi minunlaiseni lähtee vanhallekin miehelle, kun vain pääsee rikkaaseen taloon, jossa on aina selvä leipä. Olinhan tottunut ajattelemaan rikkaita ja rikasten lapsia melkeinpä taivaan asukkaiksi, ja semmoiseenko ei lähtisi, kun tullaan pyytämään.

-- Mitenkäs nyt ajattelet tuosta rikasten taivaasta? kysyi toinen.

-- Mitäpä minä muuta, kuin että käyty on sielläkin.

-- Etkö sen katkerammin ajattele?

-- Kyllä pyrkii toisinaan tulemaan katkerat ajatukset vainajaa kohtaan siitä, kun teki tuollaiset kirjat, etten saa hänen kuoltuaan muuta kuin valmiin ruuan ja vaatteet ikäni loppuun asti. Mutta kun muistan, etten silloin ajatellutkaan sen suurempaa maallista onnea, niin se pakottaa tyytymään kohtalooni.

Heta halusi kääntää keskustelun iloisempaan suuntaan ja sanoi:

-- Se Hyttis-vainaja ei muistaakseni ollut vielä teidän yhteen menonne aikana kovin vanhan näköinen.

-- Ei ollutkaan, myönnytti Kustaava. -- Monen nuoremman kasvoilla on suurempia kureita.

-- Laitettiinko teille häitä?

Kustaava naurahti.

-- Palvelustytölle häitä! Ei toki... Pappilassa käytiin vihilläkin.

-- Missäs sitä ennen "kirjan päälle"?

-- Siellä samassa paikassa, eikä siinä tarvittu syrjäisiä, ei puhemiestäkään.

-- Onhan niin taitava mies osannut asiansa selittää... Kävittekös kuulemassa, kun kirkossa kuulutettiin?

-- Kävin minä, mutta en vielä silloin rohjennut pyytää isäntää mukaani.

-- Muistatko vielä, ketä muita kuulutettiin samana pyhänä? kysyi Heta aremmalla äänellä.

-- En toki muista kaikkia, vastasi Kustaava. -- Sen kumminkin muistan, että Simo Kurkinen ja Agaatta kuulutettiin aivan samoina sunnuntaina.

-- Et muista, olivatko he kuulemassa?

-- En muista varmasti, mutta kyllä Agaatta taisi olla.

-- Ettäkö ei Agaattakaan olisi rohjennut pyytää sulhastaan enemmän kuin sinäkään?

-- Kyllä Agaatta olisi rohjennut, naurahti Kustaava. -- Siinä on luullakseni ollut muut syyt. Kuulin silloin, että Simo on katunut naimiskauppaansa alusta aikain.

-- Vai alusta asti katunut? Mikäs hänet käski alkamaankaan.

-- Sitäpä ei syrjäinen ymmärrä. Kuulin siihen aikaan sellaisia kuiskeita, että Särkiniemen isäntä oli tavannut Simon silloin juhannusyönä Agaatan aitasta, ja mitä varten lienee sitte Nevalainen alkanut uhkailla, että Kurkisten täytyy mennä pois Porraspurolta, jos ei Simo mene Agaatan kanssa naimisiin.

-- Vai semmoista se olikin, sanoi Heta ajattelevana. -- Vai Agaatan aittaan hän oli joutunut silloin juhannusyönä.

-- Muistatko sinä sen juhannusyön? kysyi Kustaava vähän ihmetellen.

-- Muistan, vastasi Heta varmasti. -- Olin samana yönä etelälahtelaisten juhannuskokolla ja näkyi siellä Simokin olevan.

-- Kovin tarkka muisti sinulla onkin, ihmetteli Kustaava. -- Minä en tullut kokolle, kun olin parhaallaan isännän morsian, vaikka eivät sitä silloin vielä muut tietäneet. Ja Simon muistat olleen ja kumminkin hänet samana yönä löydettiin Agaatan aitasta. Sitä asiaa ei syrjäinen ymmärrä. Simostahan ei siihen mennessä kuulunut pienintäkään pahaa. Toiset pojat pitivät häntä liiankin siivona ja tekivät siitä pilkkanimenkin... En ollut Simolle sen enempi tuttava kuin muillekaan, mutta paremman onnen olisin hänelle suonut. Kurjan kurjaa kuuluu olevan niiden keskinäinen sopu.

-- Niinpä on kuulunut, myönnytti Heta aivan kuin huokauksella.

Kustaava huomasi, että iloisesti alettu juttelu painui taas surunvoittoiseksi, ja nostaakseen sen entisellensä kysäisi:

-- Mitenkä paljon myöhemmin teidät kuulutettiinkaan? Ei siinä pitkää väliä ollut.

-- Toista kuukautta taisi olla, vastasi toinen.

-- No, te kaiketi olitte kumpikin kuulemassa?

-- Jos lienee Kaspo ollut, minä en muilta töiltä joutanut.

-- Talon ainoa tytär ei joutanut, ihmetteli toinen.

-- Niin, niin. Vähimmänhän ainoa tytär joutaa.

-- En minä sitä usko, epäili toinen. -- Mutta jos ei isäntäkään ole rohjennut tulla pyytämään.

Heta näytti yhtäkkiä aivan kuin harmistuvan ja sanoi:

-- Mitä sinä tuosta aina isännäksi "karahteeraat". Sano Kaspoksi, niinkuin minä ja kaikki muutkin.

Kustaava aivan hämmästyi.

-- Minäkö, köyhä lois-akka, sanoisin korvin kuullenkin isäntää Kaspoksi.

-- Ettäkö luulet sen itsensä edes huomaavan, sanoitpa sinä isännäksi, Kaspoksi tai Haveriseksi, tai vaikka kaikilla nimillä yhtä aikaa.

-- Huomaisi toki ja käskisi pois talosta.

-- Älä usko, väitti Heta. -- Rikastumisen yhteyteen kuuluvat asiat Kaspo kyllä huomaa, mutta ei mitään muuta. Jos se näkee, että sinusta on penninkään edestä apua rikastumiseen, niin saat aivan pelkäämättä hänelle selittää, ettet talon töissä ollessasi jouda lausumaan niin pitkiä nimiä kuin isäntä, Kaspo ja Haverinen ovat, vaan että sinä sanot silloin "se", kuten koiralle, ja sinä saat nähdä, että Kaspo on siihen tyytyväinen, onpa oikein mielissäänkin.

Kustaava kuunteli aivan ällistyneenä. Hän ei ollut kenenkään kuullut ilmaisevan tuon tapaisia havaintoja miehestään. Hyväksyäkö ne äänettömyydellä, vai miten?

Hän pääsi pulasta, kun itse puheena oleva Kivimäen isäntä Kaspo Haverinen tulla livahti huoneeseen. Kustaava hätkähti, ei siitä syystä, että olisi pelännyt kuuntelua, vaan että hän nyt ensi kerran huomasi Kaspon tupaan tulossa ja liikkeissä olevan jotain virkeän oravakoiran tapaista. Hetaa tuo odottamaton tulo näytti harmittavan, ja hän kysyi jotenkin tylysti:

-- Mistä sinut siihen nakattiin?

-- Sieltä metsästä, vastasi Kaspo vikkelästi ja pyörähti samassa ikkunaan katsahtaakseen metsään päin.

-- Sinnekö ne toiset jäivät?

-- Sinne... Niille tuli nälkä ja minä tulin hakemaan ruokaa.

Tätä sanoessaan hän pyörähteli pöytään, oveen ja vaimoonsa päin, aivan kuin se, jolla on hirmuisen kova kiire.

-- Olisit tuonut tänne syömään, sanoi Heta.

-- Niistä on niin kovin vaikeata työhön lähtö, jos tuopi pihaan, selitti Kaspo, katsahtaen taas ikkunasta, ettei vain työväki tulle perästä. -- Annahan leipää ja mitäpähän, niin minä vien sinne... Vai otanko minä...?

-- Sinuthan minä sinne...

Heta nousi ja sanoi mennessään:

-- Istu nyt tuon kiireesi aika.

Kaspo totteli kuin hyvin opetettu koira, istahti penkille, sipaisi lyhyttä, punertavaa partaansa ja mahtoi ajatella, että tekivätköhän työmiehet tällä aikaa työtä, vai istuivatko.

Ja samassa kun Heta aukaisi tuvan oven, oli Kaspo ovella ottamassa eväskonttia ja alkoi mennä puolijuoksua työväkensä luokse.

Heta katsahti ikkunasta Kaspon menoa ja virkkoi naurahtaen:

-- Siinä on sinun isäntäsi, ja on sillä työmiehetkin. Ei ruokapaikan luokse uskalla tuoda enempi kuin porsaita, peläten ettei saa enää takaisin työpaikalle.

Naiset katsahtivat ymmärtävästi toisiinsa, panivat rukkinsa pyörimään ja alkoivat hiljalleen hyräillä, ajatellen omia ajatuksiansa.

III.