Part 8

Emäntäkin oli havahtunut rekien ratinaan ja tuli silmiänsä siristellen tupaan.

-- Ennättikö emäntä nukahtaa? kysyi Kustaava rukkinsa takaa.

-- Jo minä jonkun verran, vaikkei se enää tällä iällä tartu niin näpäkästi kuin ennen nuorempana, puheli emäntä. -- Se on tuo ruumis jo niin raihnautunut, että vaate päällä pitkällään ollessa tuntuu, kuin lattia ja sänky vähän tutiseisivat.

Tupanaiset eivät yhtään ihmetelleet emännän raihnautuneen ruumiin kolinoita. Kustaava veti vakavana lankaa ja tyttäret myhäillen, kasvot punoittavina, karttasivat villoja.

* * * * *

Ville oli edellisenä talvena Simon ja Kivimäen Veertin mukana ollessaan mielistynyt katselemaan miesten töitä. Niinpä hän nytkin, nähdessään Naurisharjun vanhan riihen kupeella hirsien pintaajan, meni sinne hirren päälle istumaan ja katsomaan, miten pyöreän puun pinta irtautua loksahtaa leveän piilun putoillessa. Hän katseli kumminkin vähän ulompaa, sillä mies ei näyttänyt niin ystävälliseltä kuin Simo. Tällä oli tukkakin leikattu lyhyeksi samaan tapaan kuin tietä kulkevilla, ja piippu roikkui pitkässä letkavarressa. Ville aikoi aikansa katseltuaan lähteä pihaan, mutta mies pysäytti työnsä ja sanoi:

-- Älä mene vielä! Rupea minun toverikseni riihtä tekemään.

Miehen ääni oli karkea, siinä ei ollut ystävällistä sointua, vaikka Ville ymmärsi, että se koettaa puhua leikkiä.

-- Etkö halua ruveta? jatkoi mies. -- Sinä taidat olla laiska. Rupea minun pojakseni, niin minä opetan sinut tekemään huoneita. Eipähän sinua oma isäsi opettane. Minulla ei ole poikaa eikä mitään joukkoa, joten meidän sopii ruveta yksiin töihin.

Jos mies olisi pyytänyt ainoastaan huoneiden tekoon, niin siihen olisi Ville heti mielistynyt, mutta kun mainitsi isästä ja pojaksi rupeamisesta, niin se puhe pilasi asian, ja hän siirtyi vielä ulommaksi.

-- Etkö aiokaan suostua? sanoi mies. -- Minäpä otan äitisi.

Mies nauraa hohautti niin ilkeästi, ettei Ville halunnut enää olla lähistöllä, vaan lähti pihaan.

-- Pakoonko lähdet? huusi mies jälkeen. -- Otan minä äitisi, vien yöllä, ja kyllä sinunkin täytyy tulla perästä.

Villelle tuli kiire joutua pois miehen näkyvistä, ja hän katsahti vasta huoneiden suojaan päästyään taaksensa. Pihassakin vaivasivat miehen uhkaukset hänen mieltänsä. Niissä oli jotain pahaa ja ilkeätä.

Kun sama mies tuli toisena päivänä käymään pihassa, niin Ville jo ennakolta nousi uunin päälle. Hän tunsi vihaavansa tuota ilkeätä miestä ja seurasi tarkalleen sen kaikkia liikkeitä. Nyt se väänteli piippunsa letkavartta, nyt siveli partaansa, nyt sylkäisi ja kenoili niin kummasti. Pahimmin häntä vaivasi, kun mies katsoi hänen äitiinsä ja aikoi puhutellakin. Ja Villestä tuntui, että äiti oli oikein paha, kun vastaili tuolle miehelle aivan ystävällisellä äänellä. Ja kun mies siirtyi istumaan vieläkin lähemmäksi, harmitti se niin kovasti, että itku pakkautui kurkkuun. Jos olisi ollut voimia, olisi hän mennyt ja lyönyt kuoliaaksi tuon ilkeän miehen. "Tuon näköinen 'mulipää' joutaisi kuolla", hän ajatteli vihaisena.

Tuvasta lähtiessään kulki mies niin lähitse rukkia, että soljautti nyörin pyörältä. Kustaava oli suuttuvinaan ja sanoi:

-- Jos sinä, ukko, et ole kujeilematta -- --

Villen mielestä ei äidin ääni ollut niin vihainen, kuin sen olisi pitänyt olla. Hän olisi suonut, että olisi heittänyt halolla jälkeen.

Miehen poistuttua laskeutui Villekin uunilta ja meni kamarihalkoja katkomaan, mikä oli hänen vakituinen työnsä. Se oli tullut päivä päivältä huvittavammaksi, sitä mukaa, kuin tottui kirvestä liikuttelemaan. Mutta nyt tuntui kirves raskaalta ja tylsältä. Puolet aikaa kului seisoessa ja ajatellessa. Väliin täytyi kurkistaa nurkan suojasta riihelle, oliko mies vielä siellä, ja ettei se vain taas tullut pihaan. Illan hämärtäessä hän meni pirttiin ja kyhnähti ikävällä mielellä nurkkaan pitkälleen.

-- Älä rupea nukuttelemaan näin aikaisin, sanoi Kustaava. -- Kerkiät vielä hyvin hyvästi käydä mestarin mökillä kysymässä, milloinka se kelkka valmistuu.

Kelkka-asia sai Villen mielen virkistymään, ja hän oli kohta matkalla. Mutta vaikka kelkan valmistuminen olikin lähempänä kuin ennen, niin ei mieli ollut iloisempi. Jouti kävellessään katselemaan tähtiäkin, ja siitä johtuivat taas ajatukset taivaan kirkkauteen, josta oli kuullut Simon ja Naurisharjun emännän laulavan. "Siellä ei varmaan ollut ilkeitä miehiä eikä ketään ilkeitä ihmisiä", hän ajatteli. "Jos sinne pääsisi kävelemällä, niin lähtisin aivan paikalla astumaan." Muistui mieleen kelkka. "No, sen saisi joku toinen. Entäs äiti, Simo ja Veerti?" Vielä muistui mieleen Olkakin. "Ehkäpä sen on hauskempi olla kotonaan. Mutta Simo lähtisi varmasti, jos vain joutaisi ja pääsisi perille."

* * * * *

Mestarin mökki alkoi näkyä. Siellä oli sytytetty tuli kattolamppuun. Kuului jo tiukujen kilinää, ja Ville huomasi lähemmäksi tultuaan hevosia rekensä kupeella syömässä. Ne olivat mökkiin yöpyneitten matkamiesten hevosia. Samassa alkoi kuulua Veertin viulun vingahtelu. Ville pysähtyi oven taakse, epäillen, menisikö huoneeseen, kun siellä on tuntemattomia ihmisiä. Jos alkavat kysellä, kenenkä poika, ja sitten nauravat, kuten usein ennenkin. "Mutta jospa kelkka on jo valmis ja saan sen jälkeeni."

Ville voitti pelkonsa. Viulun äänikin houkutteli. Mutta kun hän avasi oven ja astui huoneeseen, vihlasi sydäntä niin pahasti, että hän olisi kaatunut, jollei joutunut oven pieluspunta vasten seisomaan. Oli vaikea hengittää, ja hän katsoi kauhistuneena vuoroon ruumisarkkuun, joka mustaksi maalattuna seisoi höyläpenkillä, ja vuoroon Veertiin, joka sen kupeella, selin oveen, soitti "littuttaa" säveltään. Ville ei näin yhtäkkiä nähdessään voinut ymmärtää muuta kuin että arkussa oli kuollut, ja tuo kuollut kuvastui Veertin isäksi, Kivimäen isännäksi, jonka hän oli nähnyt saman näköisessä arkussa.

Ville oli viipynyt tuvassa tuskin minuuttiakaan, kun jo pujahti kenenkään huomaamatta ulos ja alkoi juosta minkä jaksoi Naurisharjulle päin. Mäkeä noustessa tuli niin vaikea, että täytyi pysähtyä kävelemään. Hän luuli kuolevansa. Tuo kauhea viulun ääni oli yhäkin kuuluvinaan, ja mieleen iski ajatus, että nyt tulee maailman loppu. Jumala ei enää voi nähdä ja kärsiä tällaista maailmaa, joka on näin huono ja paha. Jospa kuitenkin joutuisi huoneeseen, ennenkuin se viimeinen välähdys tulee, jolloin kaikki loppuu.

Ville ei uskaltanut katsoa taaksensa, ettei vain sieltä mitään kauheata näkyisi ja kuuluisi. Tuntui oikein hyvältä, kun pääsi Naurisharjun pellolle ja siitä kartanolle.

Miehet eivät olleet vielä pihassa eikä lamppuakaan oltu sytytetty. Ville pysähtyi oven taakse. Sisäpuolelta kuului hiljaista jytinää. Hän tiesi, mitä se oli, ja tämä herätti uuteen eloon tuon maailmanlopputunteen. Pitääkö hänen mennä sinne ja yhdessä joutua tuliseen järveen. Jos uskaltaisi mennä saunaan, mutta sekin oli pimeä ja kylmä. Hän aukaisi hyvin hiljaa tuvan oven. Vaikka tanssijat huomasivatkin Villen melkein samassa, ennätti hän kumminkin nähdä aivan varmasti, että äitikin oli yhtenä pyörimässä. Ja mikä vieläkin katkerampaa: tuo riihen hirsien hakkaaja oli täällä samassa joukossa.

Kustaava kiirehti poikaansa puhuttelemaan.

-- Etkö sinä mennytkään mestarin mökille?

Villen korviin kuului tämä kysymys nuhtelulta, ja hän urahti jotain sinne päin, että oli käynyt.

-- Mitenkä sinä näin sukkelaan. Eikö kelkka vieläkään ollut valmis?

-- Ei ollut, urahti Ville taas ja meni nurkkaan pitkälleen.

Hänen mielensä oli niin raskas ja olo niin ikävätä ja vaikeata, että olisi toivonut äidin tulevan luoksensa istumaan. Mutta se näytti kokonaan unohtavan hänet, alkoi vain kehrätä ja siinä kehrätessään puheli iloisesti nauraen tuon ilkeän miehenkin kanssa.

Ville kääntyi seinään päin ja antoi kyynelten valua vastustelematta.

Vaikka Kustaavan elämässä oli taas iloisempi ajanjakso alkamassa, ei hän kumminkaan ollut välinpitämätön poikansa mielentilasta. Kun hän huomasi, että Villen äänettömyys ja yksinään itkeminen alkoi tuosta illasta, jolloin se kävi viimeksi mestarin mökillä, ajatteli hän, että sitä oli siellä jollain tavalla loukattu tai pahasti kohdeltu, ja meni muutamana päivänä Villen tietämättä tiedustelemaan asiaa. Mutta hän palasi sieltä pettyneenä. Mestari ja Veerti eivät olleet nähneetkään Villeä. Mestarin emäntä sanoi huomanneensa, että jokin poikanen pistäytyi pikimmältään oven sisäpuolella, mutta ei sattunut katsomaan ennenkuin ovesta mennessä.

-- Mitenkä sinä kävit niin sukkelaan, ettei talon väki ennättänyt sinua nähdäkään? kyseli Kustaava tultuaan.

-- Siellä oli vieraita, vastasi Ville alakuloisella äänellä.

-- Vai niin, sanoi Kustaava ja ajateltuansa vähän aikaa lisäsi: -- Mutta miksikä sinä olet sen illan jälkeen niin usein yksinäsi itkenyt?

Siihen ei Ville enää voinut vastata, vaan alkoi nytkin itkeä.

Kustaava ei pakottanut vastaamaan. Hän ajatteli toista, häntä itseään koskevaa asiaa itkun syyksi ja koetti lohdutella omalla tavallaan.

-- Älä sinä ajattele pahaa ihmisistä. Kyllä me tulemme toimeen. Tee vain töitäsi ja lue. Kiertokoulukin tulee kohta tuonne Hyttilään. Ja kohta se kelkkakin kuuluu valmistuvan.

Nämä kaksi viimeistä tietoa virkistivät hiukan Villen mielialaa, mutta salaisuudessa hän itki vielä sittenkin.

XIX.

Naurisharjun tuvassa olivat joukot aamiaisunella. Kustaavan Ville yksin valvoi ja tähysteli levottomana keväthangen peittämän lahden ylitse, jossa kiertävän koulun piti alkaa ja jonne muutamia lapsia näkyi jo menevän. Ville ei malttanut odottaa, vaan meni äitinsä korvaan supattamaan:

-- Äiti, kuulkaahan, joko minä saan lähteä kouluun?

-- Älähän nyt hätäile, sanoi Kustaava päätänsä kohottaen. -- Sinulla ei ole ehyttä nuttua. Kun emäntä nousee ruokaunelta, niin se antaa poikien nutun lainaksi.

-- Niin, mutta minä en ennätä kouluun alkuun, nurisi Ville. -- Simon Petter ja Annastiinan Ansu jo menevät.

-- Antaa niiden mennä, lohdutteli Kustaava. -- Ei sinne ole vielä koulumestarikaan tullut. Parempi on, että menet yksinäsi. Ansu ei malttaisi olla sinuakaan tyrkkimättä.

Kustaavan pelko ei ollut turha. Annastiina oli alituisella ylistelyllään saanut poikansa siihen luuloon, ettei hänelle löytynyt vertaa ruumiinvoimissa, kauneudessa eikä viisaudessa. Ville ei sitä vielä tietänyt, mutta ennenkuin ennätti koulutalon kartanolle, tuli hän sen huomaamaan. Ansu liehui siellä kuin "susi puhteella", kaateli ja nakkeli pienempiä poikia kuin rukkasia. Se oli olevinaan leikkiä ja voiman näytettä. Kohta hän kiirehti näyttämään viisauttaankin, milloin vain siihen tilaisuutta ilmestyi. Ja kun Ville, peläten myöhästyvänsä, kiireesti astua vippasi, lainatakin pitkät hihat huiskaen, oli Ansu solalla vastassa ja huusi toisille:

-- Katsokaapas, kun Kustaavan Ville on ottanut isänsä nutun. Tule, niin solmitaan nuo hihat yhteen kiinni.

Villeä hävetti tavattomasti, kun pojat katsoivat häneen ja muutamat nauroivatkin. Hän kiirehti juoksujalassa tuvan ovea kohti eikä ollut kuulevinaankaan, mitä toiset sanoivat.

-- Pakoonpa mennä vupestaa, ivaili Ansu jälkeen.

Kartanolla seisoi suurempiakin poikia, Veerti niiden joukossa. Tämä huomasi Villen tukalan tulon ja ehkäistäkseen Ansun ivailun jatkumista, sanoi:

-- Anna sinä huonompiesi kulkea rauhassa ja tule "turpailemaan" aikamiehille.

-- Sinäkö olet se aikamies? kysyi Ansu rehennellen.

-- Sen verran aikamies kuin sinulle tarvitaan.

-- Laihapa tuo on vielä naamasi, vaikka olet ollut vuoden Tarvaisessa syötillä, pisteli Ansu uskaltamatta lähestyä.

-- Onhan sinulla lihava naama, kun olet ollut ikäsi Annastiinan syöttösikana, vastasi toinen.

Poikain sananvaihtoa olisi jatkunut pitemmältäkin, mutta joku huomasi opettajan kyytimiehen ajavan mestarin mökiltä päin. Silloin riitapuheet ja huiske kartanolla loppui ja kaikki kiirehtivät pirttiin, ollakseen valmiina koulun alkaessa.

Ville oli ensimäistä kertaa kiertävässä koulussa, ja nyt alkua odotellessa pelotti kovasti. Mitenkä siinä osaa olla. Äiti oli jo edeltäpäin selittänyt, ettei siellä tarvitse peljätä eikä hätäillä, menee vain istumaan, kun käsketään, ja sanoo nimensä, kun kysytään. Mutta siinäpä olikin pelon aihetta kylliksi. Nimensä sanominen näin suuren joukon kuullen tuntui vaikeimmalta.

Ville oli tätä ajattelemassa, kun Kivimäen Veerti tuli hänen luoksensa ja kysyi:

-- Onko sinulla virsikirjaa?

-- On täällä nutun taskussa, vastasi Ville.

-- Minulta unohtui kotiin, selitti Veerti. -- Mutta istutaan rinnakkain, niin saadaan katsoa samasta kirjasta.

Pari viikkoa aikaisemmin olisi rinnakkainistuntaehdotus ollut Villelle iloisin asia, mutta nyt hän otti aivan äänetönnä kirjan taskustaan ja antoi Veertille. Muistui taas selvästi mieleen tuo mestarin mökissä nähty kuva: musta ruumisarkku ja Veerti sen kupeella soittamassa. Ja vaikka hän muisti senkin, että Veerti on tämän jälkeen tuonut hänelle uuden pienen kelkan ja ollut aina hänelle erittäin hyvä, niin sittenkin hänen lähellä olonsa toi vastustamattomasti mieleen kuoleman ja maailman lopun.

Veertikin ajatteli heidän yhteisiä asioitaan ja vilkaistuansa kirjan lehtiin kysyi:

-- Oletko laskenut mäkeä sillä uudella kelkalla?

-- Olen, vastasi toinen.

-- Luistaako hyvästi?

-- Luistaa.

Tätä sanoessa täytyi jo vähän naurahtaakin.

-- Höyläsinhän minä sen jalakset niin sileiksi, että pitäisi sen luistaa, kehui Veerti.

He keskustelivat tästä tuvan ovinurkassa, toisten takana. Veertillä oli toinenkin asia, josta hän halusi kertoa.

-- Kuulehan, hän alotti vieden suunsa aivan Villen korvan eteen. -- Minä olisin saanut toissa päivänä oikein hyvän viulun, jos olisi ollut rahaa viittä markkaa enempi. Siinä mestarin mökillä kävi sellaisia kometiialaisia, konstin näyttäjiä, ja niillä oli niin hyvä viulu, ettei minun viuluni ollut mitään sen rinnalla. Se mies tahtoi kaksikymmentä markkaa väliä, mutta minulla ei ollut kuin viisitoista. Ei helpottanut siihen, eikä mestarikaan antanut velaksi, eikö liene ollut. Se mies sanoi, ettei hän möisi sitä viulua neljälläkään kymmenellä, jos osaisi soittaa. Niillä oli ollut soittaja, muita se oli karannut pois. Sanoihan se mies lähtiessään, että hän antaisi viulun ja maksaisi palkkaakin, jos tulisin heidän mukaansa soittamaan. Vaan enhän minä toki tuntemattomien matkaan. -- Mutta kyllä se viulu oli kerrassaan hyvä. Ei sanonut mestarikaan nähneensä parempaa. Sillä oli kiiltäväksi maalattu laatikko.

Veerti olisi varmaan jättänyt kertomatta koko asian, jos olisi huomannut, millä mielellä toinen kuunteli. Ville ei itsekään ymmärtänyt, mistä se tuli, mutta hän olisi halunnut olla aivan yksinään. Vesikarpalot pakkautuivat silmiin, ja hän istui niin surkean näköisenä, kuin toinen olisi kertonut jotain hyvin surullista tarinaa.

Kohta tuli opettaja kamarista ja asettuen pöydän päähän kehoitti lapsia kokoontumaan pöydän ympärille. Villellä ei ollut mitään vaikeutta istumapaikan valinnassa, asettui vain Veertin rinnalle. Tämä haki virren numeronkin. Virressä puhuttiin kauniista kukkasesta, joka ei ole halpa. Saman sävelen oli Ville kuullut Kivimäellä hautajaisissa, ja hän ihmetteli, miten rohkeasti tytöt lauloivat, vaikkapa opettajan mukanakin.

Opettajan rukoukset ja alkupuheet menivät sivu korvan. Tarkkaavaisuus heräsi vasta sitten, kun opettaja alotti nimien kirjoittamisen. Sama oli lasten vanhempienkin laita, joita oli tullut ensi kertaa kouluun tulevia lapsiansa tuomaan ja katsomaan koulun alkamista.

Olipa tullut Annastiinakin, vaikka vähän jälempänä.

-- Nyt kirjoitetaan lasten nimet, ilmoitti opettaja. -- Alotetaan yhden numerosta, ensin talollisten lapset, sitten torpparien ja loisten.

Alapiha oli numero yhtä, ja siitä kirjoitettiin Antti ja Esteri. Antti olikin pojista etevin ja rohkein ja muisti parhaiten toistenkin talojen numerot. Hän oli asettunut poikien puolelle ensimäiseksi, lähimmäs opettajaa. Luettelo oli jo lopullaan, kun opettaja kysäsi:

-- Miltäs numerolta on tämä paksu, punakka poika?

-- Se on Annastiina Poikosen Ansu, mutta en minä tiedä sen numeroa, sanoi Antti.

Silloin hyökkäsi Annastiina pöydän luokse ja kivahti:

-- Mitä se tuo Alapihan poika vätystelee. Minun poikani se on, mutta se on syntynyt vihityssä välissä ja sen nimi on kirkonkirjoissa Anshelmi Lipponen eikä Ansu Poikonen. Minun oma sukunimeni on Poikonen, mutta se on Aapram Lipposen poika, entisen Porraspuron Lipposen, joka vietiin hautaan viikko takaperin. Ja oikeastaan me kuuluttaisiin Porraspuron numerolle -- sillä väkisin se meiltä vietiin pakkohuutokaupalla, ja tämä Naurisharjun Nevalainen sillä rikastui kuinka monta tuhatta lienee rikastunutkaan -- mutta kirjoittakaapa nyt mihin hyvänsä.

Opettaja oli hymyillen odottanut lausunnon loppumista ja sanoi sitten:

-- Olisin minä tämän asian ymmärtänyt lyhemmälläkin selityksellä.

-- En minä sano tätä opettajalle, oikaisi Annastiina. -- Sehän minua harmittaa, kun kaikki maitosuutkin tolkuttavat oikeain ihmisten kuullen ja oikeassa asiassa Annastiinan Ansusta, vaikka sillä on ollut isä.

-- No, annetaan jo tämän asian loppua, huomautti opettaja uudestaan. -- Siellä pitkän pojan, Ferdinandin takana on vielä yksi poika.

-- Tämä on Kustaava Laulaisen Ville, ilmoitti Veerti.

-- Eihän vain tulle tässä sama erehdys kuin Anshelmin kohdalla, arveli opettaja.

-- Ei tule siinä, sanoi Annastiina.

Villen nimi pääsi paperille näin vähillä puheilla, ja se olikin viimeinen.

Nyt menivät lasten kyytimiehet kotiinsa, ainoastaan Annastiina jäi jälemmäksi kuulemaan, huomaako tämä vasta tullut opettaja hänen Anshelminsa erinomaista lukutaitoa. Mutta hän saikin kuulla, ettei kenenkään lukua oikaistu eikä pysäytetty niin usein kuin juuri hänen Anshelminsa.

Tämäpä jo harmitti niin, että hän meni välitunnin aikana kamariin opettajan puheille.

-- Mitä kirjoja ne ovat nuo, joista täällä luetaan? hän kysyi.

Opettaja oudoksui kysymystä, mutta vastasi kumminkin tyynesti:

-- Ne ovat kiertokoulun lukukirjoja.

-- Jos lienevät, sanoi Annastiina, -- mutta mitä varten täällä luetaan tuollaisia joutavia lorpatuksia? Eihän niitä lapset osaa. Jos minun Anshelmilleni annetaan käteen oikea kirja, katekismus, niin se osaa toiseen pääkappaleeseen asti joka luvun, kenenkään neuvomatta ja vasartamatta. Atanasiuksen tunnustuskin menee kuin vettä valaen.

-- Hyvä on, että menee, myönnytti opettaja. -- Tällä viikolla se kuullaan tarkemmin. Mutta täytyy lasten oppia lukemaan muutakin kirjaa eikä yksistään katekismusta, ja sitä varten ovat nämä lukukirjat eli aapiset.

-- Olkoot, mutta minun poikani ei tarvitse enää aapisia eikä lukukirjoja, se osaa lukea katekismustakin, sanoi Annastiina ja lähti.

Tällä aikaa olivat rohkeimmat pojat kerääntyneet tallin eteen karttupiilosille. Piiloon juosseet pilkistelivät nurkkien takaa kuin kärpät kivien koloista, milloin kartunvahti loittonisi niin etäälle, että ennättäisi juosta kartun luokse ja itse kapahuttaa nimensä "kirjaan". Jo oli kolmas kierto menossa, ja Simon Petter määrättiin kartun vahdiksi.

-- Minä olisin ennättänyt lyödä nimeni kirjaan, jos en kaatunut, väitti Petter.

-- Oma syysi, kun kaaduit, sanoivat toiset. -- Jää vain etsimään.

-- Ei ollut minun syyni, Ansu tyrkkäsi, selitti Petter.

-- Jääköön sitten Ansu.

-- Ettekö muista, pojat, sanoi Alatalon Antti, ettei Ansua saa sanoa Ansuksi.

-- No miksikäs?

-- Anshelmukseksi.

-- Eli Annastiinan hameenhelmukseksi, lisäsi Veerti.

Ansukin ennätti koota sanavarastonsa ja nyrkki puristettuna intosi Veertille:

-- Miksikäs sinua, kitupiikki Haverisen päreviulua, pitää sanoa: kalmakoppolin tekijäksi vaiko längenpainimeksi.

-- Etpäs uskalla tarttua painimeen, vaikka kehut olevasi lihava kuin syöttösika, ilkkui Veerti.

-- Kyllä minä jo ensi talvena uskallan, teristeli Ansu.

Siihen liittoon joutui Annastiinakin ja alkoi kysellä:

-- Mitä ne taas sinulle tekevät?

-- Tuo Haverisen päreviulu haukkuu minua syöttösiaksi ja vaikka miksi.

-- Ketäpä ne kitupiikin koirat haukkuisivat, jos eivät köyhempiään, lohdutteli Annastiina. -- Mutta anna sinä niiden haukkua, se se on koirain työtä. Sanohan sitten, jos silmillesi tulevat, niin kyllä minä oikaisen. Ja saattaa tämän eksaamipaikan heittää aivan koirain haltuunkin. Tule vain pois, milloin ei koirilta rauhaa saa.

Annastiina olisi erotessaan antanut enemmältäkin näitä hyviä neuvojaan, mutta se keskeytyi, kun opettaja tuli kutsumaan lukutupaan.

XX.

-- Osasitko sanoa nimesi ja ikäsi? kysyi Kustaava ensimäiseksi Villen koulusta palattua.

-- Ei siellä ikää kysyttykään, ja Veerti sanoi nimen, selitti potka.

-- Muistaa se Veerti auttaa sinua, missä vain tarvitaan. Mutta oliko siellä poikien kesken riitaa, kun Annastiina valitti palatessaan, että Veerti on ollut koirana?

-- En minä ollut siinä, kun Ansu ja Veerti olivat riidelleet, selitti Ville.

-- Hyvä, ettet ollut, äläkä ole vastakaan. Mutta mitä kirjaa siellä luetaan, kun Annastiina moitti sitäkin lorukirjaksi?

-- Aapinen se oli, selitteli Ville. -- Sen kannessa on kukon kuva ja siitä luettiin, että "aita on kallellaan, voi huonoa aikaan" ja "lautamies haastaa käräjiin ja lauttamies kuljettaa joen ylitse".

-- Eikö se ollutkaan sen kummempaa, naurahti Kustaava, eikä kysellyt enempää.

* * * * *

Ensimäisen päivän tapahtumat olivat vieneet Villeltä halun kulkea toisten mukana. Kun kostea lumi viikon vaiheilla koveni hangeksi, otti Ville kelkkansa ja kulki sen varassa hankia myöten koulupaikkaan. Täten ei tarvinnut kohota pihaan leveätä rantatietä, jossa ensiksi tulleet laskivat mäkeä ja jouten katselijat ilakoitsivat mäen päällä.

Pahin huoli oli saada piilotetuksi kelkkansa, etteivät toiset pojat löytäisi ja mäkeä laskiessaan särkisi. Ensimäisen päivän se säilyikin karjakujassa havukasan takana, mutta kun hän meni toisena päivänä lähdön edellä katsomaan kelkkaansa, olikin se aivan eri paikassa, sepipaju irtopoikki ja jalas viassa.

Villeltä pääsi haikea itku. Puolen talvea odotettu, ainoa maanpäällinen tavara tuollaisena. Kohta tiesivät toisetkin pojat, että Villen kelkka oli säretty ja kerääntyivät katsomaan. Kukaan ei nauranut vahingolle.

-- Kuka sen on särkenyt?

-- Ansu sillä laski välitunnin aikana mäkeä tuolla verkkohuoneen luona, tiesi joku.

Veertiä harmitti enimmän, ja hän kysyi tiukasti Ansulta:

-- Sinäkö särit Villen kelkan?

-- En ole särkenyt, väitti Ansu.

-- Sinäpähän kuulut laskeneen mäkeä, tiukkasi toinen.

-- Eikö tuolla saa laskea. Mutta särkenyt en ole. Sanokoon, joka on nähnyt.

Ansu aikoi mennä pakoon, mutta Veerti tarttui kaulukseen ja sanoi:

-- Et sinä pääse pakenemalla. Se on minun tekemäni kelkka ja se on sinun korjattava tai maksettava.

-- Oleppa vaikka itse sinä, päreviulu, mutta minä en korjaa enkä maksa, reuhasi Ansu ja löi nyrkillään Veertin nenään, niin että veri alkoi juosta.

Mutta samassa oli lyöjäkin havukasan kupeella kontallaan, ja niskasta pidellen sujautteli Veerti kuusen oksalla takapuolelle, niin että Ansulta pääsi surkea huuto, vaikka se häipyi havukasaan. Toiset pojat lähtivät pakoon kuin lampaat. Unohtui Villeltäkin itku, ja hän alkoi rikkinäisen kelkkansa kaustoista pidellen juosta vehveltää Naurisharjulle päin minkä kerkesi. Kohta pääsi Ansukin ja huutaen, että "Haverisen päreviulu pieksi", lähti taivaltamaan avustajansa luokse.

Ei viipynyt Veertikään. Hän ymmärsi tehneensä enempi kuin olisi pitänyt tehdä, mutta katumus oli myöhäistä. Pieksämistä hän ei katunut, mutta kun tämä sattui koulupaikassa ja kouluaikana, niin siitä seuraava selonteko ja opettajan nuhteet häntä huolettivat. Omasta puolestaan ei Veerti aikonut valittaa, vaikka nenä menisi, mutta Annastiinan hän tiesi varmasti tulevan opettajalle kantelemaan.

* * * * *

Aamulla se tapahtuikin. Astunnasta jo huomasi, että Annastiinalla oli tärkeä asia. Ääni vapisi vihasta, kun hän alotti:

-- Tokko täällä tiedetään mitään siitä, kun minun poikani oli eilen illalla piesty tämän talon kujassa niin pahaksi, että vähissä hengin pääsi kotiin.

-- Ei täällä ole niin pahaa kuultu, sanoi opettaja.

-- Joku kyllä kertoi Anshelmin huudelleen jotain pieksämisestä, mutta ei sitä osattu pitää totena.

-- Vai ei osattu pitää totena, kivahti Annastiina.