Part 12

Ville halusi käydä vanhoja tuttaviaan tapaamassa ja kävi ilmoittamassa Veertille, että hän menee mestari Tarvaisen mökille odottamaan. Hän halusi nähdä vielä kerran, ehkäpä viimeisen kerran, vanhaa Simoa. Hän iloitsi siitä, että Simo saapi ennen kuolemaansa olla poikansa hoidettavana.

Ville muisti ikävällä ja katkeruudella ettei hän saanut olla äitiään hoitamassa sen viimeisillä hetkillä. Katkeruus kohdistui isintimään, joka oli tullut heidän erottajakseen. Hänellä oli sellainen ajatus, että äiti eläisi vieläkin, jos ei tuo vihattava mies tullut turmelemaan heidän väliänsä. "Ja jos äiti eläisi", hän ajatteli, "niin ehkäpä saataisiin taas asua Kivimäellä".

Ville oli tullut tällä kertaa Heinäjärvelle siinä luulossa, että Veerti pyytää häntä Kivimäen viljelijäksi tai on saanut päähänsä ajatuksen avustaa maanviljelyskouluun. Kumpainenkaan näistä ei ollut hänelle erittäin mieleinen, mutta hän oli sittenkin utelias tietämään onko hän arvannut oikein.

Hän käveli hitaasti ajatuksiinsa vaipuneena ja aprikoi, rohkeneeko mennä Simoa katsomaan näin myöhällä.

Mies, joka oli Simon kyydinnyt mestarin mökille, tuli vastaan, ja siltä hän sai tietää, että sairas on kovin heikko ja hourailee.

-- Turhan tautta otti kuletellakseen. Olisi hyvin hyvästi voinut kuolla siellä entisessä mökissäänkin, moitiskeli kyytimies.

Ville lähti astumaan kiireemmästi. Ovi voipi olla jo lukossa tai Simon elämä lopussa, jos viivyttelee. Valveella oli vielä vanha mestari, vaan ei tuntenut enää Villeä. Sitten vasta muisti, kun sai kuulla kenen poika tämä on.

-- Vai sen Kustaavan poika, sanoi mestari maiskutellen huuliaan. -- Vanhan tutun poika. Minä tein äidillesikin arkun... Minnekä on matka näin myöhään?

-- Kävin tuolla tukkimiesten kokolla, mutta kun näin Simo Kurkista tuotavan tänne, niin tulin katsomaan, selitti Ville.

-- Vai tulit Simoa katsomaan. Tuolla kamarissa se on nyt, mutta kohta taitaa kuolla, selitti mestari kuin tavallista asiaa.

-- Vieläkö se on täydessä tajussaan? kysyi Ville.

-- Ei ole, sanoi mestari. -- Hourailla taitaa nytkin. Kuunnellaan.

He siirtyivät lähemmäksi kamarin ovea. Alkoi kuulua katkonaisia lauseita.

-- Antakaa, antakaa rakkaat uskonveljet anteeksi, minä annan kaikille anteeksi... Jumala tietää etten minä himoinnut Kivimäkeä... Voi, voi, että minä meninkin sinne juhannuskokolle... Nyt se on myöhäistä... Antakaa rakkaat uskonveljet anteeksi...

Ville ei ymmärtänyt muuta kuin alun ja lopun ja kysyi hiljaa mestarilta:

-- Mitä se hourailee Kivimäestä, ettei ole sitä himoinnut?

-- Taisi nuorena ollessaan toivoa pääsevänsä Kivimäelle vävyksi, selitti mestari.

-- Niinkö...

Ville siirtyi ulommaksi. Petter voipi pahastua, jos huomaa, että syrjäiset kuuntelevat hänen isänsä hourailuja. Hän aikoi poistua näkemättä sairasta, kun Petter tuli tupaan noutamaan isälleen vettä. Petter oli matkasta ja valvomisesta niin väsynyt, ettei Ville aikonut häntä häiritä ja tervehti pään nyökähdyksellä, kuten tuntematonta. Mutta mestari ei heittänyt asiaa siihen, vaan alkoi nuorelle Kurkelalle jutella, että tässä on entinen kasvukumppani, joka on tullut sairasta katsomaan. Petter kääntyi tervehtimään, jolloin Ville huomasi, että sillä oli vaatteus ja tervehtimistapa kuten oppineilla herrasmiehillä. Hän ei ollut heti selvillä, miten alottaisi keskustelun, joten Petter joutuikin ennen.

-- Kyllä täällä eletään vielä vanhassa hapatuksessa, hän alotti kärsimättömällä äänellä. -- Heikkoa sairasta kidutetaan savutuvassa, jossa lapset peuhaavat ja jossa on häkää ja kaikkea. Köyhä ei ole ihminenkään, eikä niille tule mieleenkään hankkia parempaa asuntoa ja hoitoa. Ei kirjoitettu minullekaan aikaisemmin. Nyt vasta, kun on aivan viimeiset hetket. Enkä ollut saada asuntoa mistään. Tähän viimein sain.

Ville kuunteli äänetönnä, aivan kuin hänkin olisi istunut syytettyjen penkillä.

-- En minäkään ole ennen tietänyt, hän sanoi.

Nuori Kurkela ei vastannut, kääntyi vain kamariin ja sanoi:

-- Täällä isä on, jos haluttaa käydä katsomassa. En joutanut varustamaan vaatteitakaan. Mestarilta sain puhtaamman paidan. Kuvakin olisi ollut otettava, vaan ei tullut valokuvauskone matkaan. Pitänee piirustaa, vaan olen niin kovin väsynyt.

Ville oli seisottunut keskilattialle ja katseli kuolevan mullan värisiksi muuttuneita kasvoja. Näki selvään, ettei se tunne ketään. Väliin alkoivat kädet liikkua ja katseen kiihkeästi harhaillessa tuli taas joku hourauslause.

Ville ajatteli, että näinköhän lienee äitikin kuollut, ja hänen tuli kovin vaikea olla. Hän sanoi hyvästit ja kiirehti ulos.

Maantieltä kuului laulun loilotusta. Tuntui kovin raskaalta ajatella, että tuolla huudetaan ja tanssitaan ja täällä kamppaillaan kuoleman kanssa. "Ei ajattele toinen toisestaan", hän huokasi. "Kukin elää omaa elämäänsä. Joka kuolee, hän kuolkoon. Sekö on tarkoitus. Miksi kuitenkin toiset syyttelevät toisiansa; kaikilla on valittamista."

Ville meni istumaan puron sillan kaidepuulle ja katseli puroon seisahtuneita puita. Aika kului kovin hitaasti ja hän lähti kävelemään puron rantaa sulkulaitokselle. Sen lähistöllä istui ryysyinen mies, pää painuneena eväskontin varaan. Hän arvasi, että se on sulkulaitoksen vahti, ja käveli hyvin hiljaa ettei häiritsisi, jos on nukkunut. Hän pääsi jo sulkulaitoksen keskelle, mutta silloin siltapuut vähän narahtivat ja samassa ryysyinen mies hyppäsi pystyyn kuin ammuttu ja sivaltaen kirveen alkoi tulla kohti, oudolla äänellä hokien:

-- Tänne ei saa tulla, tänne ei saa tulla.

Miehellä oli niin takkuinen musta parta ja pelottava naama, ettei Ville yrittänytkään sitä rauhoitella, vaan juoksi mitä kiireimmin puron toiselle puolelle ja sieltä takaisin sillalle. Hän ei muistanut pitkään aikaan säikähtäneensä niin pahasti.

Kisakentältä alkoi palata joukkoa. Kohta tuli Veertikin kiirein askelin ja lähemmäksi päästyään kysyi:

-- Täälläkö olet seisoksinut koko ajan?

Ville alkoi kertoa.

-- Kävin minä Simoakin katsomassa, ja sitten menin tuonne sulkulaitokselle, mutta siellä oli niin vihainen ja kamalan näköinen ukko, ettei se suinkaan liene täysijärkinen. Olisi lyönyt kirveellä, jos en joutunut pakoon.

-- Ei lyö ketään, vaikka uhkailee, rauhoitteli Veerti. -- Eikä se uskalla uhatakaan minua.

-- Mikä mies se on ja miksi se ei uskalla sinua uhata? uteli Ville.

-- Se on Parta-Jaakko, selitti Veerti, -- sama, joka heitti äitiäni kivellä. Ja Jaakko tietää, että hänen kivenheittonsa vei äitini hautaan, ja siksi se ei uskalla uhata minua.

-- Vai tämä on Parta-Jaakko. Äiti-vainaja kertoi usein siitä kiven heitosta, mutta miten en liene ennen tullut miestä tuntemaan.

-- Se oli silloin ensi vuosina pakosalla, toisissa kylissä, mutta nyt se kuljeksii tukkimiesten mukana tukkilauttojen vahtina.

-- Vaarallinen vahti, sanoi Ville. -- Jos löisi muitakin kuoliaaksi.

-- Ei se lyö ketään, jos ei mene tekemään kiusaa, piti Veerti yhäkin Jaakon puolta.

-- No ei suinkaan äitisikään ole tehnyt kiusaa, huomautti Ville.

-- Kiusanteoksi Jaakko otti, kun äiti löi viuluntekeleen kappaleiksi. Minähän siinä asiassa oikea syyllinen olin, mutta se ei tule enää takaisin... Ja nyt loppuyöksi Alapihaan.

Oli jo yli puolen yön, kun he jutellen kävelivät Etelälahden rantaa. Laulurastas heräsi oksalla ja hypähtäen puun latvaan alkoi laulaa kevätlaulujaan.

XXVII.

-- Mikä soittajankin ajoi näin aikaisin ylös, ettei kahvikaan kerinnyt valmistua, ihmetteli Alapihan emäntä toisen helluntaipäivän aamuna.

-- Kotiin pitää joutua, selitteli Veerti puuhakkaana kuin huolellisin talon isäntä.

-- Mistä se kiire tuli, vai onko siellä joku odottamassa? kyseli emäntä.

-- Ei meitä odota ei kissakaan, mutta juuri sen vuoksi sinne onkin nyt kiire, ettei aina olisi niin tyhjää.

-- Vai niin, naurahti emäntä. -- Soittaja taitaa olla kosintapuuhissa ja on ottanut tämän lapsuuden tuttavan puhemiehekseen.

-- Emäntä on jonkun verran oikeassa, myönnytti Veerti. -- Mutta ei tästä ole puhemieheksi. Siihen virkaan tarvitaan vanhempi ja kokeneempi. Tämä on vain apulainen, syrjästäkatsoja, että miltä näyttää, näyttääkö miellyttävältä.

-- Nyt on soittaja erehdyksessä, jatkoi emäntä leikkiään. -- Sellainen apulainen on vaarallinen. Jos näyttää kovin miellyttävältä, niin voi ryöstää itselleen.

-- Ei tämä ryöstä. Olemmehan me hyvät ystävät ja, kuten emäntä itse sanoi, lapsuuden tuttavat.

-- Ei niissä asioissa ystävyys eikä tuttavuus paina mitään, väitti emäntä.

-- Koetella tulee, sanoi Veerti. -- Ja nyt taipaleelle katsomaan, onko Kivimäen talo emännän arvoinen.

-- Olisi otettu aamiaistakin, esteli emäntä.

-- Ei nyt jouda. Apulaisen aika menee hukkaan. Viulu jääköön tänne pantiksi. Palatessa lunastetaan.

He lähtivät kahvin juotuaan rantaan.

Veertin iloisuus ei tarttunut Villeen. Hän tunsi olevansa tällä matkalla aivan kuin tuulen heiluteltavana. Eilen aamupäivällä kirkossa, illalla tukkimiesten helluntaitulilla, yöllä vanhan kuolevan ystävän luona ja nyt -- tiesi mitä varten -- menossa surullisen lapsuusajan asuntopaikalle. Hän sai Veertin leikkipuheista sen otaksuman, että sillä on aikomus tarjota taloansa hänen viljeltäväkseen. Mutta millä ehdoilla? Ja vaikkapa ehdot olisivat hyvätkin, niin sittenkin tuntisi elävänsä toisen armoilla. Sitäpaitsi, mitäpä kunnollista hänen talonhoidostaan tulisi yksin! Mutta jos toisen taloon turvaten ottaisi itselleen elämänkumppanin, niin silloin alkaisi vähitellen kasvaa toivo ja viimein himo päästä asumansa talon omistajaksi. Siihen syntiin ovat jalommatkin langenneet. Ja nyt hän piti yöllä kuulemaansa Simon hourailua ylhäältä annettuna varoituksena. Ehkäpä hän, kuulematta tätä varoitusta saisi kuollessaan huutaa, että hän on himoinnut Kivimäkeä omakseen.

Tästä ajatuksesta hän sai sen varmuuden, että tarjotkoonpa Veerti vaikka miten hyviä asumisehtoja, hän ei suostu.

He olivat soutaneet Kivimäen puoleiselle rannalle. Heti maalle noustua alkoi Veerti hypähdellä iloisena.

-- Nyt seistään omalla pohjalla, ja huomaatko, Ville, että täällä on puita. Niitytkin kasvavat puita.

-- Niinpä näkyvät kasvavan, myönnytti Ville, ja hänen täytyi väkiselläkin naurahtaa.

-- Sinä naurat minun puu-niityilleni, mutta puuniittyjä ne saavat ollakin. Sitä sakeamman heinän kasvavat sitten kun aika joutuu. Ja nyt mennään katselemaan, mitä sieltä Kivimäen takamailta löytyy.

Villekin päätti olla niin iloinen kuin voipi ja ajatella täällä käyntiään huvimatkaksi.

-- Mennäänpä vain, hän sanoi reippaalla äänellä.

-- Ei malteta käydä huoneessa, selitti Veerti taloa lähestyessä. -- Minä vain käyn sanomassa, että asukkaan emäntä laittaa ruokaa, jotta saadaan metsästä tultua syödä.

Ville jäi katselemaan kartanoa. Jopa se oli rapistunut. Alimmat tuvan hirret niin lahoja, että ikkunapenkit olivat melkein lattian tasassa ja katot niin moneen kertaan tuohilla paikatut, että ne muistuttivat kirjavan kissan selkää.

Metsään mennessä seisattui Veerti pellon aidan vierelle, jossa oli lahonnut petäjän kanto, ja kysyi:

-- Muistatko mikä kanto tämä on?

-- Enpä muista.

-- Tämä on sen puun kanto, josta veistettiin isävainajan arkunlaudat.

Nyt jo Villekin muisti.

-- Tämäkö puu hänet rutisteli?

-- Tämä juuri. Aikoi kaataa pirtin kengityshirren, mutta hirsi kaatoikin miehen.

-- Ja pirtti on kengittämättä vieläkin, huomautti Ville.

-- Niinpä on, vaan ei se mitään, myönnytti Veerti huolettomasti. -- Puut ovat saaneet kasvaa. Ja kunhan kävellään nälkärupeaman kierros, niin sinä näet, että on täällä puita jos maatakin. Kivikkoa se on, mutta sen parempi. Ei ole verokaan suuri.

Alkoivat astua metsäpolkua. Milloin huomattavasti suurempi puu ilmestyi näkyviin, riemastui Veerti ja juoksi syleilemään kuin lapsi äitiään.

-- Tuoppa sinäkin sylesi tämän ympärille, hän kehoitti toveriaan.

Ville muisti aamullisen keskustelun Alapihassa ja kysyi naurahtaen:

-- Eikö riitä, jos minä katselen täältä ulompaa, että miltä se näyttää.

-- Ei, ei, kierrä vaan sinäkin kätesi.

Ville veti kätensä ja alkoi ihmetellä.

-- Eivät totisesti yllä sormien nenät toisiinsa.

-- Niin, mitäs sanot, innostui Veerti. -- Ollapa näitä tuhansittain. Arvaatko mitä näistä maksetaan?

-- Ehkä pari markkaa, arveli toinen.

-- Et arvannut puoleksikaan. Pienimmilläkin täytyy saada kaksi markkaa.

-- Ovatko muutkin talot saaneet?

-- Mitä ne saavat, jotka myyvät summamutikassa! Minä olen pitänyt maailmaa kierrellessäni korvani auki, ja tiedän, mitä tukkipuut maksavat ja miten ne myydään. Ja nyt minä sanon sinulle, että tämän talon puilla otetaan kymmeniä tuhansia markkoja ja kymmenen vuoden kuluttua taas yhtä paljon.

-- Jokohan, epäili toinen.

-- Saat nähdä, vakuutti Veerti. -- Mutta siihen ei ole kiirettä. Otto-veli voisi tulla päästä vialle.

Ville aivan säpsähti. Hän oli ajatellut jotenkin samaa, ei pään vialle menemistä, vaan että Otto varmaan tulee katkeralle mielelle. "En minä sekaannu tähän asiaan", hän ajatteli.

Päivä oli puolessa, kun he joutuivat takaisin Kivimäelle. Vaimo oli laittanut pöytään mitä parasta heiltä löytyi, ja mies koetti olla vieraille niin kohtelias kuin vähänkin osasi.

-- Onko tämä isännän toveri näitä yhtiön herroja, kun kävitte metsiä katselemassa? uteli hän kaikella kunnioituksella.

"Isäntä" ja "yhtiön herra" huvitti Veertiä tavattomasti, mutta hän oli olevinaan hyvin vakava ja selitti:

-- Ei tämä ole "yhtiön herroja", entinen lapsuuden toveri vain. Ja kun illalla tapasimme toisemme kisakentällä, niin tulimme tänne näitä entisiä elomaita katselemaan.

-- Vai niin, vai niin, myönteli mies. -- Kuulinhan minä, että isäntä on ollut siellä soittamassa. Miksi ette tuo milloinkaan viuluanne tänne?

-- En minä tuo näihin huoneisiin. Äiti- ja isävainaja kielsivät, selitti Veerti vakavana.

-- Tarvitseeko niitä enää totella, kun ovat jo toistakymmentä vuotta olleet haudassa, tuumaili mies.

-- On minun toteltava, kun en osannut heidän elinaikanaan totella.

-- Sepä on omituinen päätös, ihmetteli mies. -- Jos sen pitää aina, niin eihän isäntä saa milloinkaan soittaa kotonaan.

-- Soitan minä niissä huoneissa, joita itse rakennutan, selitti Veerti. -- Ja nyt meillä on viimeisenä tehtävänä katsella minun huoneelleni sopiva paikka.

-- Eikö isäntä rakennuta tähän entiselle paikalle? arveli mies.

-- En. Te saatte asua näissä niin kauan kuin haluatte ja nämä kestävät.

-- Eikö isäntä käyttäisi tämän vanhan kartanon hirsiäkään, uteli mies.

-- En pökälettäkään, lupasi toinen. -- Ainoa vanha, jonka haluaisin, on tuo vanha kätkyt.

Viljelijän vaimo kysyi ihmetellen:

-- Tuoko vanha lotisko? Eihän siitä ole mihinkään.

-- En minä sitä tarvitse lapsien tuudittelemiseen, naurahti Veerti, -- vaan se on muistaakseni meidän vanha kätkyt.

-- Niin on. Se ostettiin teidän huutokaupasta, selitti vaimo.

-- Sen saapi aivan ilmaiseksi, ehätti mies lupaamaan.

-- Ja minä puhdistan ja vien aittaan, ettei säry, innostui vaimo.

-- Ei sillä ole mitään kiirettä. Jos tarvitsette, niin antaa olla tuvassa.

Veerti sanoi tämän aivan vakavalla naamalla; häntä huvitti nähdä miten molemmat joutuivat alussa hämilleen, kunnes vaimo sai ujoillen sanotuksi, ettei heillä enää kätkyttä tarvita.

Mies ei jatkanut, kääntyi vain kesken jääneeseen asiaan.

-- On täällä isännälle sopivia rakennuksen paikkoja. Tuolla pellon takana, lähteen lähellä on ehkä paras paikka. Muistaako isäntä sen, vai tulenko minä neuvomaan?

-- Kyllä minä muistan. Olkaahan täällä. Me katselemme mieluummin kahden.

Mies ei pienimmästikään pahastunut, tulipa vielä rappusille asti neuvomaan, mistä lähteelle mennään, ja huusi jälkeen:

-- Kävelkää suoraan laihopellon poikki, ei se haittaa mitään.

Veerti ei seurannut kehoitusta, asteli vain tuttua polkua pellon yläreunaa.

-- Erittäin palvelevainen mies tuo sinun talosi hoitaja, sanoi Ville. -- Olisit antanut tulla mukaan.

-- Hyvä mies, myönnytti Veerti, -- mutta ei sen tarvitse olla meidän puheitamme kuulemassa. Nythän me vasta tulemmekin pääasiaan.

-- Eikö huoneen paikan katseleminen ollutkaan pääasia, arveli Ville naurahtaen, muistaen samalla järven ylitse soudettaessa tekemänsä päätöksen.

-- Ei pääasia, vaikka siihen se kuuluu. Mennäänhän tuonne suuren kiven kupeelle juttelemaan, jossa ennenkin myllästettiin ja päreviulua soitettiin. Sinä et muista niitä aikoja.

-- Enpä muista, myönnytti Ville.

Puolipäivän aurinko oli lämmittänyt kiven kupeen, johon he selkänsä nojasivat.

-- Tässäpä istuu kuin kotonaan, kiitteli Veerti. -- Ja nyt sinun täytyy kuunnella rauhallisesti, etkä saa väittää vastaan ennenkuin minä olen selittänyt suunnitelmani loppuun. -- Sinä näit tuolla tuvassa tuon vanhan kätkyen.

-- Näin ja ihmettelen vieläkin, että mitä sinä sillä teet.

-- Se on muisto-kätkyt, sanoi Veerti. -- Aina siitä päivästä, jolloin Parta-Jaakon yllytyksestä nostin sinut siihen uudesta, veli Otolle tehdystä kätkyestä, on minulla ollut paha omatunto ja olen päättänyt jollain tavalla sovittaa sinulle sen rikoksen. Ja kun minä maailmaa kierrellessäni olen tavannut isättömiä poikasia, niin joka kerta muistut sinä mieleeni ja siitä on syntynyt sellainen ajatus, että niitäkin on autettava. Tässä tarkoituksessa olen koonnut rahaa kuin harjukas tai juutalainen. Siinä tarkoituksessa kiirehdin ostamaan veljenikin osan. Ja kun nyt katseltiin tuo metsä, niin sinun täytyy uskoa, että sieltä löytyy rahaa enemmän kuin arvaatkaan. Pankissa on aluksi... Ja suunnitelma on tällainen: me rakennamme kivestä ja rosokyljistä puista uuden kartanon. Sinä rakennutat, minä puuhaan rakennusmiehiä ja tarpeita -- ja soitan. Kun rakennus on valmis, talutan minä siihen asukkaita, isättömiä, turvattomiksi jääneitä pieniä poikia. Niitä olisi minulla heti paikalla tiedossa kymmenittäin, mutta ei oteta enempää kuin jaksetaan elättää ja kasvattaa. Sinä opetat lukemaan ja työtä tekemään, minä opetan käydessäni laulamaan, soittamaan ja vaikkapa tanssimaankin. Pakottamalla ei opeteta muuta kuin työntekoa. Joka haluaa olla pitemmän aikaa ja tekee työtä, niin saapi olla, jos ei, niin menköön etsimään parempaa. Minä kyselen pois lähteville palveluspaikkoja ja käyn niitäkin katsomassa, niin kauvan kuin elän... Vieläkö jatkan suunnitelmaani, vai joko kysyn, että mitä siitä ajattelet? Suostutko yhteen tuumaan?

Ville oli kuunnellessaan tullut liikutetulle mielelle, enemmän kuin olisi halunnut näyttääkään ja sanoi:

-- Sinulla on niin merkillinen suunnitelma, että minä olen aivan kuin puulla päähän lyöty.

-- Niinkö, ihmetteli Veerti. -- Minusta tämä on aivan tavallinen eikä yhtään merkillinen.

-- On se merkillinen sille, joka ei ole asiata ennen yhtään ajatellut. Ja oletkohan sinäkään ajatellut mitä huolia ja vastuksia siinä tulee eteen.

-- Olen minä niitäkin ajatellut, sanoi Veerti. -- Mikä sinusta on pahin vastus?

-- Enhän minäkään osaa näin kiireelle sanoa. Mutta siinä on jo ensimäinen vaikeus, että mitkä niistä ottaa kasvattaakseen, sillä onhan meitä raukkoja niin paljon, että tuskin tälle mäelle mahtuu.

-- Sinä käsität väärin koko homman, oikaisi Veerti. -- Ei tähän oteta yhtään poikaa, jota tullaan tarjoamaan. Ainoastaan ne otetaan, jotka minä huomaan jääneen turvattomiksi ja ovat siivoja ja täysijärkisiä.

-- Toisetpa jäisivät nurisemaan, huomautti Ville.

-- Nuriskoot. Enkö minä saa auttaa ketä tahdon Mikä sinusta on sen jälkeen pahin?

-- Kukapa se arvaa edeltäpäin, mutta viimeinen paha on se, että miten sitten käypi koko homman, kun sinä kuolet.

-- Sitä en ole minäkään ajatellut, mutta ajatellaan nyt.

-- Miten se ajatellaan? sanoi Ville. -- Olen kuullut, ettei vanhemmilta perittyä omaisuutta kykene luovuttamaan testamentilla, vaan täytyy joko myödä tai syödä, muuten perii veli.

-- Niin taitaa periä, harmitteli Veerti. -- Mutta kyllä siihen keksitään keino. Minä myön Kivimäen sinulle.

-- Minulle! huudahti Ville. -- Millä minä ostan?

-- Ei siinä tarvita rahoja, selitti toinen. -- Kauppakirja tehdään ja kuitataan maksetuksi. Jos minä kuolen ensin, niin sinä jatkat ja teet sitten testamentin isättömille pojille. Sinulla ei ole isän eikä äidin perintöä, joka estäisi.

Ville katsahti hämmästyneenä ystäväänsä, että luottaako se todellakin häneen noin paljon. Veerti huomasi ihmettelevän katseen ja kysyi:

-- Etkö sinä vieläkään innostu tähän asiaan, kun katsot noin pitkään?

-- Älähän hätyyttele, sanoi toinen. -- Minä ihmettelen sitä, että mistä sinä olet saanut niin suuren luottamuksen minun rehellisyyteeni, jotta uskaltaisit myydä talosi ja merkitä maksetuksi.

-- Jos sinä sitä tietoa kaipaat, niin minä sanon: siitä, että sinun ja minun äidillä oli luottamusta toisiinsa, ja tottahan meilläkin täytyy olla... Äiti sanoi vähää ennen kuolemaansa, että luottaisin sinun äitiisi, enkä laskisi pois, mutta isävainaja epäili, niinkuin hän epäili kaikkia täysijärkisiä, ja käski pois... Nyt tiedät senkin asian aivan kaunistelematta.

Tämä tieto vaikutti Villeen, ja hän istui pitkän aikaa äänetönnä. Hänelle muistui mieleen Simon Agaatan käynti Raivion mökissä, jolloin tämä haukkui äitiä Haverisen akan tappajaksi ja vaikka miksi.

-- Taisin tehdä pahasti, kun sanoin tämän, virkkoi Veerti. -- Mutta ymmärräthän, etten minä usko äitisi ottaneen neulaakaan meidän tavarasta.

-- En minäkään usko, sanoi Ville. -- Mutta minä epäilen, että onko minusta mitään hyötyä sinun suunnitelmallesi.

-- Mitä sinä siitä epäilet. Sittenpähän nähdään.

Ville teki pikaisen päätöksen.

-- Jos sinun luottamuksesi perustuu äitiini, niin olkoon menneeksi: minä suostun yritykseen.

-- Se on oikein! riemastui Veerti hypäten seisoalleen. -- Mutta älä sano yritykseksi. Siitä täytyy tulla tosi, ainakin pienemmässä määrässä... Ja nyt puuhaan! Mistä laidasta alotetaan? Mennäänkö katsomaan kartanon paikkaa?

-- Mennään vain

Kulku ei ollut enää astelemista, he menivät hypähdellen. Kohta löytyikin lähde, josta juoksi vettä, niin että lirinä kuului ulommaksikin.

-- Tässähän on vettä vaikka kuinka suureen taloon, ihaili Veerti. -- Tämän alapuolelle kaikki rakennukset, jotta vesi tulee omalla painollaan.

-- Mutta tämä tulee paljon alemmaksi kuin entinen kartano, huomautti toinen.

-- Niin sen pitää tullakin, selitti Veerti. -- Tänne ne parhaat viljelysmaatkin tulevat. Vanhat miehet raivasivat peltonsa mitä korkeimmalle. Meidän vuoromme on raivata alavat paikat. Ja minä olen kävellessäni nähnyt, että parhaat pellot tulevat sinne, missä on savea ja mutaa. Ja tästä järveen asti on yläpuoli savea ja alapuoli suota, jotka eivät nyt kasva heinää kuin nimeksi. Mutta kymmenen vuoden kuluttua ja jo ennenkin siinä läjöttää niin kauniita ruis- ja heinäsarkoja, että heinäjärveläiset ihmettelevät. Ja ajattelehan, mikä mainio työpaikka siinä on meidän kasvattipojille, kun ne pienillä käsikärryillä lankkuja myöten työntää hyristävät savea alas ja suota ylös.

-- Kukas raivaa puut ja kaivaa ojat? kysyi Ville.

-- Kyllä niitä työmiehiä löytyy. Otetaan jo tänä kesänä Parta-Jaakko alottamaan. Siltä loppuu kohta lauttojen vahtiminen, ja Jaakko tulee halusta, jos sille luvataan huoneen paikka ja puut. Se kuuluu kyselleen moneltakin, mutta ei kukaan halua ottaa maalleen asumaan.

-- Minkä vuoksi sinä sitten haluat ottaa? kysyi Ville ihmetellen. -- Minuakin pelottaa tuollainen mies.

-- Minä ymmärrän sinun pelkosi, myönnytti Veerti. -- Mutta koeta sinäkin ymmärtää minun suosioni Parta-Jaakkoa kohtaan. Jaakko oli minun ensimäinen uskottuni ja avustajani viulu-puuhassa, ja saman Jaakon käden kautta meni minulta hyvä äiti. Ajattele ja sano sitten, kumpaako minun pitäisi tehdä: rakastaako vai vihata Jaakkoa?

-- Älä tee kumpaakaan! Anna Jaakon olla oloissaan.

Veerti pudisti päätään ja nauraa hymähti.

-- Ei ole oikein asettua sille kannalle toisiin ihmisiin, varsinkaan niihin, joiden kanssa on ollut jossain tekemisessä, hän selitti harvinaisen vakavana. -- Ja koska et sinä sanonut, kumpaako minun on tehtävä, niin minä itse sanon, että minun pitäisi vihata Jaakkoa enemmän kuin muiden, kostaa hänelle äidin kuolema. Ja minä kostan sen sillä tavalla, että annan rakentaa huone-kötterön tuonne mäen taakse ja annan ojan kaivua ja niityn raivuuta, josta saapi elatuksensa. Jaakkokin on vanhetessaan hiukkasen viisastunut. Ja minä uskon, että sinäkin jonkun aikaa yksissä töissä oltuasi huomaat, ettei uskollisempaa metsänvartiaa eikä työmiestä löydy.