Part 11

-- Saattaa olla tekopyhäin kirkoissa ja kotonakin, mutta Jumalan lapsilla on Kristuksen kuva sydämessä. Kaikki muut ovat epäjumalain kuvia.

-- No, enhän minä tahdo väittää, myönteli Ville. -- Haluaisin vain tietää, mitä kuvia Petter veistelee: eläintenkö vain ihmisten.

-- Alastomia ihmisiä ne olivat, joita minulle näytti, sanoi Simo hiukan rauhoittuen. -- Niitähän ne riettaan hengen palvelijat tarvitsevat.

-- Mutta kertoiko Petter, miten hän oli yhtynyt siihen oppipaikkaan?

-- Kyllä rietas pitää huolen, että hänen ammattiinsa yhtyy, vastasi Simo. -- Ansusta erottua oli joku hovinherra ottanut palvelukseensa, ja kun sillä pojalla oli pienestä pitäin kiihko vuoleksia hevosten ja lehmien loivia, niin oli siinäkin joutoaikanaan vuoleksinut, ja herrat siihen vain yllyttivät ja viimein puuhasivat päämestarin oppiin.

-- No, älkäähän huolehtiko Petteristä, lohdutteli Ville. -- Ehkä siitä on iloa teillekin. Kykenikö nyt antamaan vanhalle isälleen apua?

-- En minä mennyt apua pyytämään, vaan antamaan, vastasi Simo. -- Menin siinä toivossa, että saisin pojastani uskovaisen ja että hänkin pääsisi siitä riettaan kahleesta, johon olimme kaikki kytketyt siellä Heinäjärvellä (siinä ajallisessa helvetissä), mutta petyin surkeasti... Ei kelvannut pojalle apu. Naurahteli vain ja sanoi isän tyhjää kiihkoilevan... Niin sanoi oma poika... Joko sinä olet riettaan palvelukseen kyllästynyt, joko jaksat uskoa syntisi anteeksi?

-- En osaa sanoa, virkkoi Ville hämillään.

-- Milloinka sitten? jatkoi Simo hengen innostamana. -- Nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä... "Tänään jos kuulet hänen äänensä, niin älä paaduta sydäntäsi"... Jos sinulla on syntiä tunnollasi, niin tunnusta ne, ja minä vanhempana ristiveljenä todistan anteeksi. Ne ovat silloin pyyhityt pois, kun vain tunnustat ja uskot... Uskotko?

Simo toi käsiään Villen pään päälle, mutta tämä siirtyi ulommaksi ja sanoi:

-- Jumala on anteeksiantaja.

Simon jännitys laukesi. Hän huokasi syvään ja hartaasti:

-- Voi, voi tätä palkkapaimenten sokaisemaa ihmiskuntaa. Suuren majesteetillisen Jumalan pitäisi tulla tänne alas, vaikka hänen poikansa sanoi lunastustyönsä päätettyään opetuslapsilleen, että "teille on annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä... joille te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut"... Palkkapaimenten sokaisemat ihmiset sanovat, että apostolit ovat kuolleet. Mutta jokainen uskovainen on herran apostoli, minä ja sinäkin, jos vain uskot.

Ville olisi halunnut kysellä vielä yhtä ja toista, mutta tämän anteeksiantamistarjouksen perästä tuntui kovin nololta jatkaa entiseen tapaan. Hän otti aivan valikoimatta yhden kirjan ja antoi rahan.

Simonkin huomio kääntyi kaupan tekoon.

-- Tässä olisi vielä toinen hyvä kirja. Siinä selitetään autuuden tie väärentämättömänä. Osta tämä!

-- En nyt tällä kerralla, esteli Ville. -- Olisi paljon muutakin lukemista.

-- Mitä varten lukea muuta, kuin mikä on tarpeellista? sanoi Simo. -- Se on itsensä ravitsemista ravalla.

-- Eihän toki kaikki muukaan liene "rapaa", sanoi Ville hyvin hellävaroen. -- Vai onko raamattukin?

-- Ei raamattu ole rapaa, jos vain sieltä löydät sen, mikä on tärkeintä. Luehan roomalaisepistolan kymmenes luku, niin näet, ettei ole muuta tietä autuaaksi tulemiseen kuin suun tunnustus ja usko syntein anteeksi saamiseen... Vai onko täällä raamattu, niin minä luen.

-- On täällä uusi testamentti, mutta se on jossain kirjojen joukossa.

Simokin huomasi, ettei testamentin löytämiseen ollut erityistä halua, ja alkoi kokoilla kirjasiansa vakkaan.

-- Meneekö näitä miten paljon kaupaksi? kysyi Ville osoittaaksensa jotain osanottoa Simon harrastukselle.

-- Vähä täällä päin ostetaan, kun on kovin harvassa uskovaisia. Pohjanmaalla menee enemmän ja siellä minä suurimman osan vuodesta liikunkin.

Simo otti vakkansa.

-- Hyvästi nyt, vanhan tuttavan poika, ja muista, että sinunkin puolestasi on Kristus riippunut ristinpuussa.

Simo meni, ja Ville jäi muistelemaan Raivion mökin aikoja. Siinä muistellessa alkoi omatunto kolkutella, ettei hän tänä iltana tehnyt, niinkuin olisi pitänyt tehdä. Veertille, tuolle rikkaalle viulunsoittajalle hän oli tarjonnut yösijaa huoneessaan, vieläpä ruokaakin, mutta tämän vanhan, köyhän tuttavan hän antoi mennä puhumatta mitään. Missä nyt saanee levätä, luultavasti kovalla penkillä... Eipä ollut halukas hakemaan testamenttiakaan. Hänelle tuli ajatus, että menisi kysymään, oliko jäänyt talon puolelle yöksi, ja selittäisi, ettei huomannut pyytää luokseen. Mutta siitäkin voisi seurata ikävyyksiä. Ihmiset alkaisivat puhua, että se suosii "villiläisiä" ja on varmaan itsekin villiläinen. Ehkei saisi olla opettajanakaan.

Hänen täytyi hakea tuo Simon mainitsema paikka testamentista, ja kyllä siinä oli sanottuna, että "suun tunnustuksella me autuaiksi tulemme". Mutta siitä puhuttiin vain tässä yhdessä luvussa. Siinä oli kymmeniä jopa satojakin lukuja, joissa puhuttiin muista asioista. "Toiset ottavat toisen paikan ja sanovat, että tämä on tärkeintä ja että he ovat oikeassa ja muut väärässä. Onko sitten Simo väärässä?" ajatteli Ville yhä edelleen ja tuli lopputulokseen, että "olkoonpa suorassa tai väärässä, mutta onnellinen hän on, paljoa onnellisempi kuin ennen, sillä hän uskoo olevansa onnellinen."

XXIV.

Mestari Tarvainen sai vanhoilla päivillään rakentaa Heinäjärven seudun tukkipuille laudoitetun alkutien Etelälahdesta lähtevän puron suuhun. Ennen oli uskottu, ettei niin pientä puroa pitkin voitu tukkipuita uittaa, mutta nyt se asia oli korjattu sulkulaitoksella ja uittorännillä, jotka olivat aivan lähellä mestari Tarvaisen mökkiä. Ja kun sulkulaitoksen rakentaminen oli päätetty, silloin Heinäjärven ympäristön suurimmat havupuut alkoivat kaatuilla. Ainoastaan Kivimäellä kasvavat hongat ja kuuset seisoivat vielä entisillä paikoillaan ja pohjatuulten puhaltaessa nyökkäilivät jäähyväisiä kaatuneille naapureilleen, jotka lähtöä odotellen alastomiksi kolottuina kelluivat Heinäjärven pinnalla. Ne täyttivät melkein kokonaan tuon pienen järven, vaikka se olikin entistään suurempi, kun niitytkin olivat veden alla.

Niittyjensä kasvusta huolehtien lähti Alapihan nuori isäntä Antti solikoimaan puiden lomitse lahden yli vanhan Nevalaisen puheille. Nuoremmilla isännillä oli vielä ehdoton luottamus Nevalaisen älykkäisyyteen, vaikka tämä olikin jaloistaan köpelöitynyt niin, ettei omin apuinsa voinut liikkua muualla kuin huoneen lattialla. Mutta ajatukset olivat vielä virkeät.

-- Tulitpa hyvään aikaan, hän sanoi iloisena Antille, kun tämä saapui huoneeseen. -- Minulla on sinulle asiaa.

-- Asiaa minullakin oli, vastasi Antti.

-- Ehkä onkin sama asia, sanoi Nevalainen. -- Minä halusin puhua sinulle tuon Simo Kurkisen hoidosta. Siitäkö sinäkin?

-- En minä ole ajatellut Kurkisesta, vaan noista tukkipuista, kenelle niistä pitäisi sanoa, jotta veisivät pois, muuten saattaa vesi turmella kaikki rantaniityt, etteivät kasva mitään. Eikä noilta saa verkkojakaan lasketuksi.

-- Nyt huolehdit joutavaa, selitti Nevalainen. -- Niityt kasvavat puolta paremmin, kun ovat keväällä veden alla. Ja mitä pitemmän aikaa tukkimiehet viipyvät kylässä, sitä enemmän tulee rahaa. Kaloja otetaan kesällä.

-- Mutta milläpä tukkimiehiltä enää rahaa ottanee, kun lihat ja kalat ovat kaikki myötynä ja syötynä? arveli Antti.

-- Lyö huonointa lehmää lihaksi, neuvoi Nevalainen. -- Silloin sikaa säkkiin, kun se on päin. Niin minä olen antanut tehdä.

-- Se tässä täytynee muidenkin tehdä, myönnytti Antti. -- Mutta mikä se Simo Kurkista koskeva asia olikaan?

-- Niin, minun täytyi tällä viikolla maksaa ensi kerran kyläkunnan kassasta palkka Simon hoitajalle, selitti Nevalainen. -- Silloin muistin, että Simollahan on poika, Pekkako sen nimi olikaan?

-- Petteriksi sitä sanottiin, muisti Antti.

-- Pekka tai Petter, sama se. Pääasia on, että meidän pitäisi osata menetellä niin viisaasti, että hän lähettäisi rahaa isänsä hoitoon ja elatukseen.

-- Missä asti asuneekaan ja lähettäisikö, jos saisi sanankin, epäili Antti.

-- Asuinpaikkaa pitää kysyä Simolta. Luultavasti hän tietää. Ja jos poika on kohonnut jonkun verran herrasmieheksi, niinkuin olen kuullut, niin kyllä hän lähettää ja ottaa velkaakin, jos ei olisi itsellään. Mutta meidän täytyy kirjoittaa hyvin kauniisti. Kertoa ensiksi, että isä sairastaa täällä entisessä mökissään ja on sairastanut talvesta asti, jolloin hänen omat uskonveljensä toivat tänne kotikylälle. Senkin voisi vanhan tuttavan tavalla kertoa, että se kaupitsi kirjoja, josta saaduilla säästöillä on elänyt melkein näihin asti, mutta nyt on jo kyläkunnan täytynyt antaa apua ja palkata hoitaja... Näin, tähän tapaan sille pitäisi kirjoittaa, ja minä ajattelin, että sinä, Antti, lapsuuden tuttavana kirjoittaisit.

-- Minäpä kuulen, että isäntä itse osaa kirjoittaa tai kirjoituttaa kaikkein parhaiten, sanoi Antti.

-- Asia menee pilalle, jos minä kirjoitan, selitti Nevalainen. -- Poika muistaa minut ja ymmärtää heti, että nyt häntä kyläkunnan puolesta aiotaan pakottaa isäänsä hoitamaan.

-- Ymmärtäköön, sanoi Antti. -- Onhan, siihen selvä laki, että lapsi on vanhempansa hoitaja.

-- Ei sillä lailla, ei sillä lailla, puheli Nevalainen. -- Ei se ole niin varakas, että saisi pakotetuksi. Mutta jos se on jonkun verran herrasmies ja kenties uskovainen, niin varmaan maksaisi hoitokustannukset. Nyt se on hyvin täpärällä. Otahan ja kirjoita, niinkuin minä neuvoin, niin ehkä saataisiin kyläkunnan kassa säästetyksi.

-- No, pitää koettaa, lupasi Antti.

XXV.

Se päivä, jolloin heinäjärveläisten ensimäiset tukkipuut alottivat vesimatkansa maailman markkinoille, oli merkkipäivä koko kyläkunnalle. Ken suinkin kotitoimiltaan pääsi, tuli katsomaan sulun avaamista ja miten puut lähtivät sulkuränniä ja puroa pitkin juoksemaan.

Rantatyöt ja puron perkkaus oli lopetettu ja otettu kymmenittäin lisämiehiä uittotyöhön. Sileäksi kolottuihin keksinvarsiin nojaten seisoivat miehet sulkupenkereellä, odotellen uittopäällikön viimeisiä määräyksiä.

Ei tällä päälliköllä ohut mitään ulkonaisia arvonmerkkejä, paitsi mitä luonto oli hänelle lahjoittanut. Mutta ne olivatkin oivallisimmat: musta, muhkea parta, tukeva vartalo ja juhlallisen kuuluva ääni, jota hän oli totutellut käyttämään niin tyynen vakavasti, etteivät rajuimmat yltiöpäätkään rohjenneet tehdä vastaväitteitä.

-- Meille alkaa huolellinen työ, sanoi päällikkö. -- Puut eivät ui kapeassa purossa niinkuin leveässä joessa. Siinä vaaditaan vikkelyyttä ja valppautta. Pitäköön nyt jokainen mies huolen, milloin työssä ollaan, että puut ovat aina liikkeessä. Helluntai on lähellä. Jos kaikki puut ovat siihen mennessä sulun alapuolella, niin silloin se tuketaan ja helluntaipäivät ovat vapaapäiviä, jolloin saatte käydä kotonanne tai varustella ruokaa seuraavan viikon varalle. Ja palkka juoksee niillekin päiville.

Miehet vilkastuivat, ja rohkein kysäsi:

-- Onko se varmaa puhetta?

-- Milloinkahan minä olisin sanastani peräytynyt? vastasi uittopäällikkö.

-- Silloinpa yritetään, kuului useasta suusta.

-- Ei tullut siitä mitään, epäili joku vanhempi mies.

-- Siitä täytyy tulla, ellei puron vesi käänny toisinpäin juoksemaan, tenäsi rohkein.

-- Sulku auki ja kötysmiehet puron rannalle ja vikkelimmät puita sulun suulle haalaamaan.

Kohta olikin sulkuportti auki, ja puuta alkoi mennä, että vilisi. Puron varrelle määrätyt miehet kiirehtivät puiden perästä, ja kyllä keksinvarret huiskivat.

Uitto oli alkanut, ja päällikkö jouti vaihtamaan muutamia sanoja kyläläisten kanssa.

Vanha Nevalainenkin oli tullut hevosella tätä merkkitapahtumaa katsomaan. Hän oli huomattavin henkilö päällikönkin puhutella.

-- Saa nyt nähdä miten tämä onnistuu, sanoi päällikkö partaansa sivellen.

-- Näkeehän tuon jo alusta, että puut menevät huristen, rohkaisi Nevalainen. -- Mutta saavatkohan helluntaipäivät vapaiksi.

-- Jos vain vettä riittää, niin kyllä saavat, sanoi päällikkö. -- Näkeehän isäntä, että miesten työaseet liikkuvat eri tavalla kuin päiväpalkkalaisen.

-- Eikö liiku päiväpalkalla tuohon tapaan?

-- Kyllä melkein, jos olisi jokaisen työtä katsomassa, mutta repeänkö minä joka paikkaan. Nyt ne tekevät, vaikka en olisi tällä kylälläkään, eivätkä pidä pitkiä ruokatunteja.

-- Eihän siitä näin ollen tule yhtiölle mitään vahinkoa, jos miehet voittavatkin pari päivää, arveli Nevalainen.

-- Voitoksi molemmille, myönnytti päällikkö. -- Miehet saavat helluntain pyhinä levätä ja vesi kohota järveen, jotta viimeisetkin puut pääsevät purosta alas.

-- Nyt minä jo huomaan, että se oli viisaasti ajateltu urakka, myhähti Nevalainen.

Päällikkökin myhähti ja siirtyen lähemmäksi Nevalaista sanoi, niin etteivät muut kuulleet:

-- Eihän näissä viroissa ole kukaan sellainen vanhentunut, joka ei ymmärtänyt edeltäpäin ajatella, miten milloinkin on tehtävä. Minulle on tässä virassa ollessa ennättänyt parta kasvaa, jopa muutamat haivenet harmetakin.

-- Sittenpä saapi jo väliin levähtää, sanoi Nevalainen. -- Mennään meille. Minulla on täällä hevonen.

-- Ei vielä. Halustakin tehty työ menee pilalle liialla kiireellä... Näyttää, että tuolla sillan luona tarvitaan minun apuani... Täytyy mennä katsomaan.

Muutkin katselijat alkoivat hajaantua.

Heinäjärven nuorten enimmän odotettu juhlapäivä oli helluntai ja erittäinkin sen aattolauantai. Silloin naapurusten nuoret yhtyivät iloisiksi ryhmiksi ja riensivät pitäjän kirkolle, jossa kauppapaikkojen ympärillä liikuskeleminen ja siellä toistensa tapaaminen oli matkan hupaisin puoli. Mutta nyt, jolloin reippaita tukkipoikia oli kylän alueella kymmenittäin ja kaikki tiesivät, että ne aikovat saada helluntaipäivät vapaiksi, jota seuraisi iloiset huvit kylän vanhalla kisakentällä, ei moni halunnutkaan lähteä kirkkomatkalle. Tiesivät senkin, että tukkipojat valmistavat niin suuren kokon, ettei sellaista ole ennen nähty. Ja kaiken tämän lisäksi oli lähetetty kutsumakirje soittaja Havurinteelle, että hän tulisi tähän helluntain kokkojuhlaan soittamaan.

Eipä siis ollut ihme, jos tällä juhlalla oli vetovoimaa.

* * * * *

"Tukkipojat ovat voittaneet. Sulku on tukossa."

Tällainen tieto levisi lauantai-iltana niihinkin taloihin ja mökkeihin, jotka eivät olleet järven rannalla.

Mutta miehet olivat viime päivien ponnistuksista niin väsyneitä, etteivät samana iltana ajatelleetkaan juhlansa alottamista. Olipa muitakin esteitä. Soittajaa ei kuulunut, vaikka hänelle oli kirjoitettu, että tulisi aivan heti, "maksoi mitä maksoi".

-- Kyllä se tulee huomenna, ja jos ei tule, niin soitetaan "hanurilla", lohduttelivat hypynhaluiset itseänsä.

Vielä oli yksi laji odottajia, jotka eivät löytäneet lohdutusta. He olivat päälliköltä salaa palkanneet hevosmiehen noutamaan helluntaiviinoja, eikä noutajaa näkynyt tulevaksi. Kaikkein "kipeimmät" miehet seisoivat liki puoleen yöhön maantieltä kääntyvän tien haarassa ja kuuntelivat korvat pörhöllään. He olivat jo pari kertaa pettyneet, mutta kun taas alkoi kuulua rattaiden jyrinää, olivat he varmoja, etteivät näin myöhällä enää muut ajaneet.

-- Tuleepas se viimeinkin! ihasteli kiihkein odottaja. -- Ja kylläpäs ajaa tulista kyytiä.

-- Ajaapa ajaa, säesti toinen. -- Kunhan ei vain menisi "nassakat" rikki.

-- Mutta kaksi miestähän tuossa on, huomasi toinen.

-- Ehkä on ottanut jonkun kärryihinsä.

-- Ei per... ärähti edellinen. -- Muu matkustaja on tuokin, koska on toisella valkea olkihattu.

-- Niin on saa...

Miehet väistyivät harmistuneina maantienojan toiselle puolelle. Kohdalle tultua pysäytti ajaja hevosen, ja herraksi arveltu mies kysyi:

-- Oletteko tämän paikkakunnan miehiä?

-- Emme ole hyvin etäältäkään, vastasi kiihkein odottaja. -- Mitä sitten?

-- Niin, että tietäisitteköhän, onko Simo Kurkinen entisessä mökissään ja vieläkö hän elää?

-- Emme me semmoisia... murahti mies ja kääntyi poispäin kävelemään.

Toinen ei ollut niin äreällä päällä, vaan jäi paikalleen ja sanoi:

-- Kuulin minä eräästä Kurkisesta, että se sairastaa jossain mökissä eikä sen kuolemasta ole kuulunut mitään.

Matkustaja sanoi kiitokset selityksestä ja käski kääntää hevosen syrjätielle. Miehetkin lähtivät yöpaikalleen.

-- Mikähän Kurjen kyselijä tuokin lienee ollut? mutisi toinen, aivan kuin tämä olisi ollut syyllinen "nassakoitten" viipymiseen.

-- Saattoi olla pappi, jota vietiin sairaan luokse, arveli toveri.

-- Pappiko tuollainen "kaiturainen"? väitti toinen. -- Eihän tuolla ollut sellaiset vaatteetkaan kuin papilla.

-- Olkoon sitten mikä hyvänsä.

Miehet eivät tällä asialla tämän pitemmältä päätään vaivanneet, vaan alkoivat apein mielin astella yöpaikkaansa.

XXVI.

Helluntaipäivän iltapuolella huomasi, että tukkipoikien ikävällä odotetut "nassakat" olivat saapuneet. Niiden sisältö oli jakanut nauttijansa kolmeen osastoon. Ahneimmat viinaveikot keturoivat voimattomina pellonpientarilla tai metsissä, toiset kävelivät kaulakkain pitkin tietä, laulellen lempilaulujaan, ja ainoastaan kolmas osasto puuhasi kokon valmistuksessa. Siitä olisi alkuperäisen suunnitelman mukaan pitänyt tulla korkeimpien puiden korkuinen, mutta kyllä se nyt jäi puolta pienemmäksi. Työn suorittanut osasto ei siitä kuitenkaan nurissut. Se antoi anteeksi, sillä voihan sattua, että sekin vuorostaan kompastuu.

* * * * *

Jo oli Veertikin saapunut sukulaistaloonsa, Naurisharjulle. Hän kävi siinä hyvin harvoin, sillä vanha emäntä ei pitänyt soitosta, ja Nevalainen, Veertin isoeno, tunkeutui antamaan kovin paljon neuvoja perintötilan hoidossa. Tällä kerralla oli moittimisen aiheena se, ettei Veerti myönyt puita.

-- Nyt sinä et saa niitä kaupaksi kymmeneen vuoteen, pelotteli Nevalainen. -- Yhtiön ostaja sanoi kaikille, että myökööt nyt, jos myövät, ei täällä osteta vähissä erissä, se ei kannata.

-- Sen parempi, puut saavat kasvaa, tuumaili Veerti nauratellen.

-- Turhan tautta sinulla on maatila, murisi Nevalainen. -- Metsä kohta läpipääsemätön ja kartano "hierimellä hämmennettävä". Millä senkään rakennat?

-- Antaa vanhan kartanon lahota rauhassa loppuun asti, tottapahan sitten keino keksitään, sanoi Veerti.

-- Ei sinusta tule koskaan maamiestä, päätti Nevalainen. -- Veljestäsi Otosta voipi tulla, jahka ennättää, mutta, höperö, kun möi sinulle. Mistä sinä sait rahaakin?

-- Tuolta olen lainaillut ympäri maailmaa, selitti Veerti naurellen.

-- "Hulivili" sinusta tuli, nureksi Nevalainen. -- Olisit muuttanut nimesikin "huliviliksi" eikä Havurinteeksi.

-- Eikö Kivimäki näytä havurinteeltä? kysyi Veerti.

-- "Lahorinteeltä" minusta näyttää, sanoi Nevalainen kääntäen hänkin leikiksi. -- Isäsi sortui puun alle. Sinä joutaisit sortua tahallasi lahottamasi pirtin alle. Mutta ethän sinä käy vuosikausiin katsomassakaan.

-- Käyn minä huomenna tai jo tänä iltana, sanoi Veerti. -- Onko täällä näkynyt Kustaava vainajan Villeä?

-- Onko sekin aikonut tulla tänne? kysyi Nevalainen.

-- Lupasi se tulla, kun kutsuin yhdessä katsomaan entistä asuinpaikkaa, selitti Veerti.

-- En ole kuullut Kustaavan pojasta, mutta on tänne muita sinun karkutovereistasi tullut. Viime yönä kuuluu tulleen Simo Kurkisen Petter.

-- Täällähän saaneekin tavata kaikki vanhat tuttavat, ihastui Veerti.

-- Niin, jos ne sinua, tuon näköistä laholinnan isäntää enää tuntevatkaan, epäili Nevalainen. -- Tukkilaiset olivat nähneet yöllä Kurkisen pojan ajavan ja olivat luulleet papiksi.

-- Vai papiksi, jopa sitten, ihmetteli Veerti.

* * * * *

Tukkimiesten alipäällikkö tuli kiirehtimään "pelimannia" kisakentälle. Varsinainen päällikkö oli mennyt pyhien ajaksi kotiinsa.

-- Näinkö aikaisin siellä aletaan, ihmetteli Veerti.

-- Niin täytyy alottaa, selitti alipäällikkö. -- Sinne on jo kokoontunut miehiä. Ja kun niissä on juopuneita ja rajupäisiä, niin ei niitä ole käsivoimilla hyvä hallita.

-- Milläs ne minä hallitsen? kysyi Veerti.

-- Soittamalla ja laulamalla, sanoi päällikkö.

-- Nytpä kuulette muutkin, kuinka tarpeellinen minä olen, nauroi Veerti. -- Mennään sitten villiytyneitä kesyttämään.

Kisakenttää lähestyessä alkoi kuulua pallonlyöjäin mekastusta, jossa olivat osallisina keskenkasvuiset poikaset. Juopuneimmat miehet turisivat petäjikössä, kentän laiteella. Ja aivan kuten alipäällikkö oli kentälle tullessa kertonut, näkyi kokon lähistöllä kymmeniin nouseva miesryhmä, josta kuului reuhaavaa puhetta ja kirouksiakin.

-- Nyt alotetaan helluntai-ilot. Laulu ja soitto kaikumaan! komensi alipäällikkö.

Veerti viritti viulunsa ja sillä säestäen lauloi:

-- "Nythän on taaskin se helluntai, kevät tautisen talven voitti".

Kun ei muista laulajista ollut apua, ei Veertikään halunnut yksinänsä huutaa, vaan alkoi soitella tutumpia tanssisäveliä. Niillä näkyikin keskustelu parhaiten häiriytyvän. Puolijuopuneita miehiä lähti "pölkkyparilla" pyörimään, mutta jo ensimäisiä pyörähdyksiä tehdessään he kellahtivat kentälle. Se lisäsi iloa.

-- Yrittäkää uudestaan, kehottivat katsojat. -- Ovathan pojat pysyneet pölkylläkin.

-- Pysytään tässä nytkin, kehuivat "pölkyt", mutta kohta he taas kellahtivat.

Oli toisia, jotka tahtoivat näyttää, ettei koko "saki" ollut noin huonossa kunnossa, ja kun nämä ottivat oikein voimahyppäyksiä, niin eivät pienet puutkaan olisi heitä estäneet.

Jo ilmestyi kentän laidalle naisiakin, mutta ne väistyivät ulommaksi, kun näkivät, miten "kavaljeerit" kellahtelivat ja reuhtoivat. Veerti alkoi epäillä, ettei näihin iloihin uskalla naisväki tullakaan, ja lakaten soittamasta meni niitä kesyttelemään.

-- Johan tänne on tullut "nessukoitakin", hän lähemmäksi tultuaan puheli. -- Älkää suinkaan menkö pois. Ei meitä tarvitse peljätä. Täällä pidetään "ruuviajoa", koetellaan, kutka ovat kelvollisia, kun joutuu aika "pyörähdellä kultansa keralla".

Hän lausui nämä viimeiset sanat laulamalla.

Naiset alkoivat kursailla:

-- Me tulimme vain kokon palamista katsomaan.

-- Niinpä tietysti, kokon palamista katsomaan, mutta minkäpä sille voipi, jos siitä syttyy palamaan "rintaan ja poveen". Mutta tulkaahan kumminkin lähemmäksi, jotta kuulette, kun minä soitan, että "heilani on kuin helluntai".

-- Kuulemme me tännekin, estelivät tyttäret, mutta siirtyivät jo kuitenkin vähän lähemmäksi.

Auringon alentuessa kuhisi kentällä joukkoa enemmän kuin koskaan ennen. Silloin katsoi päällysmies ajan tulleen ja korottaen äänensä lausui:

-- Nyt sytytetään kokko ja sitten huudetaan.

Useita miehiä hyökkäsi sytyttämään, tuikaten tulen alimpiin oksiin, josta se kohosi korkeammalle ja korkeammalle, kiihtyen korvin kuultavaksi huminaksi. Siihen yhtyi ympärillä seisovain ilohuuto, jota poikaset jatkoivat, niin että päällikkö jo viimein kielteli lopettamaan.

Veerti lähti kokon palamisaikana kävelemään ulompana seisovain luokse, josta oli huomannut Villen.

-- Tulithan sinä sittenkin. Jalanko vai hevosella? hän alkoi kysellä.

-- Alapihan kirkkomiesten hevosessa tulin, selitteli Ville. -- Menin sinne ja tulin nyt tietämään, milloin sinä joudat Kivimäelle.

-- Huomiseen se jääpi, sanoi Veerti. -- Jos maltat odottaa tämän "ötäkän" loppuun, niin mennään yhdessä Alapihaan yöksi ja sitten aamulla ani varhain Kivimäelle.

-- Kun et viipyisi kovin myöhään, arveli Ville.

-- Puoleen yöhön asti on sopimus, enkä minä halua nyt soittaa siitä yli, vaikka paljonkin maksaisivat.

-- Minä odotan sinne asti, lupasi Ville.

Seisoskellessaan kuuli Ville muutaman miehen mainitsevan Simo Kurkisen nimeä. Hän kääntyi puhujaan päin ja huomasi, että se katseli kentän lähitse kulkevalle tielle, jossa kahden miehen ohjaamana ajettiin jotain hellävaroen kuljetettavaa kuormaa.

-- Simoa siinä viedään, selitti mies toisille. -- Tuo, joka kävelee kärrin kupeella, on Simon poika, joka oli viime yönä tullut ja on tämän päivää tiedustellut isälleen parempaa asuntoa. Äsken kuulin, että mestari Tarvainen on vuokrannut kamarinsa ja luvannut hoitaa sairauden aikana.

Ville liittyi miesten keskusteluun ja kysyi:

-- Simoko on sairaana ja tuo toinen on Simon poika, Petter?

-- Petterhän se kuvain tekijä poika taitaa olla nimeltään, muisteli mies.