Part 13

-- Nyt sinä ajoit minut umpikujaan, tunnusti Ville.

-- Millä tavalla umpikujaan?

-- Sillä tavalla, että vaikka minun pitäisi olla näistä asioista paremmin selvillä kuin sinun ja olen ehkä lukenutkin niistä enemmän kuin sinä, ei minulle ole vielä kertaakaan johtunut mieleen kostaa sillä tavalla vihamiehelle.

-- Jospa sinulla ei olekaan vihamiehiä.

-- En tiedä, onko sellaisia, jotka minua vihaavat, mutta kyllä minä vihaan yleensä kaikkia naisten viettelijöitä ja yhtä (jonka nimenkin voisin mainita) vihaan niin, etten ole näkevinäni, jos tulee tiellä vastaan.

-- Sano nimi, niin tuumitaan yhdessä, että jos voitaisiin sillekin kostaa, kehoitti Veerti naurahtaen.

-- Sanon sinulle. Se on äitivainajan toinen mies, joka vielä elää.

-- Nooo, veteli Veerti pitkään. -- Sille on tuiki helppo kostaa. Se on terve, vankka ukko ja osaa huonetöitä. Otetaan huonetyöhön ja aluksi kivijalan pohjaa laittamaan. Suostutko?

-- Suostun sillä puheella, että sinä teet hänen kanssaan sopimuksen ja selität samalla, että sanokoon minua nimeltäni, mutta ei leikilläkään pojakseen. Minä puhuttelen häntä myös nimeltään.

-- Se on päätetty asia, sanoi Veerti iloisesti. -- Nyt meillä on tiedossa kaksi työmiestä, ja toisia tulee, kun aika joutuu. Niille sinä saat kostaa heidän isäinsä pahat teot siten, että opetat lukemaan ja tekemään työtä.

-- Niille kostaminen ei kuulu minulle, sanoi Ville. -- Lukemisen opetus on kyllä mieleistä työtä, mutta työntekoa opettaessa tulla monta virhettä. Suon ja saven sotkeminen ensinnäkin ja monta muuta seikkaa sen lisäksi.

-- Siihenkin keksitään keino, lohdutteli Veerti. -- Minä tiedän sellaisen koulun, jossa näitä asioita opetetaan. Se kestää talven, ja siihen otetaan niitä, jotka ovat vähintäin vuoden tehneet tavallista maatyötä. Ja sinähän olet tehnyt montakin. Ensi talveksi menet sinne... Niin sekin asia on taas päätetty... Nyt mennään pihaan ja nukutaan vähän aikaa... Taisin syödä liika kovasti, kun tuntuu taas vatsan kuvetta vihleksivän.

-- Söin minäkin niin lujasti, eikä minun... sanoi Ville. -- Jos olisi kysyä, onko näillä asukkailla jotain vatsanväänneroppia.

-- Paranee se ilman mitään "roppia", kun vähän aikaa lepään.

He alkoivat kävellä pihaan.

Vuokramies oli odotellut, ja kun näki tulevan, niin meni vastaan.

-- Joko löytyi isännälle kartanon paikka?

-- Jo löytyi.

-- Siitäkö lähteen luota?

-- Siitä, vähän alempaa.

-- Milloinka ruvetaan rakentamaan?

-- Ensi talvena. Perustus ja kivijalka jo tänä kesänä.

-- Isäntä itsekö tulee teettämään töitä?

-- En, vaan tämä minun toverini voipi tulla jo kesän aikana alottelemaan.

Mies katsahti Villeen ja kysyi:

-- Tähänkö tämä tulee asumaan?

-- Sitä ei ole vielä päätetty, selitteli Veerti edelleen. -- Mutta tulipa tähän tai asui muualla, niin jos tämä tarvitsee mitä hyvänsä, jota teillä on antaa, niin saatte antaa epäilemättä. Luottakaa tähän aivan yhtä paljon kuin minuunkin.

-- Jo jo minä luotan, kun isäntä sanoo, vastasi mies niin yksinkertaista uskollisuutta ilmaisevalla äänen vivahduksella, ettei kukaan olisi voinut hänen sanojaan epäillä.

Samassa hän katsahti Villeen samalla tavalla kuin katsotaan pitkän aikaa poissa olleeseen ystävään.

Lampuodin vaimo laittoi ystävyksille nukkumapaikat samaan aittaan, jossa Veertin äiti oli sairastanut ja kuollutkin. Niitä aikoja he unen tuloa odotellessaan muistelivat.

-- Meidän nukkumisestamme ei tule mitään, jos yhäkin jutellaan, huomasi Veerti. -- Nyt hiljaa, ja huomenna lakimiehen luokse teettämään kirjat.

-- Mitkä kirjat? kysäsi toinen.

-- Ne kauppakirjat. Etkö muista?

-- Ei teetetä vielä, vastusti Ville.

-- Miksei? Sinähän sen asian ensin huomasit.

-- Enpä kaupan tekoa, vaan että yritys voisi mennä myttyyn.

-- Nepä ne kuuluvat yhteen.

-- Vaikka kuuluvatkin, niin suonethan, että minä vuorostani luotan sinuun, sanoi Ville. -- En epäile sinun peräytyvän sanastasi, jos jätetään kirjain teko sinne asti, kun on saatu jotain näkyvääkin tehdyksi. Niin minä ajattelen.

-- No olkoon siinä asiassa sinun tahtosi, myönnytti Veerti. -- Mutta ei se saa vuosien taakse siirtyä. En minä mikään maailman pylväs ole.

-- Minäkö paremmin?

-- Olethan ainakin muutamia vuosia nuorempi.

-- Se ei merkitse paljon.

Viimeinkin ystävykset nukkuivat.

XXVIII.

Lämpöisen lauhkeasti paistoi elokuun aurinko Kivimäen rinteen alle, jossa kolme miestä hiki hatussa väänteli kiveä. Heillä oli jo säännöllinen, suorakaiteen muotoinen ala tasoitettu ja hiekoitettu. He olivat irroittaneet suuren kulmikkaan kiven, jota parhaallaan katselivat. Miehet olivat Ville ja hänen isintimänsä sekä Parta-Jaakko. Jaakon nimen alkuosaa ei enää koskaan mainittu, eikä siihen ollut aihettakaan, sillä tuosta tuuheasta parrasta näkyi ainoastaan musta sänki. Ville oli halunnut, että Jaakko on parraton poikamies.

-- Nyt tämä kivi on kuljetettava paikalleen, sanoi Ville uudestaan työhön ryhtyessä. -- Ukki on osaavin asettamaan telat ja rullat ja ohjaamaan kiven kulkua. Me Jaakko-pojan kanssa annamme vauhtia.

Ukki, joksi Ville oli ilman mitään sopimusta alkanut isintimäänsä sanoa, ryhtyi tämän nimen kuultuaan nöyrästi määrättyyn työhön. Hän jo asetteli rullia teloille. Jaakko seisoi kiven kupeelle kumartuneena, kanki valmiina "vippaamaan".

-- Nyt, Jaakko-poika, aletaan!

Vaikkei tuo kirvesmiesten kielellä sanottu "vippaaminen" ollutkaan erittäin vaikeata työtä, pullistuivat parransänkiset posket ja "puh, puh" kuului joka nytkäykselle.

Ehkäpä enemmänkin jännittyneenä oli kiven ohjaaja.

-- Nyt, nyt menee kivi pois teloilta! hän hätäili. Sinä Jaakko siinä...

-- Minuako sinä! tosahti Jaakko.

-- Ei ole Jaakon syytä, kiirehti Ville selittämään. -- Minä tyrkkäsin liika rajusti.

Tämän työmaan vanhemman polven kesken sattui vähä väliä tämän tapaisia tosahteluja, mutta kun Ville kiirehti sovittelemaan, ottaen, missä soveltui, syyn niskoilleen, niin sopu tuli pian entiselleen. Kivi liikkui taas tasaisesti nytkähdellen, ja hetken kuluttua se lepäsi rakennuksen pohjan nurkalla.

-- Se oli ensimäinen nurkkakivi tähän rakennukseen, sanoi Ville iloisena, pyyhkien hikeä otsaltaan. -- Nyt olisi huudettava eläköön, mutta voisivat luulla meitä hulluiksi.

Jaakko oli samaa mieltä.

-- Niin, ei huudeta. Järvellä näkyy joku soutelevan. Luulisi hulluiksi.

He istuivat kiven päälle levähtämään, ja Ville alkoi työväkeänsä viihdytelläkseen puhella:

-- Kuinkahan monta kiveä tässä on silloin, kun meidän isäntä tulee ensi kerran katsomaan?

Jaakollakin oli oman talonsa teko mielessä, ja hän sanoi vilkkaasti kulmiaan kutrautellen:

-- Tulisi vain heti, että saisin kysyä pohjahirret siihen minun...

-- Onhan Jaakon tupaan luvattu pohjahirret ja kaikki puut mitä siihen tarvitsee, kun latvukset joutuvat, selitti Ville.

-- Minäpä löysin kuivan, kaatuneen hongan. Siitä tulisi lujemmat.

-- Se on eri asia, myönnytti toinen. -- Kyllä isäntä Veerti antaa sen Jaakolle aivan varmasti, kun tulee käymään kotona. Ja se voipi tulla vaikka tällä viikolla. Siitä on jo viikko tai enemmänkin, kun kirjoitti olevansa aivan terve ja pääsevänsä pois sairashuoneesta.

Jaakon huulet ja kulmat tekivät mielihyvää ilmaisevia liikkeitä, ja hän puhkesi ylistykseen:

-- Ovat ne tohtorit hyviä miehiä, kun osaavat leikkailla ja paikkailla suoletkin.

Toiset naurahtivat, ja Ville selitti:

-- Ei niiden toki ole tarvinnut leikkailla eikä paikkailla monesta paikasta, ainoastaan sormen pituinen pala, umpisuoli.

-- On, on tuota siinäkin, sanoi Jaakko.

He olivat aikeessa lähteä vääntämään toista kiveä, loin heidän huomionsa kiintyi tulijaan, joka oli soutanut järven ylitse ja käveli suoraan työpaikkaa kohti. Jaakko varmaan ajatteli tupansa pohjahirsiä, sillä hän oli aivan kovaan nauruun posahtaa sanoessaan:

-- Se on Veerti, isäntä!!

-- Ei ole, väitti Ukki. -- Isäntä Veerti on pitempi.

Ville katseli äänetönnä. Hän oli jo ulompaa katsoen nähnyt, ettei tulija ollut Veerti. Mutta miehen astunnassa oli jotain yhtäläisyyttä, ja se katseli aivan kuin ahmien joka suunnalle: pelloille, niityille ja siinä sivussa rakennuksen pohjalle. Ja samassa Ville tunsikin tulijan Otoksi, Veertin veljeksi. "Mitäs asiaa sillä on tänne", hän ajatteli ja tunsi tulijaa kohtaan vastustamatonta vastenmielisyyttä. Syytä siihen hän ei osannut eikä kerinnytkään itselleen selittää.

Otto saapui rakennuksen pohjalle, ja Ville meni tervehtimään.

-- Mitäs kuuluu? hän kysyi hyvin tavalliseen tapaan, jossa ei ollut vivahdustakaan lapsuuden tuttavuudesta.

-- Eipä niin mitään, vastasi Otto vieläkin kuivemmin ja istahti kivelle. -- Täällä väännellään kiviä?

-- Niin alotettiin. Minnekkä on matka?

-- Tulin vain tänne. Oletteko kuullut mitään erikoista Veertistä?

-- Ei, vastasi Ville säpsähtäen ja katsahti tutkivasti kysyjään.

-- Veerti on kuollut, ilmoitti Otto suoristaen selkäänsä ja katsellen ympärilleen kuin voittoisa sankari.

Toiset kolme seisoivat kuin kysymysmerkit. Ville tointui ensiksi puhumaan.

-- Veertikö kuollut?! Mutta eihän siitä ole kuin viikko tai vähän yli, kun sain häneltä kirjeen, jossa ilmoitti olevansa melkein terve ja päässeensä pois sairashuoneesta.

-- Niin oli päässyt ja mennyt niille omille matkoilleen, soittamaan, selitti Otto kylmän kuivasti. -- Mutta sillä matkalla oli ottanut uudestaan. Ja kun sitten sairashuoneella leikattiin toisen kerran, niin päivän perästä kuoli. Minulle tuli sairashuoneelta ilmoitus.

Ville kuunteli typertyneenä ja kysyi:

-- Eikö minulle tullut mitään sanaa tai kirjettä?

Otto katsahti kylmästi ja vastasi:

-- Mitäpä minun veljeni kuolema kuuluu syrjäisiin. Veerti on nyt haudassa. En minäkään joutunut hautaamaan. Sieltä olivat vieneet ja laittoivat rahain mukaan kuitatun laskun. Kalliin kirstun olivat ostaneet. Mestari Tarvainen olisi tehnyt enempää kuin puolta huokeammalla, ehkäpä entiselle oppilaalleen neljännellä osalla niistä kaupungin hinnoista.

Oton kylmä vastaus "syrjäiselle" ja saiturin typerät selitykset kirstun hinnoista veivät Villen niin ristiriitaisten tunteitten keskelle, ettei hän vähään aikaan osannut eikä halunnutkaan sanoa mitään. Siirteli vain työkapineita ja aina toisiin selin kääntyessään pyyhkäsi vesiä silmistään. Viimein hän tuskin kuuluvalla äänellä urahti:

-- Tämä työpaikka saanee loppua.

-- Niin saapi loppua, myönnytti Otto isäntä-äänellä. -- Sitä minä tulinkin sanomaan. Ei Kivimäellä tarvita näin suuria rakennuksia kuin tämä pohja näyttää, eikä niitä rakenneta niityn laitaan. Nämä ovat niitä hullujen höyhäyksiä.

Villen sisällä kuohahti. Hän oli, vainajaa puolustaakseen, sanomaisillaan syyn rakennuksen pohjan suuruuteen ja paikkaan. Mutta hän kerkesi ajatella, että kun lopullinen tarkoitus on pidetty salassa asiaa ymmärtäviltäkin, niin Otolle ilmoittamalla vainajan jalo ajatus tulisi melkeinpä kuin häväistyksi.

Hän oli astumaisillaan askeleen pois työmaalta, kun kuuli Parta-Jaakon kysyä tokaisevan:

-- Entäs minun tupani? Isäntä on minulle luvannut...

-- Mitä se on sinulle luvannut? kysyi Otto äreästi. -- Tuvanko?

Jaakon koko naamarakenne tärisi, kun hän vastasi:

-- Tuvan on isäntä Veerti luvannut tehdä tuonne mäen taakse.

-- Kaikille se on tässä lupaillut. Ei sitä tehdä.

-- Minä itse sen teen, tokaisi Jaakko. -- Siellä on jo nurkkakivet.

-- Olkoon vaikka kolmet kivet, mutta et tee. Minä se olen, joka nyt määrään mitä rakennetaan ja mitä ei rakenneta.

Ville oli jo ennen väittelyn päättymistä alkanut astella pihaan vievää polkua. Kohta tuli Jaakkokin, kulmat ja huulet vihaisesti liikehtien. Ukki käveli kolmantena, pää alas painuneena. Viimeisenä asteli Otto, mutisten turhan työn tekijöistä.

Pihaan päästyä alkoi työväki kokoilla tavaroitaan. Jaakko oli ensimäisenä lähtökunnossa ja näytti aikovan poistua kenellekään hyvästiä sanomatta. Ville huomasi sen ja pistäytyen Jaakon jälessä ulos kysyi:

-- Meneekö Jaakko kylälle päin?

-- Sinne menen.

-- Jos Jaakko voisi odottaa, niin mennään yhtä matkaa.

-- Minä odotan, lupasi Jaakko ja jäi seisomaan kartanolle.

Villen tupaan palatessa kertoi Otto parhaallaan lampuodin joukoille Veertin kuolemasta, ilmoittaen samalla, että hän on nyt tämän talon isäntä ja että Veertin alottama rakennustyö keskeytetään.

Tämän kaiken kuuleminen oli Villestä niin vaikeata, että hän kesken selitysten meni sanomaan Ukille ja lampuodin joukoille hyvästit. Oton hän jätti viimeiseksi, sillä sen kanssa oli ennen eroamista tehtävä lopputili. Vaikeata se oli, mutta ei voinut Jaakonkaan tavalla erota. Hän meni Oton eteen ja sanoi:

-- Minä luultavasti joudan pois. Mutta me olemme entisen isännän luvalla syöneet talosta. Kuka ne nyt maksanee? Mekö, vai nykyinen isäntä?

Otto ei vastannut vähään aikaan. Hän mahtoi harkita asiaa lain ja oikeuden kannalta. Viimein hän sanoi:

-- Turhia maksuja ne ovat minulle, mutta milläpä tekään maksanette, kuten tuokin Jaakko hupelo.

Villen luonto kuohahti uudestaan. Käsi meni jo ottamaan rahakukkaroa, mutta tuli ajatelleeksi, että nekin markat lisäisivät tuon onnestaan juopuneen perijän iloa, ja päätti jättää koetteeksi sen maksettavaksi omankin osansa.

-- Minä olen siis huoletta, ja saatte periä tältä nykyiseltä isännältä, hän sanoi lampuodin miehelle, joka huolissaan odotteli mitä tämä nykyinen isäntä käskee tai määrää.

Ville sanoi hyvästi Otolle ja vielä uudestaan Ukille, joka jäi alla päin istumaan Kivimäen tuvan penkille.

Lampuodin emäntä tuli Villen lähtiessä ulos ja vesissä silmin kysyi:

-- Poisko teidänkin täytyy lähteä?

-- Niinpä täytyy lähteä.

-- Meillä on nyt uusi isäntä.

-- Uusi on isäntä.

-- Menettekö käymään entisen isännän haudalla?

-- Kyllä käyn, ehkäpä kohtakin.

-- Minäkin kävisin, jos isäntä olisi päässyt oman kirkkomaan multaan, mutta ei päässyt. Se oli niin hyvä isäntä. Ei ahdistellut meitäkään.

Emännän suru tarttui Villeenkin, ja osoittaakseen, että hän ymmärtää surun syyn, sanoi hän vielä kerran kättä puristaen kiitokset hoidosta ja lohdutteli:

-- Koettakaahan kestää. Kerran tämä ahdistus kumminkin loppuu.

Jaakko odotteli rauhattomana ja saatuaan kirjanivakan kannettavakseen alkoi kuin paeten astua polkua alas. Mäen alla hän pysähtyi odottamaan ja kädellään viitaten rakennuksen pohjalle tokaisi:

-- Siihen jääpi työpaikka.

-- Siihenpä jääpi, vastasi toinen.

Jaakko antoi siitä alkaen Villen kulkea edellä. He astelivat samaa polkua, jota Kustaava ja Annastiina olivat astelleet noin kaksikymmentä yksi vuotta aikaisemmin. Eri suuntaan he vain kulkivat, ja erisuuntaiset olivat ajatuksetkin. Äiti katui sitä, että oli avioliittoa solmiessaan suostunut tekemään välikirjan, ja poika sitä, ettei yhteistä yritystä alottaessaan kiirehtinyt tekemään välikirjaa. Loppu-ajatus molemmilla oli yhtäläinen, että varmaankin tämä oli näin menevä.

Hyttilän ja Alapihan peltojen lähelle tultua pysähtyi Ville ja kysyi:

-- Tuleeko Jaakko Alapihaan?

-- En, oli lyhyt vastaus.

-- Sitten meidän täytyy sanoa hyvästi ja erota ehkä pitkäksi ajaksi, kun se meidän hyvä ystävämme, Veerti isäntä, kuoli.

Jaakon huulet mytyilivät surua ilmaisevasti, mutta kohta ne pinnistyivät, ja katsahtaen vihaisesti Kivimäelle hän lausui lyhyeen tapaansa:

-- Tuo... juutas... olisi saanut ennemmin kuolla.

Ville näki, että Jaakko tarkoitti sanoillaan totta ja tunsi aluksi mielihyvää. Mutta samassa hän muisti ystävävainajan sanat, ettei meillä ole lupa ketään vihata.