Part 3

Siellä elääkin niin monta valheellista ajatusta. Runoilija kaihoaa aina sinne, minne hän ei pääse. Kamarissaan laulaa hän kaipuutaan merelle myrskyävälle, mutta uskaltaa tuskin tyynelläkään astua kalastajapaattiin. Samoin manaa hän ukonnuolta särkemään kaikkea, mikä ei ole hänelle mieleen, mutta ukkosilmalla sulkee hän ikkunat ja pellit ja painautuu mielellään kirjoituspöytänsä alle, saman pöydän, joka on ollut alasimena taottaessa niin monia uhma-aseita.

Kyllä on tuttu tämäkin tie, jokainen mäennyppylä ja kivi tuntuvat nyökkäävän tervehdyksensä. Tästä sitä ennen kuljettiin kouluun ja koulusta kotiin. Puut vain ovat kasvaneet, mikäli eivät tukkiyhtiön miehet ole entisiä komeita honkia kaataneet. Ja pyöreää puista savutorvea kantavat mökit ovat menneet kaiken maailman tietä. Ennen kyytimies niiden kohdalla vitsaili, että separaattori on tuotu tuohonkin tölliin, koska kirnu on joutanut katolle. Nyt niistä monesta on merkkinä vain soraläjä, toisten tilalle taas on kohonnut uusi ja nätimpi.

Sitten alkavat lapsuuden, leikkikentät. Tuossa rannalla minä opin uimaan, tuosta ongin ensimäisen ison ahveneni, jonka johdosta minulla oli tilaisuus sanoa kalakeitolle kotiin saapuneelle isälleni: Syö poikas saalista! Tuossa mäentöyräässä minut ensi kerran tavattiin tupakalta. Vanhemmat pojat kiersivät kessuista sätkän, ja minä imin. Kulki ohitse tuttu mies, kieli isälle, joka selkäsaunan asemasta sytytti minulle kotiin palattuani sikarin. Se sikari vei minulta tupakoimisen halun isommaksi aikaa. Liekö hänen kasvatusmenetelmänsä ollut kaikkein uusiaikaisimpia — mutta hyvin se tehosi. Sen sikarin käry on välistä vieläkin sieraimissani.

Pian saavutaan perille.

VII.

Nyt tulee mies kotiseudulleen kuin hiljan sieltä lähtenyt, onhan tämä jo toinen kesä peräkkäin. Viime suvena, oltuani poissa kokonaista kuusitoista vuotta, tulin arkaillen kuin johonkin syyllinen. Mies, joka asuu lapsuudenkotiani, tuli auton pysäyspaikalle vastaan ja otti huostaansa matkalaukkuni. Hän oli ystävällinen ja yleensä niinkuin olisi eilen tavattu. Mutta kun hän matkalla pyysi muuatta yhteistä tuttavaa puistoonsa kahville, jouduin minä ymmälle. Olinko jo todellakin niin unohtanut lapsuudenkotini? Eihän siellä minun muistini mukaan pitänyt olla mitään puistoa.

Olipas kuitenkin. Keskellä pihaa kasvoi komeita puita, koivua, kuusta ja pihlajaa. Kyllä on kummallinen otus tämä ihminen! Hän on pitävinään jotakin pyhänä, palaavinaan siihen johonkin yhäti muistoissaan, ja kuitenkin saattaa hän niin perusteellisesti ja paljon unohtaa. Niinkuin esimerkiksi minä nämä puut. Kuusikolmatta vuotta sitten olin ne itse pienenä poikasena istuttanut, sitten niitten juurella kymmenen vuotta kuppelehtanut ja nuoruuden kukoistuksessa niiden luota poistunut. Sinne olivat ne sekaantuneet uusien vaikutelmien suureen ryöppyyn. Niitten pienoisten pihlajien kuva saattoi elää jossakin sielun pohjalla, mutta ne pihlajat eivät olleet siellä kasvaneet niinkuin pihamaallaan. Mies oli kasvanut, ajatukset varttuneet, suuret kokemukset painaneet alleen lapsuuden pyhät pihlajat ja elämäänsä aloittavat koivut. Siinä sai sitten mies hävetä muistinsa lyhyyttä.

Mutta tuttavuus solmittiin uudestaan, ja niitten oman käden istuttamien puitten alla vietettiin ihania heinäkuisia iltoja.

Tänä kesänä ollaan jo taas hyviä vanhoja ystäviä. Puut ovat vuoden kuluessa ikäänkuin entisestään komistuneet, vai mahtaako niitten istuttaja vain olla tekevinään sellaisen huomion korvatakseen entisen laiminlyöntinsä. Ainakin lausuu hän puitten nykyiselle omistajalle sellaisen kohteliaisuuden.

Jaa, sitä ollaan nyt sitten taas "omassa" pitäjässä. Tästä lähdettiin opin teille ja käydä juntattiin kansakoulua pienestä seitsenvuotisesta vekarasta. Se kansakoulu täytti viime syksynä kolmekymmentä vuotta. Ensimmäinen oli pitäjässä, muuatta tehtaan koulua lukuunottamatta.

Kovin epäillen ukot siihen silloin suhtautuivat. Aluksi ei koululle tahdottu saada sopivaa huoneistoa, mutta sitten muuan rahanahne körttiläinen antoi sille suojan. Niin oli kuitenkin hänkin sydämissään opinahjoa vastaan, ettei pannut omia poikiaan siihen. Olivathan ne jo kylläkin jonkin verran sivuitse tavallisen kansakouluiän, mutta eipä vanhuudesta ollut väliä silloin. Muutamia valistushaluisia isäntiä oli kirkon lähimmässä ympäristössä, ja he lähettivät vieläpä kuudentoistakin vanhoja perillisiään oppimaan. Mutta toiset jurrottivat sivussa. Tuumivat vain, että antaa joutavien touhuta, kyllä siitä tarpeensa saavat; on tässä ennenkin toimeen tultu ilman kouluja ja tullaan edelleenkin, herroja ja tyhjäntoimittajia niissä kasvatetaan, ei kuonnu käsi aatran kurkeen koulun käyneellä.

Niin silloin. Mutta lähinnä seuraavat vuodet aikaansaivat suuren muutoksen. Turhaa olisi puhua, että muutos tapahtui ihmisten mielissä. Vielä mitä! Ei Savon ukkoihinkaan — poikkeuksista tietysti puhumatta — mennyt mikään erityinen basilli, joka sitten levitti sivistyskaipuuta kuin kulkutautia. Eipä toki, heitä elähytti vain jalo keskinäinen kilpailu: kun kerran siellä ja sielläkin koulu on, niin sittenpä hitto, ettei sitä saada meidän kulmakunnalle. Ja saatiinhan se. Tuskin oli kahdeksaa vuotta kulunut kirkonkylän koulun perustamisesta, kun pitäjään oli niitä ilmaantunut kolmetoista. Ja nyt niitä on kaksikymmentä, niin että lisäys viimeisenä verraten pitkänä ajanjaksona ja vielä oppivelvollisuustaistelun aikakaudella ei ole enää mikään erinomainen.

Sillä tavoin tässä Suomessa on kansansivistys eteenpäin kulkenut: vähemmän sisällisen halun pakotuksesta kuin aivan tavallisesta ihmisen pahasta tahdosta, varsin ulkonaisista kunniavaikutteista. Ei sitä kukaan ole niinkään koulun tuomasta opin siunauksesta piitannut, mutta omaan kylään se on pitänyt saada, koulu, kun kerran naapureillakin on, siinä kaikki. Mutta numerot puhuvat huimaa kieltä. Niitten valossa tämä kansa on maailman valistuneimpia, niin että sopii laulaa kuin vanhassa piirilaulussa:

Tuoppas kultas rinnalle, niin kaunihimp' on mun, on mun, on mun...

Kun sitten ulkomaalainen vieras saapuu maahamme, leväytetään hänelle auki tilastot ja sanotaan: mitäs vieras tykkää, eikö ole komeata? Käytetään häntä vielä suurimmissa kaupungeissa ja maaseutua ihailemassa Imatran valtion hotellissa sekä erinäisissä matkailijayhdistyksen samanlaisissa paikoissa, ja ihmepä on, ellei hän omaan maahansa palattuaan kirjoittele kauniita legendoja julmetun valistuneesta kansasta kaukana Pohjolan erämaissa. Ja jos sitten vielä tulee onnellinen sattuma avuksi, niin kuva on sitä loistavampi.

Ehkä puolisentoistakymmentä vuotta sitten vieraili muuan saksalainen matkustaja Helsingissä. Kempin hotellin nurkalla kääntyi hän omalla kielellään passipoliisin puoleen ja sai myös saksalaisen vastauksen. Ihastuneena kirjoitti hän kotimaansa lehtiin, että jo tapasi kerrankin sivistyneen maan, kun kaikki poliisitkin osaavat saksaa. Tosiasia kuitenkin oli, että Helsingin poliisilaitoksen silloin ehkä kahdeksaansataan nousevasta miehistöstä tämä yksi osasi jonkin verran mainittua kieltä. Mutta Suomea oli kuitenkin "tehty" tunnetuksi ulkomailla.

Vaikka miten lienee tunnetuksi _tulemisen_ laita? Yhtä mittaa valitetaan sanomalehtien pikku-uutisissa, että kirjeitä saapuu Helsinkiin Moskovan kautta, vaikka tämän tasavallan pitäisi olla tunnettuna barrikadina Moskovan ryönää vastaan. Suomalaiset juoksevat joka neljäs vuosi maataan tunnetuksi olympialaisissa, mutta erehdyksiä tapahtuu sittenkin. Tällä en tahdo vähimmässäkään määrässä halventaa olympialaisia kisoja, jotka nostattavat, silloin kun niissä voitetaan, vähän itsekunkin harjaksia, ja hyvähän olisi, jos tasavallan laina-asiat saataisiin järjestykseen maratonilla ja keihäällä.

Ja vielä parempi, että maa olisi todella sivistyneitten kirjoissa. Raakojen veritöitten jokapäiväinen luettelo sanomalehdissä ei kuitenkaan anna meistä hyvää todistusta.

Kyllä kai meidän kulttuurimme sittenkin on toistaiseksi pääasiassa numeroissa? Härmän ajat ja tavat ovat vielä liian likellä, ja Hanssin Jukat ja Rannanjärvet elävät muuallakin kuin kansanballadeissa.

Mutta olkoonpa, että merkityksemme kulttuurikansana vielä onkin heikko. Olkoonpa, että meillä vielä, niin Savossa kuin muuallakin, mieluummin tanssitaan valistusseuroille rahaa kokoon kuin valistutaan ja valistetaan, niin monessa maalaisessa asuu kuitenkin valtava tiedonjano. Savon sydämessä kuunnellaan usein puhujaa henkeä vetämättä, ja sama on laita muissakin maakunnissa. Todellista valistusta harrastavan ja hakevan joukon ei tarvitse olla suuren, koska sen on seurattava opetusta aivoillaan eikä tunteillaan. Opintokerhot alkavat vähin menestyä kaikkialla. Ne tekevät siunauksellista työtä. Jos valistustyötä saadaan jatkaa häiritsemättä, voidaan ehkä piankin esittää täältä Pohjolasta sivistyskansa muutenkin kuin kylmillä numeroilla.

VIII.

Meillä oli myös olympialaiskuume täällä maalla. Se on tarttuva tauti, jota Suomen kansan suuri enemmistö potee joka neljäs vuosi, paitsi suurien sotien aikana, jolloin kuumetta ei tavata. Sen tuntomerkit ovat jonkin verran erilaiset eri ihmisissä. Tavallisesti tunnetaan potilas kuitenkin siitä, että hän alkaa huutaa: hei, hei, hei, ja tehdä ilmahyppyjä. Varsinkin kaupunkipaikoissa on olympialaissairailla taipumusta kokoontua yhdeksi raivoavaksi ja meluavaksi laumaksi ja riekkua pitkin öitä häiritsemässä terveitten ihmisten unta. Yhteiskunta on tätä tautia vastaan voimaton. Ainoa lääke sille olisi, sikäli kuin se Suomessa esiintyy, suomalaisten häviö joka neljäs vuosi uudistuvissa olympialaiskisoissa, mutta sekään ei ole toivottavaa.

Meissä täällä maalla ei olympialaiskuume esiintynyt yhtä voimakkaana tai ainakaan ei sellaisena joukkohumauksena, joka muistuttaa meidänkin maassamme levinnyttä uskonnollista helluntailiikettä. Sehän kuuluu panevan hengen saaneet piehtaroimaan ja potkimaan. Mutta omat vaikutuksensa oli olympialaistaudilla täälläkin. Satuin matkalle juuri olympialaisten edellä ja muutamaan kertaan jo vaunussa jaettiin mitalit. Minuunkin vakiinnutettiin se luja usko, että keihäänheitto on kokonaan Suomen ja kymmenentuhannen metrin juoksu niinikään, jollei se Witte (Wide), ruoja, satu pakkautumaan väliin. Mutta senkin varalle oli keksitty selitys, joka jo junassa tunnettiin, että Witte on jyväskyläläinen — vähintään. Ne olivat niitä ensimmäisen päivän otteluja, pitemmälle ei matkalla muistettu yksityiskohtia, mutta noin ylimalkaan määrättiin Suomelle melkein kaikki mitalit. Minkä nyt ehkä joku "ronssinen lätkä" annetaan Amerikalle.

Sitten meni ensimmäinen kilpailupäivä, ja vasta toisen päivän iltapuolella tuli tieto, että Myyrä oli saanut keihäässä ensimmäisen palkinnon, mutta muita ei ollut luonannut. Emme tunteneet erityistä pettymystä, joskaan ei riemuakaan. Mutta sitten saatiin kuulla, että kymmenellätuhannella oli ollut monta suomalaista etupäässä. Silloin innostui meidän isäntä ja sanoi:

— Pojat, menkääpäs mittaamaan kymmenentuhatta metriä tuonne maantielle, niin juosta hiipastaan matka, että nähdään, mitenkä paljon parempi se Ritola on tavallista miestä.

Pikkupojille järjestettiin kolmen metrin pituinen ongenvapa ja neuvottiin, että kun otatte tämän 3333 kertaa, niin siinä se suunnilleen on ja sitten juostaan joka mies.

Pojat olivat tehneet uuden jakolaskun ja tulivat takaisin sen tiedon kanssa, että he olivat pistäneet vapansa sata kertaa ja päässeet Tuppurin tienhaaraan. Siellä on käännekohta, startti tapahtuu meidän veräjältä. Rata on selvää maantietä, eikä mitään pariisilaista koksia, ja se on juostava kymmenen kertaa edestakaisin.

Isäntä kyseli, että olisikohan tarpeen oikein piikkikengät, mutta kun talon urheilutarvevarastossa ei sellaisia ollut, tyytyi hän tavallisiin savolaisiin lapikkaihin. Myöskään ei meistä kukaan edustanut maan värejä, vaan kukin omaansa. Kahdella kaupunkilaispojalla vain oli epämääräisen punaiset uimahousut. Muut lähtivät tavallisen pituisissa nimettömissä. Niitä kahta kaupunkilaispoikaa nimitimme Neuvosto-Venäjän edustajiksi, koska heidän uimahousunsa olivat yhtä haalistunutta punaista kuin mainitun maan väri. Punaisella värillä on, silloin kun se yrittää esiintyä liian kirkkaana, se ominaisuus, että se päivänvalossa muuttuu valkoiseksi. Isäntä itse sanoi olevansa Ritola ja näyttävänsä, miten sitä oikein juostaan. Hän kehui pojasta pitäen olleensa mainio juoksija, ja samoilla lapikkailla, joilla hän nyt aikoi startata, oli hän vielä viime talvena hiihtänyt ainakin yhtä kovaa vauhtia kuin aikoinaan nykyisen suurjuoksijan kaima, hiihtäjä Ritola.

Lähtöviivalle asettui ikäjärjestyksessä nuorimmasta vanhimpaan: kolme poikasta, allekirjoittanut ja isäntä. Me muut olimme avojaloin, isäntä vain lapikkaissa. Palkintotuomarina, lähettäjänä ja ajanottajana, samoin kuin tavallaan kisojen järjestäjänäkin, toimi isännän veli, räätäli ja aktiiviurheilija, jonka erikoisalana olivat lyhyet matkat, minkä vuoksi hän ei harjoituksen puutteessa sanonut voivansa lähteä näin pitkälle matkalle. Asiantuntijana antoi hän meille erinäisiä neuvoja: parasta on lähteä hiljanverkkaan, jotta riittää voimia loppukiriin, samoin ei ole terveellistä nauttia matkalla virvokkeita, koska ne voivat vaikuttaa vahingollisesti suolistoon. Sitten me lähdettiin, ja palkintotuomari-lähettäjä-ajanottaja-järjestäjä jäi maaliviivalle kädessään viisitoistakivinen hopeakapselinen Tobias.

Minä asetuin johtoon, sitten tulivat pikkupojat ja viimeisenä isäntä. Vauhti tuntui hyvänpuoleiselta, ja pian aloin tehdä huomattavasti kaulaa. Lähellä Tuppurin tienhaaraa, jonne oli kolmesataa metriä ja jossa oli käännekohta, sain lievän pistoksen ja katsoin parhaaksi keskeyttää. Pikkupojat juoksivat yhdessä rykelmässä sivuitse ja huomauttivat, että matka on juostava takaisinkin, vieläpä useampaan otteeseen. He luulivat minun erehtyneen matkan pituudesta, mutta minä sanoin, että pistoksen vuoksi on minun valitettavasti luovuttava kilpailusta.

Vasta hyvän ajan kuluttua tuli isäntä nähtävästi hyvissä voimissa. Minä istuin silloin kivellä ja kysyin, olisiko hänellä mahdollisesti savukelaatikko taskussaan, koska minä olin unohtanut omani kotiin. Hän katsoi minuun halveksivasti ja sanoi, että sellainen mies, joka ei jaksa juosta kymmentätuhatta metriä, kun Pariisissakin on kolme suomalaista ollut ensitiloilla, eikä halua tuottaa kunniata maalleen saavuttamalla uutta maailmanennätystä, ei ansaitse tupakkaa. Lisäksi huomautti hän, että hän tuntuu olevan kunnossa ja epäilee kymmentä kilometriä liian lyhyeksi matkaksi, pitäisi olla vähintään maraton. Tällä matkalla hän tuskin kerkiää lyödä Ritolan uutta maailmanennätystä, mutta toivoo sentään saavuttavansa sangen hyvän ajan.

Isäntä läksi hölkyttelemään edelleen, ja minä jäin kivelle, vähän nolostuneena saamastani läksytyksestä, mikä kylläkin saattoi olla hyvin ansaittu. Pikkupojat tulivat sitten takaisin yhä edelleen samassa ryhmässä ja sanoivat, että kierrosajaksi — kuusisataa metriä — oli ilmoitettu siinä kolmen minuutin korvilla.

Kului epäilyttävän pitkä aika, eikä isäntää näkynyt. Minä kiroilin hiljakseen — kun se tupakkalaatikko jäi kotiin, olisi tässä joutessaan vedellyt savut. Lopulta saapui isäntä hikisenä ja läähättäen.

— Piru tätä juosta lötköttäköön, kun ei ole mitään pakkoa, sanoi Ritola. — Siirräppä vähän takapuoltasi. Tuossa on tupakka!

Me pistimme sauhuksi, ja suurjuoksija alkoi vähitellen tointua.

Raskasta on tuokin homma. Tulikohan edes puoli matkaa juostuksi?

— Ei, hyvä mies, vakuutin minä. — Sinä juoksit justiin yhdeksänsataa metriä, et siis kunnolleen kymmenettä osaakaan.

— Vai ei sitä tullut enempää. No jo pitää olla hevosen kaviot sillä miehellä, joka koko matkan pistelee puolessa tunnissa.

— Ei sitä hevosen kavioilla juosta, mies siinä pitää olla, mutta ei näy meistä olevan näihin reissuihin. Joko on Ritola saanut henkensä takaisin, mennäänkö pois?

Me lähdettiin kävelemään. Pojat olivat keskeyttäneet maaliin, juostuaan tuhatkaksisataa metriä. Heillä olisi kyllä riittänyt voimia pitemmällekin, mutta jostakin tuntemattomasta syystä oli heille tullut tappelu aivan maaliviivan lähellä, jolloin palkintotuomari oli katsonut välttämättömäksi sulkea heidät pois kilpailuista sopimattoman käytöksen vuoksi.

Senjälkeen me emme enää kilpailleet, mutta seurasimme kyllä olympialaisten menoa edelleenkin suurella mielenkiinnolla.

IX.

Nyt on sunnuntai ja kuuluu veisuu. Sadan metrin päässä meistä on kirkko. Se on väliaikainen, sijaitsee nuorisoseuran talolla, salissa, jossa on ennen tanssia ritkuteltu saksanpolkat, vinteriskat, toonauvalssit y.m. ryplätykset siltä ajalta, kun nuorisoseuraväki ei vielä tuntenut jazzia, shimmyä j.n.e. Kun tätä nuorisoseuran taloa noin kahdeksantoista vuotta sitten ruvettiin puuhaamaan, nousi seurakunnan papisto hanketta vastaan haukkuen raamatunselityksissä ja saarnoissakin tulevan talon Baalin temppeliksi, joka tulisi levittämään riettautta ja epäsiveellisyyttä ympäristöön. Tämän pitäjän papisto ei vieläkään loista erikoisella vapaamielisyydellään, se kirkottelee synnyttäneet naiset ja seuraa yleensä kirkkolain kaikkein vanhimpiakin pykäliä. Oltakoon nuorisoseurasta mitä mieltä tahansa, niin varmaa kaikessa tapauksessa on, etteivät savolaiset nuoret miehet olisi käyneet yöjalassa ainakaan sen vähemmän, vaikka nuorisoseuran talo papiston vastustuksen vuoksi olisi jäänyt rakentamattakin.

Nyt tämä synninalho on kelvannut kirkoksi. Sattui näet niin hullusti, että seurakunnan kirkko nelisen vuotta sitten paloi, ja sen vuoksi saarnaavat samat papit, jotka aikoinaan pauhasivat tätä epäjumalan temppeliä vastaan, nyt samassa talossa. "Niin muuttuu maailma, Eskoni", sanoi nummisuutarin Topias.

Se kirkkojuttu on jakanut tämän pitäjän niin, että entisistä puoluerajoistakaan ei kaikistellen tahdo saada selvää. Siinä ovat menneet hiukan sekaisin yksin maailmanvallankumouksellisetkin. Nyt jakaantuvat pitäjäläiset pikemmin asuinpaikkansa kuin puolueen mukaan. On olemassa kolme leiriä, ja jokainen kulmakunta tahtoo välttämättä kirkon omaan kyläänsä..

Nämä vuodet kirkon palon jälkeen on riidelty ja räisketty, käyty maaherrat, tuomiokapitulit ja valtioneuvostot. Ja tulokseksi on saatu, että vanha pitäjä on nyt tavallaan jaettu kolmeen seurakuntaan, joista yhdelläkään ei ole kirkkoa ja vain yhdellä on papit. Siis tosiasiassa on edelleenkin vain yksi lammashuone ja kaksi paimenta, niinkuin ennenkin. Kerran äkämystyivät vanhan seurakunnan jäsenet ja erosivat tuhatkaupalla kirkosta, mutta suurin osa on hissukseen hiipinyt takaisin "Aaprahamin helmaan". Ja edelleen pidetään kokouksia, joissa eivät merkitse mitään valkoisuus ja punaisuus — vanhat rotumerkit... vaan sen- ja senkirkkoisuus. Lukuisain valituksien ja asiapaperien alla on hyvässä sovussa äkkijyrkkien, vaaleanpunaisten ja vitivalkoisten nimiä.

Me istuimme yhtenä iltana kauan aikaa pihamaalla pihlajien alla vanhan tuttavani, entisen Riätälin Jussin kanssa ja resuneerasimme tästä kirkkoasiasta. Tätä miestä kutsuttiin ennen poikuus- ja nuoruusvuosinaan, jolloin kesät yhdessä juoksentelimme, vain Riätälin Jussiksi. Hänen isänsä oli räätäli, kummankaan sukunimeä ei löytynyt muualla kuin kirkonkirjoissa ja veroluetteloissa. Nyt on Riätälin Jussi jo saanut pitäjässä yleisesti tunnetun sukunimenkin, mutta minä kutsun häntä vain vanhalta muistilta, kuten mainittu. Tämä Jussi oli 22 vuotta sitten perustamassa kirkonkylän työväenyhdistystä erään sakin kanssa, johon allekirjoittaneellakin kuusitoistavuotisena nallikkana oli kunnia kuulua. Me uskoimme silloin seisovamme lujasti sosialismin pohjalla ja lienee seistykin, koskapa samainen yhdistys yhä edelleenkin elää ja vaikuttaa n.s. noskelaisena kommunistisen sekamelskan keskellä. Kun kommunistit alkoivat siinä rikuneerata, erotti yhdistys heidät heti ensimmäisen näytöksen jälkeen, niin ettei jäänyt siementäkään, ja siten on yhdistys lujasti pysynyt isäinsä uskossa.

Niin, tämä Riätälin Jussi on siinä kirkkoasiassa vanhan seurakunnan pomomiehiä, niinkuin kunnan asioissa yleensäkin. Hän nauttii pitäjässä suurta luottamusta ja on monien muitten pienempien hommien ohella kunnanvaltuuston puheenjohtaja.

Hän sanoi minulle, että riidellään kuinka kauan hyvänsä, mutta kirkon pitää tulla entiselle paikalle, eikä sitä saa kuljettaa mihinkään syrjäkyliin. Ja jos luulevat nurkkakuntalaiset kannattavan Herran temppeleitä rakennella, niin tehkööt — se ja se vieköön — vaikka joka kylään, mutta pitää se heillekin tehdä.

— Mutta ethän sinä, veliseni, tunnu niin kirkon kipeältä, uskalsin minä huomauttaa Jussin luennon loputtua, — ettei se laitos joutaisi sinusta nähden muuannekin. Tulee vain kuluja rakennuspuuhista ja...

— Tulkoon, kyllä ne kestetään. En minä kirkkoa tarvitse, mutta niitä on ukkoja ja akkoja, jotka tarvitsevat, ja minnekäs ne rengit ja piiatkaan riiuulleen tulisivat, jollei kirkolle. Minä en käy kirkossa, mutta en katso kieroon niitä, jotka käyvät. Sitäpaitsi on tämä meidän puoli niin järjestetty, että ihmiset tulevat pyhinä liikeasioissaan kirkolle, arkisin kun on leivän edestä aherrettava. Siinä sitten tulevat sekä hengelliset että ruumiilliset asiat toimitetuksi saman tien.

— Mutta vanhana sosialistina ei sentään luulisi...

— Kyllä minä sen virren olen kuullut. Käyppäs kerran kirkon kokouksessa, niin näet siellä niin noskensa kuin kommunistinsa suuna-päänä liehtomassa syrjäkyläseurakuntain puolesta. Tämä on nyt meillä päivän kysymys, ja siihen sekaantuvat kaikki, niin uskovaiset kuin uskottomatkin, ja tämä asia ajetaan päähän asti, tulkoon se sitten milloin tulee ja minkälainen tulee. Vanhat puoluetoveritkin ovat nyt joutuneet vastakkain. Luuletko sinä nurkkakuntaharrastusten poistuneen kansasta niin vain kuin puhallettuina? So so, poika, oman tuvan nurkalta sen pitää kirkon näkyä. Ei tässä ole niinkään paljon kysymys itsestään kirkosta kuin siitä, kenen paidassa kaulus kestää, kuten täällä Savossa sanotaan.

— Niin, niinpä taitaa olla, piti minun jo myönnytellä, — ihmisillä on omat pienet harrastuksensa, eivätkä ne taida niin vaarallisia ollakaan kuin vielä vuosikymmen sitten uskoteltiin.

— Johan nyt. Jollei meillä ole sen pahempaa vihollista kuin nykyinen kirkko, niin kyllä selvitään. Annetaan ihmisten pitää päänsä ja käydä kirkossa, jos heitä kerran haluttaa. Enemmän ne muutenkin käyvät kirkolla kuin kirkossa.

Minun täytyi myöntää, että Jussin todisteluissa oli logiikkaa, selkeätä ja kansanomaista. On aina vähän vaarallista ottaa asioita liian yksipuolisesti. Pitää ymmärtää toistaan, sillä tavoin sitä eteenpäin päästään, eikä sokeasti päätä seinään puskemalla oman vakaumuksen puolesta. Mutta toiselta puolen: kunpa karttulaiset sopisivat ja tekisivät kolme kirkkoa, olisihan sekin myönnytys toisten vakaumukselle.

X.

Me istuimme Tolos-Taavetin kanssa ongella.

Tämä Taavetti on niitä mielikuvitusihmisiä, joita savolaisissa on runsaasti. Ja joissakin erikoisissa tilanteissa on hän ollut runoilijakin. Hän on nykyään kunnan hommissa ja kunta on uskonut hänelle raittiudenvalvojan viran, minkä vuoksi hänen yksityiselämänsä luonnollisesti on nuhteeton ja kaiken epäilyksen ulkopuolella.