Part 2

Kerran saavuin Jyväskylään paljon huonommalla kyydillä. Siitä on nyt jo aikaa. Oli hämärä syksyinen päivä, mielessäni uinui hiljainen rauha, ja se sama näkyi saaneen vallan myös junaa vetävässä koneessa. Tämä viimemainittu ei tuntunut olevan lainkaan halukas vierittämään eteenpäin allekirjoittaneen kallista persoonaa. Haapamäen ja Jyväskylän välillä on muistaakseni vain yksi kahviasema, mutta tällä puheenaolevalla matkalla niitä sattui tuon tuostakin, tai, jos suoraan puhun, ei juuri kahviasemia, vaan puolukkapysäyksiä, sillä valtion kyyti antoi minulle tilaisuuden täyttää ei niinkään vaatimattoman vatsani metsän tuoreilla antimilla. Asian laita on näet niin, että me seisoimme kolme, neljä kertaa jokaisen aseman välillä. Jyväskylään vihdoinkin päästyämme käännyin kuljettajan puoleen kysymyksellä:

— Mistä tämä tämmöinen etevä vauhti?

Johon kuljettaja vastasi minuun ymmärtäväisesti silmäten:

— No, kun juuttaat, en paremmin sano, poltattavat vanhoja ratapölkkyjä. Ymmärtää sen herra itekki, ettei niillä höyry pysy.

Kaupunkiin vihdoin päästyäni ei minulla ollut selkoa vanhan hyvän ystäväni asuinpaikasta, minkä vuoksi käännyin haukottelevan ja ankarasti ikävystyneen asemamiehen puoleen näin kysyen:

— Missä se ja se asuu?

— Kyllä se jossai tiällä assuu.

Tämän sangen vähän lohduttavan vastauksen saatuani marssin laukkuineni ynsiällä mielellä läpi koko Jyväskylän tatsuunan, kunnes löysin ainokaisen ajurin asemahuoneen edustalta.

— Tiijättäkö työ, missee se ja se assuu?

— Tiijänhän minä. Mänkee tuosta nyt tätä sammoo katua ja sitten kiäntäkee tuolle toiselle kaulle.

— Ettekö työ sentään ois niin hyvä ja ajasija sinne?

— Ruahtiihan tuonnii tehä.

Ja sitten me läksimme ajamaan. Matkalla kääntyi ajuri puoleeni:

— Outtako työ sen vel?

— Oun. Mistee sen arvasija?

— Näystä vuan piättelin.

Todellisuudessa on asianlaita niin, että me emme ole veljeksiä ja että kahta niin erinäköistä ihmistä kuin minä ja se tuttava Luoja harvoin lienee luonut. Mutta ehkä kysymyksessä olikin vain jyväskyläläinen kohteliaisuus. Sellaiseksi minä ainakin sen käsitin.

IV.

Keski-Suomen pääkaupunkiin jää joukko matkustajia, mutta onneksi tulee uusia tilalle, vieläpä yhtä lahjakkaita keskustelijoita, niin että seurustelua vaunussa jatkuu. Aluksi kiertyy keskustelu Pönttövuoren tunnelin ympärille. Se on tämän seudun ylpeys ja nähtävyys, sellaista ei ole missään muualla koko maassa. Joku koiranleuka muistaa, että sen siloitustyöhön on käytetty punavankeja ja siksi siitä on tullutkin niin etevä, paras tunneli Pohjoismaissa, koska kapinakin oli paras kapina, mitä yleensä täällä tunnetaan, sillä minkään muun kapinan jälkeen ei ole seurannut niin monta armahdusta. Taitaa olla puhuja itse kokenut, koskapa laskettelee semmoista hevosleikkiä! Seurakunta on kuitenkin sekalaista: joku naurahtaa, toiset pysyvät totisina, ja tunnelin läpi päästyä siirrytään taas puolueettomille aloille.

Tämän radan varsi on kaunista, hymyilevää luontoa. Se on toki kaikille yhteistä, ja siihen lopulta jäädään, katsellaan ja lausutaan ilmi ihastus. Täytyy antaa tunnustus sen puolen ihmisille, heillä on yleensä silmää luonnon ihanuuksille, mikä kiitettävä ominaisuus eräiltä Suomen heimoilta puuttuu. Uusimaalainen ei ole kovin herkkä tässä suhteessa, ja varsinaissuomalainen ei ymmärrä luonnosta kerrassaan mitään. Viimemainitun esi-isä hämäläinen on jo koko lailla herkempi, puhumattakaan keskisuomalaisesta ja eritoten savolaisesta, jolle tämän maailman luoja onkin tuhlannut täysin käsin antimiaan. Pohjalaista en tunne, hänen sanotaan kyllä rakastavan lakeuttaan, mutta kärkäs hän on Amerikkaan muuttamaan ja usein pysyykin siellä. No, mitäpä näistä viisastella, itsekullakin on omat ajatuksensa heimo-ominaisuuksista, ja toinen voisi tehdä kokonaan toisenlaisen erittelyn. Tämän kirjoittajaa saatettaisiin ehkä syyttää savolaisrakkaudesta, ja minkäpä sille mahtaa, että on savolainen, vaikka olen erinomaisesti tullut toimeen Hämeessä ja Vanajaveden kivikkorantoihin asuu rinnassani edelleenkin salainen rakkaus. Nyt ollaan kuitenkin matkalla oman heimon luo, ja pitää mennä otollisella mielellä.

Joskus toiste sitten ylistetään Hämettä ja vaikka Satakuntaakin vuorollaan, jos sinnepäin satutaan kesäretkelle.

Jyväskylästä se oikeastaan alkaakin "meijän mua". Täällä puolen on lähimmäisen rakkaus jo siksi kehittynyt, että on tehtävä tarkka selvä henkilöllisyydestään toisille saman vaunun matkustajille, jos aikoo säilyttää kansalaisluottamuksensa vikaantumattomana. Kaikki tapahtuu eräänlaisen yleisen maantavan kautta melkeinpä laiksi hyväksytyn kaavan mukaan. Ensin on selvitettävä sukupuu suoraan alenevassa ja ylenevässä polvessa mahdollisimman kauaksi ja sitten kaikki sivusukulaisuudet, minkä vuoksi kehoitan kaikkia Haapamäen—Pieksämäen reitille aikovia tutustumaan erikoisen huolellisesti sukuluetteloonsa, voidakseen tehdä matkansa nostattamatta ylleen yleistä halveksumista. Sukuselvityksen perästä on annettava tarkat tiedot kaikista asuinpaikoistaan ja ammatistaan ja, jos suinkin mahdollista, tiedettävä ainakin yleispiirtein kaikkien työtoveriensa elämäkerta.

Jos näin kykenet tyydyttämään kanssamatkustajiesi ehtymättömän tiedonhalun, ja — vielä parempi — jos pistäydyt ainakin läheisimmissä vaunuissa molemmin puolin esitelmämatkalla samoista aineista, niin saavutat lähimmäistesi jakamattoman luottamuksen ja voit olla varma, että omatkin tietosi tällä matkalla huomattavasti laajentuvat, sillä sinulla on tilaisuus syventyä vuorostasi naapuriesi elämään aivan yksityiskohtia myöten. Näin kuluu matka rattoisasti Pieksämäkeen asti, ja saat taas olla varma, ettei tiedonjano mainitulta asemalta Kuopiota kohti lähtiessäsi ainakaan vähene. Päinvastoin on hyvin mahdollista, että sinulle jo Suonenjoella on ilmestynyt muutamia samassa junassa matkustavia sukulaisia. Ellet heitä näet jo ole tavannut Pieksämäellä.

Pieksämäen asema on yksi suuren maailman keskuksia, joissa aina tapaa tuttavia, Kouvola on toinen sellainen ja Riihimäki kolmas. Sensijaan esimerkiksi Toijala harvoin näyttää niitä, ja muut risteysasemat vieläkin harvemmin. Kun allekirjoittanut yhteen aikaan elämässään joutui matkustelemaan melkoisen paljon, pidettiin Kouvolassa ja Riihimäellä aina kongresseja tuttavain kanssa, satuttiinpa niihin mihin vuorokauden aikaan tahansa. Pieksämäki oli vielä silloin hiljainen saloseudun asema, jolla ei ollut sanottavaa kulttuurimerkitystä, mutta nyt siitä on tullut koko savolaisen matkustuksen napa, ja aseman ympärille on kasvanut iso paikkakunta.

Pieksämäellä näkee tavallisesti Savosta siirtyneitä helsinkiläisiä liikemiehiä pasteerailemassa arvokkain askelin pitkin asemasiltaa. He ovat joskus lähteneet kotipitäjistään "piällysmiehen paikkaa" hakemaan ja lopulta sen löytäneet. Mutta samalla on heistä karissut hyvätuulinen ja lupsakka savolaisuus, heidän ei enää passaa sanoa: meijän puojissa, vaan hienon maailman tapaan: meitän puotissa, eivätkä he katsele ympärilleen siinä mielessä, että tuttavan näkisivät. He kuvittelevat, että heidän ulkomuodostaan jo näkyy, minkälaisia "vinanssineroja" siinä menee, ja että jo toki poskeinenkin huomaa, kuinka tasavallan taloudellisen elämän ankara paino ja edesvastuu on laskettu heidän harteilleen. Mutta, kuten sanottu, he eivät enää ole savolaisia, vaan sekarotuisia kauppasaksoja, joita nousee joka heimosta ja jotka menettävät heimonmerkkinsä.

Ja miten kunnollista väkeä näiden nousukkaiden vanhemmat vielä olivatkaan! Heidän kotonaan kukoisti mitä kaunein kestiystävyys. Vieraalle annettiin ilomielellä mitä talossa parasta löytyi, ja jos hintaa kysyi, niin pahastuivat ja silmistä loisti tyytymättömyys: miksi te meitä luulette... Mutta pojasta polvi muuttuu, sanotaan, ja pojat ovat varmaan osanneet antaa rahalle toisenlaisen arvon. Eivätköhän vanhempansa häpeisi näitä luiruja poikiaan, jos eläisivät ja kaikki heidän matkansa tietäisivät, aivan niinkuin nämä nykyiset "Monacon konsulit" ja muut häpeävät reiluja vanhempiaan ja saapuvat vasta heidän hautajaisiinsa. Nyt reissuavat nämä rikkaat liikemiehet kerran kesässä köyhtyneiltä raatajilta halvalla ostamiansa maatiloja katsomassa.

Menkööt menojaan, nämä yhteiskunnan pylväät, kulkekoot kulkuaan asemasillalla, siirtykööt siitä rauhassa vieteröityihin "kupeihinsa" torkkumaan niin levollisesti kuin heidän omatuntonsa sallii — tuleehan siellä junaa muuttavata vastaan "oikeita immeisiäkin", ja heidän seurassaan sopii jatkaa matkaa.

Siellä onkin eri seura taas koolla vaunussa. On vankkoja kokoomukselaisia, tunkiopuhtaita maalaisliittolaisia, ehkä siemeneksi edistysmielisiäkin, ja tietysti savolaisessa kolmannen luokan vaunussa matkustaa aina kirkkaan luokkataistelun kannattajia, Moskovan oikeauskoisen kirkon pellavatukkaisia opetuslapsia. Mutta he ovat erinomaisen kilttejä ja tekevät yhteiskuntaa säilyttävän aineksen kanssa kompromisseja ilmoista, vuodentulon toiveista y.m. luokkarajoja epäselventävistä seikoista. Olen nyt kolmena kesänä perättäin kulkenut Savossa ja saanut sen käsityksen, että kommunistinen herätys siellä ei ole kaikkein äkäisintä laatua.

Maalaisessa asustaa itsepintaisesti entinen halu isäntämieheksi, jollainen monesta on tullutkin lunastuskin nojalla, ja hän antaa palttua maan yhteiskunnallistuttamiselle. Yritäppähän ottaa maatilkkua pois oppilaaltasi, Moskovan maailmanvallankumouksen kirkkoherra, niin tulee varmasti tupenrapinat! Ei, oma sen olla pitää, olkoonpa häntä kuinka vähän hyvänsä. Eivätkä nämä savolaiset porhotkaan ole yhtä ärhäköitä kuin esimerkiksi jossain Etelä-Suomessa. Nämä ikäänkuin ymmärtävät, että samoja pulliaisia se on tuokin moskovalainen, vaikka se väliin "ruukkoo suutaan", kun ei ole parempaakaan hommaa; mutta mitäpä tuosta: ainahan täällä meidän puolessa on sana kukkinut.

Oivallisesti toimeentullaan vaunussa. Kukin koettaa leikata mahdollisimman leveän vitsin, ja riita ja tora ovat kaukana.

V.

Kuopion asema!

Siihen liittyy monta muistoa. Ennen pienenä, alle kymmentalviaana punkerona, laskettiin minut väliin kesäisin maalta vierailemaan syntymäkaupunkiini, ja minulle kehittyi siellä kaksi intohimoa: pyytää Pappilanpurosta paljain käsin nahkiaisia, joita turhaan "Talstin saunalle" kaupittelin — mistä lienee levinnyt perätön huhu, että niitä siellä ostettaisiin 10 pennillä kappale... ja istua pitkät tovit asemalla katselemassa junan "vekslausta". Se oli ihanaa aikaa, ja minusta tuli niin täydellinen tärkeimmän kulkulaitoksemme tuntija, että edelleenkin hyvällä syyllä uskoisin olevani itseoikeutettu kulkulaitosministerin paikalle. Niin usein kuin hallitukset ovat vaihdelleetkin, ei persoonaani kuitenkaan, valitettavasti, ole hoksattu.

Minun lapsuuteni aikana oli Kuopion asemalla aina riittävästi "vossikoita". Pulaa ei syntynyt vahingossakaan. Nyt on toisin. Jos keltä tahansa ajurilta kysyt, vastaa hän säännöllisesti:

— Minn oun tilattu.

Kuka ihme heidät sitten lie kaikki tilannutkin, mutta jo kolmannen kerran jouduin toteamaan saman seikan. Nyt tuli kuitenkin sattuma avuksi. Olin muitten samanlaiseen tilanteeseen joutuneitten kanssa sadatellut poliisia, jonka velvollisuus on tämänkaltaisissa asioissa kestää kaikkien ahdingossa olevien kansalaisten pahantuulen ilmaukset, mikä muuten on hyvin luonnollista, kun kerran mies on poliisiksi ruvennut. Silloin kääntyi muuan vanha ajuri puoleeni kysyen:

— Outtako työ sen entisen al’upsier Heikki-vainoon poikia?

— Ounpa tietennii...

— Se on niät jo isässii hauvassa. Myö oltiin ennen hyvättii tutut, palaveluskampraatit. Yhtä aikoo oltiin tualla Kuopijan pataljoonassa.

Minusta tuntui tämä odottamaton tuttavuus muuttavan tilanteen koko lailla valoisammaksi. Katsoin uskaltavani ryhtyä jo suoraan asiaan:

— Vai outta niiv vanahoja tuttuja. No, ettäkö veis kaupuntii?

— Vienpä tok hyvinnii, Annappahan tänne laukkus...

Ja niin me lähdimme kaikkien kyydittä jääneitten kateellisin, melkeinpä vihaisin katsein seuratessa. Lukija kuitenkin huomatkoon, ettei matkamme käynyt kovin joutuisasti, sillä me pääsimme perille vasta sen jälkeen, kun minun kertomukseni isäni elämästä — sotaväessäoloajasta hamaan kuolinpäivään saakka — sekä omista sekavista vaiheistani oli onnellisesti loppuun suoritettu.

Maksua ei kuitenkaan kannettu ajan, vaan matkan mukaan, ja niin minä olin näyttänyt maailmalle sen ihmeen, että olin ajanut ajurilla Kuopion asemalta kortteeriini.

Tässä sitä nyt ollaan Kuopiossa. Toistakymmentä vuotta vierähti maailman markkinoilla, ettei tullut käydyksi synnyin- ja koulukaupungissa. Nyt on tie suuntautunut tänne jo kolmantena kesänä perätysten. Maailma kuljetteli moninaisilla teillä, eikä oikeastaan ennen päässytkään. Olisi aikaisemmin vielä ollut siteitäkin: emo elossa, mutta poika kierteli vain muita mantereita. Toista vuotta sitten kävin hänet kuoppaamassa äitinsä ja esikoisensa viereen. Ja nyt vasta on maailman matkalainen tullut varsinaiseen synnintuntoon, kun hänellä ei ole heimostaan ketään läheistä jäljellä. Täytyy kuitenkin edes myöhästyneenä maksaa verivelka synnyin- ja kotiseudulleen, uhrata edes yksi kesäkuukausi lapsuuden leikkitanterille, minun, isän, jonka pojat kai jo tulevat lukemaan itsensä toiseen heimoon syntymäpaikkansa ja lapsuudenmuistojensa mukaan. Ja lukekoot, samaa kansaahan se on muuallakin, Hämeen nummillakin, eihän nyt enää heimosotia käydä, joskin hiukan totutusta tavasta "toiskirkkoista" leikillisesti nälvitään. Vähitellen häviää sekin heimoerotus ja jää jäljelle vain yksi kansa, jonka jäsenet kuitenkin palastavat edes käymäsiltään kotipuoleensa — joskus kun elämä pahasti kolhaisee.

Niin niin, nyt ollaan Kuopiossa. Ollappa nyt oikein hyvä kynästään, kun muistot mieleen palautuvat! Mutta niitä tulee niin tulvimalla, ettei käypäläisen kynä, hyväkään, niitä kerralla kuvaisi. Pitäisi oleutua, kulkea läpi kaikki ennen juostut paikat. Pitäisi mennä Pappilanpurolle nahkiaisia kourin koukkimaan — niitä lienee siellä vielä. Olisi ehkä asemallakin istuttava 'vekslausta' katselemassa. Kukaties, vaikka siihen vieläkin eläytyisi. Tullessa oli huoli ajurista, mutta ehkä omia aikojaan sinne kuljettuaan pääsisi kiinni entiseen tunnelmaan.

Niin mutta tosiaan: sittenhän olisi mentävä paljasjaloin kadulle ja tapella nujuutettava kaupunkilaispoikain kanssa, ennenkuin aikaisemman poikuusajan muistojen kertaaminen olisi täydellistä. Muistan vielä Tatu Kolehmaisen leveän naaman niiltä ajoilta. Tatulta minä taisin saada selkääni muutaman kerran. Mitenkähän kävisi nyt? — Mutta herranen aika, eihän se sovi. Tatu on Helsingissä, eikä siksi toiseksi tämänikäisen miehen sovi lähteä tappelua hakemaan.

Olisi kai juostava Puijolle ja uudistettava "kasteenliitto" — niin lienemme me poikaset luokkaliittoamme nimittäneet. Voi sentään, kuinka silloin suu "pakularretassa" ja punaisen limonaadin vaahdossa vannottiin ja vakuutettiin, että sinä ja sinä vuonna, aikamiehinä ja akoittuneina, suurina herroina, tavataan Punkaharjulla. Se vuosi oli visusti merkitty luokan liitonmerkkiin ja meillä oli kaikilla suuri halu nähdä omaa maatamme, minkä vuoksi se kokous merkittiinkin Punkaharjulle. Niin no, moni meistä lie nähnyt laajalti omaa maata, joshan vierastakin, lie usea sattunut pistäytymään Punkaharjullakin, mutta tulikohan kukaan siihen luokkakokoukseen — suurena herrana tai suurena narrina, sama se, mutta tulikohan? Eikö liene useammalta hävinnyt koko merkki rinnasta ja vuosiluku mielestä? Sellaista on elämä ja tämän maailman meno. Poikuusajan ystävyys ja yhteenkuuluvaisuus tahtovat loppua jo koulun yläluokilla. Ainakin ystäväpiiri supistuu ja melkein aina olemassaolon taisteluun jouduttua muuttuu aivan toiseksi. Onhan hauska tavata luokkatoveria ja verestää joku vanha kouluaikainen vitsi, mutta mikä siinä lie, että luokkatovereilla myöhemmin elämän torulla tavattaessa on usein niin hirmuisen kiire?

Ei toki Väinölännientäkään sopisi jättää käymättä. Ei millään. Jos oikein poikuusaikaan tahtoisi eläytyä, niin pitäisi kaiketi kertaalleen vielä käydä kaatamassa penkit Kallaveteen, vaikkapa nyt yhdeltä puolelta, esimerkiksi Kuopionlahteen. Mutta mikä niitä enää keski-ikää lähentelevänä yhteiskunnallisena toimihenkilönä kaikkia vierittää jaksaisi! Voi voi, kuinka me sentään olimme vallattomia. Mennäppä kuulaana kevätyönä sellaiseen puuhaan! Kuinka moni meistä sittemmin on joutunut yhteiskunnallisella toimialallaan nuhtelemaan toisia ihmisiä ilkivallasta? Mikä on pappina saarnatuolista paukuttanut maailman pahuutta vastaan, mikä sanomalehtimiehenä pauhannut lehdessään meidän sivistyneelle vuosisadallemme sopimattomasta vandalismista, kuka taas tuomarina mätkäytellyt sakkoja ilkivallasta. Miehiäpä tuota on tullut meistä, vaikka poikasena elämänilo joskus puhkesi esiin hieman raisulla tavalla.

Niin, ja sitten suurena poikana käytiin Niemellä palokunnan juhlissa, joihin säätyläiset maksoivat 75 penniä, muut 50 penniä, koululaiset ja sotamiehet à 25 penniä. Yläluokilla oli se piikin maksu oikeastaan loukkaus, siihen aikaan kun näet kouluun mennessäkin kirjat ajettiin palttoon taskuihin, ettei kukaan sivullinen vain olisi erehtynyt koulupojaksi luulemaan. Niin oli mennyt meihin ylpeyden henki, vaikka savukkeensa piti polttaa nurkan takana "jaakopstaattiin asti" ja housun puntit pakkasivat nousemaan polvia kohti huolimatta siitä, että muoti siihen aikaan suosi enimmäkseen pitkiä housuja. Niin, se oli loukkaus se piikin pääsymaksu, mutta kukkaro ei sitä pannut pahakseen, pikemmin päinvastoin.

Mutta miksi mennä Puijolle? Siellä on uusi näkötornikin, korkea ja uudenaikainen. Se vanha, joka seisoi neljän rautalangan varassa, oli kotoisempi, huojuikin niin lempeästi.

Ja minkä takia tallustella Väinölänniemelle? Tuskin sieltä enää löytyisi sitä ensimmäistä runoanikaan, jonka minä toisen yltäkylläisen sydämen kanssa rinnatusten seisten piirtelin erään paviljongin tolppaan. Ei se ollut sillä hetkellä syntynyt, vaikka minä niin väitin ja sain siitä syvän ja paljon puhuvan huokauksen ynnä kostean katseen palkakseni. Kyllä se oli minua hikoiluttanut monta yötä, minkä seikan minä nyt voin huoleti tunnustaa, koska hän ei varmaankaan enää minua muista — enkä minäkään häntä. Mutta runo on yhä mielessäni, se kuului näin:

Me tässä valan vannoimme, toiselle toisemme annoimme, lemmelle kaiken kannoimme.

Jaa jaa, niinhän sitä siihen aikaan kannettiin, mutta siitä onkin niin äärettömän kauan.

Kas niin, nyt ne tulevat kaikki: Kotkankalliot, Huuhanmäet, Haapaniemet, sotaiset harjoitukset seiväs olalla pitkin katuja ja osaksi juuri äsken mainituilla kallioilla, mäillä ja niemillä, keväiset laivojen koematkat — kuopiolaisten senaikainen suurin keväthuvi — ja mitä kaikkea sieltä rupeaa tulemaankaan muiston kätköistä.

Mutta eihän minun tarkoitukseni, Herra nähköön, ollut romaania kirjoittaa. Piti pitää vain pientä pakinan pärinää yhdestä kesäreissusta, josta on vielä paljon jäljellä.

Hyvästi siis Kuopio, ehkä joskus vielä tavataan!

VI.

Kukkuu, kukkuu, Kokkonen nukkuu kasarmin pitkällä penkillä. Vänrikki tulloo ja nykäsöö, Kokkonen kiäntyy ja rykäsöö.

Näin lauleskeli tunnetulla nuotilla alakuloinen sotamies minun lähtiessäni jälleen synnyinkaupungistani Kuopiosta lapsuudenkotiani Karttulan pitäjää kohden. Hän istui, se sotamies, vaunun penkillä aivan niin vakavana, kuin olisi hän juuri ollut menossa uhraamaan henkensä ja verensä isänmaan ja kotiseudun puolesta. Poika oli tuskin kyyneleittä jaksanut erota kauniista kotikylästään Kehvosta ja lähteä matkalle kesäleirille, mutta savolainen huumori oli pistänyt sittenkin hänen suuhunsa hiukan koomilliset sanat surumielisen kansanlaulun säveleeseen.

Näin matkoilla joutuu monesti hyvin kiusallisiin tilanteihin. Varsinkin kun kuudenkintoista vuoden kuluttua, kuten nyt minä, tekee pitemmänpuoleisen kierroksen kotiseuduillaan. Olot ovat muuttuneet, paikat muuttuneet, kaikki ihmiset muuttuneet — ainakin muistisi on heistä monen monta kadottanut, ja sitten onnettomuudeksi sinä itse olet muuttunut kaikkein vähimmän, joten jokainen samaan päämäärään matkustava tulee kysymään kuulumisia ja keskustelemaan kanssasi herttaisen avomielisesti. Olin jo Kuopiossa tavannut monta veljeä ja ystävää, joitten nimestä minulla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta, eikä taida tullakaan, jollei suopea kohtalo jollakin seuraavalla matkalla tuo heitä jälleen eteeni ja johdata sitten mieleeni kaikkia niitä mahdollisesti hyvinkin tärkeitä edesottamisia, joihin viheriän nuoruuteni päivinä olen kenties näitten tuttavieni kanssa tehnyt itseni vikapääksi. Luojan kiitos, että ihmisellä on edes jonkin verran luontaisia näyttelijätaipumuksia, joitten avulla tällaisistakin kohtalokkaista yhteensattumista miten kuten selviytyy. Asia on verraten yksinkertainen silloin, kun tuntematon ystävä kutsuu sinuksi. Hän on siinä tapauksessa avomielinen ja puhelee itse niin paljon kaikenlaisista sinulle kylläkin arvoituksellisista yhteisistä muistoista, ettei sinun tarvitse muuta kuin ymmärtäväisesti myönnellä ja nauraa höräyttää iloisesti aina, kun ystävä itsekin suvaitsee nauraa. Mutta vanhasta tuttavasta, joka teitittelee, on paljon konstikkaampaa selviytyä. Hän on koko-lailla pidättyvämpi ja näyttää vartoilevan, että sinäkin kyselisit häneltä hänen elämänsä vaiheita. Tämä on hyvin arkaluontoinen tehtävä. Et tahdo löytää sopivaa lähtökohtaa, kun ei sinulla ole edes aavistuksen hiventä hänen aikaisemmista puuhistaan, yhtä vähän kuin nimestäänkään. Koeta siinä nyt keksiä jokin napa, jonka ympärillä taitavasti pyörittelisit keskustelua.

Onneksi alkaa Kurkimäen asemalta tulla parempia tuttuja seuraan. Niitä on piileskellyt toisissa vaunuissa, joista nyt vasta vääntäytyvät esille. Osuuskaupanhoitaja seisoo asemalla. Häneen ei aika pysty. Yhtä punakka on kuin ennen kansakoulussa, jossa hän voitti vanhempien hiihtosarjan, minä nuorempien. Mutta kovin on pönäköitynyt, tullut yksityiskauppiaan näköiseksi. Yhteishyvän palvelijan pitäisi olla kuiva kääkkä, jotta pysyisi kaikkien epäilysten ulkopuolella. Yhteishyvän palvelijaahan aina epäillään kaikesta. Mahtaisiko osuustoimintamies pysyä vielä suksilla? Minun on jo aikoja täytynyt jättää unelmat palkinnoista. Kovin on tullut tätä ruhoa.

Mikäs se on tuo partaleiju, joka häärää linja-auton luona? Eikö vain paistakkin parran takaa entisen sepän Matin hymyilevä muoto? Onpa Herra hänelle karvoja siunannut, ihan on koko naama kuin turvepehku-osuuskunnan osoitekilpi. Mutta sama hyvätuulinen, hieman hidas ja venkoileva savolainen hän on kuin ennenkin.

Sitten sitä lähdetään Matin postiautossa.

Ne nykyajan mukavuudet, ne ovat jo kotiutuneet suloisen Suomen jokaiseen kolkkaan. Missä ennen köryytettiin kymmenet kilometrit hiljaisella hevoskyydillä, siellä nyt auto mennä vilistää saman matkan muutamassa tuokiossa. "Autopussilla" ajetaan nyt jo melkein jokaiseen kylään. Vastaantulevat akat ja ukot vielä viime kesänä töytäilivät raviojan tuolle puolen ja sieltä siunustelivat uuden ajan kummitusta. Nyt siirtyvät he vakaisesti vain sen verran, ettei auton kurasiipi hipaise.

Aika vetää mukanaan, se on etevä koulumestari, antaa havainto-opetusta sellaisella voimalla ja väellä, että pitää kovaankin päähän mahtua. Ja niin ukkonen ja akkanen, joka vielä viime kesänä piti autoa sellaisena rakkineena, ettei siihen selväjärkinen ihminen lähde, ajaa nyt itsekin samalla vehkeellä, eikä pahimmassakaan mäessä edes parkaise. Hevoset vielä maansydämessä säikkyvät tätä uudenaikaista ammattinsa sortajaa, mutta vähitellen nekin mukautuvat ja oppivat myöntämään bentsiinihevon etevämmyyden kakaramasiinan rinnalla. Kaupunkilainen kulttuurihevonen katselee jo välinpitämättömästi konetta ja heilauttaa ylenkatseellisesti häntäänsä maalaisen ammattiveljensä ja -sisarensa arkuudelle. Lehmä taas luontonsa mukaisesti asettuu samalla tavoin poikkiteloin auton kuin hevosenkin eteen, ja lammas juosta läähättää lyhyen kilpajuoksunsa kummankin kanssa. Ne ovat niitä luomakunnan vähäisimpiä, jotka luultavasti säilyttävät tylsän suhtautumisensa kaikkiin ihmisen ajoneuvoihin halki aikojen. Mutta mitäpä tuosta, antaa noiden ikuisten protesteeraajain olla muistuttamassa niistä vanhoista hyvistä ajoista, jotka elävät enää vain runoilijain haaveilevassa mielessä.