Part 1

SAVOLAINEN "NEEKERI" KESÄREISSULLA

Pakinoita kesämatkalta Turusta Savoon

Kirj.

HEIKKI VÄLISALMI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1925.

I.

Kuinkas taas Suomen kansa sanookaan: odottaa kuin hepo kesää.

Kyllähän hevonen on hauska ensi kerran väljänmetsään päästessään, se myönnettäköön, mutta samainen luontokappale on hauska joskus muulloinkin, kun se on saanut jättää setolkat, länget ja mäkivyöt. Silloin se kirmaisee oikein riemuisan laukan. Sillä on, hevosella, vanhuuteen asti poikamaista verta suonissaan, sellaista riuhtovaa elämäniloa, josta ei ole vapaa ylimystöön kuuluva kilpaorikaan. Mutta lehmä, se on jo kerran poijittuaan ikävä ja surumielinen, se ottaa elämän aivan liian vakavalta kannalta ja kulkee koko kesänkin tylsän harkitseva ilme naamassaan. Keväällä laitumelle laskettaessa unohtaa sentään ikälehmäkin arvokkuutensa, tai sanoisiko maailmantuskan, joka sitä painaa kesät talvet. Se tekee huikeita ilmahyppyjä voittaen melkeinpä keväisen vasikkansakin.

Sellaista laitumelle laskettua lehmää muistuttaa talvikauden raatanut kynämies kesälomalle lähtiessään. Hän ei ehkä tee ilmakeikkoja, mutta hän viheltää. Ihan totisesti viheltää, eikä kukaan ole nähnyt hänen sitä varten talvella huuliaan suppuun vetävän. Hän viheltelee "Mustalaisruhtinatarta" tai "Bajadeeria" matkalaukkuaan täyttäessään ja huomaa sitten ensimmäisessä yöpaikassa unohtaneensa pois yöpaidat ja hammasharjan, vaikka hän juuri niiden takia laukkunsa mukaan otti. Sensijaan on hänellä runsaasti mukana maalaisoloihin aivan sopimattomia kovia kauluksia ja puoli tusinaa kaulaliinoja, lievimmin sanoen koko hänen senlaatuinen omaisuutensa..

Sangen murheellisin mielin läksin Turusta. Eipä silti eikä sen vuoksi, että minun olisi ollut surku jättää Turku, vaan siksi, että kohtalo (ja rahakukkaro, joka ei myöntänyt kiertotietä Helsingin kautta) oli määrännyt minut matkustamaan Toijalan rataa. Tämä viimemainittu on yks murheen kryyni jokaiselle matkustavalle Suomen kansalaiselle.

Kerran minä oikein kauhistuin, kun muuan ulkolainen päivitteli, että onpa tämä kaunista. Minä en näet missään Suomessa ole nähnyt mitään niin yksitoikkoista kuin Turun—Toijalan radan varsi. Tuntuu niinkuin Isä Jumala — jos nyt hän lie tämän maailman luomista hoitanut — olisi pahasti fuskannut näitä seutuja luodessaan. Taikka ehkä hän on antanut liikaa suloa Turun saaristolle ja itselleen kaupungillekin, niin että Kärsämäkeen päästessä ovat jo aineet loppuneet. Kun ei edes yhtä järvipahasta tai lammensilmää ole liiennyt!

Ja sitten kulkee juna vielä mahdollisimman hiljaa, että nyt vain herkeäisit kaiken yksitoikkoisuuden nähdä ja sitä tarpeeksesi sadatella.

Entä matkustajat! Heissäkin olet huomaavinasi jonkinlaista uneliaisuutta ja velttoutta. He näyttävät olevan itseensä sulkeutuneita ja katselevat lähimmäistään karsain silmin. Älä mene Turun—Toijalan radan matkustajalta kysymään, onko paikka hänen vieressään vapaana. Jollei hän sinua juuri lyö, niin hän ainakin näyttää sen näköiseltä, kuin voisi hän vain äärimmäisin ponnistuksin hillitä haluansa hivauttaa sinua tukevasti korvalle.

Loimaan asema on koko radan varrella ainoa paikka, joka tarjoaa virkistävää vaihtelua. Siellä näet saa aikaan paremmanpuoleisen tappelun verraten vähällä vaivalla. Juna seisoo ainoastaan kaksitoista minuuttia, ja jokaisen on kerjettävä ensimmäisenä ravintolaan ärjymään itselleen kahvikupponen. Siellä ei pyydetä, kuten muualla, vaan huudetaan törkeästi kuin hevosmarkkinoilla, sillä tyly ja räyhäävä käytös kuuluu täällä perinnäistapoihin. Ja hyvin luultavaa on, että ravintolan henkilökunta karkaisi tiskinsä takaa kuuksi päiväksi, jos joku vahingossa esiintyisi siivolla. Tai sitten häntä luultaisiin ulkomaalaiseksi, joka on oppinut maan jompaakumpaa kotimaista kieltä.

Mutta joskus voi Turun—Toijalankin radalla löytää helmen matkustajien joukosta. Minä tapasin sellaisen. Vastapäätäni istui muuan rouvasihminen, joka näytti minusta tämän rataosan matkustavaiseksi tavallista nöyräluontoisemmalta, vieläpä kanssakäymiseen taipuisalta, minkä vuoksi minä uskalsinkin ryhtyä hänen kanssaan mielipiteiden vaihtoon esittäen aluksi ajatukseni ilmoista, huomauttamalla, että vihdoinkin on tullut kesä. Kun tähän oli vastattu myöntäen ja lausuttu erinäisiä arveluita kauniitten säitten jatkuvaisuudesta, siirtyi keskustelu koskettelemaan minun matkani määrää.

— Menen Savoon kotiseudulle.

— Vai niin, siellä mahtaa olla kaunista?

— Kyllä, kovasti. Sattuuko rouva tuntemaan Savoa?

— En muuta kuin ohimennen. Menette Kuopioon, onko siellä meri lähellä?

Rouva oli tuntunut minusta alunperin hyvin sivistyneeltä, mistä seikasta minä nyt täydellisesti vakuuttauduin. Vastasin arvelematta:

— Kyllä. Kaupunki sijaitsee luonnonihanalla paikalla aivan Tyynen Valtameren rannalla.

Rouvan silmissä tuntui tuikahtavan pieni epäilys, mutta lopulta olin minä melkein varma siitä, että hän laskeutuessaan junasta eräällä väliasemalla tunsi suuresti rikastuneensa henkevästä seurustelusta Tyynenmeren rannalta kotoisin olevan savolaisen kanssa.

Siltä asemalta lähtien murjotin yksivakaisena nurkassani ja heräsin vain hetkeksi lähempänä Toijalaa, Sotkian pysäkillä, siinä kun on ihan oikea järvi; suuri, jylhä ja ihana järvi. Luojamme on siis Turun—Toijalan rataa ylimääräisellä junalla matkustaessaan ja luomisprosessia hoidellessaan vihdoin löytänyt vesikarahviininkin. Vahinko vain, että se on sinne asti ollut kateissa.

Toijalassa ei enää tapella. Siellä ovat ihmiset paljon rauhallisempia, oikeita gentlemanneja. Etelästäpäin tulleet ovat tuntia aikaisemmin matkustaneet Hämeenlinnan kukkakerhona ylpeilevän idyllisen kaupungin ja sen ohitse puikkelehtivan vesinauhan sivuitse; pohjoisesta matkaansa pitävät taaskin ovat juuri hiljan jättäneet Lempäälän lumoavat seudut taakseen. Heille on siis kaikille jäänyt hyviä muistoja, ja meidät turkulaiset on Sotkian järvi ihan viime tingassa siihen määrin lepyttänyt, ettemme ilkeä tapella vieraitten ihmisten kanssa. Toiseen junaan siirtyminen käy täydessä sovussa, ja pian olen iloisessa juttelussa tamperelaisen liikemiehen kanssa. Minä en häntä tunne, vaan se ei asiaa pahenna. Keskustelemme reippaasti kaikista taivaan kannen alaisista asioista, ja hän taitaa toisinaan sinutellakin.

Hän näkyy tietävän, että tulen Turusta, mutta kysyy kuitenkin sitä, ikäänkuin kohteliaisuuden vuoksi. Myönnän.

— Ikävä taival se Turun—Toijalan rata. Ei ole muita nähtävyyksiä kuin sahoja kuivalla maalla. Muualla sellaiset tehdään vesien varsille. Mitenkähän mahtavat pärjätä? Vaikka johan ne ovat vanhoja laitoksia, tottapa ovat toimeentulleet.

Hän kysyy ja vastaa itse, joten minä en ehdi muuta kuin nyökytellä ymmärtäväisesti päätäni sekä kysymyksille että vastauksille ja ottaa mahdollisimman vaihtelevan ilmeen kasvoilleni aina asian laadun mukaan. Itsestään Turun kaupungista hän kuuluu pitävän, koska hän nyttemmin katsoo voivansa antaa sille ainakin osittain kulttuurikehdon merkityksen. Hänelle tuntuu olevan tuttu vanha vitsi, että Turku on kulttuurikehto vain sikäli, että siellä kulttuuri on kehdossaan, mutta hänen mielestään on moinen sanonta kevytmielisesti ja vahvasti liioiteltu. Tämä liikemies on tulossa messuilta, missä sanoo uhranneensa kolmetoistatuhatta markkaa tyhjään reklaamiin, mutta ei suostu lähemmin selittämään, minkälaista on "tyhjä reklaami". On tavannut messuilla turkulaisiakin liikemiehiä, joitten kanssa kertoo tulevansa yleensä hyvin toimeen, vaikkakin he kuuluvat olevan jonkin verran jäykkiä ja epäluuloisia kaiken uuden suhteen. Tampereella sensijaan käy kauppa kuin siimaa; siellä yritetään, se on pääasia, vedetään milloin mistäkin nuorasta, mutta aina ollaan vain hienossa touhussa. Tampere kuuluu olevan Suomen ensimmäinen liikekaupunki, ja sitten vasta Helsinki. Turku on muuten fiini ja aristokraattinen.

Hän kertoo hyvin paljon afääriasioista, ja minä kuuntelen pelkkänä korvana, koettaen näyttää niin asianymmärtävältä kuin suinkin mahdollista. Sitten ryhtyy matkatoverini kehua riuhtomaan Tampereen merkillisyyksiä, mainitsematta kuitenkaan mitään erikoisesti mielenkiintoista.

Tampereella oli minun odotettava Pohjanmaan junaa neljä tuntia, minkä tein verraten keveällä sydämellä. Tampereella vartoilee aina ilman suurempaa katkeruutta kaikkia muita paitsi Porin junaa. Minulla on näet vakiintunut käsitys, että Poriin matkustaminen on hirveän suuri rangaistus, joka voi seurata ainoastaan millään muulla tavoin sovittamattomista synneistä. Pori on, nähkääs, maailman ikävin kaupunki, josta hyvällä syyllä voisi tehdä vaikka rangaistussiirtolan.

Siitä on jo kauan aikaa, taitaa tulla viisitoista vuotta, kun olen käynyt Porissa, enkä muista kaupungilla olleen juuri muita hyviä ominaisuuksia kuin että se sijaitsee Kokemäenjoen varrella, minkä seikan hyvällä tahdolla voi todeta Porissa käymättäkin Tietosanakirjasta tai alkeiskoulujen maantiedon oppikirjasta. Yksi kätevä ajuri Porissa siihen aikaan eli ja ammattiaan harjoitti. En tiedä, elääkö hän vielä, mutta jos voisin olla siitä varma, että hän yhä edelleen istuu pukillaan vanhassa ominaisuudessa, lähettäisin hänelle virallisella postikortilla sydämellisimmät terveiseni. Hän näet hyvin fiksusti ansaitsi minulta markan, Suomen silloin ennen vanhaan hyvässä kurssissa olleen hopeamarkan.

Tapaus oli seuraava. Meitä harhaili suurempi retkue (sanan hyvässä merkityksessä) Porin teatteritalolta asuntoomme, erääseen, matkailijakotiin, mutta kun hetki oli sangen myöhäinen ja vallitsi oikea Egyptin pimeys sekä Kokemäenjoesta nousi synkkä syksyinen sumu, emme millään opilla tahtoneet löytää majapaikkaamme. Silloin keksimme eräästä kulmasta yksinäisen ja nähtävästi surullisiin ajatuksiin vaipuneen pika-ajurin. Ja koska tämä löytö, kuten sanottu, oli _pika_-ajuri, kysyimme häneltä, voisiko hän hyvin _pikaisesti_ toimittaa meidät asuntoomme, jonka osoitteen onneksi muistimme.

— Kyllä, pian se käy, vastasi löytö. — Mutta ei herrasväki kokonaisuudessaan sovi minun roskaani.

— No, ajakaa te edellä, me kuljemme pikamarssissa jäljessä, ehdotti herrasväki.

Niin siitä lähdettiin, ja porilaisen pika-ajurin kunniaksi — vai Porin kaupungin asemakaavanko eduksi, siitä ei riidellä — on mainittava, että löysimme asuntomme hyvin pian. Se oli vain kymmenkunnan askeleen päässä. Taksa kuului olevan yksi markka, jonka me kiltisti suoritimme.

Niin, tämä nyt oli syrjähyppy, mutta suotakoon anteeksi, niitä voi tulla useampiakin, eikä tämä Pori-hyppy ehkä ole niin ikävä kuin Pori yleensä. Sillä ajurilla oli ainakin huumorintajua.

II.

Kun on ottanut tavaransa Tampereen aseman "_Säilytystavarain talletuksesta_" — mikä ihmeellisen omintakeinen osoite! —ja sulloutunut niitten kanssa Pohjanmaan yöjunaan, huomaa joutuneensa kokonaan uuteen maailmaan. Kävelit Tamperetta iltatunnit ja tunsit itsesi vapaaksi kaupunkilaiseksi, jolla on ympärillä välkeyttä ja raitista ilmaa, sillä tehdashirviöitten kiukkuinen savu leijailee jokseenkin kauvatse yläpuolellasi, sinä maanpintaa polkevana saat ilmaa keuhkoihisi iltasella ihan kylläksesi. Ja Tammerkoskikin on tänä kesänä ollut tavallista uhkeampi, se on jaksanut leväyttää ympärilleen oikein hyvän annoksen näsijärveläistä vedenhenkeä. Se on tämän suven leikitellyt Imatraa ja ihmetyttänyt itseään tamperelaistakin, saatikka muukalaista, joka ottaa sen melkein todesta, oikeasta patoja sietämättömästä koskesta. Tämä kesä on ollut koskien kesä. Imatrakin on pauhannut mielipuolena, ikäänkuin osoittaen voimaansa viimeisen kerran, koska ensi kesäksi ihmiskäsi — ja kone, jonka senkin ihmiskäsi panee liikkeeseen — on jo kai alistanut sen talouden palvelukseen.

Mutta minähän työnnyin äsken juuri sisälle Pohjanmaan yöjunaan ja tapasin siellä uuden ja oudon maailman. Se on se matkustavaisten maailma. Mikä siinä lie, että ihminen aina muuttuu toiseksi matkalla. Hermostunut ja huonouninen ihminen nukkuu rautatievaunussa melkoisen rauhallisesti, ja laivassa häntä ei tahdo saada ylös millään. Mies, joka pehmeillä patjoillaan pyöriskelee levottomana aamupuolelle yötä, ja kun vihdoin pääsee unen päästä kiinni, ähkyilee hirveän painajaisen kourissa nähden kymmenpäisiä lehmiä ja kammottavia merikäärmeitä muulloinkin kuin mätäkuussa, torkahtaa kohta junan liikkeelle lähdettyä penkilleen ja vetelee pian hirsiä nojautuneena vaunun ikkunan laitaa vasten, tai kuorsaa syvässä ja rauhallisessa unessa kysymysmerkkinä lyhyellä penkillä. Kovallakin alustalla kykenee hän liitelemään höyhensaarille, eikä edes matkatoveri voi sellaista kansalaista pitää hereillä pitempää aikaa, vaan hukkuu tämä hyvinkin vilkaskielisen kanssaihmisen käsiin.

Mutta annas kun junaan tulee levollinen lähimmäisemme, jota tavallisessa elämässä ei nähdä oikein valveilla milloinkaan ja joka kammoaa kaikkea kirjallisuutta siinä määrin, että nukkuu hermoja tärisyttävän jännitysromaanin ensimmäiselle sivulle, jota pitemmälle hän harvoin kotona ollessaan pääseekään, niin tämä ahmii parin ensi aseman välillä sen monesti turhaan aloitetun romaaninsa ja yhden yön matkalta kerääntyy hänelle kokonainen kirjasto mitä vaihtelevinta hengen herkkua.

Tietysti on olemassa suuri joukko välimuotoja, mutta nämä kaksi tyyppiä ovat kaikkein edustavimmat.

Pohjanmaan yöjuna on siitä ominainen, ettei siinä koskaan ole yhtään istumapaikkaa vapaana, jos joutuu tarkastelemaan tilannetta noin silmämäärällä. Riippuu hyvin paljon kohtalosta, saako siinä junassa matkustaa luonnollisella, tavalla istuallaan, vai pitääkö seisoskella ja asianmukaisesti huojua junan vauhdin ja kurvien mukaan. Jos kohtalo on sinulle suopea ja ohjaa sinut sellaiseen vaunuun, johon on majoittunut enemmistö koto-oloissaan sulkeutuneita ja umpimielisiä kansalaisia, jotka siellä tekevät sen vaikutuksen kuin hautoisivat vähintään itsemurhaa ja joista, jos mahdollisesti sen tekisivät, sanomalehtien uutisissa mainittaisiin, että "vainaja oli jo pitemmän ajan ollut synkkämielinen", niin löytyy aina istumapaikka. Nämä itsemurhaajakanditaatit, jotka tavallisissa oloissa eivät huomaa lähimmäistään olevankaan, ovat rautatievaunussa mitä herttaisimpia ja kohteliaimpia olentoja. He ovat aivan kuin auttavaisuus itse. He sovittavat itsensä vaikka kuinka pieneen tilaan, kunhan vain voivat auttaa toista. Usein nostavat he kapsäkkisi hyllylle ja sieltä taas pois ja koettavat tehdä olosi niin onnelliseksi kuin mahdollista. Jos sinua nukuttaa, lainaavat he mielellään olkapäänsä tyynyksesi; jos sinä taas pysyt hereillä, kertovat he suunnattoman joukon meheviä juttuja lieventääkseen matkasi yksitoikkoisuutta, ja heidän mielikuvituksellaan on matkalla sellainen lento, ettei tavallisessa elämässä osaisi aavistaakaan.

Mutta jos kohtalo haluaa sinua kiusata, johdattaa se sinut ärtyisten ja itsekkäitten ihmisten valtakuntaan, sellaiseen vaunuun, jota enemmistönä hallitsevat kotonaan sävyisät ja auttavaiset olennot, mutta täällä ilkeät, villiytyneet, pahansuovat. He tuskin kesälomalleenkaan mennessään suvaitsevat muita kuin itseään. He katsovat oikeudekseen matkustaa tasavallan rautateillä pitkin tai poikin, miten milloinkin haluttaa, ja junailijakin on heidän suhteensa voimaton. Heissä herää kohta matkalle lähdettyään tyranni, diktatuuri-ihminen, neuvostokommunisti tai fascisti, eikä heihin vaikuta miehen sulavasanaisuus, ei naisen hymy eikä lapsen itku. He leviävät kauheasti rautatievaunussa ja ovat valmiita tappeluun, jos joku aikoo heitä kaventaa luonnolliseen muotoonsa.

Meillä puhutaan paljon vaunupulasta ja tungoksesta Suomen valtion rautateillä, S.V.R:llä, jotka kirjaimet ennen ryssäläisaikaan oli aikomus muuttaa S.R.R:ksi, Suomen _Ruunun_ Rautateiksi, koska Suomi ei muka saanut olla mikään valtio. Kuitenkin riippuu pääasiassa ihmisen, matkustajan, onnesta, joutuuko hän tungoksen uhriksi, vai saako hän matkustaa säädyllisesti, niinkuin edellä olen osoittanut.

* * * * *

Siinä mennään yön hiljaisuudessa ohi Kangasalan, jätetään taakse Orivesi. Tämän aseman nimeä sanoessaan ei enää tarvitse hihkaista, sillä se ei enää ole Orihvesi, kuten ennen sotaa. Vanhan suomenkielen muisto, h-kirjain, on poistettu muutama vuosi sitten.

Vähitellen alkaa valjeta heinäkuun alkupuolen aamu. Se lupaa olla sees ja houkuttelee miehen hikisestä vaunusta sillalle.

Siinä sen sitten näki auringon komean nousun. Oikein piti aukaista ovi, että silmälle olisi ollut enemmän vapaata alaa. Se tämä ihminen, joka on kasvanut maalla, mutta sitten joutunut turhamaisen ja hoppuisen kaupunkilaiselämän pyörteisiin, joissa ei milloinkaan jouda näkemään edes kesäisen auringon kehrän juhlallista kohoamista taivaanrannalle, joutuu ihan synnintuntoon sen ihanuuden joskus tavatessaan.

Oikein tuli mieli kiitolliseksi, kun en torkahtanut ja menettänyt tätä näkyä, jota ei rahalla makseta. Koettaisitpa kerran, kaupunkilainen, uhrata yhden kuulakan kesäaamun ja nousta jollekin korkeammalle paikalle, jommoinen toki jokaisessa kaupungissa löytyy, niin et usko, miten valtavan vaikutelman saisit. Voit mennä jonakin iltana vähän aikaisemmin nukkumaan ja panna herätyskellosi pärisemään puolisen tuntia sitä ennen kuin almanakastasi olet havainnut auringon nousevan. Mutta sitten sinulla pitää olla myöskin niin paljon tahdonlujuutta, että todella nouset, etkä viskaa herätyskelloasi nurkkaan, mikä seikka aiheuttaisi sinulle, paitsi aineellista vahinkoa, myöskin suuren ja korvaamattoman henkisen menetyksen.

Se aurinko taisi nousta jossakin Vilppulan tienoilla. Tapaus kiinnitti huomioni siinä määrin, etten joutanut panemaan merkille edes Vilppula—Mäntän kapearaiteista rataa, ennenkuin vasta jälkeenpäin. Ne ovat nämä kapeat raiteet sellaisia merkillisyyksiä, joista Suomen kansa tekee humoristisia huomioita. Forssan pikkujunan veturissa oli ennen — taitaa olla vielä nytkin — vain yksi silmä keskellä. Kun tämä veturi pahasti keinuen tulla vohkasi pimeässä, niin sanoi kansa, että se kulkee kuin juopunut mies sikari suussa. Ei muuten ennen vanhaan oltu niin kovin nuukia pysäyttelemistenkään suhteen. Otettiin maitotonkka ja matkustavainenkin mukaan sieltä, missä sellaisia tavattiin. Kerrottiinpa, ehkä sentään hiukan liioitellen, junailijan käyneen taloissakin kuulostelemassa, olisiko mahdollisesti mukaan lähtijöitä.

Kirjailija Aleksander Kuprin kertoo vanhan Venäjän radoista, että kun junan seistyä asemalla viisikolmatta minuuttia — aikatauluun merkityn kahden asemasta — lopulta ruvettiin puuhaamaan sitä taipaleelle, niin ei kuljettajaa löytynyt mistään. Joku matkustajista tiesi selvittää tämän pulman siten, että kuljettaja oli mennyt kolmen virstan päässä asemalta asuvan tätinsä luo teetä juomaan. Hänen sieltä palattuaan saatiin juna onnellisesti liikkeelle.

Meidän pikku ratojemme kulkunopeudesta antaa sopivan kuvan seuraava tunnettu tapaus.

Muuan vanha mies kävellä vihkasi aika kyytiä maantietä pitkin radan vartta pikku junan ajaessa sivulla. Kuljettajan tuli sääli kovassa kuumuudessa talsivaa miestä. Hän huomautti:

— Tule pois ukko junaan, pääset ilmaiseksi.

Johon ukko vastasi:

— Kiitoksia vaan, mutta ei minun passaa, on vähän kiiru.

Semmoisia juttuja. Niitä kulkee kansan suussa paljon. Tässä ei kuitenkaan riitä tilaa kaikille, eikä puolillekaan.

III.

Pohjanmaan yöjunaa ei tarvitse sietää muuta kuin Haapamäelle asti. Lyhyen kesäisen yönnikaman siinä parahiksi taittaa. Ei ole muuten ollenkaan hullumpi matka, vaikka sillä ei ole antaa sitä tunnelmaa kuin Haapamäen—Pieksämäen radalla. Haapamäeltä alkaa aamu, ja vaunussa on kodikas tuntu. Nämä vaunut ovat sellaisia toisesta luokasta yksinkertaistutettuja laitoksia. Ulkoväri, istuinten muoto ja verkot ylhäällä muistuttavat entisestä komeudesta, istuinlihaksia vastaava pehmennys vain on poistettu ja vaunun kupeeseen maalattu yksi roomalainen ykkönen lisää. Sieltä on katsottava vielä kertaalleen, ennenkuin uskoo sijoittautuneensa oikeaan "rankiin". Tottumattoman päähän pistää epäilys, että täällä maan sydämessä katsotaan kovan "reikätuolin" — istuimessa on näet paljon pieniä reikiä — riittävän mainiosti keltaisenkin lipun omistajalle. Toiskertainen vilkaisu vaunun sivuun kuitenkin vakuuttaa, että on oikeutettu astumaan tähän puoliluokkaan.

Sitten se alkaa. Nytkytetään hiljaista lönkkäjuoksua ja jokaisessa pienessäkin ylämaassa ähkytään, täsmällisemmin sanoen: veturi ähkyy, kauheasti. Mutta aina päästään ylös, ja aikaa on varattu riittävästi. Vaikk'ei vauhti päätä huimaakaan, on tällä Haapamäen—Jyväskylän rataosalla sentään eräänlainen sivistynyt leima. Jokaisen aseman seinässä on matkustajalle opettavaisia tietoja. Niissä osoitetaan numeroilla, miten kaukana kulloinkin ollaan Helsingistä, ja miten korkealla mikin kohta on meren pinnasta. Muuten ei matkalainen tulisi näihin asioihin huomiota kiinnittäneeksikään, ja hyvä on toki tietää Keski-Suomen mittasuhteita, kun siitä nyt taitaa tulla oma maakuntansa ja vielä ihan oma omituinen lääninsäkin. Keskisuomalaisen ei siis kohta tarvitse epäröidä sanoessaan olevansa kotoisin Keski-Suomesta. Ennen joku näet saattoi ylimielisesti huomauttaa, ettei hän tiedä sellaisen maakunnan olemassaolosta. Ja pölyisestä Jyväskylästä tulee läänin pääkaupunki. Sitten siellä pitää kivetä kadut ja ruveta ajamaan kumipyöräisillä rattailla, ettei maaherran sieraimia pöly sulje eikä rattaiden rämy halkaise hänen korvakalvoaan. Jyväskyläläisille itselleen se on "kansallinen onnettomuus", perinnäistapojen menetys, mutta sitä pitää tulla perässä, vaikka yleinen kehitys loukkaisi kaikkein pyhintäkin.

Mutta pysytään nyt vielä siinä sekasikiöisessä vaunussa, joka on joskus kuljettanut hienompiakin matkustajia, Jyväskylän yhteiskuntaelämän pylväitä. Ne ovat nykyään pylväätkin muuttuneet, känsäkouraisia miehiä istuu jo kuntien neuvospöydissä järäyttelemässä julki yksinkertaisen kansanmiehen ajatuksia kunnallisesta huushollista. Tämä seurakunta tässä Jyväskylän vaunussa on aivan toisenlaista kuin pääradalla. Siellä istuttiin eriseuraisina ja jutusteltiin korkeintaan omanpenkkiläisten kanssa, mutta täällä innostuu koko vaunu, kun oikein mielenkiintoinen kysymys esille putkahtaa. Kerran jouduin minä Haapamäen ja Jyväskylän välillä väittelyyn erään tuttavan kanssa kapinasta ja sen seurauksista. Siitä syntyi huomattava valistustilaisuus. Mutta kun koko vaunu kerääntyi meidän ympärillemme, ja kun sillä tavalla syntyi tungos, samanlainen kuin entisissä torikokouksissa, ja kun molempien asianomaisten väittelijäin selässä makasi tiedonjanoinen kansa, täytyi arvokas tilaisuus keskeyttää terveydellisistä syistä.

Tälläkin kertaa herää kysymyksiä, jotka vaativat kaikkien matkustajain huomion, joskin nyt pysytään rajoitetummalla alalla ja jutellaan ylipäänsä vuodentulosta y.m. kansantaloudellisista kysymyksistä, horjahtamatta politiikan livettäville poluille.

Tällä radalla ei junailijakaan tee yhtä virallista vaikutusta kuin äskeisellä, hän on puvultaankin paremmin proletaarin näköinen, sillä virkatakkiin on aika jättänyt ahneitten hampaittensa jälkiä. Hän jää mielellään, kun ei mitään erikoisempaa kiirettä ole, juttelemaan kyydittäviensä kanssa, lausuen silloin tällöin omankin mielipiteensä esilläolevista kysymyksistä.

Niin, yleensä tuntuu täällä hyvin kodikkaalta ja hauskalta. Kaikki ihmiset junailijaa myöten ovat kuin vanhoja tuttavia, ja kun jollakin asemalla juna seisoo kauemmin, poikkeamme pienelle tervehdyskäynnille veturin ääreen. Siltä käynniltä jää sellainen vaikutelma, että niin kuljettaja kuin lämmittäjäkin mieluummin istuisivat meidän seurassamme kolisevassa vaunussa, jossa arvaavat pohdittavan jokaiselle aikaansaseuraavalle kansalaiselle tärkeitä ja mielenkiintoisia kysymyksiä, kuin istuvat veturinsa ikävässä yksinäisyydessä, ainoana seuranaan kello ja kilometrintolpat.

Sitten päästään Jyväskylään, Suomen Ateenaan. Meillä oli tällä kertaa ollut verraten virma höyryhevonen edessä, sillä emme pysähtyneet laittomasti yhtään kertaa. Äijälänjoki näkyi melkein savuna ja Jyväsjärvestä, jota jokainen alkuasukas pitää vähintään valtamerenä, pisti silmään vain pieni ja epäilyttävä pilkku.