Part 4

Niin, mielikuvitusta savolaisissa löytyy, varsinkin kun tämä heimo pitää kalastusta ja metsästystä tärkeänä sivuelinkeinonaan. Kaikkikin Suomen kansan kalastajat ja metsästäjät ovat tunnetusti ja tunnustetusti mielikuvitusihmisiä, oikeita hengen jättiläisiä tässä suhteessa. Allekirjoittanut näki vuosia kahdeksan, yhdeksän taaksepäin siperialaisen talonpojan vetelevän maalle hirveitä köriläitä Ob-joesta, ja hänelläkin oli tapana punnita saaliinsa, mutta siperialainen talonpoika oli onneton arki-ihminen, joka sanoi painon vieraalle naulan päälle. Sellaiseen anteeksiantamattomaan virheeseen ei suomalainen kalastaja tee itseään koskaan syypääksi. Hänelle eivät luodit ja painot ole merkitseviä muuta kuin siinä tapauksessa, että hän joutuu ostamaan kaloja näyttääkseen kotona oikean Pietarin kalansaaliin, mikä niin sanotulle urheilukalastajalle tapahtuu sangen usein. Silloin tutkii hän puntarin viirut visusti ja on mieluummin taipuvainen painoa vähentämään kuin enentämään. Mutta kertoessaan kaupungissa kesälomansa aikaisista saaliista mittaa hän jo eri tavalla. Hän on jo silloin päässyt taas mielikuvituksen maailmoihin.

Tämä Tolos-Taavetti, jonka kanssa me istuimme ahvenheinikon rinnassa, oli vanha kalamies ja eränkävijä. Parhaimpana heinäntekoaikana oli hän valmis heittämään viikatteensa ja lähtemään vieraan mukana ahvenheinikolle, ja heti sinne päästyään oli hänellä tarina valmiina eilisiltaisesta kalansaaliista: he kun pojan kanssa olivat tunnin kuluessa vedelleet viisitoista kiloa köriläsahvenia. Eikä Taavetti yhtään hätkähdä, vaikka eukko illallista syödessä sanoa tokaiseekin:

— Olivathan ne tuon pojan kanssa eilen illallakin ongella, mutta eipä tuolta kunnolle keittoa tullut. Minkä lienevät tuoneet parikymmentä sormenmittaista rassia.

Taavetti katsoo vain hiukan halveksivasti vaimoonsa, ikäänkuin tahtoen sanoa, että on siinä ihminen, joka ei ymmärrä kalastuksen päälle mitään.

Me imemme kumpainenkin piippuamme, minä hiukan kärsimättömästi, sillä kala ei ala näpätä, mutta Taavetti on aivan rauhallinen, hänen kasvoillaan asuu suorastaan profeetallisen tyyni ilme.

— Kyllä se oli eilen tuloa, selittää hän. — Me ei tahdottu keretä nyppiä niitä, pojan moskulakin veteli kuin huutolaispoika mykyjä padasta. Eivät näy vielä olevan syönnillään, niillä on oma ateria-aikansa ahvenillakin. Sitten kun ne rupeavat toplaamaan, niin siinä on ihan hukassa.

Sitten kääntyy puhe vanhoihin asioihin. Me olemme Taavetin kanssa entisiä eräveikkoja. Samoilimme ennen metsiä ja saimme jonkun teiren tai metson, kun sattui, ja olimme saamattakin, mikä tapahtui ainakin yhtä usein. Taavetti muistelee noita vanhoja retkiä ja näyttää innostuvan muistoista.

— Muistatko, kun tuosta Lapinmäeltä ammuit metson. Se juutas koetti kiertää puunrunkoa, mutta sinä narrasit esille ja paukautit alas. Oli se aika vonkale, eikö se painanut kymmenkunta kiloa, vanha ukonkarilas, mutta kyllä kai se oli rasvainen?

— Oli se, myönnyttelin minä, vaikka valitettavasti en muistanut koko tapauksesta mitään. Enkä minä suinkaan voi moittia muistiani metsästysasioissa. Päinvastoin tahdon eräseikkailuita muistaa vähän liikaakin. Mutta hyvä näin, tätä metsojuttua kun kehitellään, niin syntyy siitä oiva historia lisää kokoelmiin.

— Meillä taisi olla siltä reisulta palatessa kolmattakymmentä teertä ja neljä metsoa, muisteli Taavetti.

— Niin taisi olla, muistelin minä mukana, vaikka toden tunnustaakseni ei minulla koskaan eikä kenenkään kanssa ole ollut sellaista eräonnea.

Muistuupa tässä mieleeni, että Taavetin äiti, viidenkahdeksatta vanha muori, oli hiljan käynyt luonani ja kysellyt, olinko ollut Taavettia tapaamassa, me kun ennen aina olimme yhdessä metsällä ja kannoimme niin tuhottomasti lintuja kotiin. Hänkin oli mielikuvitusihminen, mutta mikäs kumma se, kun oli monta poikaa ja kaikki metsänkävijöitä. Taavetin vaimo sensijaan näkyi olevan arki-ihminen huolimatta siitä, että hänellä oli miehenä kalastaja ja metsästäjä. Toiset ihmiset ovat parantumattomia, heihin ei saa runollisuutta väkisenkään.

Sitten muisti Taavetti, että me olimme ajaneet hirveä näillä main yhtenä syksynä. Tämä rantapuoli oli ollut jäässä, ja hirvi oli juossut jäätä myöten juuri tuohon Naparinsaareen, ja me olimme hilpaisseet perässä. Mutta sitten oli tullut Naparin toisella puolen sula, hirvi oli puulautunut järveen ja uinut matkoihinsa.

— ... ja olisi me ammuttu, vaikka se ja se olisi ollut, jos hollille olisi päästy, lopetti Taavetti jännittävän kertomuksensa.

Eikä hän edes kysynyt minun mielipidettäni siitä ampumisasiasta, hän oli muutenkin varma minun myönnytyksestäni. Ja tietysti me olisi ammuttu, selvähän se, mutta pahinta asiassa on, etten minä milloinkaan ole nähnyt hirveä muuta kuin täytettynä eläintieteellisissä kokoelmissa. Sitäpaitsi silloin, kun edelläkerrotun olisi pitänyt tapahtua, olin minä koulupojan ominaisuudessa paikkakunnalta poissa aina elokuun lopusta lähtien, eikä Naparin ja mantereen väli ole jäätynyt minun ja tuskin Taavetinkaan muistin aikana elokuussa. Kuitenkin on tämä hyvä juttu ja sopii kerrottavaksi hauskassa seurassa, varsinkin kun siihen liittää pienen episodin hirven potkaisusta y.m. Paikallisuutta sopivasti muuttamalla käy se täydestä missä hyvänsä ja kenen suussa tahansa.

Niin, palatakseni pääasiaan, oli meillä järveltä tultua ahvenia kahdeksatta kiloa. Ne rupesivat syömään kuin peijakkaat siinä Taavetin tarinan aikana. Tahtoivat kai näyttää vieraalle, että ei sitä tarvitse juttuja keksiä, annetaan aiheellista kerrottavaa. Mutta valitettavasti ei aiheellisessa ole paljoa kertomista. Tosi on niin pian sanottu. Uskoneeko joku sitten tätäkään totuutta?

XI.

Onpa oikein jeevelin kuuma päivä.

Me lojuimme poikien kanssa auringossa Lehmisalmen kalliolla, ja nyt kirvelee nahkaa. Se kun ei tämä ihminen osaa nauttia mistään kohtuudella. Jos sillä on onnea ja hyvyyttä, niin se ei kykene käyttämään sitä taiten; jos sitä taas joskus onnettomuus kohtaa, niin se kahmaisee senkin kaikki kerrallaan ja näyttää surkeammalta kuin tarvitsisikaan. Kohtuus kaikessa, hyvät ystävät!

Meitä seurasi tosiaankin onni: sellainen aurinkokylpy, ja sitten Puroniemen katiskasta vakallinen hauenpuria. Niistä tehtiin oikein maalaismallinen kalakeitto. Liekö tullut syötyä liiaksi, koska niin mukavasti vetää kyljelleen. Mutta maalle ei ole tultu raakamaan, uni ei saa voittaa. Korkeintaan sopii viskautua sohvalle pitkäkseen ja ottaa käsiinsä viimeinen sanomalehti. Se riesa täälläkin on siedettävä, kun posti, onneton, tulee joka arkipäivä.

Sohva on maalainen, oikein tunnelmallinen, puinen ja seinään päin kalteva. Siinä tulee nöyrälle mielelle ja alkaa vihellellä hiljakseen: En oo liian pieni lapseks' Jumalan...

Mistä nyt johtuikaan mieleeni juuri tuo lenseä laulelma? Ehkä siksi, että kuulin sen kerran harvinaisessa tilaisuudessa. Teenpä taas syrjähypyn — sitähän tämä on koko kertoelma — ja juttelen.

Oli rauhaisa syyskuun aamu Suomen tasavallan pääkaupungissa. Ihmissydäntä lämmittävä tunnelma näytti vallanneen koko luonnon. Kadulla ei kuulunut edes esivallan jykeviä askeleita. On aivan tavallinen ilmiö, että kello 3—6 aamulla ei Helsingissä ole esivaltaa. Niin, täsmällisesti sanottuna: se on kyllä, mutta ei silloin kanna miekkaa, tahi nykyaikaisesti puhuen: kapulaa. Yön sato on korjattu talteen, ja esivalta lepää. Kertomukseen kuuluvana aamuhetkenä näkyi vain siellä täällä joku yksinäinen kadunlakasijamummo heiluttelemassa luutaansa, muuten vallitsi Saharan erämaan rauha.

Meitä vaelsi kaksi aamukulkijaa kotiansa kohti myöhäiseltä vierailulta. Me nautimme luonnon sydämen sykähtelystä ja varhaisen syysauringon kirkkaudesta. Käyskelimme pitkin Aleksanterinkatua. Kuinka ollakaan, sattui tiellemme henkilö, joka nähtävästi myös oli ollut yksinäinen vaeltaja, mutta väsynyt matkallaan Mikon ja Aleksin kulmaan. Hän oli jostakin syystä äärettömän liikutettu, nuokkui istuallaan erään liikkeen portailla, ja näytti hänellä siinäkin asennossa olevan täysi työ hallita jumalattoman pitkää ja paksua ruhoaan. Tämä suuri kansalainen — noin silmämäärällä mitaten tasavallan suurimpia — lauloi vienolla ja tunteellisella äänellä: "En oo liian pieni lapseks' Jumalan." Aamun armaudessa vaikutti tämä laulu meihin erittäin tunnelmallisesti. Senpä vuoksi se vielä nytkin, parin vuoden kuluttua kangastelee mielessä hetkenä, jolloin tukevan kalakeiton perästä loikoilen vanhalla sohvalla ja koetan silmäillä sanomalehtiä päästäkseni selville, mitä poliittisessa maailmassa puuhataan.

Mutta politiikka ei miellytä näin maalla. Kumina, että ne viitsivät täällä milloinkaan politikoida ja kulkea laahustaa sanomalehtien palstaerämaita. Minä rupean vähitellen tutkimaan uutisia Helsingistä ja muualta Suomesta. Luen pääasiassa otsakkeita ja alan niitten johdosta viisastella. Siinä onkin yhdessä lehdessä sievoinen valikoima.

Näitä minä luen: "Sydämetön häätö". Olen sen ennenkin nähnyt monia kertoja ja odottanut, milloin sanomalehdet tietäisivät kertoa sydämellisestä häädöstä. Sellaista ei kuitenkaan vielä nähtävästi ole tapahtunut. Toinen uutinen kertoo "Uhkaavasta tulipalosta", ja hiukan myöhemmin osuu eteeni "Huomattava tulipalo". Minun käsittääkseni on tulipalo aina jossakin määrin uhkaava, ja hyvin harvoin menee se huomaamatta ohi. Ehkä käsilläoleva lehti kuitenkin odottaa sellaisiakin tulipaloja. Edelleen luen "Ikävästä tapaturmasta" ja "Surullisesta hukkumistapauksesta". Saa nyt nähdä, milloin sattuu hauska tapaturma tahi iloinen hukkumistapaus.

Näin tutkistelen minä suomenkielen veikeyksiä, kunnes silmiini sattuu oikea helmi:

"_Pohjoismaiden maaottelu uinnissa_."

En ole koskaan otellut uinnissa, vaan kylläkin uinut, vaikka se toimitus aina on tapahtunut vedessä. Maaottelu uinnissa on minulle tuntematon käsite.

Lienenkö tehnyt pitemmälle näitä kielitutkimuksia, en voi sanoa, sillä...

Niin, uimaan minä kuitenkin kerkesin vielä sinä päivänä auringon jonkin verran paistaessa.

XII.

Kummasti ovat taloudelliset olot maaseudullakin viime aikoina kehittyneet. Tekniikka on voittanut alaa maataloudessa niin, että pienenkin talon pellolla ratisee jo niittokone. Puolisentoista vuosikymmentä sitten, painettiin heinät vielä viikatteella ja oltiin sitä mieltä, ettei näihin kivikkomäkiin kannata tuoda masiinoita, ne hakkautuvat piloille. Eikä tosiaankaan missään maailmassa liene niin kivikkoista maata kuin täällä Karttulan pitäjässä. Kyllä Savonmaata yleensäkin on Jumala suosinut kivillä, joshan toiselta puolen on antanut sille hymyilevää luonnonkauneuttakin, mutta tämä pitäjä on vielä muita louhikkoisempi. Maaninka vieressä on jo suorastaan paratiisi tähän verrattuna, samoin Iisalmen seutu, joka on pohjoisempana. Siellä on Pohjois-Savon hedelmällisin viljelysalue. Maaninkalaiset ennen pilkkasivat tätä Karttulaa kutsuen sitä Jumalan hylkäämäksi seuduksi. Lieneekö tämä pitäjä sitten taivaisen epäsuosiossa, mutta kyllä karttulaiset puolestaan Jumalaa suosivat, koskapa aikovat rakentaa sille kolme kirkkoakin yhden palaneen tilalle, niinkuin aikaisemmin on kerrottu. Ja ovat vielä nykymaailmassa niin tärkeät luokkarajatkin sekaantuneet karttulaisten ylenmääräisen temppeli-innostuksen takia.

Sitkeä on tämän pitäjän asukas. Vaikka hän suhtautuu ainakin yhteiskunnallisiin toimiinsa hitaasti ja miettivästi, tulee jälki kuitenkin näkyvää ja perinpohjaista. Kivikkomäkensä on hän vuosien vieriessä siloittanut ja ajaa niittokonettaan, piippu toisessa suupielessä ja toisessa ikäänkuin hiukan ivallinen hymyily maaninkalaiselle, joka on joskus sanonut, että karttulaisen pitää kivestä leipä kasvattaa ja että hänen niitylleen ei ikinä nouse muu kuin jäkki eli jussinparta, kaikkein ala-arvoisin heinä, johon ei viikatekaan tahdo pystyä ja jonka ylitse niittokone menisi korttakaan katkaisematta.

Mutta karkulainen on vääntänyt nurin jäkkiniittynsä, pannut ne kylvöheinälle ja ajelee kuin ajeleekin niitä masiinalla. Sitten sivussa vihjaisee hän maaninkalaista ja sanoo, että meidän pitäjässä pysyy kansa terveempänä, kun ei tarvitse peljätä sydämen rasvoittumista. Onpa karkulainen runoseppä aikoinaan tehnyt muunnoksen Maamme-laulusta ja omistanut sen ylpeille maaninkalaisille. Näin se muistaakseni kuului:

Jos loistoon meitä saatettais, vaikkapa Maaninkaan, miss' maaten viljaa ootettais ja ihramahaa kannettais, niin näihin kivimäkihin halumme kumminkin.

Rahakin on ruvennut täällä liikkumaan, koskapa on jo kaksi pankkia. Kun minä olin poikanen, ei niitä ollut yhtään, eikä kaivattukaan. Lie jollekin liikoja rahoja kertynyt, kiven alle pisti, toinen valistuneempi ehkä kaupungin rahalaitoksiin kuljetti, mutta ylen taisivat olla pienet säästöt siihen aikaan. Pitäjä eli vielä vanhoillaan, sellaista puolipatriarkallista elämää, hoidellen talouttaan noin vain omiksi tarpeiksi. Siitä pitäen on noussut yleinen sivistystaso sanomattomasti, ja sen mukana on talouselämä edistynyt. Kunnan säästöpankki, joka parikymmentä vuotta sitten alkoi sinapin siemenestä, on nyt noussut täydelliseksi runsaasti rahoja liikuttelevaksi pankkiliikkeeksi.

Paikallisilla voimilla pankkia ylläpidetään nytkin, ja käy se kotoisen lupsakasti, niinkuin Savossa konsanaan. Ei pidetä liikaa kiirettä, sillä vanha tapa vaatii, ettei asioita saa hopulla pilata. Pankin toimihenkilöiden ja asiakkaitten välillä ei esiinny minkäänlaista virallisuutta. Jokainen tuntee toisensa, sinuksi puhutellaan ja vältetään takertumasta muodollisuuksiin. Jos sattuu, ettei aamusta ole käteistä rahaa, käsketään istumaan ja lohdutetaan sillä tiedolla, että Kuttaniemen Pekan pitäisi tuoda puolen tunnin perästä; niin oli uhkaillut viime viikolla. Juttu on kulkenut kyliä ja saapunut pankkiinkin, jossa sillä ilahdutetaan outoa postivekselin myyjää. Kuttaniemen Pekka tuleekin, aivan niinkuin huhu on tiennyt kertoa, ja tuo rahoja, joilla vieraan paperi lunastetaan.

Yleensä voi sanoa, että pankissa aina tiedetään, kuka kunakin päivänä tuo rahoja. Sensijaan saattaa yllätyksellisesti tulla sellainen postivekselin kaupittelija, josta ei pankissa ole tiedetty edeltäpäin kertoa. Tämän kirjoittajalle ei kylläkään niin käynyt. Olen siksi vanha paikkakuntalainen, että minun asiani näkyi olevan pankin virkailijoille jo tunnettu. Minä kylläkään en ollut osannut ottaa sitä lukuun. Olin jo niin paljon vieraantunut oloista, etten ollenkaan muistanut, mitä huomiota postissa herättää kirjoihin viety kirje, joka täytyi oikein kuitata, ja mitä minä sen saatuani olin ollut pakotettu kertomaan. Lisäksi olin unohtanut, että olin tullut isännältä kysäisseeksi, ostaako kunnan pankki toisten pankkien postilähetysvekseleitä. Minä siis menin jokseenkin outona pankkiin ja esitin paperini.

— Jassoo, tämäkö se on se sinun postilähetysvekselisi, huomautti tuttava virkailija. — Meillä ei ole vielä rahaa, mutta kun pikkusen vartoot, niin osuuskaupan johtaja tuo, kuuluu olevan jo matkalla.

Eikä hän edes kunnolla katsonut paperiin. Se näkyi olevan hänelle jo hyvin tunnettu, luonnollisesti summalleenkin. Samat terveiset osuuskaupan johtajasta kertoi hän kaikille muillekin aukioloajan alussa asioilleen tulleille.

Miehissä me sitten istuttiin kuistilla ja silmäiltiin ahneesti maantielle, milloin alkaisi rahaposti näkyä. Vihdoin vilahti kaukaa kellotapulin takaa, jonka tulipalo oli säästänyt, polkupyöräilijä näkyviin.

— Tuolla se tulee osuuskauppias, huudahti muuan tarkkasilmäinen odottaja. — Akkain pyörällä ajaa, koska noin pieneltä hollilta polkea säikyttää. Ne on sellaisia lyhytkaplaisia varten tehtyjä nuo pyörät.

Puhuja oli oikeassa. Pian vääntäytyi iso ja lihava mies alas matalan naistenpyörän seljästä, veistäen vahvanlaisen leikkauksen tammahevosilla-ajosta.

Tulijan oli lyötävä kättä kaikille läsnäoleville ja kyseltävä kuulumiset aina pankkiasioita myöten, ennenkuin selvittiin pankkihuoneistoon. No, mitäpä kiirettä tässä nyt enää, kun rahamies kerran tuli. Siellä oli vielä muuan käteltävä tiskin vieressä. Johtaja nykäisi sitäkin.

— Onko se Eemeli niin ylpistynyt, ettei meinaa köyhiä tunteakaan?

— Ei tässä ylpeys, seisonpahan armopöydässä, jos jotakin antaa pirauttaisivat, sanoi puhuteltu ja paiskasi kättä. Hän oli lainanhakija ja venkoili siitä.

Pitkäksi venyi vielä toimitus. Pitäjäläisten osuuskaupalleen kantamissa rahoissa oli laskemista, ja savolaiseen tapaan täytyi sanaa viljellä välillä. Täällä päin ei asia suju muuten. Lopulta koitti hetki, jona osuuskaupan hoitaja sai kynän kuitatakseen. Siinä sattui olemaan leveäkärkinen terä, joka luultavasti ronklasi kirjoittajan kädessä, koskapa hän katsoi tarpeelliseksi huomauttaa:

— Meillä tällaisilla talvella rappuja lakaistaan, täällä näytään kirjoitettavan.

Sitten rahoitettiin kaikki asiakkaat osuuskaupan rahoilla. Se kävi jo verraten joutuin. Kunnantalon ravintolan puolella ryypättiin pullo punaista limunaatia, mikä oli niinkuin sinetti toimituksen lopuksi.

Kauan eläköön ja kukoistakoon Karttulan kunnan pankki! Ja osuuskauppa hoitajineen!

XIII.

Me oltiin Savonlahden maisterin kanssa sorsajahdissa. Minulle sattuu välistä metsästysintoisia maistereita naapureiksi. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Kerran minulla oli Vanajaveden rannalla kesänaapurina muuan maisteri, joka oli innostunut kala- ja metsämies. Siitä naapuruudesta on täsmälleen kymmenen vuotta. Se oli sinä suurena sotakesänä, joka tämän kirjoittajalle päättyi sangen ohraisesti ja toimitti minut toisille metsästysmaille, Siperian kaukaiseen korpeen.

Mutta se kesä oli hupaisa ja se maisteri oli vielä hupaisampi. Hän kalasti kovasti, mutta ei saanut kaloja. Siihen aikaan oli muuten erinomainen kalansaalis, parempi kuin Vanajavedellä miesmuistiin, mutta maisterin huolella varustettuun siimaan ei käynyt muuta kuin särkiä, joita tunnettu kalamies Tolos-Taavetti nimittää kommunisteiksi, niitten rettelöivän elämäntavan vuoksi. Kun Taavetti siimassa tuntee omituista riipomista, sanoo hän, että nyt siellä on kommunisti, se pitää aina pirummoista melua, kun ei ole mitään hätää, mutta lopulta tulee suorana ja vastustelematta veneeseen. Toisin sanoen: paljo melua ja vähän villoja, niinkuin kommunisteilla yleensä. — Niin, se silloinen maisteri sai aina näitä kommunisteja ja ihmetteli, miten minun koukkuihini kävi muitakin kaloja. Mutta jos lähemmin seurasi maisterin kalastusta, huomasi kyllä, ettei sellaisen pyyntimiehen vehkeeseen kala käy. Siima oli usein yhdessä mytyssä järvessä, ja madot ryömivät koukuista pois itsestään muutamassa tuokiossa. Vakavammat ja arvokkaammat kalat eivät niihin ennättäneet tarttua, ainoastaan hätäinen kommunisti pisti nokkansa koukkuun, niinkuin on tavallista.

Metsämiehenä oli maisteri perusteellinen ja harkitseva. Keväällä oli hän ostanut hyvän kaksipiippuisen haulikon ja varustanut herrasmetsästäjälle ominaisen jahtipuvun ja melkein reisiin asti ulottuvat yksipohjaiset lapikkaat, joilla on kaksi oivallista ominaisuutta: ne pitävät vettä, ja astunta niillä on kuulumatonta, joten on hyvä hiipiä otusta lähelle. Näin oli varustuksiin mennyt sievoinen summa, joka kesäkauden loputtua aiheutti kutsumakirjeen vissiin rahalaitokseen mukana muutamia satasia silloista kelvollisessa kurssissa olevaa Suomen suuriruhtinaanmaan valuuttaa.

Harjoituksen vuoksi paukutteli maisteri kevät- ja keskikesän variksia ja harakoita sellaisella menestyksellä, että talon isäntä valitteli kartanonsa ympärillä ihan tungeskelevan mainittuja lintuja. Varsinkin iloluontoisuudestaan tunnetut harakat järjestelivät kesän kuluessa humoristilaulajaisia rakennusten katoilla. Isäntä sanoi, että ne räksättävät maisterille ja hänen pyssylleen. Maisteri toi pyssynsä minullekin koeteltavaksi, ja sattumat todettiin hyviksi, samalla kun havaittiin, että maisterille oli tavallinen ladon seinä maaliksi liian näkymätön.

Mutta metsämiehellä pitää olla luja usko, ja sellainen oli toki puheenaolevalla maisterilla. Kun sorsastusaika koitti, nähtiin hänet sulkahatussaan ja pitkävartisissaan, jotka sivumennen sanoen eivät oikein sopineet hienoon asuun, liikuskelemassa katse vaanivana pitkin rantoja, väliin ruohikossakin puolisääreen porkkaillen. Sorsia vain ei sattunut hänen tielleen, missä lienevät peijakkaat piiloitelleet. Tahi jos niitä joskus sattuikin, olivat ne milloin liian kaukana, milloin taas ylen lähellä, ettei kuontunut ampumaan. Toiset saivat väliin paistin, mutta maisteri jäi säännöllisesti ilman. Minullakin oli tilaisuus kutsua hänet sorsapaistille. Maisteri lupasi juhlallisesti vastavierailun, sitten kun häntä lykästää.

Ja kerran lykästi. Hän oli ilmestynyt meidän rantaan veneellään ja viittilöi siellä innostuneena luokseen. Minä en ollut ehtinyt vielä puoliväliinkään rantatietä, kun hän iloisesti vilkutti sorsaa sorkista minuun päin.

— Tulipas, ja aika venkale!

— Niin näkyy!

Lähelle tultua pisti kuitenkin nokkaani epäilyttävä haju. Mitästä tämä?

— Nytkö ammuit?

— Nyt ihan justiin, tuosta suohaudasta. Lokotti siinä niin mukavalla hollilla. Minä päästin, ja heti kellistyi.

Minussa heräsi omituinen aavistus. Pari päivää ennen olin itse ampunut samassa suohaudassa sorsaa, mutta en sitä löytänyt heinikosta, vaikka uskoin varmasti osuneeni. Mene tiedä, se on sama.

— Annappas tänne otuksesi, sanoin onnelliselle erämiehelle.

Minä pudistelin voimakkaasti sorsaa. Suuri joukko höyheniä tupsahti irti, ja toinen jalka retkahti käteeni.

— Tämä on mätä. Minä ammuin sitä toissapäivänä. Sinä olet laukaissut samaan ja ollut onnellisempi, saanut sen, mutta mädäntyneenä.

— Älä hemmetissä!

Maisterin nenä meni nyrpälleen, ja hän rypisteli naamaansa tavallista hermostuneemmin.

— No, mitäpä tuosta, lohduttelin minä, — tule meille paistille, minua luonnisti tänä aamuna.

Maisterin metsästysinto meni tämän mädän sorsan mukana. Hän on nykyään rauhallinen maalaisliittolainen ja puhuu mieluummin superfosfaatista kuin vesilinnun ammunnasta.

Savonlahden maisteri, jonka kanssa me oltiin eilen metsällä, oli tarkempi ampuja, mutta hänkin on lyhytnäköinen, kaikeksi onnettomuudeksi.

Me menimme Sammakkolammille ja aloimme jahdin jo hämärissä, niinkuin kunnon sorsamiehen tulee. Maisteri jäi passiin lammen eteläpäähän, ja minä maisterin veljen kanssa läksin venheellä kiertämään lampia. Maisterilla oli hyvä passipaikka, siinä oli mukava juopa ruohikossa, jonka ylitse sorsat tavallisesti uivat. Jos ei siitä saa, niin sitten ei mistään.

Me venemiehet kiertelimme lampea ja koetimme ajella sorsia maisterin passipaikalle. Me olimme itse ampuneet neljä kertaa ja kaataneet siinä aamuhämärissä kolme sorsaa. Maisterilla oli nähtävästi parempi onni, koska hänen puoleltaan kuului jyske kuin tykkiväen manöövereiltä. Se ennusti hyvää.

Vihdoin pääsimme kierroksellamme maisterin lähettyville. Tuumimme, että on välillä käytävä vainajia korjaamassa.

— Onko kaatunut?

— No, jo toki, vastasi maisteri ylpeänä, — kerätkää tuolta aukosta.

— Mutta eihän tässä ole mitään.

— Älkää höpsikö, nostakaa venheeseen!

Me emme löytäneet yhtään sorsaa, mutta lähemmin tarkastaessamme havaitsimme kaikki lumpeenlehdet läpiammutuiksi. Tuulenleyhkä oli nostattanut niistä milloin minkin, ja maisteri oli luullut taas sorsan uineen aukkoon.

Vahinko ei ollut suuri, sillä paistille me sillä retkellä pääsimme. Mutta sen maisterin kanssa minä en enää lähde sorsan ammuntaan.

XIV.

Ihana olet, Pohjolan kesä, silloin kun parhaimmillasi heloitat, kaunis ja täyteläs, mutta niin lyhyt. Olen nähnyt monia ja monenlaisia kesiä, mutta synnyinmaan, kotiseudun rakkausko vaikuttanee, että rehevinkään suvi ei vedä vertoja Suomen kesäiselle luonnolle. Asut etelässä, siellä laulaa joka päivä lähelläsi satakieli — meillä melko harvinainen vieras, ja koko luonto on hukkua kasvillisuuden rikkauteen. Mutta mitäpä merkitsee Pohjolan miehen mielestä kesä, jonka kauneus vuoden valoisimpana aikana verhoutuu moniksi tunneiksi säkkipimeään yöhön.