Part 8

Olivat nekin häät, kun poikaa kuletettiin väkipakolla kirkkoon vihittäväksi. Ja jotta hän ei hääpidoissa pääsisi karkaamaan, niin sidottiin hän kiinni tuoliin ja kaksi sotamiestä pantiin häntä vartioimaan. Mutta poika vain nauroi kaikelle tälle ja ärsytti yhä enemmän kuningasta, joka suuttui lopulta niin, että kiusallakin kruunasi hänet vielä valtakunnan toisen puolen kuninkaaksikin.

Mutta kun hääpidot olivat loppuneet, sanoi poika nuorelle vaimolleen:

-- Mielihalustahan minä sinut olen ottanut, mutta jos sen olisin sanonut isällesi, niin ei hän olisi sinua antanut minulle, joka olen tällainen köyhä poika. Kun häntä oikein ärsytin, niin teki hän juuri niinkuin minä tahdoin.

Ja sille kuninkaan tytär ja poika nauroivat makeasti.

Ja vaskilekkeriä pidettiin kuninkaan hovissa suuressa kunniassa ja siinä kuninkaan ja hänen kauniin vaimonsa lapset leikkivät. Ja vaikka lekkeri olikin niin suuri, niin aikaa myöten eivät kaikki heidän lapsensa mahtuneet sinne yhtaikaa.

KUN VAIMO ON VIISAS, NIIN ONKIN HÄN OIKEIN VIISAS.

Olipa kerran kauppias, jolla oli hyvin kaunis vaimo, mistä lieneekin sellaisen löytänyt. Kauppias oli vaimoonsa kovin ihastunut, ja jokainen, joka vaimon näki, olisikin pitänyt muuta aivan mahdottomana, sillä kauppiaan vaimo ei ainoastaan ollut kaunis, mutta hän oli niin viisas, että monikaan mies ei hänelle siinä suhteessa vetänyt vertoja.

Kun kauppias kerran läksi matkoilleen, niin varoitti hänen vaimonsa häntä ja sanoi:

-- Elä puhu kenellekään minun kauneudestani, Jos sen teet, niin helposti voi siitä tulla meille kummallekin kaikenlaista onnettomuutta.

Mies lupasi olla puhumatta.

Matkoillaan tuli hän kaupunkiin, jossa suuret herrat paraillaan pitivät neuvottelua, mistä löytäisivät maailman kauneimman naisen kuninkaan pojan vaimoksi. Mies meni siihen suureen saliin, jossa herrat istuivat, kuuntelemaan, millainen nainen kunkin mielestä oli maailman kaunein.

Kun kuninkaan neuvonantaja toi esiin kuvan, joka oli maalattu viereisen valtakunnan kuninkaan tyttärestä ja sanoi, että hän oli kaunein nainen, mikä maan päällä eli ja ilmaa hengitti, niin rupesi kauppias ääneen nauramaan.

-- Mitä sinä naurat? kysyi silloin kuninkaan neuvonantaja kiukuissaan.

-- Sitä, kun te sanotte, että tuo nainen on kaunis. Minä en tuollaista huolisi piiaksenikaan, kaikkein vähimmin vaimokseni.

-- Tiedätkö sinä, missä on nainen, joka on tätä kauniimpi, sano se?

-- En tiedä, vastasi kauppias, joka muisti vaimonsa varoituksen.

-- Pidä sitten suusi kiinni, eläkä puhu tässä tyhmyyksiä.

Nyt tuotiin toinen kuva esiin, joka kuvasi niin kaunista naista, että kaikki sen nähdessään hämmästyksestä huudahtivat. Mutta kauppias alkoi niin kovaa nauraa, että kaikki kiukuissaan kääntyivät häneen päin katsomaan.

-- Joko sinä taas siellä räkätät! huusi neuvonantaja. Eikö hän ole mielestäsi kaunis?

-- Tuollaisen naisen minä panisin pellolleni linnun pelättimeksi, sanoi kauppias.

-- Sano sitten, missä on tätä kauniimpi, jos tiedät.

-- Kyllä minä tiedän sellaisen naisen, mutta minä en sano, vastasi mies.

-- Jollet sano, niin ole sitten sekaantumatta asioihin, jotka eivät sinuun kuulu.

Ja nyt tuotiin kolmas kuva esiin. Silloin kauppias alkoi niin nauraa, että neuvonantaja aivan hyppi paikallaan kiukusta.

-- Jollet nyt sano, mille sinä oikeastaan naurat, niin annan sinut elävältä nylkeä.

-- Sille minä nauran, kun te ette tiedäkään, mikä kaunis nainen onkaan, sanoi kauppias. Näkisittepä minun vaimoni, niin ette silloin enää kuljettaisi tuollaisia kuvia ihmisten katseltaviksi.

Kun mies tämän oli sanonut, niin hän itse pelästyi, sillä hän muisti, mitä hänen vaimonsa oli hänelle sanonut. Kun kuninkaan poika kuuli tämän, niin antoi hän heittää miehen vankilaan ja lähetti kymmenen neuvonantajaa katsomaan, onko miehen vaimo todellakin niin kaunis kuin tämä väitti.

Kun neuvonantajat tulivat kauppiaan asunnolle, niin tulivat he niin lumotuiksi nähdessään kauppiaan vaimon, että jokainen heistä olisi tahtonut saada hänet omakseen. He olisivat kosineet häntä heti, kun hyvä päivää olivat sanoneet, mutta pelkäsivät toisten ilmaisevan sen kuninkaan pojalle, joka sen kuultuaan varmaan olisi heittänyt heidät vankilaan.

Kun kauppiaan vaimo näki kuninkaan neuvonantajien tulevan luokseen, niin hän heti arvasi miehensä puhuneen hänestä. Ja kun ei kukaan vastannut, missä hänen miehensä oli, niin arvasi hän hänen istuvan vankilassa.

Neuvonantajat palasivat kuninkaan pojan luo ja he ylistivät kilvan kauppiaan vaimon kauneutta niin suureksi, että kuninkaanpoika lähetti suuren joukon kaikella komeudella noutamaan häntä luokseen. Mutta kun tämä joukko tuli kauppiaan asunnolle, niin oli hänen vaimonsa paennut.

Yöllä oli kauppiaan vaimo pukeutunut miehen pukuun, pistänyt runsaasti rahaa, kärpän ja oravan taskuunsa ja lähtenyt miestään etsimään. Hän tuli siihen kaupunkiin, jossa kuninkaan poika asui ja salaa hiipi vankilan lähistölle saadakseen tietää, missä hänen miehensä oli. Kun hän siinä kulki vankilan seinän vierustaa, niin kuuli hän miehensä murheissaan laulavan. Silloin hän päätti tehdä kaiken voitavansa pelastaakseen miehensä.

Rahoillaan hän osti komean puvun ja oivallisen ratsun ja tuli kuninkaan kartanoon ja tarjoutui kuninkaan sotaväkeen. Otettiinhan sellainen komea mies ilolla vastaan, kun kuninkaalla parhaillaan oli sota käynnissä. Vaimo ratsasti kuninkaan pojan kanssa vihollista vastaan ja osoitti taistelussa niin suurta urhoollisuutta, että kaikki häntä kotia tullessaan jumaloivat. Ja missä tahansa hän ajoi, siellä kaikki tyttölapset juoksivat hänen jälestään ja ihailivat häntä. Mutta eniten ihaili häntä kuninkaan tytär, joka jo monet kosijat oli hylännyt. Hän rakastui niin kovasti tuohon kauniiseen ja urhoolliseen nuorukaiseen, että hän jo oli tulla aivan kipeäksi paljaasta rakkaudesta. Silloin hän rohkaisi mielensä, ja kun nuori mies ei uskaltanut itse kosia, niin kosi hän, sillä saihan hän sen tehdä, kun hän oli kuninkaan tytär ja oli niin monta kosijaa hylännyt.

Vaimo oli viisas ja suostui tulemaan kuninkaan tyttären sulhaseksi. Kuningas oli hiukan höperö jo vanhuuttaan ja suostui ilolla tyttärensä pyyntöön. Ja iloinen oli kuninkaan poikakin, kun sai niin uljaan langon itselleen. Mutta kuninkaan puoliso oli viisas nainen, jota ei vielä kukaan ollut pettänyt, ja hän alkoi epäillä, että tässä kaikki ei ollut niinkuin olla piti. Hän pani merkille kaikenlaisia pikkuseikkoja ja lopulta heräsi hänessä se ajatus, että tuo hänen tyttärensä tuleva mies olikin nainen.

Hän meni kuninkaan luo ja sanoi:

-- Höperö sinä olet, etkä siitä viisaammaksi koskaan tule, mutta sen minä sinulle sanon, että elä anna tytärtämme naiselle vaimoksi.

-- Naiselle, sanot sinä, huudahti kuningas. Kukahan tässä on oikeastaan höperö, sinä vai minä?

-- Minä olen aivan varma siitä, että tuo uljas nuorukainen onkin nainen.

-- Kyllä minä siitä pian selville pääsen, sanoi kuningas.

Hän käski lämmittämään saunan ja lähetti tyttärensä sulhasen sinne kylpemään ja hänelle seuraksi hän määräsi kaksi uskollista palvelijaa, joiden tuli ottaa siitä selkoa, oliko tuo sulhanen mies vai nainen.

Kun he tulivat saunaan, niin laski vaimo kärpän ja oravan leikkimään. Ne olivat niin hauskoja eläviä, että molemmat palvelijat jäivät niitä katselemaan. Sillä aikaa vaimo kylpi ja puki vaatteet ylleen.

Kun palvelijat tulivat kuninkaan luokse, kysyi kuningas:

-- Onko hän mies vai nainen?

-- Mies on!

Kun kuningas sen kuuli, niin arveli hän:

-- Kun on kaksi todistajaa, niin ne aina puhuvat yhtäänne päin ja siten tavallisesti valehtelevat.

Hän lähetti seuraavalla kerralla vanhimman ja viisaimman neuvonantajansa saunaan yhdessä sulhasen kanssa. Kyllähän vaimo arvasi, miksi tämäkin hänen kanssaan saunaan tuli. Hän päästi saunassa taas kärpän ja oravan leikkimään. Kun neuvonantaja ne näki, niin huudahti hän:

-- Kas, mistä nuo koreat elävät ovat tulleet? Nepä ovat somia, ja kuinka hauskasti ne leikkivät!

Ja siihen hän jäi katselemaan niiden leikkiä ja unohti kokonaan, mitä varten hän oli sinne lähetetty, Sinä aikana vaimo kylpi ja pukeutui. Kun hän oli jo taas miehen vaatteissa, niin huomasi neuvonantaja, että hän ei ollut muistanutkaan katsoa, oliko sulhanen mies vai nainen. Hän ei tahtonut kuninkaalle ilmoittaa lyöneensä tehtävänsä laimin, vaan sanoi:

-- Mies se on, aivan varmasti mies, minä näin sen!

Silloin määräsi kuningas häät pidettäviksi ja sana lähetettiin kaikkiin valtakuntiin, ja vieraita tuli läheltä ja kaukaa. Juhlan kunniaksi oli sulhanen pyytänyt saada näyttää ratsastustaitoaan oikein koko loistossaan ja hän pyysi, että kaikille vangeille oli annettava hevonen ja päästettävä heidät vapaiksi.

Siihen kuningas suostui, ja nyt pantiin toimeen oikea juhlallinen ratsastusnäyte, johon paljon kansaa otti osaa. Kaikki olivat puetut samalla tapaa, jotta sulhasta ei voitu muista eroittaa muun kautta kuin sen, että hän oli kaikista taitavin hevostaan ohjaamaan. Hän näki miehensä ja ajoi hänen luokseen ja sanoi:

-- Seuraa minua!

Kauppias ei ensin tuntenut vaimoaan, niin komean näköinen hän oli miehen puvussa.

-- Elä siinä töllistele kuin lehmä uutta porttia, vaan seuraa minua, sillä olenhan minä sinun vaimosi, joka olen sinua tullut pelastamaan.

Silloin mies tunsi oman vaimonsa ja yhdessä he läksivät kiitämään pakoon. He olivat jo kaukana, ennenkuin huomattiin, miksi he niin vinhaa vauhtia ajoivat. Heitä lähdettiin kyllä takaa ajamaan, mutta kukaan ei saanut heitä kiinni ja onnellisina he pääsivät omille mailleen.

Kuningas kuullessaan tämän sanoi:

-- No, nyt en minä tiedä enää, olenko itsekään mies vai nainen.

-- Kyllä minä olen aina tietänyt, ettei sinussa paljoa miestä ole, sanoi siihen hänen vaimonsa.

Kuninkaan tytär suuttui niin tästä kaikesta, että hän otti miehekseen ensimäisen, joka tuli häntä kosimaan. Kuninkaan poika otti vaimokseen viereisen kuninkaan tyttären, ja sanoi:

-- Hyvä oli, etten tuota naista omakseni saanut, sillä hän olisi ollut aivan liian viisas minun vaimokseni.

Ja kaikki myönsivät, että siinä oli kuninkaan poika sanonut viisaan lauseen.

KOLME VELJESTÄ.

Kuninkaalla oli suuri sotajoukko ja siinä oli jos jonkinlaisia miehiä. Palvelipa siinä muiden muassa kolme uljasta veljestäkin.

Heidät asetettiin silloin tällöin kuninkaan linnan portille vartioimaan. Kun nuorin veljistä siinä oli vahtia pitämässä, niin näki hän kuninkaan ainoan tyttären ja rakastui häneen. Eihän se rakastuminen itsessään niinkään vaarallista olisi ollut, ellei poika olisi ollut vain sotamies ja tyttö kuninkaan tytär, jota ei sellainen halpa mies koskaan voinut toivoakaan omakseen. Sitä ajatellessaan alkoi poika kovasti huokailla ja surusta laihaksi mennä. Sen kun vanhemmat veljet huomasivat, niin sanoivat he hänelle:

-- Elä siinä suotta ole kallellapäin. Heitä hempu mielestäsi ja tule kanssamme metsästämään. Salolla kaikki huolet haihtuvat.

Ja he pyysivät päälliköltään lupaa päästä metsästämään ja läksivät kaikin kolmisin metsän siniseen saliin pyssyt olallaan.

Koko päivän he astelivat näkemättä hiirenpoikaakaan. Kun tuli ilta, niin joutuivat he mäelle, joka oli ympyriäinen kuin leipä. He tekivät sen keskelle tulen ja sitten heittivät arpaa siitä kenen heistä tuli jäädä yöksi vartioimaan. Arpa määräsi nuorimman pitämään huolta tulesta ja vartioimaan nukkuvia kaikista vaaroista.

Kun tuli keskiyö, niin ilmestyi metsästä hirmuisen näköinen ukko, jolla oli pitkä parta, iso kukkaro käsivarrella ja piippu hampaissa. Kun poika sen näki, niin ojensi hän pyssynsä ampuakseen, mutta ukko vain nauroi ja sanoi:

-- Elä sinä ruutiasi hukkaan tuhlaa, ei sinun kuulasi minuun pysty! Minuun on jo niin monen monta kertaa tähdätty, mutta aina osumatta.

-- Koska sinä olet sellainen, niin mitä minä suotta koetankaan, sanoi poika.

Ukko tuli tulen ääreen istumaan ja sanoi:

-- Annahan tulta piippuuni.

-- Ota roviosta, vastasi poika.

-- Minä en sitä itse koskaan voi ottaa, vastasi ukko, anna sinä.

Poika otti käteensä hiilen ja sytytti sen avulla ukon piipun. Kun ukko oli siinä hetkisen tupakoinut, niin sanoi hän:

-- Lähde nyt minua saattamaan minun asunnolleni.

-- Kuinka minä sen voin tehdä, vastasi poika, kun minut on tänne pantu vartioimaan veljiäni kaikista vaaroista?

-- Sen minä estän, sanoi ukko.

Hän otti pojan kädestä pyssyn, pisti sen pystyyn ja sanoi:

-- Ei ylitse, ei alitse, ei vieritse! Nyt ei tästä lennä taivaankaan lintu ylitse, eikä ainoakaan peto lähesty ja veljesi nukkuvat siksi, kunnes sinä palaat.

-- Jos niin on, niin kyllähän minä sitten voin tulla sinua saattamaan, sanoi poika.

Kun he olivat pikkuisen matkaa yhdessä kulkeneet, niin alkoi näkyä vaskinen linna. Vaskesta oli sen seinät, vaskesta sen kiiltävä katto ja sen korkeat tornit ja kirkas valo loisti kaikista sen ikkunoista, Kun he tulivat komealle vaskiselle portille, niin siinä vahdit tekivät heille kunniaa. Ja kun he sisälle astuivat, niin mikä loisto ja komeus, mikä häikäisevä prameus siellä oli! Ukko nyt pojalle näytteli linnansa komeutta ja lopulta kestitsi häntä runsaasti kaikenlaisilla herkuilla. Kun poika aterian päätti, niin oli hän niin täynnä, että vaikealta liikkuminen tuntui.

-- Niin on hyvä olla, sanoi hän, ettei oikein tiedä, kenen poika onkaan. Mutta pois minun jo täytyisi mennä, siellä veljet jo varmaankin kaipaavat.

-- Kuinka kauan luulet saavasi olla matkalla, ennenkuin veljesi luo ennätät? sanoi ukko.

-- Saman verran kuin tänne tullessanikin, vastasi poika.

-- Jos omin voimin menet, niin kestää matka ainakin viisi vuorokautta.

-- Mikäs minut sitten perii. Veljeni heräävät kohta ja alkavat kaivata minua.

-- Kyllä minä panen sinut menemään takaisin yhtä hyvää kyytiä kuin tänne tullessasikin. Mutta täytyyhän minun sinua palkita, kun minut tänne saatoit. Mitä tahdot?

-- Mitä sitä suotta palkasta, kun näin hyvin on syötetty, kyllähän se riittää, vastasi poika.

-- Minä annan sinulle tämän kukkaron, sanoi ukko. Sen toisessa päässä on kultaa ja toisessa hopeaa niin paljon kuin tahdot. Otat sieltä kuinka paljon tahansa, ei se lopu.

-- No, eihän sitten ole hätäpäiviäkään, sanoi poika.

-- Mutta sinä et saa sitä ilmoittaa kenellekään, et näyttääkään. Vasta sitten kun rahaa tarvitset, saat näyttää, mitä sinulla on. Mutta kenellekään et saa kertoa, mistä tämän olet saanut.

Poika lupasi sen. Hän läksi pois. Kun hän tuli pyöreälle mäelle, niin nukkui vielä hänen veljensä, vaikka oli jo kirkas päivä. Kun poika otti pyssynsä, jonka ukko oli pannut pystyyn seisomaan, niin heräsivät veljet.

Koko päivän he metsästivät ja saivat niin paljon riistaa kaikenlaista kuin jaksoivat kantaa.

Toiseksi yöksi jäi keskimmäinen veli vartioimaan ja kun keskiyö oli tullut, niin saapui tuo sama ukko hänenkin luokseen. Poika aikoi ampua hänet, mutta luopui siitä tuumasta, kun ukko sanoi sellaisen yrityksen turhaksi. Siihen ukko jäi tulen luo istumaan ja pyysi pojalta tulta piippuunsa, Hetkisen kaikessa sovussa haasteltuaan tämän maailman menosta pyysi ukko poikaa saattamaan hänet hänen linnaansa. Kun poika pelkäsi veljensä jäävän turvattomiksi, jos hän ei heitä vartioisi, niin ukko otti pojan pyssyn, pisti sen maahan pystyyn ja sanoi nuo taikasanansa, joiden voimasta ei mikään voinut veljeksiä lähetä. Sitten he yhdessä läksivät astelemaan. Kun he olivat kulkeneet pojan mielestä noin kymmenen minuutin ajan, niin alkoi näkyä linna. Se oli aivan hopeanhohtava ja niin komea, että silmiä häikäisi jo sen ulkoseinätkin.

-- Sinulla on komea asunto, sanoi poika. On se mahtanut maksaa yhtä ja toista, ennenkuin se on valmiiksi tullut.

Kun he tulivat linnan portille, niin oli sen kummallakin puolen karhu, jotka nousivat takajaloilleen ja tekivät kunniaa. Poika, joka oli sotilaalliseen menoon tottunut, vastasi siihen ja sitten hän ukon seurassa meni linnaan sisälle.

Voi sitä komeutta, mikä siellä pojan silmiä kohtasi! Seinät olivat hopeaa ja kaikki huonekalut samoin ja katossa paloi suuret kruunut, ja niiden loisto oli niin suuri, että pojan silmiä aivan häikäisi.

-- Täällä sinä siis kuljeskelet ja piippuasi imeskelet, sanoi poika.

-- Tekeehän sitä aina jotain aikansa kuluksi, vastasi ukko.

Kun he olivat kyllikseen katselleet tätä komeutta, niin tarjosi ukko pojalle aterian niin runsaan, että poika oli täynnä kuin mehiläinen.

-- Jollei sitä nyt röyhellytä, niin ei sitten koskaan, sanoi poika pöydästä noustessaan.

Ja hän tarttui ukon käteen ja kiitteli häntä hyvästä kohtelusta ja ruuasta.

-- Pitäisi sitä jo ajatella sitä kotimatkaakin, sanoi hän. Veljet siellä jo voivat herätä ja kummeksia, minne minä olen kadonnut.

-- Kuinka pitkän matkan luulet sinne olevan? kysyi ukko.

-- Tavallisesti on matka aina yhtäpitkä kumpaankin päin, vastasi poika, paitsi mitä vatsa palatessa painaa.

-- Jos omilla neuvoillasi sinne aijot palata, niin saat kymmenen vuorokautta kulkea, vastasi ukko.

-- Jo nyt on ihme ja kumma, sanoi poika. Kaikkea sitä ennättääkin kuulla ja nähdä, kun elää saa. Jos niin on asian laita, niin parasta on lähteä heti paikalla.

-- Ole huoleti, kyllä minä sinut takaisin toimitan yhtä pian kuin olet tännekin tullut, sanoi ukko.

-- No, sitä minäkin ajattelin, että olisihan sitä talosta annettava sama kyyti kuin millä tuotiinkin, sanoi poika.

-- Mitä sinä tahdot palkaksesi, kun olet minut tänne saattanut? kysyi ukko.

-- Mitä sitä palkoista suotta puhutaan, kun on näin hyvänä pidetty, sanoi poika, Kyllähän se ruokapalkka sellaisesta työstä riittää.

-- En minä ilmaiseksi mitään ota, sanoi ukko. Ota tämä pöytäliina. Sen kun levität minne tahansa ja millaiselle paikalle tahansa ja ajattelet vaikka millaisia ruokia tahansa ja vaikka kuinka monelle hengelle, niin kaiken sen saat.

-- Sehän on oikein ihmeellinen pöytäliina se sellainen, sanoi poika. Ei sitten koskaan tarvitse nälissään sormiaan imeä.

-- Mutta sinä et saa kellekään puhua, mistä tämän olet saanut.

-- Ei puhuta, kun kerran kielletään, vastasi poika.

Siinä he sitten portilla pitkän aikaa kättelivät toisiaan hyvästiksi. Tuota pikaa oli poika mäellä, missä hänen veljensä nukkuivat tulen ympärillä. Siellä oli metsäneläimiä jos jonkinlaisia tulen ympärillä, mutta ainoakaan niistä ei päässyt nukkuvien miesten luo, vaikka kuinkakin olisi koettanut, ennenkuin vasta sitten, kun poika otti pyssynsä, jonka ukko oli maahan pistänyt pystyyn.

Siinä nyt oli pojilla edessään metsänriistaa niin paljon kuin olisivat ottaneet, mutta kun he eivät tietäneet, millä he sen kaiken olisivat kantaneet pois, niin antoivat he eläinten olla rauhassa.

Kolmantena yönä joutui vanhin veli vartioimaan, ja kun keskiyö tuli, niin saapui tuo sama ukko tulen luo.

-- Mene pois, huusi poika, tai minä ammun, ja ojensi pyssynsä ukkoa kohden.

-- Ammu jos ammut, sanoi ukko, ei se minuun pysty.

Ja ukko nauroi niin, että se poikaa kiukutti ja hän koetti ampua, mutta pyssy ei lauennutkaan. Silloin poika sanoi:

-- Tule sitten, enhän minä sinua millään voi estää.

Ja ukko tuli ja pyysi piippuunsa tulta, ja siinä he tarinoivat kaikenlaisista asioista.

-- Mennäänhän nyt katsomaan niitä minunkin asuntojani, sanoi ukko.

-- En minä lähde minnekään, sanoi poika. Minä olen tähän jäänyt vartioimaan, enkä minä lähde koskaan kesken työstäni pois. Ei nukkuvia siten saa jättää, varsinkin kun ovat omia velimiehiä.

-- Kyllä minä ne varjelen, sanoi ukko.

Hän otti pojan pyssyn, pani sen maahan pystyyn ja sanoi:

-- Ei ylitse, ei alitse, ei vieritse. Nyt ei kukaan voi heidän lähelleen tulla.

-- Jos niin on, niin voinhan minä tulla sinua saattamaan, sanoi poika.

He läksivät yhdessä astelemaan. Kun he olivat kulkeneet pojan mielestä noin viisitoista minuuttia, niin alkoi näkyä linna, joka loisti kullalta.

-- Tuolla se minun asuntoni on, sanoi ukko.

-- Komea on, kovin komea, sanoi poika, näin etäältäkin katsoen, mitä lieneekään, kun likempää näkee.

Kun he tulivat linnan portille, niin oli siinä kaksi leijonaa, jotka nousivat takajaloilleen, ja nostaen häntänsä pystyyn tekivät sillä kunniaa.

Kun poika sen näki, niin pysähtyi hänkin kunniaa tekemään, kuten häntä sotaväessä oli opetettu. Siihen hän olisi jäänytkin kunniaa tekemään, ellei ukko olisi häntä vetänyt matkaansa.

Yhdessä he sitten menivät sen kultaisen linnan komeuksia katselemaan, ja pojan suu jäi aivan auki, kun hän näki, miten kaikki siellä oli puhdasta kultaa, seinät, pöydät ja tuolit.

-- Kyllä noilla tuoleilla kelpaa istua, sanoi hän, ja piippua polttaa.

Ja iloinen musiikki soi ja kauniit ja moniääniset linnut lentelivät pitkin huoneita.

-- Hei vaan, sanoi poika, niinhän täällä on iloista, että pois tieltä vaan. Mutta kun olen näin kauan tätä iloa ihmetellyt, niin on minun jo nälkäkin. Tarjotaanko täällä mitään suuhun, vai onko tämä kaikki paljasta silmäruokaa?

Silloin ukko kantoi pojan eteen kaikenlaisia herkkuja, ja siinä he sitten yhdessä istuivat ja aterioivat. Kun poika oli niin paljon syönyt kuin terve mies jaksaa, ja hän oli hyvin terve, silloin kun hänellä on kova nälkä ja edessä paraita herkkuja ja vielä hiukan sitäkin enemmän, niin alkoi hän hommata poislähtöä.

-- Täytyy sitä kerran paraistakin pidoista lähteä, sanoi hän. Ne velimiehet voivat jo herätäkin ja oudoksua poissaoloani.

-- Kuinka pian luulet pääseväsi heidän luokseen?

-- Noin viisitoista minuuttia taisi mennä tänne tullessa, sama kai sitä menee poiskin lähtiessä, paitsi mitä täysi vatsa kulkua hidastuttaa.

-- Viisitoista vuorokautta sinulta menee, ennenkuin sinne pääset ja sittenkin saat juosta kuin käpälämäkeen menossa. Mutta ole huoleti, kyllä minä sinulle annan samanlaisen kyytin sinne kuin tännekin. Ennen lähtöäsi sano kuitenkin, mitä tahdot palkaksesi, kun olet minut tänne saattanut?

-- Kyllä se ruokakin jo riittäisi, mitä sitä sen enempää tällaisesta työstä, joka ei ole työtä eikä mitään, vastasi poika.

-- En minä sinua ilman jätä, vaan annan sinulle sellaisen vaipan, että kun sen panet päällesi, niin kukaan ei näe sinua.

-- Enhän minä kieltäydy vastaan ottamasta, kun hyvällä sydämellä tarjotaan, sanoi poika.

-- Mutta sinä et saa kenellekään hiiskua sanaakaan, mistä olet sen saanut, sillä muuten tulen minä ja väännän niskasi nurin.

-- Enhän minä ole tähänkään asti ollut mikään irtonainen suustani, ja kiinnihän se minunkin kieleni on toisesta päästä, vastasi poika.

Hän tuli veljiensä luo ja yhdessä he läksivät astelemaan kuninkaan linnaa kohden ja hyvillä mielin he olivat, sillä jokaisellahan heistä oli sellainen kapine, jonka avulla kyllä hengen saa pysymään itsessään.

He astelivat tietä eteenpäin kantaen selässään suuria kantamuksia kaikenlaista metsänriistaa. Tultuaan valtamaantielle ja asteltuaan sitä jonkin matkaa, niin tuli heidän nälkä, ja kun eväs jo oli loppunut, niin päättivät he poiketa majataloon.

-- Mennään sinne pyytämään ruokaa, sanoi vanhin veli, Eihän meillä ole rahaa, mutta voimmehan vaihtaa syötävää tarjoamalla riistaa maksuksi.

Nuorin veli ei siihen sanonut mitään, mutta hän ajatteli:

-- Kyllä minulla on rahaa kuin roskaa, jos niin tarvitaan.

Kun he tulivat majataloon, niin sanoi nuorin poika:

-- Nyt ruokaa pöytään kolmelle miehelle ja parasta, mitä talossa on.

Kun ne olivat syöneet kyllikseen, niin kysyi nuorin veli:

-- Mitäs tämä kalaasi maksaa?

Isäntä määräsi hinnan. Silloin poika otti kukkaronsa ja kaasi sen hopeapäästä suuren kasan rahoja pöydän kulmalle ja sanoi:

-- Riittääkö tämä?

Isäntä löi kätensä yhteen nähdessään niin paljon rahaa ja sanoi:

-- Tällähän määrällä minä olisin teitä ruokkinut vaikka kolme vuotta.

-- Se ei kuulu minuun, sanoi poika. Minä maksan mitä tahdon. Korjatkaa pois nuo rahat!

Isäntä kiitteli ja kumarteli niin, että oli aivan monessa mutkassa.

Kun toiset veljekset näkivät, mistä veljensä rahoja ravisti, niin ajattelivat he:

-- Sinä olet tainnut käydä samassa kylässä vieraissa kuin mekin.

Mutta he eivät uskaltaneet hiiskua sanaakaan siitä toisilleen. Istuessaan siinä tuvan penkillä ja sulattaessaan ruokaansa sanoi nuorin veljistä isännälle:

-- Paljokos tahdot, jos myyt tämän talon minulle? Aivan sellaisenaan kuin se on, et liikuta mitään muuta kuin mitä ylläsi on.

-- Talo on iso ja hyvässä kunnossa, se maksaa paljon.

-- Rahallahan siitä sellaisesta päästään.