Part 7

— Jotka te revitte palasiksi, sanoi Yrjö.

— Ei, minulla on linna tallella, piirustus.

— Nyt minun täytyy rakentaa se todellisuudessa! sanoi Yrjö ja lämpeni omista sanoistaan.

Kenraali ja kenraalitar puhuivat omissa huoneissaan portinvartian pojasta. Hänhän osasi käyttäytyä ja lausua ajatuksensa tavattoman hienosti ja asiantuntevasti.

— Hän saattaisi olla kotiopettaja! sanoi kenraali.

— Nero! sanoi kenraalitar, eikä sanonut sen enempää.

* * * * *

Yrjö-herra tuli usein kreivin linnaan kesän ollessa kauneimmillaan. Häntä kaivattiin, kun hän ei tullut.

— Kuinka Jumala sentään on antanut teille paljon enemmän kuin meille muille ihmisraukoille! sanoi Emilie hänelle. — Osaatteko te oikein panna sille arvoa?

Yrjöä mairitteli, että kaunis nuori tyttö ihaili häntä; hän puolestaan piti Emilietä harvinaisen lahjakkaana.

Ja kenraali tuli yhä enemmän ja enemmän vakuutetuksi siitä, ettei Yrjö-herra saattanut olla kellarikerroksen lapsi.

— Äiti oli muuten hyvin kunnollinen vaimo; sanoi hän, — se todistus täytyy antaa tästä vainajasta.

Kesä meni, talvi tuli, jälleen puhuttiin Yrjö-herrasta. Hänelle annettiin arvoa ja hänet otettiin vastaan korkeimmissakin paikoissa. Kenraali oli tavannut hänet hovitanssiaisissa.

Nyt oli talossa pantava toimeen tanssiaiset pienen Emilien kunniaksi — voitiinko Yrjö-herra kutsua?

— Sen, jonka kuningas kutsuu, voi kenraalikin kutsua, sanoi kenraali ja kohoutui kokonaisen tuuman ylös permannosta.

Yrjö-herra kutsuttiin ja hän tuli. Ja tuli prinssejä ja kreivejä, ja he tanssivat toinen toistaan paremmin. Mutta Emilie sai tanssituksi vain ensimmäisen tanssin, siinä hän nyrjäytti jalkansa, ei vaarallisesti, mutta niin, että se haittasi, ja sitten hänen täytyi olla varovainen, lakata tanssimasta, katsella muita. Ja hän istui ja katseli, ja rakennusmestari seisoi hänen vieressään.

— Te annatte hänelle vielä koko Pietarin-kirkon! sanoi kenraali astuessaan ohi ja hymyili kuin itse hyväntahtoisuus.

Sama hyväntahtoisuuden hymy huulillaan vastaanotti hän Yrjö-herran muutamia päiviä myöhemmin. Varmaan nuori mies tuli kiittämään tanssiaisista, kuinkas muuten? Niin, tapahtui mitä yllättävin, hämmästyttävin asia: hän lausui mielettömiä sanoja, kenraali ei uskonut omia korviaan. »Pyramidaalinen tunnustus», mitä mahdottomin pyyntö: Yrjö-herra pyysi saada pienen Emilien vaimokseen.

— Mies! sanoi kenraali, ja hänen päänsä kiehui. — Minä en ensinkään ymmärrä teitä! Mitä te sanotte? Mitä te tahdotte? En tunne teitä! Herra! Mies! Te hyökkäätte talooni — saanko minä olla täällä vai enkö saa? Ja hän astui takaperin makuuhuoneeseensa, kiersi oven lukkoon ja jätti Yrjö-herran yksin seisomaan. Muutaman minuutin tämä seisoi, kääntyi sitten. Käytävässä seisoi Emilie.

— Mitä isäni sanoi...? kysyi tyttö, ja hänen äänensä vapisi.

Yrjö painoi hänen kättään:

— Hän juoksi tiehensä, mutta kyllä kai ajat muuttuvat!

Emilien silmissä oli kyyneleitä; nuoren miehen silmistä loisti rohkeus ja luottamus. Ja aurinko paistoi heihin molempiin ja antoi heille siunauksensa.

Kenraali istui huoneessaan kiukusta kiehuen, niin, kiukku kiehui vielä, se puhkesi sanoiksi ja huudahduksiksi:

—• Mielettömyyttä! Portinvartiahulluutta!

Ei ollut kulunut tuntiakaan, kun kenraalitar oli kuullut sen kenraalin omasta suusta, ja hän kutsui Emilien luokseen ja istui hänen kanssaan kahden kesken.

— Lapsi-raukka! Loukata sinua sillä tavalla! Loukata meitä! Sinullakin on kyyneleitä silmissä, mutta ne pukevat sinua! Sinä olet kaunis kyynelissä! Sinä muistutat minua hääpäivänäni! Itke vain, pieni Emilie!

— Niin minä itkenkin, sanoi Emilie — jollette, sinä ja isä, anna myöntävää vastausta.

— Lapsi! huusi kenraalitar. — Sinä olet sairas, sinä hourailet, ja minä saan kauhean päänsärkyni. Mikä onnettomuus kohtaakaan taloamme! Älä syökse äitiäsi kuolemaan, Emilie, silloin ei sinulla ole äitiä!

Ja kenraalittaren silmät kostuivat, hän ei voinut ajatella omaa kuolemaansa.

* * * * *

Sanomalehdessä luettiin nimitysten joukossa: Yrjö-herra nimitetty professoriksi, viides luokka numero kahdeksan.

— On vahinko, että hänen vanhempansa ovat haudassa eivätkä voi lukea tätä! sanoi uusi portinvartianväki, joka nyt asui kellarikerroksessa, kenraalin herrasväen alapuolella. He tiesivät, että professori oli syntynyt ja kasvanut heidän seiniensä sisäpuolella.

— Nyt hän joutuu maksamaan arvo- ja titteliveroa, sanoi mies.

— Eikö se ole hyvin paljon köyhän lapselle? sanoi vaimo.

— Kahdeksantoista riikin taalaria vuodessa, sanoi mies. — Se on paljon rahaa.

— Ei, minä tarkoitan arvoa, sanoi vaimo. — Mitä sinä luulet hänen välittävän noista rahoista, ne hän voi ansaita moneen kertaan! Ja kai hän lisäksi saa rikkaan vaimon. Jos meillä olisi lapsia, ukkoseni, niin meidänkin lapsestamme kerran tulisi rakennusmestari ja professori.

Yrjö sai kauniin maininnan kellarikerroksessa, hän sai kauniin maininnan ensimmäisessä kerroksessa, vanha kreivi suvaitsi sen antaa.

Lapsuudessa piirretyt kuvat antoivat siihen aiheen. Mutta miksi niistä puhuttiin? Puhuttiin Venäjästä, Moskovasta, ja sittenhän tultiin Kremliin, jonka pieni Yrjö kerran oli piirtänyt neiti Emilielle. Hän oli piirtänyt niin monta kuvaa, varsinkin muisti kreivi pienen Emilien linnan, missä hän nukkui, missä hän tanssi ja missä hän leikki vieraisilla. Professori oli hyvin pystyvä mies, varmaan hän tulisi kuolemaan vanhana konferenssineuvoksena, se oli mahdollista. Ja ehkä hän todella sitä ennen oli rakentanut linnan tälle nuorelle neidille; miksikäs ei?

— Onpa se kummallista leikkiä, huomautti kenraalitar, kun kreivi oli poistunut. Kenraali pudisti epäillen päätään, läksi ratsastamaan, palvelija tarpeellisen välimatkan päässä, ja istui entistä ylpeämpänä hevosen selässä.

Oli pienen Emilien syntymäpäivä, saapui kukkasia ja kirjoja, kirjeitä ja nimikortteja. Kenraalitar suuteli häntä suulle, kenraali otsalle. He olivat helliä vanhempia, ja sekä tytär että he saivat korkeita vieraita: kaksi prinsseistä. Puhuttiin tanssiaisista ja teattereista, diplomaattisista lähetystöistä, valtakunnista ja valtakuntien hallituksista. Puhuttiin kyvyistä, oman maan kyvyistä, ja siinä johtui puhe nuoreen professoriin, herra rakennusmestariin.

— Hän rakentaa kuolemattomuuttaan, sanottiin, — varmaan hän myöskin rakentaa tietä johonkin maan ensimmäisistä perheistä!

— Johonkin maan ensimmäisistä perheistä! toisti sitten kenraali kenraalittarelle. — Mikä on joku meidän ensimmäisistä perheistämme?

— Minä tiedän, mitä tarkoitettiin! sanoi kenraalitar. — Mutta minä en sano sitä. Minä en ajattele sitä. Jumalan on valta, mutta kyllä minua kummastuttaa.

— Salli minun myöskin kummastua! sanoi kenraali.

— Minun päässäni ei liiku mikään! — Ja hän vaipui odottamaan ajatuksia.

Sanomaton taika on kätketty ylhäältä vuotavaan armoon, hovinsuosioon, Jumalan suosioon, ja kaikki tämä suosio oli joutunut pienen Yrjön osalle. Mutta me unohdamme syntymäpäivän.

Emilien huone oli täynnä kukkasten tuoksua, kukkasten, joita oli tullut ystäviltä ja ystävättäriltä. Pöydällä oli kauniita lahjoja, joita oli lähetetty muistoksi ja tervehdystä tuomaan, mutta Yrjöltä ei ollut ainoaakaan; sellaista ei saattanut tulla, mutta sitä ei myöskään tarvittu: koko talo oli muisto hänestä. Yksinpä hiekkasäiliöstä portaitten alta piipahti esiin muiston kukka — siellä oli Emilie piipattanut, kun uudin paloi ja Yrjö saapui ensimmäisenä ruiskuna. Silmäys ikkunaan, ja akaasia muistutti lapsuuden aikaa. Kukkaset ja lehdet olivat varisseet, mutta puu seisoi kuuran peittämänä, ikäänkuin se olisi ollut korallin oksa. Ja kuu paistoi suurena ja kirkkaana oksien takaa, muuttumattomana muuttuvaisuudessaankin, samana kuin silloin, kun Yrjö jakoi voileipänsä pienen Emilien kanssa.

Emilie otti laatikosta esiin piirustukset, jotka esittivät tsaarin linnaa, hänen omaa linnaansa, Yrjön muistolahjat. Niitä katseltiin ja niiden ääressä ajateltiin, ja monet ajatukset tulivat mieleen. Hän muisti päivän, jolloin hän isän ja äidin huomaamatta meni alas portinvartian vaimon luo, joka makasi kuolemaisillaan. Hän istui hänen luonaan, piteli hänen kättään, kuuli hänen viimeiset sanansa: »Siunaus! — Yrjö!» Äiti ajatteli poikaansa. Emilie näki siinä nyt erikoisen merkityksen. Niin, Yrjö oli mukana syntymäpäivillä, oikein mukana!

Seuraavana päivänä sattui talossa taasen olemaan syntymäpäivä: kenraalin syntymäpäivä. Hän oli syntynyt päivää tyttärensä jälkeen, tietysti aikaisemmin kuin hän, monta vuotta aikaisemmin. Nyt saapui taasen lahjoja ja näiden joukossa satula, erinomaisen komea, mukava ja kallisarvoinen; sellaista ei ollut kuin eräällä prinsseistä. Keneltä se oli? Kenraali oli haltioissaan. Pieni lippu seurasi mukana. Jos siihen olisi ollut kirjoitettu »Kiitos eilisistä!» niin me muut kyllä olisimme arvanneet mistä se tuli; mutta siihen oli kirjoitettu: »Eräältä, jota herra kenraali ei tunne».

— Kuka maailmassa se on, jota minä en tunne! sanoi kenraali. — Tunnen kaikki ihmiset. — Ja hänen ajatuksensa kiersivät läpi suuren seurapiirin. —- Se on minun vaimoltani! sanoi hän viimein. — Hän tekee minun kustannuksellani pientä pilaa! Charmant!

Mutta kenraalitar ei tehnyt pientä pilaa, se aika oli ohi.

* * * * *

Ja nyt oli juhla, taasen juhla, mutta ei kenraalilla. Erään prinssin luona oli pukutanssiaiset; myöskin naamiot olivat sallitut.

Kenraali saapui Rubensina kantaen päätään korkealla, yllään espanjalainen puku, pieni röyhelökaulus, vyöllä tikari. Kenraalitar esiintyi rouva Rubensina, yllään musta samettipuku, joka ulottui korkealle korviin saakka ja joka oli kauhean kuuma, Kaulassa myllynkivi, s.o. tietysti suun röyhelökaulus, kaikki tarkalleen hollantilaisen kuvan mukaan, jonka kenraalin herrasväki omisti ja missä varsinkin ihailtiin käsiä — ne olivat aivan kuin kenraalittaren kädet.

Emilie oli Psyke, yllään harsoa ja pitsejä. Hän oli kuin liitelevä joutsenen untuva; hän ei ensinkään tarvinnut siipiä, ne olivat ainoastaan Psyken merkkinä.

Siellä oli komeutta, loistoa, valoa ja kukkia, rikkautta ja makua. Oli niin paljon katseltavaa, ettei ennättänyt huomata rouva Rubensin kauniita käsiä.

Musta domino, hatussaan akaasian kukka, tanssi Psyken kanssa.

— Kuka hän on? kysyi kenraalitar.

— Hänen kuninkaallinen korkeutensa, sanoi kenraali. — Olen siitä aivan varma, tunsin hänet heti käden otteesta.

Kenraalitar epäili.

Kenraali Rubens ei epäillyt, läheni mustaa dominoa ja kirjoitti käteensä kuninkaalliset nimikirjaimet. Ne kiellettiin, mutta annettiin vihjaus:

— Satulan tunnuslause! Eräs, jota herra kenraali ei tunne!

— Mutta tunnenhan minä teidät! sanoi kenraali. — Te olette lähettänyt minulle satulan!

Domino nosti kätensä ja katosi muitten joukkoon.

—- Kuka on tuo musta domino, Emilie, jonka kanssa sinä tanssit? kysyi kenraalitar.

— En ole kysynyt hänen nimeään, vastasi tyttö.

— Kun sinä tiesit sen! Se on professori. Teidän suojattinne, herra kreivi, on täällä, jatkoi hän ja kääntyi kreivin puoleen, joka seisoi aivan likellä. — Musta domino, hatussa akaasian kukka.

— Hyvin mahdollista, armollinen rouva, vastasi tämä. — Mutta eräs prinsseistä muuten on aivan samanlaisessa puvussa.

—• Minä tunnen käden otteen, sanoi kenraali. — Prinssi on antanut minulle satulan. Olen niin varma asiasta, että voin pyytää hänet meidän pöytäämme.

— Tehkää se! Jos se on prinssi, niin hän varmaan tulee, sanoi kreivi.

— Ja jos se on toinen, niin hän ei tule, sanoi kenraali ja lähestyi mustaa dominoa, joka juuri seisoi puhumassa kuninkaan kanssa. Kenraali esitti erinomaisen kunnioittavan pyynnön, että he tutustuisivat toisiinsa. Kenraali hymyili viisaudessaan varmana siitä kenen hän kutsui. Hän puhui kuuluvalla äänellä.

Domino nosti naamionsa: se oli Yrjö.

— Uudistaako herra kenraali kutsunsa? kysyi hän.

Kenraali kohosi ainakin tuuman korkeammaksi, hänen ryhtinsä kangistui, hän otti kaksi askelta taaksepäin ja yhden eteenpäin, ikäänkuin hän olisi aloittanut menuetin, ja hänen kasvoihinsa tuli niin paljon vakavuutta ja ilmettä kuin hän ikänä saattoi panna hienoihin kasvoihinsa.

— Minä en koskaan ota sanaani takaisin. Professori on kutsuttu. Ja hän teki kumarruksen katsahtaen kuninkaaseen päin, joka varmaan oli kuullut kaikki tyynni.

* * * * *

Ja sitten oli päivälliset kenraalilla, eikä siellä ollut muita kutsututta kuin vanha kreivi ja hänen suojattinsa.

— Jalka pöydän alle, arveli Yrjö, — niin on perustus laskettu! Ja peruskivi todella laskettiin suurilla juhlallisuuksilla kenraalin ja kenraalittaren luona.

Tuo nuorempi kutsuvieras oli tullut ja puhunut, niinkuin kenraali hyvin tiesi ja tunsi; aivan kuin joku parempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluva mies, ollut erinomaisen mieltäkiinnittävä — kenraalin oli monta kertaa pitänyt huudahtaa: »Charmant»! Kenraalitar puhui päivällisistään, puhuipa niistä eräälle hovinaisellekin, ja tämä, joka oli kaikkein henkevimpiä heidän joukossaan, pyysi tulla kutsutuksi mukaan seuraavalla kerralla, kun professori saapui. Täytyihän Yrjö-herra siis kutsua, ja hänet kutsuttiin ja hän tuli, ja oli taasen »charmant», osasi lisäksi pelata shakkia.

—- Hän ei ole kellarikerroksesta, sanoi kenraali. — Hän on aivan varmaan ylhäinen poika — on paljon ylhäisten miesten poikia, ja siihen on nuori mies aivan viaton.

Herra professori, joka pääsi kuninkaan taloon, saattoi hyvin tulla myöskin kenraalin taloon, mutta siitä, että hän kasvaisi tänne kiinni, siitä ei saattanut olla puhettakaan — paitsi koko kaupungissa.

* * * * *

Hän kasvoi kiinni. Armon kaste lankesi ylhäältä.

Eikä sentähden ollut ensinkään yllättävää, että kun professorista tuli valtioneuvos, niin Emiliesta tuli valtioneuvoksetar.

— Elämä on murhenäytelmä taikka huvinäytelmä, sanoi kenraali. — Murhenäytelmässä he kuolevat, huvinäytelmässä he saavat toisensa.

Tässä he saivat toisensa. Ja he saivat kolme reipasta poikaa, mutta ei aivan heti.

Nuo suloiset lapset ratsastivat keppihevosilla läpi salien ja huoneiden, kun he olivat isoisän ja isoäidin luona. Ja kenraali ratsasti hänkin keppihevosella, ratsasti heidän perässään »pienten valtioneuvosten jockeyna!»

Kenraalitar istui sohvassa ja hymyili silloinkin, kun hänellä oli kova päänsärkynsä.

* * * * *

Niin pitkälle saattoi Yrjö asiansa ja vielä paljon pitemmälle, muuten ei olisi kannattanutkaan kertoa portinvartian pojasta.

MUUTTOPÄIVÄ.

Muistathan sinä torninvartian Ollin? Olen kertonut kahdesta käynnistä hänen luonaan; nyt kerron kolmannesta, mutta se ei ole viimeinen.

Tavallisesti minä menen hänen luokseen uudenvuoden tienoilla. Nyt sensijaan menin muuttopäivänä, koska täällä kaupungin kaduilla ei silloin ole miellyttävää; ne ovat silloin niin täynnä rikkoja, lasisirpaleita ja tynkiä, puhumattakaan kulutetuista vuodeoljista, joissa täytyy käydä laahustaa. Niin tulin siis ja näin, että tässä kumoonkaadetussa runsaudentynnyrissä leikki pari lasta. He leikkivät maatapanoa. Olosuhteet houkuttelivat heidän mielestään tähän leikkiin, niin, he ryömivät siis noihin eläviin olkiin ja vetivät ylleen kappaleen ryppyistä seinäpaperia sänkypeitteeksi. »Se on niin hauskaa!» sanoivat he. Minä sain siitä tarpeekseni ja niin minun täytyi lähteä Ollin luo.

— On muuttopäivä! sanoi hän. Kadut ja kujat toimittavat tynnyrin virkaa, suurenmoisen tynnyrin. Minulle riittää kärrykuormakin; siitä voin saada esiin jotakin, niinkuin sain tässä vähän ennen joulua. Tulin kadulle, oli märkää, likaista, räntäistä, oikea kylmettymisen ilma. Raikkumies, roskan kerääjä, pysäytti kärrynsä, ne olivat täpötäynnä niinsanoakseni näytteitä Köpenhaminan kaduilta muuttoaikana. Kärryjen takana kohosi kuusi, vielä jokseenkin vihreänä, oksillaan kultahelyä. Se oli ollut koristamassa joulujuhlaa ja oli nyt viskattu kadulle, ja raikkumies oli pistänyt sen kuorman taakse, keskelle rojua. Hullunkurista nähdä, tai itkettävää — hm, niin saattaa myöskin sanoa, riippuu aivan siitä miten asiaa ajattelee, ja minussa heräsi ajatuksia, ja varmaan myöskin erinäisissä niistä esineistä, joita oli rattailla. Tai ne olisivat voineet ajatella, mikä oikeastaan on sama asia. Siellä oli muunmuassa kulunut naisen hansikas. Mitä se mahtoikaan ajatella? Sanonko minä sen teille? Siinä se virui viitaten pikkusormellaan suoraan kuuseen. »Tuo puu liikuttaa mieltäni!» ajatteli se. »Minäkin olen ollut mukana juhlassa ja kynttiläkruunujen loistossa. Varsinainen elämäni oli tanssiaisyö — kädenpuristus, ja minä repesin! Siinä päättyy muistoni, minulla ei enää ole mitään elämän päämäärää!» Näin ajatteli hansikas tai se olisi voinut ajatella. — »Viheliäisesti se käyttäytyy tuo kuusi!» sanoivat ruukunsirpaleet. Särkyneet saviastiat pitävät aina kaikkea surkeana. »Kun on joutunut rikkarattaille», sanoivat ne, — niin ei pidä komeilla ja esiintyä kultahetaleissa! Minä tiedän, että olen ollut hyödyksi tässä maailmassa, suuremmaksi hyödyksi kuin tuollainen vihreä seiväs!» Sitä mieltähän monet tosin olivat, mutta kuusi oli kuitenkin hyvän näköinen, rikkatunkiolle tuli siten hiukan runoutta, ja _sitä_ lajia tavataan paljon kaduilla muuttopäivänä. Tie kävi minulle siellä alhaalla raskaaksi ja vaivalloiseksi, ja minut valtasi halu jälleen päästä takaisin torniin ja jäädä tänne. Täällä minä istun ja katselen tuonne alhaalle hyvällä tuulella.

Tuolla nuo hyvät ihmiset nyt leikittelevät talojen vaihtamista. He raahaavat ja laahaavat muuttotavaraansa, ja tonttu istuu tynnyrissä ja muuttaa sekin. Kotihuolet, perhehuolet, surut ja murheet muuttavat vanhasta uuteen asuntoon, ja mitä he ja me hyödymme tästä kaikesta? Niin, se on jo aikaa sitten ollut luettavana Osoitelehden vanhassa hyvässä runossa:

»Muista kuolon suurta muuttopäivää!»

Se on vakava ajatus, mutta toivottavasti teille ei ole vastenmielistä kuulla siitä. Kuolema on ja pysyy luotettavimpana virkamiehenä, huolimatta monista toimistaan. Ettekö koskaan ole tulleet sitä ajatelleeksi?

Kuolema on omnibussinkuljettaja, hän on passikirjuri, hän panee nimensä meidän mainetodistuksemme alle ja hän on elämän suuren säästöpankin johtaja. Ymmärrättekö tätä? Me talletamme maisen elämämme teot, suuret ja pienet, tuossa säästöpankissa, ja kun sitten kuolema saapuu muutto-omnibussineen ja meidän täytyy astua vaunuihin ja seurata iäisyysmaahan, niin antaa hän meille rajalla mainetodistuksemme passina. Ruokarahoiksi matkalle hän ottaa säästöpankista jonkun meidän tekomme, sen, joka on vaelluksellemme tunnusmerkillisin. Tämä saattaa olla hauskaa, mutta myöskin kauhistuttavaa.

Tästä omnibusretkestä ei kukaan vielä ole päässyt vapaaksi. Tosin kerrotaan eräästä, joka ei saanut tulla mukaan, Jerusalemin suutarista; hänen täytyi juosta perässä. Jos hän olisi saanut luvan astua omnibussiin, niin hän olisi päässyt runoilijoiden pitelystä. Annapa kerran ajatustesi kurkistaa suureen muuttopäiväomnibussiin. Siellä on sekalaista seuraa, siellä istuvat vieretysten kuningas ja kerjäläinen, nero ja idiootti. Eteenpäin heidän täytyy rientää, ilman kultaa ja tavaraa, matkassaan ainoastaan mainetodistus ja säästöpankin ruokarahat. Mutta mikähän teoistamme otetaankaan esiin ja annetaan mukaan? Ehkäpä joku aivan pieni, herneenkokoinen; mutta herneestä voi versoa kukoistava köynnös.

Hyljätty raukka, joka istui matalalla jakkaralla nurkassa saaden osakseen vain tönimistä ja kovia sanoja, saa ehkä mukaansa tunnusmerkikseen ja apurahoikseen kuluneen jakkaransa. Jakkara ehkä muuttuu kantotuoliksi, jolla päästään iäisyyden maahan, ehkäpä se siellä kohoaa valtaistuimeksi, loistavaksi kuin kulta, kukkivaksi kuin lehtimaja.

Se, joka täällä aina maisteli huvin ryyditettyä juomaa unohtaakseen muut tekemänsä hullutukset, saa mukaan puulekkerinsä, juodakseen siitä omnibusmatkalla, ja se juoma on puhdas ja kirkas, niin että ajatukset kirkastuvat, kaikki hyvät ja jalot tunteet heräävät; hän näkee ja tajuaa sellaista, mitä hän ei ennen tahtonut tai voinut nähdä, ja silloin hän omassa itsessänsä kokee rangaistuksen, »kalvavan madon, joka ei milloinkaan kuole». Jos laseihin oli kirjoitettu: »unohdus», niin lekkeriin on kirjoitettu: »muisto».

Kun minä luen hyvää kirjaa, historiallista kirjoitusta, niin minun täytyy esitetystä henkilöstä aina lopuksi ajatella, mitkä hänen tekonsa kuolema mahtoikaan ottaa säästöpankista hänelle, mitkä ruokarahat hän sai mukaansa iäisyysmaahan, astuessaan kuoleman omnibussiin.. Oli kerran ranskalainen kuningas — hänen nimensä olen unohtanut, minäkin unohdan joskus hyvän nimen, mutta se välähtää kyllä jälleen esiin —, tuo kuningas tuli nälänhädän aikana kansansa hyväntekijäksi, ja kansa pystytti hänelle lumesta muistomerkin, jossa oli kirjoitus: »Sinä autoit nopeammin kuin tämä sulaa!» Luulen kuoleman antaneen hänelle tämän muistomerkin nojalla yhden ainoan lumihiutaleen, joka ei koskaan sula, ja se lensi valkoisena perhosena hänen kuninkaallisen päänsä yllä iäisyysmaahan. Ludvig yhdestoista taas — niin, hänen nimensä minä muistan, pahuus jää aina mieleen —, muuan piirre hänestä johtuu usein mieleeni; toivoisin, että kertomusta voitaisiin väittää valheeksi. Hän mestautti tallimestarinsa; sen hän saattoi tehdä, olipa se sitten oikein tai ei, mutta hän kuljetutti tallimestarin viattomat lapset, joista toinen oli kahdeksan, toinen seitsemän vuoden vanha, samalla mestauspaikalle pirskoittumaan kosteiksi isän lämpimästä verestä. Sitten heidät kuljetettiin Bastiljiin ja pantiin rautahäkkiin, missä he eivät saaneet edes peitettä ylleen. Ja Ludvig kuningas lähetti joka kahdeksas päivä pyövelin heidän luokseen ja antoi vetää hampaan kummankin suusta, jottei heillä olisi liian hyvä, ja vanhin sanoi: »Äitini kuolisi surusta, jos hän tietäisi, että minun pienen veljeni täytyy kärsiä niin paljon; vetäkää sentähden minulta kaksi hammasta ja antakaa hänen olla!» Ja pyövelin silmiin tuli kyyneliä, mutta kuninkaan tahto oli vahvempi kuin kyyneleet, ja joka kahdeksas päivä tuotiin kuninkaalle hopealautasella kaksi lapsenhammasta. Hän oli ne vaatinut, hän sai ne. Luulisin kuoleman ottaneen elämän säästöpankista nuo kaksi hammasta kuningas Ludvig yhdennelletoista ja antaneen ne hänelle mukaan matkalle suureen kuolemattomuusmaahan. Ne lentävät kahtena tulikärpäsenä hänen edellään, ne loistavat, ne polttavat, ne nipistelevät häntä, nuo viattomat lapsenhampaat.

Niin, se on vakavaa ajoa tuo omnibusretki suurena muuttopäivänä. Ja koska se mahtaakaan tulla?

Asian tekee vakavaksi se, että omnibussia saattaa odottaa joka päivä, joka tunti, joka minuutti. Minkä meidän tekomme mahtaakaan kuolema ottaa säästöpankista antaakseen sen mukaamme? Niin, ajatelkaamme sitä! Tuota muuttopäivää ei löydä allakasta.

»KESÄHOUKKO.»

Oli talviaika, ilma kylmä, tuuli pureva, mutta sisällä oli lämmin ja hyvä olla; kukkanen oli sisällä, se oli sipulissaan maan ja lumen alla.

Eräänä päivänä satoi. Pisarat tunkeutuivat lumikerroksen läpi maahan, koskettivat kukkasipulia, kertoivat ylhäällä loistavasta valomaailmasta. Pian tunkeutui auringonsäde aivan hienona ja terävänä läpi lumen sipulin luo ja kosketti sitä.

— Tule sisään! sanoi kukkanen.

— En voi, sanoi auringonsäde, — en ole kyllin voimakas avatakseni ovea. Kesäksi minä tulen voimakkaaksi.

— Koska on kesä? kysyi kukkanen ja toisti kysymyksensä joka kerta, kun uusi auringonsäde tunkeutui alas. Mutta kesän aika oli kaukana, lumi vielä maassa, joka yö jäätyi Vesi.

— Kuinka kestää kauan, kuinka kestää kauan! sanoi kukkanen. — Minussa syhyy ja kutiaa, minun täytyy saada oikoa itseäni, minun täytyy saada oikaista itseni suoraksi, minun täytyy avata ovi, minun täytyy päästä ulos, nyökätä hyvää huomenta kesälle; siitä tulee onnen aika!

Ja kukkanen oikoi jäseniään sipulin sisäpuolella ohutta kuorta vastaan, jota vesi ulkopuolella oli pehmittänyt, lumi ja maa lämmittäneet, auringonsäde koskettanut. Se puhkesi esiin lumen alla, siinä oli vihreän varren päässä vaaleanvihreä nuppu, kapeat, pitkät lehdet, jotka ikäänkuin tahtoivat suojella sitä. Lumi oli kylmää, mutta aurinko oli sen kauttaaltaan valaissut; oli helppoa murtautua sen läpi, ja auringon säde tuli nyt entistä suuremmalla voimalla.