Part 8

— Tervetuloa! Tervetuloa! lauloi ja soitti jokainen säde, ja kukkanen nousi lumen yläpuolelle valon maailmaan. Auringonsäteet taputtivat ja suutelivat sitä niin että se kokonaan avautui, valkeana kuin lumi ja vihreitten juovien koristamana. Se kumarsi päätään nöyränä ja iloisena.

— Ihana kukka! lauloivat auringonsäteet. — Kuinka sinä oletkaan raikas ja hauras! Olet ensimmäinen, olet ainokainen! Olet rakkautemme! Sinä soitat kesää, soitat kaunista kesää yli maan ja kaupungin! Kaikki lumi sulaa! Kylmät tuulet karkoitetaan pois! Me hallitsemme! Kaikki vihannoi! Ja sitten sinä saat seuraa, sireenejä ja kultasadetta ja vihdoin ruusut; mutta sinä olet ensimmäinen, niin hieno ja hauras!

Ilo oli suuri. Ilma ikäänkuin lauloi ja soi, valonsäteet ikäänkuin tunkeutuivat kukan lehtiin ja varteen. Siinä se yleni niin helppona taittaa ja kuitenkin niin voimakkaana nuoressa kauneudessaan. Se seisoi valkeassa, vihreillä nauhoilla koristetussa puvussaan ja ylisti kesää. Mutta kesän aika oli kaukana, pilvet peittivät auringon, purevat tuulet puhalsivat siihen.

— Olet tullut hiukan liian aikaisin, sanoivat tuuli ja pakkanen. — Meillä on vielä valta, sinä saat sitä tuntea ja tyytyä siihen! Olisit pysynyt sisäpuolella etkä juossut ulos komeilemaan; ei ollut vielä aika.

Oli pureva pakkanen. Päivät, jotka tulivat, eivät tuoneet mukanaan ainoaakaan auringonsädettä. Tässä ilmassa saattoi sellainen pieni, hento kukka paleltua kappaleiksi. Mutta siinä oli enemmän voimaa kuin se itsekään tiesi. Se oli luja ilossaan ja uskossaan kesään, jonka täytyi tulla. Tämä oli ilmoitettu sille sen syvässä kaipauksessa, ja lämmin auringonpaiste oli vakuuttanut sen todeksi. Ja niin seisoi kukkanen valkeassa puvussaan valkeassa lumessa, luottavana painaen alas päänsä, kun lumihiutaleet putoilivat suurina ja tiheään ja jäätävät tuulet kiitivät sen yli.

— Sinä taitut! sanoivat ne. — Kuihdut! Jäädyt! Mitä tulit hakemaan ulkoa? Miksi antauduit houkuteltavaksi, auringonsäde on houkutellut sinut ansaan. Nyt saat pitää hyvänäsi, kesähoukko!

— Kesähoukko! toisti kukkanen tuona kylmänä aamuna.

— Kesähoukko! riemuitsivat muutamat lapset, jotka tulivat puutarhaan. — Tuolla kasvaa yksi, niin ihana, niin kaunis, ensimmäinen, ainokainen!

Ja nämä sanat tekivät kukkaselle niin hyvää, nämä sanat olivat kuin lämpimiä auringonsäteitä. Ilossaan ei kukkanen tuntenut, että se poimittiin. Se oli joutunut lapsen käteen; lapsen huulet suutelivat sitä, se tuotiin lämpöiseen huoneeseen, lempeät silmät katselivat sitä, se pantiin vahvistavaan, virkistävään veteen. Kukkanen luuli yhtäkkiä joutuneensa suoraan kesään.

Talon tytär, kaunis pieni tyttö, oli konfirmeerattu. Hänellä oli rakas pieni ystävä, poika, joka myöskin oli konfirmeerattu ja luki tulevaan ammattiinsa valmistuakseen.

— Hän on oleva minun kesähoukkoni, sanoi tyttö, otti sitten hennon kukkasen, laski sen tuoksuvalle paperipalaselle, johon oli kirjoitettu runo, runo tästä kukkasesta; se alkoi sanalla »kesähoukko» ja päättyi »kesähoukkoon», »pieni ystävä, ole talvinarri!» Tyttö oli kiusoitellut häntä kesällä. Niin, tämä kaikki oli sanottu runossa, ja se käärittiin kokoon kirjeeksi; kukka oli kirjeessä, ja sen ympärillä oli pimeää ikäänkuin se olisi maannut sipulissa. Kukkanen joutui matkalle, oli postisäkissä, sitä litistettiin ja tönittiin; se ei ollut ensinkään hauskaa, mutta sekin päättyi.

Matka loppui. Rakas ystävä avasi ja luki kirjeen, hän oli niin iloissaan, hän suuteli kukkasta, ja se pantiin runoineen päivineen laatikkoon, missä ennestään oli monta kaunista kirjettä, mutta missään ei ollut kukkasta; tämä oli ensimmäinen, ainokainen, niinkuin auringon säteet olivat sanoneet, ja hauskaa oli sitä ajatella.

Kauan se saikin sitä ajatella, se ajatteli kaiken kesää ja koko pitkän talven, ja tuli jälleen kesä, kun se otettiin esiin. Mutta silloin ei nuori mies ollut ensinkään iloinen, hän tarttui rajusti papereihin, paiskasi runon luotaan niin että kukkanen putosi lattialle; se oli käynyt litteäksi ja kuihtuneeksi, mutta eihän sitä sentähden olisi pitänyt heittää lattialle. Siinä sen kuitenkin oli parempi olla kuin tulessa — _siellä_ leimahtelivat runot ja kirjeet. Mitä oli tapahtunut?' Se, mitä niin usein tapahtuu. Kukkanen oli puijannut häntä, se oli ollut leikkiä. Neito oli houkutellut häntä, se ei ollut leikkiä se. Hän oli kesän kukoistaessa valinnut toisen ystävän.

Aamulla paistoi aurinko pieneen, litistyneeseen kesähoukkoon, joka näytti lattiaan maalatulta. Palvelustyttö, joka lakaisi, otti sen ylös, pani kirjan väliin pöydälle luuIlen sen pudonneen hänen siivotessaan ja järjestäessään. Ja taasen oli kukkanen runojen keskellä, painettujen runojen, ja ne ovat ylhäisempiä kuin kirjoitetut; ainakin on niihin uhrattu enemmän kustannuksia.

Niin kului vuosia. Kirja oli hyllyllä. Nyt se otettiin esiin, avattiin ja sitä luettiin. Se oli hyvä kirja, sisälsi tanskalaisen Ambrosius Stubin runoja ja lauluja, johon runoilijaan kyllä kannattaa tutustua. Ja mies, joka luki kirjaa, käänsi lehden.

— Tässähän on kukkanen, sanoi hän. — Kesähoukko! Se on kyllä tahallaan pantu tänne. Ambrosius Stub raukka, hänkin oli kesähoukko. Runoilijahoukko! Hän syntyi aikaansa liian varhain ja sentähden sai hän osakseen lumiräntää ja purevia tuulia, kulki ruokolla Fyenin herrojen taloissa, niinkuin kukka vesilasissa, kukka runokirjeessä! Kesähoukko, talvinarri, leikkiä ja narripeliä, ja kuitenkin hän oli ensimmäinen, ainokainen, tuo raikkaan nuori tanskalainen runoilija. Niin — ole sinä siellä kirjamerkkinä, pieni kesähoukko, sinut on pantu sinne tahallaan. Ja niin pantiin kesähoukko jälleen kirjaan ja se oli sekä ylpeä että tyytyväinen tietäessään että se oli merkkinä kauniissa laulujen kirjassa ja että se, joka ensinnä oli laulanut ja kirjoittanut siitä, myöskin oli ollut kesähoukko, noussut narrina keskelle talvea. Kukkanen ymmärsi tämän tietysti omalla tavallaan, niinkuin me jokainen ymmärrämme asiat omalla tavallamme. Sellainen on tarina kesähoukosta.

TÄTI.

Olisitpa tuntenut tädin! Soma hän oli! Niin, oikeastaan hän ei ollut ensinkään soma siinä mielessä, jossa tämä sana yleensä ymmärretään, mutta hän oli herttainen ja hauska, omalla tavallaan huvittava, juuri sellainen, josta puhutaan, kun tahdotaan pitää hauskaa. Hän olisi sopinut suoraan johonkin huvinäytelmään, ja vain siitä syystä, että hän eli teatteritaloa ja kaikkea sitä varten, mitä siellä tapahtui. Hän oli hyvin rehellinen, mutta asioitsija Fab, jota täti kutsui Flabbiksi, sanoi häntä teatterihulluksi.

— Teatteri on minun kouluni, sanoi täti, — tiedonlähteeni, sieltä olen saanut verestetyn raamatunhistoriani: »Mooses», »Joosef ja hänen veljensä» — ne ovat nyt oopperoita! Olen saanut teatterista maailmanhistoriani, maantietoni ja ihmistuntemukseni. Ranskalaisista kappaleista tunnen Parisin elämän — kevyttä, mutta erittäin mieltäkiinnittävää. Kuinka minä olenkaan itkenyt Riquebourg’in perhettä ja että sen miehen piti juoda itsensä kuoliaaksi, kun hän ei saanut rakastettuaan! Niin, kuinka monta kyyneltä olenkaan itkenyt niinä viitenäkymmenenä vuonna, jolloin minulla on ollut vuosilippu teatterissa!

Täti tunsi jokaisen teatterikappaleen, jokaisen kulissin, jokaisen, joka esiintyi tai oli esiintynyt. Hän oikeastaan eli vain yhdeksän teatterikuukauden aikana. Kesän aika vailla kesäteatteria vanhensi häntä, kun taas yksi yli puoliyön kestänyt teatteri-ilta pitensi hänen elämäänsä, hän ei muiden ihmisten tapaan sanonut: »Nyt tulee kevät, haikara saapuu!» tai »Lehdessä kerrotaan ensimmäisistä mansikoista» — sensijaan hän julisti syksyn tuloa. »Oletko nähnyt, että teatterin aitiot nyt ovat tilattavissa? Nyt alkavat näytännöt!»

Hän arvioi asunnon ansiot ja aseman sen mukaan, kuinka likellä teatteria se oli. Hän suri jättäessään teatterin takana olevan pienen kadun ja muuttaessaan suurelle kadulle hiukan kauemmas ja joutuessaan taloon, missä hänellä ei ollut naapureja vastapäätä.

— Kotona täytyy minun ikkunani olla teatteriaitionani! Eihän ihminen toki voi istua kyyröttää itseään ajatellen, täytyyhän nähdä toisia ihmisiä! Mutta nyt minä asun ikäänkuin olisin muuttanut maalle. Jos minä tahdon nähdä ihmisiä, niin minun täytyy mennä keittiööni ja istuutua tiskipöydälle — vain siellä minulla on naapureja vastapäätä. Ei, kun minä asuin omalla kadullani, niin näin suoraan kangaskauppiaan asuntoon, ja sitten minulla oli vain kolme askelta teatteriin; nyt minulla on kolmetuhatta kaartilaisen askelta.

Täti saattoi olla sairas, mutta teatteria ei hän laiminlyönyt, vaikka olisi ollut kuinka huonoissa voimissa tahansa. Eräänä iltana määräsi lääkäri hänelle, että hänen täytyy pitää hapantaikinaa jalkopohjien alla — hän noudatti määräystä, mutta ajoi teatteriin ja istui siellä hapantaikina jalkopohjien alla. Jos hän olisi kuollut siellä, niin se olisi ollut hänelle mieluisaa. Thorvaldsen kuoli teatterissa; sitä hän kutsui »autuaaksi lopuksi.»

Taivaan valtakuntaa hän totisesti ei saattanut kuvitella ajattelematta, että sielläkin oli teatteri. Sellaista meille tosin ei ole luvattu, mutta saattoihan sentään ajatella, että noilla monilla erinomaisilla näyttelijöillä ja näyttelijättärillä, jotka olivat menneet edellä, täytyy olla jatkuva toiminta-ala.

Tädin huoneesta johti sähkölanka teatteriin. Sähkösanoma saapui joka sunnuntai kahvin aikaan. Hänen sähkölankanaan toimi »teatterikoneiston herra Sivertsen, hän, joka antoi verhoille ja kulisseille merkit ylös ja alas, sisään ja ulos.

Häneltä sai täti etukäteen lyhyet ja täsmälliset tiedot kappaleista. Shakespearen »Myrskystä» Sivertsen sanoi: »Helkkarinmoista tavaraa! Siinä on niin paljon asettelemista, ja jo ensimmäisessä kulississa pitää olla vettä!» Se merkitsi, että vyöryvät aallot ulottuivat sinne asti. Jos sensijaan sama huonedekoratsioni oli kaikissa viidessä näytöksessä, niin hän sanoi, että kappale oli hyvin ja järkevästi kirjoitettu; se oli lepokappale, joka näytteli itsestään, ilman asetusta.

Ennen aikaan, jolla täti tarkoitti aikoja neljättäkymmentä vuotta sitten, olivat sekä hän että vastamainittu herra Sivertsen nuoremmat. Tämä toimi tosin jo silloin koneistossa, ollen tädin »hyväntekijänä», joksi täti häntä kutsui. Siihen aikaan nimittäin oli tapana, että kaupungin ainoan suuren teatterin iltanäytännöissä päästettiin katselijoita myöskin vinnille. Joka konemiehen käytettävänä oli paikka tai pari. Siellä oli usein kova tungos ja hyvin hienoa seuraa. Sanottiin siellä olleen sekä kenraalittaria että kauppaneuvoksettaria. Oli niin mieltäkiinnittävää katsella alas kulissien taakse ja tietää, kuinka nuo ihmiset kulkivat ja seisoivat, kun esirippu oli alhaalla.

Täti oli monta kertaa ollut siellä sekä murhenäytelmissä että baleteissa, sillä mieltäkiinnittävintä oli vinniltä katsella niitä kappaleita, joissa esiintyi lukuisa henkilökunta. Siellä ylhäällä istuttiin miltei pimeässä, useimmat olivat ottaneet illallista mukaansa. Kerran putosi kolme omenaa ja kaksi vastatusten pantua voileipää, joiden välissä oli rullasylttyä, suoraan Ugolinon vankeuteen, missä tämän miehen oli määrä kuolla nälkään, ja silloin kuului hihitystä yleisön puolella. Tuo rullasyltty oli painavimpia syitä, joiden nojalla korkea johtokunta kokonaan lakkautti vinnin katselijapaikat.

— Mutta minä olin siellä kolmekymmentä seitsemän kertaa, sanoi täti, — enkä sitä koskaan unohda, herra Sivertsen.

Juuri viimeisenä iltana, jolloin vinni oli avoinna yleisölle, näyteltiin »Salomonin tuomiota» — täti muisti sen niin hyvin. Hän oli hyväntekijänsä herra Sivertsenin avulla hankkinut asioitsija Fabille lipun, vaikkei tämä ansainnut sitä, hän kun aina teki pilaa teatterista ja ärsytteli; mutta täti oli nyt kuitenkin toimittanut hänet sinne. Hän tahtoi nähdä teatteriroskan nurjalta puolelta — ne olivat hänen omat sanansa ja hänelle luonteenomaisia, sanoi täti.

Ja hän näki ylhäältä »Salomonin tuomion» ja vaipui uneen. Olisi totisesti luullut hänen tulleen suurilta päivällisiltä, missä oli runsaasti maisteltu. Hän nukkui ja jäi teatteriin, kun ovet suljettiin, istui siellä, nukkuen pimeän yön teatterin vinnillä, ja herättyään hän kertoi, vaikkei täti uskonut häntä: »Salomonin tuomio» oli loppunut, kaikki lamput ja tulet olivat sammuneet, kaikki ihmiset olivat poissa sekä ylhäältä että alhaalta.. Mutta vasta nyt alkoi todellinen näytelmä, »Nacbspiel»; se oli merkillisintä, sanoi asioitsija. Roska rupesi elämään! Ei näytelty »Salomonin tuomiota», ei, teatterissa oli Tuomiopäivä. Ja tätä kaikkea uskalsi asioitsija Fab syöttää tädille. Siinä kiitos siitä, että hän oli toimittanut hänet vinnille.

Mitä asioitsija sitten kertoikaan? Huvittavaa sitä kyllä oli kuunnella, mutta pohjalla oli pahuutta ja pilkkaa.

— Ylhäällä näytti pimeältä, sanoi asioitsija, — mutta sitten alkoi noidanpeli, suuri näytäntö: »Tuomiopäivä teatterissa». Tarkastajat seisoivat ovilla ja jokaisen katselijan täytyi näyttää henkinen mainetodistuksensa, jotta voitaisiin arvioida, pääsisikö hän sisään kädet irti Vaiko sidottuna, varustettuna kuonokopalla vaiko ilman. Herrasväet, jotka tulivat myöhään, kun näytäntö jo oli alkanut, samoin kuin nuoret herrat, joiden tietysti oli mahdotonta olla täsmällisiä, otettiin kiinni ulkopuolella, saivat jalkaansa huopasaappaat mennäkseen sisään seuraavan näytöksen alussa, sekä lisäksi kuonokopan, ja niin alkoi Tuomiopäivä teatterissa.

— Pelkkää häijyyttä, josta ei Jumala mitään tiedä! sanoi täti.

Maalarin piti päästäkseen taivaaseen kulkea ylös portaita, jotka hän itse oli maalannut, mutta joita myöten ei yksikään ihminen saattanut kiivetä. Sehän oli vain synti perspektiiviä vastaan. Kaikki ne kasvit ja rakennukset, jotka näyttämömestari oli suurella vaivalla asettanut maihin, mihin ne eivät kuuluneet, täytyi tämän ihmisraukan siirtää oikealle paikalleen, ja tämä oli tehtävä ennen kukonlaulua, jos hän tahtoi päästä taivaaseen. Herra Fab itse sai katsoa, että pääsi sinne. Ja mustinta valhetta herra Fabin — Flabin! — puheessa oli kaikki mitä hän kertoi sekä huvinäytelmän että murhenäytelmän henkilökunnasta, sekä laulusta että tanssista! Hän ei ansainnut päästä vinnille, täti ei tahtonut saastuttaa suutaan hänen sanoillaan. Tämä kaikki oli pantu paperille, väitti Flabi! Se painettaisiin, kun hän oli kuollut ja kuopattu, ei aikaisemmin, sillä hän ei tahtonut joutua nyljettäväksi.

Yhden ainoan kerran oli täti autuutensa temppelissä ollut tuskan ja kauhun vallassa. Se tapahtui talvipäivänä, eräänä niistä, jolloin on kaksi tuntia päivää ja muu harmaata. Oli pakkanen ja tuli lunta. Mutta teatteriin täytyi tädin lähteä. Esitettiin »Herman von Unna» sekä pieni ooppera ja suuri baletti, prologi ja epilogi. Näytäntö tuli kestämään myöhään yöhön. Tädin täytyi päästä sinne, hänen vuokralaisensa oli lainannut hänelle parin päällyssaappaita, joissa karva oli ulospäin. Ne ulottuivat polviin saakka.

Hän tuli teatteriin ja aitioon. Saappaat olivat lämpimät, hän piti ne jalassaan. Yhtäkkiä huudettiin, että on tulipalo. Kulissit savusivat, vinniltä tuli savua, syntyi hirveä hämminki. Ihmiset syöksyivät ulos, täti jäi viimeisenä aitioon — »toinen rivi vasemmalla, sieltä tekevät näyttämöiaitteet parhaimman vaikutuksen» sanoi hän, »ne asetetaan aina niin, että ne näkyvät parhaiten kuninkaalliselle puolelle», — täti tahtoi mennä ulos, mutta ihmiset, jotka menivät ennen häntä, paiskasivat kauhuissaan ja ajattelemattomuudessaan oven kiinni. Siinä täti istui, ulos hän ei päässyt eikä myöskään sisään, nimittäin naapuriaitioon, aitaus oli liian korkea. Hän huusi, kukaan ei kuullut, hän katseli alapuolella olevalle parvelle, se oli tyhjä, se oli matalalla, se oli likellä. Kauhuissaan tunsi täti jäsenissään nuoruutta ja keveyttä. Hänen piti hypätä alas, ja hän saikin toisen jalkansa yli aitauksen, toisen ylös penkistä: siinä hän istui hevosen selässä, kukikas puku kauniilla laskoksilla, pitkä jalka riipuksissa, äärettömään päällyskenkään pistetty jalka. Se se vasta oli näky, ja kun se nähtiin, kuultiin myöskin tädin huuto ja hänet pelastettiin tulipalosta, sillä teatteri ei palanut.

Tämä ilta oli muistorikkain hänen elämässään, sanoi hän ja iloitsi siitä, ettei ollut voinut nähdä itseänsä, sillä hän olisi kuollut häpeästä.

Hänen hyväntekijänsä koneistossa, herra Sivertsen, tuli säännöllisesti joka sunnuntai hänen luokseen, mutta sunnuntaista sunnuntaihin oli pitkä aika. Viime aikoina täti sentähden keskellä viikkoa otti kotiinsa pienen lapsen »lopettamaan tähteet», nimittäin syömään, mitä sinä päivänä oli jäänyt tähteeksi päivällisateriasta. Se oli pieni balettilapsi, joka sekin tarvitsi ruokaa. Pienokainen esiintyi sekä keijukaisena että palvelijapoikana. Hänen vaikein osansa oli esiintyä jalopeuran takajalkana »Taikahuilussa». Mutta hän kasvoi pian jalopeuran etujalaksi. Siitä hän tosin sai vain kolme markkaa, takajalat tuottivat riikintaalarin, mutta silloin hänen täytyi käydä kumarassa ja olla vailla raikasta ilmaa. Tämä oli hyvin mieltäkiinnittävää tietää, arveli täti.

Hän olisi ansainnut saada elää niin kauan kuin teatteri pysyi pystyssä, mutta sitä hän ei kuitenkaan jaksanut, eikä hän myöskään kuollut siellä, vaan kunniallisesti ja säädyllisesti omassa vuoteessaan. Hänen viime sanansa muuten olivat varsin kuvaavat; hän kysyi: »Mitä näytellään huomenna?»

Hän jätti kuollessaan jälkeensä suunnilleen viisisataa riikintaalaria — teemme sen johtopäätöksen koroista, jotka ovat kaksikymmentä riikintaalaria. Täti oli määrännyt ne säätiöksi jollekin arvokkaalle vanhalle neidille, jolla ei ole sukulaisia. Ne piti käytettämän siten, että tilattaisiin paikka toisella rivillä, vasemmalla, lauantaipäivänä, koska silloin näytettiin parhaat kappaleet. Henkilöllä, joka tulisi nauttimaan säätiön tarjoamia etuja, olisi vain yksi velvollisuus: hänen piti joka lauantai teatterissa ajatella tätiä, joka makasi haudassaan.

Se oli tädin uskonto.

RUPIKONNA.

Kaivo oli syvä, sentähden oli nuora pitkä. Kierre kulki hitaasti, kun kippaa piti nostaa kaivonsyrjän yli. Aurinko ei koskaan ylettynyt kuvastumaan veteen, oli ilma miten kirkas tahansa, mutta niin kauas kuin se ylettyi paistamaan, kasvoi kivien raossa vihantaa.

Täällä kasvoi rupikonnan heimoon kuuluva perhe, joka oli siirtynyt tänne. Vanhan, vielä elossa olevan rupikonna-emon hahmossa se oli päistikkaa pulskahtanut tänne. Vihreät sammakot, jotka paljon aikaisemmin olivat kotiutuneet tänne ja uiskentelivat vedessä, tunnustivat orpanuuden ja kutsuivat heitä »kylpyvieraiksi». Tulokkaiden tarkoitus oli muuten jäädä tänne. Oli hyvin miellyttävää asua täällä kuivalla maalla, joksi he nimittivät märkiä kiviä.

Sammakko-emo oli kerran matkustanut, ollut vesikipassa, kun se nousi ylös. Mutta ylhäällä oli hänestä liian valoisaa, hänen silmiään särki. Onneksi hän pääsi pois- kipasta. Hän putosi kauheasti läiskähtäen veteen ja makasi senjälkeen kolme päivää selkäsäryssä. Paljoa ei hän kertonut ylhäällä olevasta maailmasta, mutta sen hän tiesi ja sen tiesivät he kaikki, ettei kaivo ollut koko maailma. Rupikonnaemo olisi kyllä voinut kertoa yhtä ja toista, mutta hän ei koskaan vastannut, kun häneltä kysyi, ja sitten ei enää kysytty.

— Paksu ja ruma, häijy ja lihava hän on, sanoivat nuoret, vihreät sammakot. — Hänen poikasensa tulevat yhtä rumiksi.

— Mahdollista, sanoi rupikonna-emo, mutta yhdellä heistä on päässään jalokivi, tai se on minulla.

Ja vihreät sammakot kuuntelivat ja muljottelivat ja kun he eivät pitäneet siitä, niin he vääntelivät ruumistaan ja painuivat pohjalle. Mutta rupikonnan poikaset oikoivat takakoipiaan pelkästä ylpeydestä. Jokainen luuli, että jalokivi oli hänen päässään, ja sitten he pitelivät päätään aivan hiljaa. Mutta vihdoin he kysyivät, mistä he olivat ylpeät ja mitä sellainen jalokivi oikeastaan oli.

— Se on niin ihanaa ja kallisarvoista, sanoi rupikonnaemo, — etten minä voi sitä kuvata. Se on sellaista, jota pitää omaksi huvikseen ja joka harmittaa kaikkia muita. Mutta älkää kysykö, minä en vastaa.

— Niin, minulla ei ole jalokiveä, sanoi pienin rupikonna. Se oli niin ruma kuin ikinä saattoi olla. — Miksikä sellainen kauneus olisi minulla? Ja kun se suututtaa muita, niin eihän se voi huvittaa minua. Ei, minä vain toivon kerran pääseväni kaivon laidalle ja näkeväni maailmaa. Siellä mahtaa olla kaunista!

— Pysy sinä siellä missä olet, sanoi vanhus. — Sen tunnet, tiedät, mitä se on. Varo kippaa, se murskaa sinut! Ja jos sinä siihen joudut, niin voit pudota siitä. Kaikki eivät putoa yhtä onnellisesti kuin minä ja pääse ehein jäsenin ja mäti vahingoittumatta.

— Kvoik, kvoik! sanoi pienokainen, ja se merkitsi samaa kuin jos me ihmiset sanomme »voi».

Sen teki niin mieli päästä kaivonlaidalle katselemaan. Se kaipasi niin siellä ylhäällä olevaa vihantaa. Ja kun seuraavana aamuna sattumalta kippa vettä täynnä nostettiin ylös ja se hetkeksi pysähtyi kiven eteen, jolla rupikonna istui, niin pieni eläin vavahti. Se hyppäsi täyteen kippaan, meni veden pohjaan, joka nostettiin ylös ja kaadettiin maahan.

— Hyi, mikä iletys! sanoi mies, joka sen näki. — Onpa se ruminta mitä olen nähnyt! — Ja sitten hän puukengällään potkaisi rupikonnaa, joka oli joutua raajarikoksi, mutta kuitenkin pelastui korkeitten nokkosten suojaan. Se näki rungon rungon, vieressä se saattoi myöskin nähdä ylöspäin. Aurinko paistoi lehtiin, ne olivat aivan läpikuultavat. Rupikonnalla oli aivan sama tunne kuin meillä ihmisillä, kun me äkkiä joudumme suureen metsään, missä aurinko paistaa oksien ja lehtien läpi.

— Täällä on paljon kauniimpaa kuin alhaalla kaivossa. Tänne tekisi mieli jäädä koko elinajakseen, sanoi pieni rupikonna. Se viipyi siinä tunnin, se viipyi siinä kaksi. — Mitä mahtaakaan olla kauempana? Kun minä olen tullut näin pitkälle, niin minun täytyy yrittää eteenpäin! Ja se ryömi niin nopeasti kuin se saattoi ryömiä ja tuli tielle, missä aurinko paistoi siihen ja missä tomu puuteroi sitä sen marssiessa maantien yli.

— Täälläpä ollaan oikein kuivalla maalla, sanoi rupikonna, — tulee miltei liiaksi siitä hyvää; minussa jo kutiaa!

Nyt se pääsi ojalle. Siellä kasvoi lemmikkejä ja angervoja; likellä oli seljan ja orapihlajan muodostama elävä aita, köynnöskasvina kierteli elämänlanka. Täällä saattoi nähdä värejä, niinikään lensi tuolla perhonen. Rupikonna luuli, että se oli kukkanen, joka oli riistäytynyt irti paremmin oppiakseen tuntemaan maailmaa; sehän oli niin luonnollista.

— Kunhan voisi ottaa sellaisen vauhdin kuin se, sanoi rupikonna, — kvoik! Voi, kuinka kaunista!

Se viipyi täällä ojassa kahdeksan yötä ja kahdeksan päivää eikä se kaivannut ravintoa. Yhdeksäntenä päivänä se ajatteli: — Eteenpäin! Mutta mitäpä kauniimpaa saattoi löytää? Ehkäpä löytyisi pieni rupikonna tai joitakin vihreitä sammakkoja. Viime yönä oli ilmassa tuntunut siltä kuin olisi läheisyydessä ollut serkkuja.

— Ihanaa on elää, päästä ylös kaivosta, maata nokkosissa, ryömiä tomuisen tien yli ja levätä märässä ojassa! Mutta eteenpäin! Täytyy koettaa tavata sammakkoja tai pieni rupikonna, ei kuitenkaan voi olla ilman niitä; luonto ei yksinään ole tarpeeksi! Ja sitten se jälleen lähti vaeltamaan.

Se tuli seudulle, missä oli suuri kaislan ympäröimä lammikko. Tänne se pyrki.

— Eiköhän täällä ole teille liian märkää, sanoivat sammakot. — Mutta te olette hyvin tervetullut! Oletteko te miehenpuoli vaiko naispuoli? Se nyt on yhdentekevää, te olette yhtä tervetullut!

Ja sitten se pyydettiin illalla konserttiin, perhekonserttiin: suuri innostus ja ohuet äänet, sen me tunnemme. Tarjoilua ei ollut, ainoastaan juomatavarat vapaasti käytettävänä, koko lammikko, jos heitä halutti.

— Nyt minä matkustan eteenpäin, sanoi pieni rupikonna; se ikävöi aina johonkin parempaan.

Se näki tähtien tuikkivan niin suurina ja niin kirkkaina, se näki uudenkuun loistavan, se näki auringon nousevan korkeammalle ja korkeammalle.