Part 6

* * * * *

Suuressa, vilkkaassa kaupungissa oli vanha talo. Talossa oli huoneita ja saleja. Me emme mene niihin, me jäämme keittiöön. Siellä on lämmintä ja valoisaa, siellä on kaunista ja puhdasta: kupariastiat hohtavat, pöytä on kuin kiilloitettu, pesupunkka on kuin vastakuurattu leipälauta. Tämän kaiken on palvelija yksin tehnyt ja samalla hänellä kuitenkin on ollut aikaa pukeutua, ikäänkuin hän olisi menossa kirkkoon. Hänen myssyssään on nauharuusu, musta nauharuusu. Se tietää surua. Eihän hänellä ole ketään, jota surra, ei isää eikä äitiä, ei sukulaisia eikä sulhasta, hän on köyhä tyttö. Hän oli kerran kihloissa köyhän miehen kanssa. He rakastivat hellästi toisiaan. Eräänä päivänä tuli mies hänen luokseen.

— Meillä ei kummallakaan ole mitään, sanoi hän. — Rikas leski täällä kellarikerroksessa on puhunut minulle lämpimiä sanoja. Hän tekee minut rikkaaksi, mutta sinä olet sydämessäni. Mitä neuvot minua tekemään?

— Sitä, minkä luulet tuottavan itsellesi onnea! sanoi tyttö. — Ole hänelle hyvä ja hellä, mutta muista, ettemme eromme hetkestä asti enää voi nähdä toisiamme.

Ja kului pari vuotta. Silloin kohtasi tyttö kadulla entisen ystävänsä ja sulhasensa. Tämä oli sairaan ja kurjan näköinen. Silloin ei tyttö voinut olla häneltä kysymättä:

— Mitä sinulle nyt kuuluu?

— Minulla on rikkautta ja omaisuutta yllin kyllin, sanoi mies. — Vaimo on hyvä ja kunnollinen, mutta sinä olet sydämessäni. Minä olen taistellut taisteluni, ja se on pian ohi. Nyt emme näe toisiamme ennenkuin Jumalan luona.

Viikko on kulunut. Tänä aamuna seisoi sanomalehdissä, että hän on kuollut. Sentähden on tyttö surupuvussa. Rakastettu jätti jälkeensä vaimon ja kolme lapsipuolta, niin tietää lehti kertoa. Se särähtää särkyneeltä, mutta malmi on kuitenkin puhdas.

Musta nauharuusu tietää surua, tytön kasvot ilmaisevat sitä vieläkin enemmän. Se on kätketty sydämeen eikä koskaan unohdu.

* * * * *

Niin, siinä nuo kolme tarinaa, kolme lehteä samassa varressa. Haluatko useampia apilanlehtiä? Niitä on monta sydämenkirjassa, jonka nimi on _Kätketty, mutta ei unohdettu_.

PORTINVARTIAN POIKA.

Kenraalin perhe asui ensi kerroksessa, portinvartian väki asui kellarikerroksessa. Molempien perheiden välillä oli suuri etäisyys, koko alakerta ja arvojärjestys. Mutta saman katon alla he asuivat, nähden sekä kadulle että pihalle. Pihamaalla oli nurmikko, jossa kasvoi kukkiva akaasia, kun se kukki, ja sen alla istui silloin tällöin koreasti puettu imettäjä, sylissään vieläkin koreammin puettu kenraalinlapsi, pieni Emilie? Heidän edessään tanssi portinvartian pieni tummatukkainen poika paljain jaloin, ruskeat silmät suurina. Ja lapsi nauroi hänelle ja ojensi pienet kätensä häntä kohti, ja jos kenraali ikkunastaan sattui näkemään sen, niin hän nyökkäsi alas ja sanoi: »Charmant!» Kenraalitar itse, joka oli niin nuori, että hän melkein olisi voinut olla miehensä tytär aikaisesta avioliitosta, ei koskaan katsonut ikkunasta pihamaalle, mutta sen määräyksen hän oli antanut, että kellarikerroksen pieni poika kyllä sai leikitellä lapsen kanssa, kun vaan ei koskettanut sitä. Imettäjä totteli tarkalleen emännän käskyä.

Ja aurinko paistoi ensi kerroksen asukkaihin ja kellarikerroksen asukkaihin, akaasia kukki, kukat varisivat ja seuraavana vuonna tuli uusia. Puu kukoisti, ja portinvartian pieni poika kukoisti, hän oli kuin raikas tulpaani.

Kenraalin pieni tytär kävi hennoksi ja kalpeaksi kuin akaasiankukan punertava lehti. Nyttemmin joutui hän harvoin puun alle, hän hengitti raitista ilmaa vaunuissa. Hän läksi ajelulle äitinsä kanssa, ja silloin hän aina nyökkäsi portinvartian Yrjölle, niin, heittipä hänelle lentosuukkojakin, kunnes hänen äitinsä sanoi, että hän oli sellaiseen liian suuri.

Eräänä aamupäivänä oli pojan vietävä kenraalille ne kirjeet ja lehdet, jotka aamulla oli tuotu portinvartian huoneeseen. Hänen astuessaan ylös portaita hiekkasäiliöön johtavan oven ohi kuuli hän sieltä eräänlaista piipatusta. Hän luuli jonkun kananpojan piipattavan siellä, mutta se olikin kenraalin pieni, pitseihin ja harsoon puettu tytär.

— Älä sano sitä papalle ja mammalle, sillä silloin he suuttuvat!

—- Mikä on, pieni neiti? kysyi Yrjö.

— Kaikki on tulessa! sanoi lapsi. — Ilmitulessa!

Yrjö avasi oven pieneen lastenkamariin. Ikkunan uudin oli miltei palanut loppuun, uutimen tanko kyti ja paloi liekissä. Yrjö kiipesi ylös, repi alas, huusi väkeä avuksi. Ilman häntä olisi tullut tulipalo.

Kenraali ja kenraalitar tutkivat pientä Emilie’tä.

— Minä otin vain yhden ainoan tulitikun, sanoi hän, — ja sitten se heti paloi ja uudin paloi heti. Minä syljin, jotta se sammuisi, minä syljin minkä jaksoin, mutta minulla ei ollut tarpeeksi sylkeä, ja sitten minä juoksin ulos ja menin piiloon, sillä pappa ja mamma suuttuvat.

— Syljin, syljin! sanoi kenraali. — Mikä sana se on? Koska sinä olet kuullut papan ja mamman sanovan: »syljin?» Sen sinä olet saanut tuolta alhaalta.

Mutta pieni Yrjö sai kymmenäyrisen. Tämä ei joutunut leipurille, se meni säästölaatikkoon, ja pian siellä oli niin monta äyriä, että hän säätiöi ostaa värilaatikon ja värittää piirustuksensa, ja sellaisia hänellä oli monta. Niitä ikäänkuin valui lyijykynästä ja sormista. Ensimmäiset maalatut kuvat lahjoitettiin pienelle Emilie’lle.

— Charmant! sanoi kenraali. Itse kenraalitarkin myönsi, että selvästi saattoi nähdä, mitä poika oli tarkoittanut. — Hänessä on neroa! Nämä sanat vei portinvartian vaimo alas kellarikerrokseen.

Kenraali ja hänen rouvansa olivat ylhäistä väkeä. Heidän vaunuissaan oli kaksi vaakunaa, yksi kumpaakin kohti. Kaikissa rouvan vaatekappaleissa oli vaakuna, sekä ulkona käytettävissä että allapäin käytettävissä, sekä yömyssyssä että matkalaukussa. Toinen vaakunoista oli kallisarvoinen, hänen isänsä oli maksanut siitä kirkkaita taalareja. Sillä se ei ollut syntymästä asti ollut hänen hallussaan eikä myöskään tyttären; tämä oli tullut maailmaan liian aikaisin, seitsemän vuotta ennen vaakunaa. Sen muistivat useimmat ihmiset, mutta ei perhe itse. Kenraalin vaakuna oli vanha ja suuri; kyllä natisi ruumiissa, kun sitä kantoi, saatikka sitten, kun kantoi kahta vaakunakilpeä. Ja kenraalittaren jäsenet natisivat, kun hän jäykkänä ja koreana ajoi hovitanssiaisiin.

Kenraali oli vanha ja harmaa, mutta istui ryhdikkäänä hevosen selässä; sen hän tiesi ja teki joka päivä ratsastusretken, palvelija sopivan matkan päässä takana. Kun hän tuli seuraan, näytti siltä kuin hän olisi ratsastanut sisään korkean hevosensa selässä, ja kunniamerkkejä hänellä oli rinnassaan niin paljon, että se oli käsittämätöntä, mutta se ei ensinkään ollut hänen syynsä. Hän oli aivan nuoresta asti palvellut sotaväessä, ottanut osaa suuriin syysharjoituksiin, joita joukot rauhan aikana toimeenpanivat. Siltä ajalta hän tiesi erään jutun, ainoan, joka hänellä oli kerrottavana: hänen aliupseerinsa eristi joukosta ja otti vangiksi erään prinsseistä, ja tämän täytyi nyt yhdessä pienen vangitun sotilasjoukkonsa kanssa, itse vankina, ratsastaa kaupunkiin kenraalin jäljessä. Tämän unohtumattoman tapahtuman kertoi kenraali vuodesta vuoteen, toistaen samat muistorikkaat sanat, jotka hän oli lausunut ojentaessaan prinssille takaisin sapelin: »Ainoastaan minun aliupseerini saattoi ottaa vangiksi teidän korkeutenne, en koskaan minä!» ja prinssi vastasi: »Te olette verraton!» Todellisessa sodassa ei kenraali ollut koskaan ollut. Kun sota oli maassa, kulki hän diplomaatin ammatissa läpi kolmen ulkomaalaisen hovin. Hän puhui ranskan kieltä niin että hän miltei unohti omansa, hän tanssi hyvin, hän ratsasti hyvin, hänen univormuunsa kohosi kunniamerkkejä — loppumattomiin. Vahtisotilaat tekivät hänelle kunniaa, eräs kauneimpia nuoria tyttöjä teki hänelle kunniaa ja tuli kenraalittareksi, ja he saivat pienen soman lapsen, joka tuli kuin taivaasta pudoten, niin soma se oli. Ja portinvartian poika tanssi sen edessä pihamaalla, heti kun se vain oli alkanut ymmärtää jotakin, ja lahjoitti sille kaikki väritetyt piirroksensa. Ja lapsi katseli niitä ja iloitsi niistä ja repi ne palasiksi. Hän oli niin hieno ja siro.

— Ruusunlehteni! sanoi kenraalitar. — Sinä olet syntynyt prinssin kullannupuksi.

Prinssi seisoi todella oven takana. Mutta sitä ei tiedetty. Ihmiset eivät näe kauas kynnyksen yli.

— Tässä hiljan jakoi meidän poikamme vielä voileipänsä hänen kanssaan! sanoi portinvartian vaimo. — Siinä ei ollut juustoa eikä lihaa, mutta se maistui hänestä hyvältä, ikäänkuin se olisi ollut häränpaistia. Maailma olisi mennyt nurin, jos kenraalin väet olisivat nähneet sen aterian, mutta sitä he eivät nähneet.

Yrjö oli jakanut voileivän pikku Emilien kanssa; hän olisi mielellään jakanut hänen kanssaan sydämensä, jos se vain olisi huvittanut tyttöä. Yrjö oli hyvä poika, hän oli valpas ja viisas, hän kävi nyt akatemian iltakoulua oppiakseen oikein piirustamaan. Pieni Emilie edistyi hänkin tiedoissa. Hän puhui ranskaa »bonnensa» kanssa ja hänellä oli tanssiopettaja.

* * * * *

— Yrjö pääsee ripille pääsiäisenä, sanoi portinvartian vaimo. Niin pitkälle oli Yrjö päässyt.

— Järkevintä kai olisi, jos hän sitten joutuisi oppiin, sanoi isä. — Pitäisi löytää kunnollinen ammatti. Ja sittenhän hän olisi poissa talosta.

— Tuleehan hän kuitenkin olemaan yön kotona, sanoi äiti, — ei ole niin helppo löytää mestaria, jolla on tilaa. Vaatteethan meidän myöskin täytyy antaa hänelle. Se hitunen ruokaa, minkä hän syö, meillä kai on varaa antaa. Hänhän on niin onnellinen, kun saa pari keitettyä perunaakin. Opetuksen hän saa ilmaiseksi. Anna hänen vain kulkea _omaa_ tietään; saat nähdä, että meillä on hänestä iloa, sen sanoi professorikin!

Rippivaatteet olivat kunnossa, äiti oli itse ne ommellut, mutta paikkausräätäli oli ne leikannut, ja hän leikkasi hyvin. Jos se mies olisi päässyt toiseen asemaan ja voinut pitää työhuonetta ja kisällejä, niin hänestä olisi voinut tulla hoviräätäli, sanoi portinvartian vaimo.

Vaatteet olivat kunnossa, ja rippilapsi oli kunnossa. Yrjö sai rippipäivänään kummisedältään, kangaskauppiaan vanhalta puotilaiselta, rikkaimmalta kummeistaan, suuren messinkikellon. Kello oli vanha ja luotettava, se kävi aina edellä, mutta se on parempi kuin että se kulkisi jäljessä. Se oli kallis lahja. Ja kenraalin väeltä tuli sahvianikantinen virsikirja; sen oli lähettänyt pieni neiti, jolle Yrjö oli lahjoittanut kuvia. Kannen sisäpuolelle oli kirjoitettu hänen nimensä ja tytön nimi ja »ystävällinen suojelijatar». Tämä oli kirjoitettu kenraalittaren sanelun mukaan ja kenraali oli lukenut sen ja sanonut: »Charmant»!

— Se oli todella suuri huomaavaisuus niin ylhäisen herrasväen puolelta, sanoi portinvartian vaimo. Ja Yrjön täytyi rippivaatteissa ja virsikirja kädessä mennä ylös näyttämään itseään ja kiittämään.

Kenraalitar istui vaatteihin käärittynä, häntä vaivasi kova päänsärky, joka hänellä aina oli, kun hänen oli ikävä. Hän katsoi Yrjöön hyvin ystävällisesti ja toivotti hänelle kaikkea hyvää eikä koskaan hänen kovaa päänsärkyään. Kenraali kulki yönutussa, päässä tupakkalakki ja jalassa punavartiset venäläiset saappaat. Hän astui kolme kertaa edestakaisin lattian poikki ajatellen omia ajatuksiaan, pysähtyi ja sanoi:

— Pieni Yrjö on siis nyt kristitty ihminen! Tulkoon, sinusta myöskin kunnollinen mies, joka kunnioittaa esivaltaansa! Voit kerran vanhana miehenä sanoa kenraalilta saaneesi sen opin!

Näin pitkää puhetta ei kenraalilla muuten ollut tapana pitää, ja hän painui takaisin omaan itseensä ja näytti ylhäiseltä. Kaikesta, mitä Yrjö täällä ylhäällä oli kuullut ja nähnyt, jäi kuitenkin selvimpänä hänen mieleensä pieni neiti Emilie. Kuinka hän olikaan soma, kuinka hän olikaan lempeä, kuinka hän olikaan kevyt, kuinka hän olikaan hieno! Jos hänet olisi pitänyt piirtää, niin se olisi täytynyt tehdä saippuakuplalle. Hänen vaatteistaan, hänen kiharista, keltaisista hiuksistaan lähti tuoksu ikäänkuin hän olisi ollut vastapuhjennut ruusupuu. Ja hänen kanssaan hän kerran oli jakanut voileivän; tyttö oli syönyt hyvällä ruokahalulla ja nyökännyt hänelle joka kerta, kun suu oli täynnä. Vieläköhän hän muisti sitä? Kyllä, varmaan: olihan hän antanut »muistoksi» tästä kauniin virsikirjan, ja kun seuraa vailla kerralla oli uusi kuu, läksi Yrjö ulos, taskussaan leipää ja raha, ja aukaisi kirjan katsoakseen, minkä virren hän sai: se oli kiitos- ja ylistysvirsi. Ja hän avasi sen nähdäkseen, mitä Emilie saisi. Hän varoi aukaisemasta kirjaa hautausvirsien kohdalla, mutta sittenkin hän pisti sormensa juuri kuoleman ja haudan väliin. Eihän tähän tietysti tarvinnut uskoa, mutta hän säikähti kuitenkin, kun suloinen pieni tyttö joutui vuoteen omaksi ja tohtorin vaunut aina puolipäivän aikaan pysähtyivät portille.

— He eivät saa pitää häntä, sanoi portinvartian vaimo,— Jumala kyllä tietää, kenen Hän tahtoo.

Mutta he saivat pitää hänet. Ja Yrjö piirsi kuvia ja lähetti ne hänelle. Hän piirsi tsaarin linnan, Moskovan vanhan Kremlin aivan sellaisena kuin se oli torneineen ja kupukattoineen. Ne muistuttivat jättiläiskokoisia vihreitä ja kullattuja kurkkuja, ainakin Yrjön piirustuksessa. Tämä huvitti suuresti pientä Emilietä, ja sentähden lähetti Yrjö vielä viikon kuluessa pari kuvaa, kaikki rakennuksia, sillä tyttö saattoi itse kuvitella, millaista oli portin ja ikkunoiden sisäpuolella.

Yrjö piirsi kiinalaisen talon, jonka soittolaite ulottui läpi kuudentoista kerroksen. Hän piirsi kaksi kreikkalaista temppeliä solakkoine marmoripylväineen ja portaat yltympärille. Hän piirsi erään Norjan kirkon: saattoi nähdä, että se oli kokonaan veistetyistä ja kummallisesti asetelluista hirsistä; joka kerros oli ikäänkuin kehdon jalaksien päällä. Kaunein oli sentään eräällä lehdellä se linna, jonka nimeksi oli pantu »pienen Emilien linna». Sellainen asunto piti tytöllä olla. Yrjö oli ajatellut asiaa juurta jaksain ja ottanut tähän linnaan kaikki, mitä hän noissa muissa rakennuksissa piti kauneimpana. Siinä oli veistetyt hirret, niinkuin norjalaisessa kirkossa, marmoripilarit niinkuin kreikkalaisessa temppelissä, joka kerroksessa soittolaite ja kaikkein ylinnä vihreitä ja kullattuja kupukattoja niinkuin tsaarin Kremlissä. Se oli oikea lapsen linna! Ja joka ikkunan alle oli kirjoitettu, mihin sitä salia tai sitä huonetta käytetään: »Täällä nukkuu Emilie, täällä tanssii Emilie, ja täällä hän leikkii vieraisilla.» Hauskaa sitä oli katsella, ja sitä katseltiinkin.

— »Charmant!» sanoi kenraali.

Mutta vanha kreivi — sillä siellä oli vanha kreivi, joka oli vieläkin ylhäisempi kuin kenraali ja jolla itsellään oli linna ja herraskartano — ei sanonut mitään. Hän kuuli, että portinvartian pieni poika oli keksinyt ja piirtänyt kuvat. No, aivan pieni hän kuitenkaan ei ollut, olihan hän käynyt ripillä. Vanha kreivi katseli kuvia ja ajatteli itsekseen omia ajatuksiaan.

Eräs päivä, jolloin ilma oli oikein harmaa, räntäinen ja kauhea, tuli olemaan pienelle Yrjölle hänen elämänsä valoisimpia ja parhaimpia päiviä: taideakatemian professori kutsui hänet luokseen.

— Kuulehan, ystäväni, sanoi hän, — puhutaanpa hiukkasen. Jumala on suonut sinulle varsin hyvät lahjat, ja hän on myöskin lähettänyt tiellesi hyviä ihmisiä. Vanha kreivi, joka asuu tuolla kulmassa, on puhunut minulle sinusta. Myöskin minä olen nähnyt kuvasi — vedämme ristin niiden yli, niissä on paljon korjaamista. Nyt voit kaksi kertaa viikossa tulla minun piirustuskouluuni, niin kyllä myöhemmin piirustat paremmin. Minä luulen, että sinulla on enemmän taipumuksia rakennusmestariksi kuin maalariksi. Sitä voit itse aikaa myöten punnita. Mutta mene vielä tänään vanhan kreivin luo tuonne kulmaan ja kiitä Jumalaa siitä miehestä.

Kulmassa oli suuri talo, ikkunoiden ympäri oli veistetty sekä norsuja että dromedaareja, kaikki oli vanhanaikaista. Mutta vanha kreivi piti enemmän uudesta ajasta ja sen hyvistä tuomisista, tulivatpa ne sitten ensi kerroksesta, kellarikerroksesta tai vinniltä.

— Minä luulen, sanoi portinvartian vaimo, — että ihmiset ovat sitä vähemmin olevinaan, kuta ylhäisempiä he todella ovat. Kuinka tuo vanha kreivi onkaan herttainen ja suora. Ja hän puhuu aivan niinkuin sinä ja minä — sitä eivät kenraalin väet tee. Olihan Yrjökin eilen aivan kuin hulluna ihastuksesta, kun oli kreivin luona saanut osakseen niin hyvää kohtelua. Ja tänään on minun laitani samoin, kun olen puhunut tuon mahtavan miehen kanssa. Eikö nyt ollutkin hyvä, ettemme panneet Yrjöä käsityöoppiin! Hänellä on lahjoja.

— Mutta niitä täytyy auttaa ulkoapäin, sanoi isä.

— Sitähän hän nyt on saanut, sanoi äiti. — Kreivi puhui selvin sanoin.

— Kenraalin väestä se kuitenkin on lähtenyt! sanoi isä. — Heitä meidän myöskin täytyy kiittää.

— Sen me kyllä voimme tehdä, sanoi äiti, — mutta minä en luule, että siinä on niin paljon kiittämistä. Jumalaa minä kiitän, ja siitäkin minä voin kiittää häntä, että pieni Emilie paranee.

Tytön terveys parani, ja Yrjökin edistyi. Vuoden kuluessa sai hän pienen hopeamitalin ja sitten suuremman.

* * * * *

— Olisi kuitenkin ollut parempi, jos hän olisi tullut käsityöoppiin, sanoi portinvartian vaimo itkien, — niin olisimme nyt saaneet pitää hänet. Mitä hän tekee Roomassa? En koskaan enää saa nähdä häntä, Vaikka hän tulisikin kotiin, mutta hän ei tule, se lapsikulta!

— Mutta se on toki hänen onnensa ja kunniansa! sanoi isä.

— Kiitoksia vain paljon, hyvä ystävä, sanoi äiti, — sinä puhut sellaista mitä et tarkoita. Sinä olet yhtä surullinen kuin minä.

Ja asia piti paikkansa sekä suruun että matkaan nähden. Kaikki ihmiset sanoivat, että se oli suuri onni tuolle nuorelle miehelle.

Ja jäähyväisillä käytiin, myöskin kenraalin luona. Mutta rouva ei näyttäytynyt, hänellä oli taas kova päänsärkynsä. Kenraali kertoi jäähyväisiksi ainoan juttunsa, mitä hän oli sanonut prinssille ja mitä prinssi oli sanonut hänelle: »Te olette verraton!» Ja sitten ojensi hän Yrjölle kätensä sormenpäät.

Emiliekin ojensi Yrjölle kätensä ja näytti miltei surulliselta; mutta surullisin oli kuitenkin Yrjö.

* * * * *

Aika kuluu, kun tekee työtä, se kuluu myöskin, kun ei tee mitään. Aika on yhtä pitkä, mutta ei yhtä tuottoisa. Yrjölle se oli tuottoisa eikä ensinkään pitkä, paitsi silloin kun hän ajatteli kotiväkeään. Mitenkä voitiin ylhäällä ja miten voitiin kellarikerroksessa? Niin, lähetettiinhän hänelle tietoja, ja kirjeeseen saattaa panna hyvin paljon, sekä valoisan auringonpaisteen että pimeät, raskaat päivät. Näitä oli kirjeessä, joka ilmoitti, että isä oli kuollut ja äiti jäänyt yksin. Emilie oli ollut kuin lohdutuksen enkeli, hän oli tullut alas äidin luokse, niin, sen kirjoitti äiti ja lisäsi itsestään, että hän oli saanut hoitaa portinvartian tointa eteenpäin.

Kenraalitar piti päiväkirjaa. Siihen pantiin jokaiset kutsut, kaikki tanssiaiset, joissa hän oli ollut, ja kaikki vieraiden käynnit. Päiväkirja kuvitettiin Valtiomiesten ja ylhäisimpien aatelisten nimikorteilla. Hän oli ylpeä päiväkirjastaan. Se kasvoi pitkät ajat, vuosikaudet, monien kovien päänkipujen kestäessä, mutta myöskin monena Valoisana yönä, nimittäin hovitanssiaisissa. Emilie oli ensi kerran ollut hovitanssiaisissa. Äiti oli esiintynyt vaaleanpunaisessa, joka oli koristettu mustilla pitseillä, espanjalaisesti! Tytär valkeassa, niin läpikuultavassa, niin kevyessä! Vihreät silkkinauhat liehuivat kuin kaisla keltaisten hiuksien joukossa, joita ympäröi seppel valkeita lumpeenkukkia. Silmät olivat niin siniset ja kirkkaat, suu niin siro ja punainen; hän muistutti pientä vedenneitoa, sirointa mitä voi ajatella. Kolme prinssiä tanssi hänen kanssaan, nimittäin yksi ensin ja sitten toinen. Kenraalittarella ei ollut päänsärkyä kahdeksaan päivään.

Mutta ensimmäiset tanssiaiset eivät olleet viimeiset. Emilie ei kestänyt sitä, ja sentähden oli hyvä, että kesä toi lepoa, raikasta ilmaa luonnon helmassa. Perhe kutsuttiin vanhan kreivin linnaan. Sen linnan puistoa kelpasi katsella. Osa siitä oli aivan samassa asussa kuin ennen vanhaan, pensasaidat kankeina ja vihreinä, ikäänkuin olisi kulkenut vihreiden varjostinten välissä, joissa on kurkistusläpiä. Puksipuut ja takaukset olivat leikatut tähtien ja pyramidien muotoon, vesi syöksyi suurista rotkoista, jotka olivat koristetut näkinkengänkuorilla. Siellä täällä oli kivestä veistettyjä kuvia; sekä kasvoista että vaatteista saattoi nähdä, että ne olivat tehdyt kaikkein painavimmasta kivestä. Jokainen kukkalaite esitti jotakin, kalaa, vaakunakilpeä tai nimen alkukirjaimia. Tämä oli puutarhan ranskalainen osa. Tästä tultiin ikäänkuin vapaaseen luonnonmetsään, missä puut saivat kasvaa niinkuin tahtoivat ja sentähden olivat hyvin suuret ja mahtavat. Nurmi oli vihreää ja sillä sai kävellä, sitäkin käänneltiin, leikeltiin, hoivattiin ja hoidettiin. Tämä oli puutarhan englantilainen osa.

— Vanha aika ja uusi aika! sanoi kreivi. — Täällähän ne hyvin sulavat yhteen! Kahden vuoden perästä saa talokin oikean ulkoasunsa; täällä tulee tapahtumaan täysi muutos, kauniimpaan ja parempaan päin. Minäpä näytän piirustukset, ja minä näytän rakennusmestarin; hän tulee tänään päivälliselle.

— Charmant! sanoi kenraali.

— Täällä on paratiisillista! sanoi kenraalitar. — Ja tuolla teillä on ritarilinna!

— Se on minun kanahuoneeni, sanoi kreivi. — Kyyhkyset asuvat tornissa, kalkkunat ensi kerroksessa, mutta alakerrassa hallitsee vanha Elsa. Hänellä on joka puolella vierashuoneita: erikseen hautovat kanat, erikseen kanat, joilla on poikasia, ja ankat pääsevät omasta ovestaan veteen.

— Charmant! toisti kenraali.

Vanha Elsa seisoi keskellä huonetta ja hänen vieressään rakennusmestari Yrjö. Hän ja Emilie kohtasivat toisensa monen vuoden perästä, kohtasivat kanahuoneessa.

Niin, siinä Yrjö seisoi ja kyllä häntä kelpasikin katsella. Hänen kasvonsa olivat avoimet ja päättävät, hänellä oli musta, kiiltävä tukka, ja hymy suupielissä sanoi: minulla on veitikka korvan takana, joka tuntee teidät perinjuurin. Vanha Elsa oli riisunut jalastaan puukengät ja esiintyi sukkasillaan ylhäisten vieraitten kunniaksi. Ja kanat kaakattivat ja kukko lauloi, ankat kulkea laahustivat: »rap! rap!». Mutta hento, kalpea tyttö, lapsuuden ystävätär, kenraalin tytär, seisoi siinä rusotus poskilla, jotka muuten olivat niin kalpeat; hänen silmänsä kävivät niin suuriksi, hänen huulensa tuntuivat puhuvan, vaikkei suu lausunut ainoaakaan sanaa, ja tervehdys, jonka rakennusmestari sai, oli kaunein, mitä nuori mies saattaa toivoa nuorelta tytöltä, kun he eivät ole sukua eivätkä ole usein tanssineet yhdessä. Hän ja rakennusmestari eivät koskaan olleet tanssineet yhdessä.

Herra kreivi painoi hänen kättään ja esitti hänet:

— Aivan vieras ei hän ole, nuori ystävämme herra Yrjö.

— Kenraalitar niiasi, tytär oli ojentamaisillaan hänelle kätensä, mutta hän ei ojentanut sitä.

— Meidän pieni Yrjö-herra! sanoi kenraali. — Vanhoja tuttavia! Charmant!

— Teistähän on tullut täysi italialainen, sanoi kenraalitar, — ja te kai puhutte sitä kieltä niinkuin olisitte siellä syntynyt.

Kenraalitar lauloi tätä kieltä, mutta ei puhunut sitä, sanoi kenraali.

Pöydässä istui Yrjö Emilien oikealla puolella; kenraali talutti pöytään tyttärensä, kreivi talutti kenraalittaren.

Yrjö herra puhui ja kertoi, ja hän kertoi hyvin, hän johti sekä sanaa että henkeä pöydässä, vaikka vanha kreivi myöskin olisi voinut tehdä sitä. Emilie istui ääneti, korvat kuuntelivat, silmät loistivat.

Mutta hän ei sanonut mitään.

Verannalla, kukkien keskellä seisoivat hän ja Yrjö, ruusupensas peitti heidät. Yrjöllä oli taasen sananvuoro, hän otti sen ensinnä.

— Kiitos ystävällisyydestänne vanhaa äitiäni kohtaan, sanoi hän, — minä tiedän, että te sinä yönä, jolloin isäni kuoli, tulitte hänen luokseen, viivyitte siellä, kunnes hänen silmänsä sulkeutuivat. Kiitos! Hän tarttui Emilien käteen ja suuteli sitä; sen hän kyllä saattoi tehdä siinä tilaisuudessa. Tyttö kävi polttavan punaiseksi, painoi puolestaan hänen kättänsä ja katseli häneen sinisine, lempeine silmineen.

— Teidän äitinne oli hellä sielu; kuinka hän pitikään teistä. Ja kaikki teidän kirjeenne hän antoi minun lukea. Minä melkein luulen tuntevani teidät. Kuinka te olittekaan minulle hyvä, kun minä olin pieni. Te annoitte minulle kuvia...