Part 5

Olen syntynyt ruusupuun lehdillä. Minä ja koko rykmentti elämme ruusupuusta, mutta se taasen jatkaa elämäänsä meissä, jotka kuulumme korkeampaan olomuotoon. Ihmiset eivät kärsi meitä, he tulevat ja tappavat meitä saippuavedellä. Se on paha juoma, luulen tuntevani sen hajua. On kauheaa joutua pesuveteen, kun ei ole syntynyt pestäväksi!

Ihminen, sinä joka katselet minua ankarin saippuavesisilmin, ajattele meidän paikkaamme luonnossa, kuinka ihmeellisesti me olemme rakennetut, kun sekä munimme että synnytämme eläviä poikasia! Siunaus lankesi meidän osallemme: me lisäännymme ja täytämme maata! Me synnymme ruusuissa, me kuolemme ruusuissa, koko elämämme on runoutta. Älä kohdista meihin nimeä, jota pidät mitä inhoittavimpana ja rumimpana — en sano sitä, en mainitse sitä! Kutsu meitä muurahaisen lypsylehmäksi, ruusupuun rykmentiksi, _pieniksi vihreiksi_!

Ja minä, ihminen, seisoin ja katselin puuta ja noita pieniä vihreitä, joitten nimeä en mainitse, jotten loukkaisi ruusulaista, suurta perhettä munineen ja elävine poikasineen. Saippuaveden, jolla aioin niitä pestä — sillä minä olin tuonut mukanani saippuavettä ja minulla oli pahat aikomukset, — saippuaveden minä nyt vispilöin vaahdoksi, puhallan siitä saippuakuplia ja katselen niiden loistoa. Ehkä jokaiseen on kätketty satu.

Ja kupla tuli suureksi ja loisti monivärisenä, ja sen pohjalla oli ikäänkuin hopeainen helmi. Kupla liehui, liiteli, lensi ovea kohti ja särkyi, mutta ovi avautui ja siinä seisoi satuäiti itse.

Niin, nyt _hän_ voikin kertoa paremmin kuin minä noista — en sano nimeä! — pienistä vihreistä.

— Lehtitäistä, sanoi satuäiti. — Pitää aina mainita esineet oikealla nimellään, ja jollei sitä todellisuudessa uskaltaisi tehdä, niin on se tehtävä sadussa.

TONTTU JA MATAMI.

Tontun sinä tunnet, mutta tunnetko matamin, puutarhurin matamin? Hän oli paljon lukenut, osasi ulkoa runoja, niin, jopa kirjoitti niitä itsekin. Ainoastaan loppusoinnut, »kilihelinä», joksi hän sitä kutsui, tuotti hänelle hiukan vaivaa. Hänellä oli kirjoituslahja ja puhelahja, hän olisi hyvin voinut olla pappi, ainakin papin rouva.

— Maailma on ihana sunnuntaivaatteissaan! sanoi hän ja tämän ajatuksen hän oli pukenut runotyyliin ja »kilihelinään», tehnyt siitä pitkän, kauniin laulun.

Seminaarilainen herra Kisserup — nimi ei vaikuta asiaan — oli hänen sisarenpoikansa ja vieraissa puutarhurilla. Hän kuuli matamin runon ja sanoi pitävänsä siitä, pitävänsä erinomaisesti.

— Teissä on sielua, matami, sanoi hän.

— Hölynpölyä! sanoi puutarhuri, — Älkää toki ajako sellaista hänen päähänsä. Naisen pitää olla ruumista, kunniallista ruumista ja hoitaa pataansa, ettei puuro pala pohjaan.

— Pohjaanpalaneen minä poistan tulisella hiilellä, sanoi matami, — ja pohjaanpalaneen minä poistan sinusta pienellä suudelmalla. Saattaisi uskoa, ettet sinä ajattele muuta kuin kaalia ja perunoita, ja kuitenkin sinä rakastat kukkasia! Ja sitten hän suuteli miestään. — Kukkaset ovat sielu! sanoi hän.

— Hoida sinä pataasi! sanoi puutarhuri ja läksi puutarhaan. Se oli hänen patansa ja sitä hän hoiti.

Mutta seminaarilainen istui matamin luona ja puheli matamin kanssa. Hän piti omalla tavallaan ikäänkuin saarnan tätinsä kauniiden sanojen pohjalla: »Maailma on ihana.»

— Maailma on ihana. Tehkää se itsellenne alamaiseksi, on sanottu, ja meistä tuli sen herrasväki. Toinen on sitä henkensä kautta, toinen ruumiillaan, toinen pantiin maailmaan ihmettelyn huutomerkiksi, toinen ajatusviivaksi, niin että syystä saattoi kysyä, mitä hänellä täällä on tekemistä. Toisesta tulee piispa, toisesta vain köyhä seminaarilainen, mutta kaikki on viisaasti järjestetty. Maailma on kaunis ja aina sunnuntaivaatteissa. Se on ajatuksia herättävä runo, matami, täynnä tunnetta ja maantiedettä.

— Teissä on sielua, herra Kisserup, sanoi matami, — paljon sielua, uskokaa pois! Saa itsekin sisällistä selkeyttä, kun puhuu teidän kanssanne.

Ja he jatkoivat puheluaan, yhtä kauniisti ja yhtä hyvin. Mutta keittiössäkin puhui eräs, nimittäin tonttu, pieni harmaapukuinen tonttu, päässä punainen lakki. Tunnethan sinä hänet? Tonttu istui keittiössä padan katsojana. Hän puhui, mutta kukaan muu ei kuullut häntä paitsi suuri musta kissimirri, kermavaras, joksi matami kutsui sitä.

Tonttu oli matamiin kovasti suuttunut, sillä tämä ei uskonut hänen olemassaoloaan, kuten tonttu tiesi.

Matami ei tosin koskaan ollut häntä nähnyt» mutta pitihän hänen toki niin lukeneena tietää» että tonttu oli olemassa ja osoittaa hänelle pientä huomaavaisuutta. Matamin mieleen ei koskaan johtunut siinä joulun tienoissa asettaa tontulle edes kauhallista puuroa. Sen olivat kaikki hänen esi-isänsä saaneet, vieläpä matameilta, joilla ei ollut mitään lukeneisuutta. Puuro oli uinut voissa ja kermassa. Viikset aivan kastuivat kissalla, kun se kuuli siitä puhuttavan.

— Hän kutsuu minua käsitteeksi, sanoi tonttu» — sitä minä en voi käsittää. Hänhän kieltää minut, sen minä olen salaa kuullut, ja nyt minä olen taasen kuunnellut. Hän istuu ja sopisee koulumestarille, seminaarilaiselle. Minä sanon niinkuin isäkin: vartioi pataasi! Sitä hän ei tee — nytpä minä panen sen kiehumaan yli laitainsa.

Ja tonttu puhalsi tuleen, joka leimusi ja paloi. »Hur-rur-rur»! Pata kiehui yli laitainsa.

— Nytpä minä menen ja raavin reikiä isän sukkiin! sanoi tonttu. — Minä puran suuren läven varpaisiin ja kantapäähän, niin tulee parsimista. Jollei hän taasen heittäydy runoilemaan. Runoilija-matami, parsi isän sukat!

Kissa aivasti; se oli vilustunut, vaikka se aina kulki nahkaturkissa.

— Minä olen avannut ruokasäiliön oven, sanoi tonttu, — siellä on keitettyä kermaa, paksua kuin jauhovelli. Jollet sinä tahdo nuolla, niin minä nuolen!

— Jos minä saan syyn ja lyönnit, sanoi kissa, — niin anna minun nuolla kermakin!

— Ensin syönnit, sitten lyönnit! — Mutta nyt minä menen seminaarilaisen huoneeseen, ripustan hänen housunkannattimensa peilille ja pudotan hänen sukkansa pesuvatiin, niin hän luulee punssin olleen liian väkevää ja joutuneensa pieneen hiprakkaan. Viime yönä minä istuin halkopinolla koirankopin luona. Minusta on hyvin hauskaa ärsyttää kahlekoiraa: huojuttelin ja heiluttelin siinä jalkojani. Koira ei saanut niistä kiinni, vaikka se olisi hypännyt kuinka korkealle. Tämä suututti sitä, se haukkui ja haukkui, minä huojuttelin ja heiluttelin. Siinä oli aika elämä. Seminaarilainen heräsi siihen, nousi kolme kertaa ja katseli ulos, mutta hän ei nähnyt minua, vaikka hänellä oli silmälasit — hän nukkuu aina silmälasit nenällä.

— Sano »nau», kun matami tulee! sanoi kissa. — Minä kuulen huonosti, olen tänään kipeä.

— Kermankipeä! sanoi tonttu. — Nuole pois, nuole tauti pois, mutta pyyhi partasi, ettei kermaa jää siihen! Nyt minä menen kuuntelemaan.

Ja tonttu seisoi ovella, ja ovi oli raollaan. Huoneessa ei ollut muita kuin matami ja seminaarilainen. He puhuivat »sielunlahjoista», niinkuin seminaarilainen niin kauniisti sanoi, jotka jokaisessa talossa ovat asetettavat padan ja pannun yläpuolelle.

— Herra Kisserup, sanoi matami, — nyt minä tässä yhteydessä näytän teille jotakin, mitä en vielä koskaan ole näyttänyt yhdellekään sielulle maan päällä, kaikkein vähimmin mieshenkilölle: pikku runoni. Toiset tosin ovat aika pitkiä. Olen antanut niille nimen: »Kilihelinää, kirjoittanut tanskalainen kave». Minä pidän niin paljon noista vanhoista kansanomaisista sanoista.

— Niitä tuleekin viljellä, sanoi seminaarilainen. — Täytyy kitkeä muukalaisuus pois kielestä.

— Niin minä teenkin! sanoi matami. — Ette koskaan kuule minun sanovan »plättyjä» tai »torttuja», minä sanon »ohukaisia» ja »leivoksia», — ja hän otti laatikosta vihon, jonka ympärillä oli vaalean vihreä paperi ja siinä kaksi mustetahraa.

— Tämä kirja on sangen vakava, sanoi hän. — Minulla on enemmän taipumusta surulliseen. Tässä nyt on »Huokaus yössä», »Iltaruskoni», ja »Kun minä sain Klemmensenin» — mieheni, sen te voitte sivuuttaa, vaikka se onkin vilpittömästi tunnettu ja ajateltu. »Emännän velvollisuudet» on paras pala. Kaikki ovat hyvin surullisia, siinä on minun voimani. Yksi ainoa kappale on leikillinen, siinä on muutamia hauskoja ajatuksia, jommoisia myöskin tulee ihmisen mieleen, ajatuksia — älkää naurako minulle! — ajatuksia — runoilijattarena-olosta. _Sitä_ ei tunne kukaan muu kuin minä itse, laatikkoni ja nyt myöskin te, herra Kisserup. Minä pidän runoudesta, se ottaa valtaansa, se kutittelee, hallitsee ja Vallitsee. Tämän olen lausunut runossa, jonka päällekirjoituksena on: »Pikku tonttu». Tunnettehan te tuon vanhan kansan uskon kotitontun kujeilusta kodissa. Minä olen ajatellut, että itse olen koti, ja että runous, tuntemukset minussa, ovat tonttu, henki, joka hallitsee. Sen voimaa ja suuruutta olen ylistänyt »Pikku tontussa». Mutta teidän täytyy kädellä ja suulla luvata minulle, ettette koskaan ilmaise sitä miehelleni tai kenellekään. Lukekaa se ääneen, että minä kuulen, ymmärrättekö kirjoitustani.

Ja seminaarilainen luki, ja matami kuunteli, ja pieni tonttu kuunteli. Hän kuunteli salaa, niinkuin tiedät, ja oli juuri tullut oven taakse, kun luettiin otsake: »Pikku tonttu».

— Sehän koskee minua! sanoi hän. — Mitä hän on mahtanut kirjoittaa minusta? Kyllä minä nyt nipistän häneltä, nipistän häneltä munat, nipistän häneltä kananpojat, ajan rasvan pois juottovasikasta: varokoon vain matami!

Ja hän kuunteli suu supussa ja korvat höröllään. Mutta kuta enemmän hän kuuli puhuttavan tontun voimasta ja kirkkaudesta, hänen vallastaan, matamiin — hänhän tarkoitti runotaitoa, niinkuin tiedät, mutta tonttu ymmärsi asiat otsakkeen mukaan, — sitä herttaisemmin hymyilivät pikku miehen kasvot, hänen silmänsä kiilsivät ilosta, hänen suupieliinsä tuli ylhäinen piirre, hän nosteli kantapäitään, seisoi varpaisillaan, kävi kokonaista tuumaa pitemmäksi entistään: hän oli ihastuksissaan siitä, mitä oli sanottu pikku tontusta.

— Matamissa on sielua ja paljon sivistystä! Miten olenkaan tehnyt sille naiselle väärin! Hän on pannut minut »Kilihelinäänsä», joka painetaan ja jota luetaan! Nytpä ei kissa saakaan juoda hänen kermaansa, sen minä teen itse. Yhdeltä kuluu vähemmän kuin kahdelta, siitä tulee aina säästöä, ja sen järjestyksen minä nyt tuon taloon ja pidän matamia arvossa ja kunniassa.

— Kuinka hän onkin ihmisen kaltainen, tuo tonttu! sanoi vanha kissa. — Kun matami vain suloisesti naukaisee, naukaisee hänestä itsestään, niin hän heti muuttaa mieltä. Matami on ovela!

Mutta hän ei ollut ovela, ovela oli tonttu, joka oli ihminen.

Jollet ymmärrä tätä tarinaa, niin kysy; mutta älä kysy tontulta äläkä matamilta.

PIETARI, PETTERI JA PEKKA.

On uskomatonta mitä kaikkea lapset meidän aikanamme tietävät! Tuskin enää voi keksiä mitä he eivät tiedä. Se, että haikara on tuonut heidät kaivosta tai myllylammikosta ja pieninä saattanut heidät isän ja äidin luo, on nyt niin vanha tarina, etteivät he enää usko sitä, ja se on kuitenkin ainoa oikea.

Mutta mitenkä joutuvat pienokaiset myllylammikkoon ja kaivoon, niin, sitä ei jokainen tiedä, mutta muutamat sen kuitenkin tietävät. Oletko tähtikirkkaana yönä katsellut taivasta, nähnyt monet tähdenlennot? On näyttänyt siltä kuin tähti olisi pudonnut ja kadonnut! Oppineimmatkaan eivät voi selittää, mitä he eivät itse tiedä. Mutta sen voi selittää, kun sen tietää. Taivaasta putoaa ikäänkuin pieni joulukynttilä, joka sammuu. Se on kipinä Jumalan sielusta, joka laskeutuu maata kohti, ja kun se tulee meidän tiheämpään, raskaaseen ilmaan, katoaa sen loisto. Jäljelle jää vain mitä eivät meidän silmämme saata nähdä, koska se on paljon ohuempaa kuin meidän ilmamme. Tänne on lähetetty taivaan lapsi, pieni siivetön enkeli; tuosta pienokaisestahan on määrä tulla ihminen. Hiljalleen liitää se ilman halki, ja tuuli kuljettaa sen kukkaseen. Se saattaa joutua lehdokkiini, voikukkaseen, ruusuun tai tervaneilikkaan. Siellä se makaa ja kasvaa, se on ilmava ja kevyt, kärpänen voi viedä sen mukanaan, saatikka sitten mehiläinen, ja ne tulevatkin vuorotellen etsimään makeutta kukkasesta. Jos nyt ilman lapsi sattuu olemaan tiellä, niin eivät ne potki sitä alas, sitä ne eivät raski tehdä. Ne asettavat sen lumpeenlehdelle aurinkoon, ja siitä se kierii ja kellahtaa veteen, missä se nukkuu ja kasvaa, kunnes haikara voi nähdä sen ja tuoda sen sellaiseen ihmisperheeseen, jossa toivotaan herttaista pienokaista. Mutta onko lapsi herttainen vai ei, se riippuu siitä, onko pienokainen juonut kirkasta vettä vai onko sen kurkkuun joutunut mutaa ja ankanruokaa. Se tekee maalliseksi. Haikara ottaa valikoimatta ensimmäisen, minkä se näkee. Toinen tulee hyvään taloon erinomaisten vanhempien luo, toinen tulee pahoihin ihmisiin, niin suureen kurjuuteen, että olisi ollut paljon parempi jäädä myllylammikkoon.

Pienokaiset eivät ensinkään muista, mitä unia ne näkivät lumpeenlehden alla, missä sammakot illoin lauloivat niille: »Koak, koak, roak, roak!» mikä merkitsee ihmiskielellä: katsokaa nyt että nukutte ja näette unta. Eivät he myöskään saata muistaa missä kukkasessa he ensin makasivat tai miltä se tuoksui. Ja kuitenkin heidän tultuaan täysi kasvaneiksi jokin ääni heissä sanoo: »siitä kukkasesta me pidämme eniten». Ja se on se, missä he makasivat ollessaan ilmanlapsia.

Haikara elää hyvin vanhaksi linnuksi ja se panee aina merkille, miten niiden pienokaisten käy, jotka se on tuonut, ja kuinka he maailmassa käyttäytyvät. Tosin se ei voi tehdä mitään niiden hyväksi tai muuttaa niiden elämänehtoja, sillä kun on oma perhe hoidettavana, mutta se ei koskaan päästä niitä mielestään.

Minä tunnen vanhan, hyvin kunnollisen haikaran, jolla on suuret pohjatiedot ja joka on tuonut monta pienokaista ja tietää niiden tarinan, — näihin tarinoihin sisältyy aina hiukan myllylammikon mutaa ja ankanruokaa. Minä pyysin sitä kertomaan pienen tarinan jonkun lapsen elämästä, ja se sanoi kertovansa yhden asemasta kolme, Petterisen talosta.

Ne olivat erittäin hieno perhe, nuo Petteriset, Mies oli yksi kaupungin kolmestakymmenestä kahdesta johtomiehestä, ja sehän oli suuri kunnia. Hän eli noita kolmeakymmentä kahta varten ja oli kolmenkymmenen kahden vuoden vanha. Silloin tuli haikara ja toi pienen Pietarin, jonka nimen lapsi sai. Seuraavana vuonna toi haikara taasen lapsen; häntä he kutsuivat Petteriksi. Ja kun kolmas tuotiin, sai se nimen Pekka, sillä nimet Pietari, Petteri ja Pekka sisältyvät nimeen Petterinen.

Heitä oli siis kolme veljestä, kolme tähdenlentoa, joista jokainen oli keinunut kukkasessaan, joutunut lumpeenlehden alle myllylammikkoon ja sieltä haikarannokassa Petterisen perheeseen, jonka talo sijaitsee kulmassa, tiedäthän sinä missä.

He vaurastuivat sekä ruumiillisesti että henkisesti ja tahtoivat päästä pitemmälle kuin kaupungin kolmekymmentäkaksi isää.

Pietari sanoi, että hän tahtoo ruveta ryöväriksi. Hän oli nähnyt kappaleen »Fra Diavolo» ja päättänyt omaksua ryövärin ammatin kauneimpana maailmassa.

Petteri tahtoi ruveta raikkumieheksi, ja Pekka, joka oli niin herttainen ja tottelevainen poika, paksu ja pyöreä, mutta pureskeli kynsiään, mikä oli hänen ainoa vikansa, Pekka tahtoi olla »isä». Tämän kukin heistä tiesi, kun heiltä kysyttiin, miksi he tahtovat ruveta maailmassa.

Ja sitten he joutuivat kouluun. Yhdestä tuli ensimmäinen ja toisesta tuli viimeinen ja yksi joutui keskelle, mutta silti saattoivat he olla yhtä hyvät ja yhtä viisaat, ja sitä he erittäin ymmärtäväisten vanhempiensa sanojen mukaan olivatkin. He joutuivat lastentanssiaisiin. He polttivat sikaria, kun ei kukaan nähnyt. He varttuivat tiedossa ja kokemuksissa.

Pietari oli pienestä pitäen riitainen, niinkuin ryövärin tulee olla; hän oli hyvin tottelematon poika, mutta se johtui siitä, sanoi äiti, että hänellä oli mato. Tottelemattomilla lapsilla on aina mato; mutaa vatsassa. Eräänä päivänä kohtasi hänen riitaisuutensa ja härkäpäisyytensä äidin uutta silkkihametta.

— Älä töni kahvipöytää, sinä Jumalan karitsaiseni! oli äiti sanonut. — Saattaisit kaataa kerma-astian ja minun uuteen silkkihameeseeni tulisi tahroja.

Ja tuo »Jumalan karitsa» tarttui varmoin käsin kerma-astiaan ja kaasi varmalla kädellä kerman suoraan mamman helmaan, jolloin mamma ei saattanut olla lausumatta: »Karitsa, karitsa! Se ei ollut kauniisti tehty, karitsa!» Mutta tahtoa lapsella oli, se täytyi hänen myöntää. Tahto osoittaa luonnetta, ja se on äidistä hyvin lupaavaa.

Hänestä olisi varmaan tullut oivallinen ryöväri, mutta siksi ei hän sananmukaisesti ruvennut. Hän oli vain ryövärin näköinen, kulki hattu lysyssä, kaula paljaana, pitkät hiukset hajalla. Hänestä piti tulla taiteilija, mutta taiteilija hän oli vain vaatteiltaan, muuten hän oli aivan haaparuusun näköinen. Kaikki ihmiset, joita hän piirsi, olivat haaparuusun näköiset, niin pitkät he olivat. Hän piti paljon siitä kukkasesta; hän olikin, haikaran sanojen mukaan, maannut siinä kukkasessa.

Petteri oli maannut voikukassa. Hänen suupielensä olivat aina ikäänkuin rasvassa, hän oli pinnaltaan keltainen; saattoi uskoa, että jos hänen poskeensa olisi leikannut haavan, niin siitä olisi tullut voita. Hän oli kuin syntynyt voikauppiaaksi ja hän olisi saattanut esittää omaa ammattikilpeään. Mutta sisällisesti, omassa itsessään hän oli »raikkumies»: Petterisen perheen musikaalinen puoli, mutta »tarpeeksi toistenkin puolesta», sanoivat naapurit. Hän teki yhdessä viikossa seitsemäntoista polkkaa ja yhdisti ne oopperaksi, jossa esiintyi torvi ja raikku. Hyi kuinka se olikin kaunis!

Pekka oli valkea ja punainen, pieni ja tavallinen, hän oli levännyt kaunokissa. Hän ei koskaan lyönyt takaisin, kun toiset pojat löivät häntä; hän sanoi olevansa järkevämpi ja järkevä antaa aina perään. Ensin hän kokosi kivikyniä, sitten sinettejä, sitten hän hankki pienen luonnontieteellisen kokoelman, jossa oli rautakalan luuranko, kolme sokeana syntynyttä rotanpoikaa spriissä ja täytetty myyrä. Pekalla oli tieteellistä mieltä ja silmää huomaamaan luontoa ja se oli ilahuttavaa sekä vanhemmista että Pekasta itsestäänkin. Hän oli mieluummin metsässä kuin koulussa, mieluummin luonnossa kuin kurituksessa. Hänen veljensä olivat jo kihloissa, kun hän vielä ajatteli vain vesilintujen munia käsittävän kokoelmansa täydentämistä. Hän tiesi pian paljon enemmän eläimistä kuin ihmisistä ja oli sitä mieltä, ettemme me voi vetää vertoja eläimelle siinä, mitä me pidämme korkeimpana: rakkaudessa. Hän näki että kun naaras-satakieli hautoi muniaan, niin istui isä-satakieli koko yön laulamassa pienelle vaimolleen: »Kluk! tsi tsi! lo lo li!» Sitä ei Pekka koskaan olisi saanut aikaan tai ruvennut yrittämäänkään. Kun haikara-emo makasi poikineen pesässä, seisoi haikara-isä koko yön yhdellä jalalla katonharjalla. Pekka ei olisi voinut seisoa tuntiakaan sillä tavalla. Ja kun hän eräänä päivänä tarkasteli hämähäkin verkkoa ja mitä siinä oli, niin hän aivan heitti mielestään aviosäädyn. Herra hämähäkki kutoo pyydystääkseen ajattelemattomia kärpäsiä, nuoria ja vanhoja, vereviä ja kuivuneita, hän elää kutoakseen ja elättääkseen perhettään, mutta rouva hämähäkki elää ainoastaan isää varten.. Pelkästä rakkaudesta hän syö hänet, hän syö hänen sydämensä, hänen päänsä, hänen vatsansa, vain hänen pitkät ohuet jalkansa jäävät hämähäkin verkkoon, missä hän ahersi koko perhettä tarkoittavien elatushuolten painamana. Se on puhdas totuus, suoraan luonnonhistoriasta ammennettuna. Tämän näki Pekka, tätä hän ajatteli. »Joutua sellaisen rakkauden kohteeksi vaimonsa puolelta, joutua hänen syötäväkseen väkivaltaisen rakkauden puuskassa — ei, niin pitkälle ei yksikään ihminen pääse, ja olisiko se suotavaakaan?»

Pekka päätti, ettei koskaan mene naimisiin, ettei koskaan anna tai ota vastaan suudelmaa — sehän olisi saattanut näyttää ensi askeleelta aviosäätyä kohti. Mutta yhden suudelman hän kuitenkin sai, sen, jonka me kaikki saamme, kuoleman suuren maiskusuudelman. Kun me olemme eläneet tarpeeksi kauan, saa kuolema käskyn: »Suutele pois!» ja niin on ihminen poissa. Jumala lähettää niin väkevän auringonsäteen, että silmissä mustenee. Ihmissielu, joka tuli maailmaan tähdenlentona, lentää takaisin tähdenlentona, mutta ei viipyäkseen kukkasessa tai nähdäkseen unia lumpeenlehden alla. Sillä on tärkeämpää tehtävää, se lentää suureen iäisyysmaahan; mutta millaista siellä on ja millaiselta siellä näyttää, sitä ei kukaan voi sanoa. Kukaan ei ole katsonut sinne, ei edes haikara, vaikka hän näkeekin kauas ja vaikka hän tietääkin niin paljon. Hän ei nyt tietänytkään enempää Pekasta, sen sijaan kyllä Pietarista ja Petteristä. Mutta heistä minä olin kuullut tarpeekseni, ja niin olet kai sinäkin. Kiitin siis haikaraa tästä kerrasta. Mutta nyt hän vaatii tästä pienestä tavallisesta tarinasta kolme sammakkoa ja yhden käärmeenpojan — hän ottaa maksun elintarpeina — aiotko sinä maksaa? Minä en aio! Minulla ei ole sammakkoja enempää kuin käärmeenpoikiakaan.

KÄTKETTY, MUTTA EI UNOHDETTU.

Oli Vanha talo, jota ympäröivät mutaiset vallihaudat laskusiltoineen. Silta oli useammin ylhäällä kuin alhaalla. Kaikki saapuvat vieraat eivät ole hyviä vieraita. Katonrajassa oli reikiä, joista saattoi ampua ja kaataa kiehuvaa vettä, jopa sulatettua lyijyä vihollisen niskaan, jos tämä tuli liian likelle. Sisäpuolella oli katto korkealla, ja se oli hyvin hyvä savun tähden, joka nousi takkavalkeasta, missä suuret, märät puukantturat paloivat. Seinillä riippui haarniskoihin puettujen miesten ja ylpeitten, kankeapukuisten rouvien kuvia. Ylpein kaikista kulki elävänä täällä sisällä, hänen nimensä oli Mette Mogens. Hän oli talon rouva.

Illansuussa tuli taloon ryövärejä. He löivät kuoliaaksi kolme hänen väestään, kahlekoiran myöskin, ja sitten he sitoivat Mette-rouvan koiran kahleisiin koirankopin luo ja asettuivat itse saliin, joivat viinin hänen kellaristaan ja kaiken hyvän oluen.

Mette-rouva seisoi koirankahleissa; hän ei edes saattanut haukkua.

Silloin tuli ryövärien renkipoika. Hän hiipi ihan hiljaa, jottei kuuluisi, sillä muuten he olisivat lyöneet hänet kuoliaaksi.

— Rouva Mette Mogens, sanoi poika, — muistatko, että isäni sinun miehesi eläessä ratsasti puuhevosella. Silloin sinä rukoilit hänen puolestaan. Hänen piti istua siinä, kunnes hänestä tulisi rampa, mutta sinä hiivit alas, niinkuin minä nyt hiivin. Omin käsin panit pienen kiven hänen molempien jalkojensa alle, jotta hän saisi levätä. Kukaan ei nähnyt sitä, tai he eivät olleet näkevinään — sinä olit nuori, armollinen rouva. Sen on isäni kertonut, ja sen minä olen kätkenyt mieleeni, mutta en unohtanut! Nyt minä päästän sinut, rouva Mette Mogens.

Ja he ottivat hevoset tallista ja ratsastivat tuulessa ja sateessa ja saivat ystäviä apuun.

— Se oli hyvä maksu pienestä palveluksesta vanhukselle, sanoi Mette Mogens.

— Kätketty ei ole unohdettu! sanoi poika.

Ryövärit hirtettiin.

* * * * *

Olipa vanha talo, se on vieläkin paikoillaan. Se ei ollut rouva Mette Mogensin, vaan toisen ylhäisen aatelissuvun oma.

Ollaan nykyajassa. Aurinko paistaa tornin kullattuun huippuun, pienet metsäiset saaret päilyvät kuin kukkavihkot vedessä, ja niiden ympärillä uiskentelevat villit joutsenet. Puutarhassa kasvaa ruusuja. Talon rouva itse on mitä hienoin ruusunlehti ja hohtaa iloa, hyvän teon iloa, hyvän teon, joka ei ole tapahtunut maailmalla, vaan sydämissä. Sinne se on kätketty, mutta ei unohdettu.

Nyt astelee hän talosta pienelle talon maalla olevalle mäkituvalle. Siinä asuu säryn murtama naisraukka. Pienen huoneen ikkuna on pohjoiseen päin, aurinko ei pääse sinne, nainen ei saata nähdä muuta kuin kappaleen maata korkeaan ojavalliin asti. Mutta tänään on auringonpaiste. Jumalan lämmin, ihana aurinko on huoneessa. Se tulee etelästä, uuden ikkunan läpi, siitä, missä ennen oli vain seinä.

Säryn murtama istuu lämpimässä auringonpaisteessa, näkee metsän ja rannan. Maailma on käynyt niin suureksi ja niin ihanaksi, ja sen on saanut aikaan yksi ainoa talon ystävällisen rouvan sana.

— Se sana oli niin helppo, se teko niin pieni! sanoo hän. — Ilo, jonka minä sain, oli sen sijaan äärettömän suuri ja siunattu!

Ja sentähden hän tekee niin paljon hyvää, ajattelee kaikkia köyhien majojen asukkaita ja rikkaiden talojen väkeä, joissa on murheellisia niissäkin. Se tapahtuu salaa ja kätkettynä, mutta Jumala ei ole sitä unohtanut.