Part 4

Ja pormestarin Lotta istui pianon ääressä. Hänen hienot sormensa liitivät yli koskettimien niin että soitto tunkeutui Pietarin sydämeen asti. Sydän kävi hänelle ikäänkuin liian suureksi, eikä tämä tapahtunut hänelle yhden kerran, vaan monta kertaa. Ja sitten hän eräänä päivänä tarttui noihin hienoihin sormiin ja tuohon siromuotoiseen käteen ja suuteli sitä ja hän katseli tytön suuriin ruskeihin silmiin. Jumala tietää mitä hän sanoi, me muut voimme vain arvata sen. Lotta punastui kaulaa ja olkapäitä myöten, hän ei vastannut sanaakaan. Samassa astui huoneeseen vieras, valtioneuvoksen poika, jonka korkea, kiiltävä otsa kaartui kauas niskaan asti. Ja Pietari istui kauan heidän parissaan, ja Lotta katsoi häneen mitä lempeimmin.

Illalla hän puheli kotona suuresta maailmasta ja kullanmurusta, joka kätkeytyi hänen viuluunsa.

Kuuluisuus!

— Tommelom, tommelom, tommelom! sanoi palorumpu. —- Nyt ovat Pietarin asiat hullusti, talossa taitaa olla tulipalo.

Seuraavana päivänä meni äiti torille.

— Tahdotko kuulla uutisia, Pietari, sanoi hän, — hauskoja uutisia. Pormestarin Lotta on mennyt kihloihin valtioneuvoksen pojan kanssa. Se tapahtui eilen illalla!

— Ei! sanoi Pietari ja hypähti tuolilta. Mutta äiti sanoi: Ihan totta. Hän oli saanut kuulla sen parturin vaimolta ja hänen miehensä taas oli kuullut sen suoraan pormestarin omasta suusta.

Ja Pietari kävi kalman kalpeaksi ja istuutui jälleen.

— Herra Jumala, mikä sinun on? sanoi äiti.

— Ei toki mitään! Anna minun vain olla, sanoi poika, ja kyyneleet vuosivat poskia pitkin.

— Rakas lapseni! Kullanmuruni! sanoi äiti ja itki. Mutta palorumpu lauloi sisäänpäin, ei ulospäin:

— Kuoli Lotta, se on totta! Niin, nyt se laulu loppui!

* * * * *

Laulu ei loppunut, jäljellä oli vielä monta värssyä, pitkiä värssyjä, kauneimmat värssyt, elämän kullanmurut!

— Hän kulkee ja on olevinaan! sanoi naapurin vaimo.

— Koko maailman pitää lukea kirjeet, joita äiti saa kullanmurultaan, kuulla mitä lehdet sanovat hänestä ja hänen viulustaan. Rahoja poika lähettää äidilleen, ja niitä tämä kyllä nyt tarvitseekin, kun on tullut leskeksi.

— Hän soittaa keisareille ja kuninkaille, sanoi kaupungin soittoniekka. — Se ei ole ollut minun osani, mutta hän on oppilaani eikä unohda vanhaa opettajaansa.

— Isähän uneksi, sanoi äiti, — että Pietari tuli kotiin sodasta rinnassa hopearisti. Hän ei saanut sitä sodassa, siellä onkin vaikeampaa saada. Nyt hänellä on ritariristi. Olisipa isä saanut nähdä sen!

— Kuuluisa! sanoi palorumpu, ja syntymäkaupunki sanoi niinikään: rumpalin poika, punatukkainen Pietari, Pietari, jonka he olivat nähneet pienenä, jalassa puukengät, nähneet rumpalina ja soittamassa tanssiin — kuuluisa!

— Hän soitti meille ennenkuin hän soitti kuninkaille! sanoi pormestarinrouva. — Hän oli siihen aikaan aivan pikiintynyt Lottaan. Hän kurotti aina korkealle. Siihen aikaan se oli nenäkästä ja typerää. Oma mieheni nauroi, kun hän kuuli siitä höpötyksestä. Nyt on Lotta valtioneuvoksen rouva.

Kullanmuru oli kätketty sen köyhän lapsen sydämeen ja sieluun, joka pienenä rumpalina pärrytti: »mars, eteenpäin!» Voitonlyöntejä niille, jotka olivat olleet väistymäisillään. Hänen sydämessään oli kullanmuru, sävelten tulva. Hänen viulunsa soi ikäänkuin sen sisällä olisi ollut kokonaiset urut, ikäänkuin kaikki kesäyön keijukaiset olisivat tanssineet sen yli. Saattoi kuulla rastaan vihellyksen ja ihmisen täyteläisen äänen. Sentähden puhkesivat sydämet innostuksen myrskyyn ja kantoivat hänen nimeään kautta maiden. Oli suuri tulipalo, innostuksen tulipalo.

— Ja sitten hän on niin kaunis! sanoivat nuoret naiset ja vanhat niinikään. Ja vanhimmat hankkivat kuuluisain hiuskiharoiden albumin vain voidakseen pyytää kiharan nuoren viulunsoittajan tuuheista, kauniista hiuksista, murun, kullanmurun.

Ja poika astui rumpalin köyhään tupaan hienona kuin prinssi, onnellisempana kuin kuningas. Silmät olivat niin kirkkaat, kasvot kuin päivänpaiste, ja hän sulki äitinsä syliinsä ja suuteli hänen lämmintä suutaan ja itki niin onnellisena kuin ihminen itkee ilosta. Ja poika nyökkäsi jokaiselle tuvan vanhalle huonekalulle, piirongille, sen teekupeille ja kukkalaseille. Hän nyökkäsi vetosohvalle, missä hän pienenä oli nukkunut. Mutta vanhan palorummun otti hän keskelle lattiaa, ja hän sanoi sekä äidille että rummulle:

— Tänään olisi isä pärryttänyt. Nyt minun täytyy tehdä se! Ja hän pärrytti rumpua ikäänkuin olisi ollut oikea ukkosilma. Ja rumpu tunsi saaneensa osakseen niin paljon kunniaa että sen kalvo repesi.

— Sillä pojalla on hyvä nyrkki! sanoi rumpu. — Nyt olen saanut häneltä muiston ainiaaksi! Odotan vain, että äitikin repeää iloitessaan kullanmurusestaan.

Se oli tarina kullanmurusta.

MYRSKY MUUTTAA KILPIÄ.

Vanhaan aikaan, kun äidinisä vielä oli aivan pieni poika ja kulki punaisissa housuissa, punaisessa takissa, nauha sidottuna solmuun vyölle ja sulka hatussa — sillä sellaisissa vaatteissa kulkivat hänen lapsuudessaan pienet pojat, kun he olivat oikein juhla-asussa — silloin oli moni asia toisin kuin nyt. Silloin oli kadulla usein sellaista komeutta, jota me emme näe, se kun on poistettu, se kun on käynyt niin vanhanaikaiseksi. Mutta hauskaa on kuulla isoisän kertovan siitä.

Siihen aikaan oli varmaan komea katsella, miten suutarit muuttivat kilpiä, kun heidän ammattikuntansa vaihtoi taloa. Heidän silkkilippunsa liehui. Siihen oli maalattu suuri saapas ja kaksipäinen kotka. Nuorimmat kisällit kantoivat »tervetuloa» ja laatikkoa ja heillä oli punaiset ja valkeat nauhat liehumassa alas paidanhihoista. Vanhemmat kantoivat paljastettua miekkaa, jonka kärkeen oli pistetty sitruuna. Musiikkia oli kadun täydeltä, ja kaikista kaunein soittokone oli »lintu», joksi vaari kutsut suurta, puolikuulla ja kaikenkaltaisella helisevällä rojulla varustettua tankoa, oikeaa turkkilaista musiikkia. Sitä nostettiin ja heilutettiin, se helisi ja soi, ja oikein koski silmiin, kun näki auringon paistavan kaikkeen sen kultaan, hopeaan tai messinkiin.

Kulkueen edessä juoksi harlekiini puettuna vaatteisiin, jotka olivat ommellut kokoon kaikenkaltaisista värillisistä tilkuista, mustana kasvoiltaan ja päässä tiukusia niinkuin rekihevosella. Ja sitten hän läiskäytti puista kalistintaan keskelle kansanjoukkoa; se läiskähti, tuottamatta kipua, ja ihmiset tyrkkivät toisiaan päästäkseen taaksepäin ja päästäkseen eteenpäin. Pienet pojat ja tytöt kompastuivat ja kaatuivat suoraan katuojaan. Vanhat matamit tuuppivat kyynärpäillään, olivat happaman näköisiä ja riitelivät. Toinen nauroi, toinen puheli. Kansaa oli portailla ja ikkunoissa, vieläpä katollakin. Aurinko paistoi. Pikkuisen sadetta saivat he myöskin niskaansa, mutta se oli hyvä maamiehelle, ja kun he kastuivat oikein läpimäräksi, niin se oli maalle todellinen siunaus.

Oi kuinka vaari osasi kertoa! Hän oli pienenä poikana nähnyt koko tuon komeuden sen suurimmassa loistossa. Ammattikunnan vanhin kisälli piti puheen telineiltä, mihin kilpi ripustettiin, ja puhe oli runomittainen, ikäänkuin se olisi ollut runoksi sepitetty, ja niinhän se olikin. He olivat kolmeen mieheen tehneet sen ja ensin juoneet kokonaisen punssimaljan saadakseen sen oikein onnistumaan. Ja kansa huusi puheelle hurraata, mutta vielä enemmän huudettiin hurraata harlekiinille, kun hän tuli telineelle ja matki puhetta. Narri piti mainiota narripeliä ja joi simaa viinalaseista, jotka hän sitten viskasi väkijoukkoon, joka otti ne kiinni ilmasta. Vaarilla oli yksi näitä; sen oli kalkinpolttaja saanut kiinni ja lahjoittanut hänelle. Se oli oikein hauskaa. Ja kilpi riippui kukkien ja vihannan koristamana uuden ammattikuntatalon seinällä.

Sellaista komeutta ei ikänä unohda, vaikka tulisi kuinka vanhaksi, sanoi vaari, eikä hän sitä unohtanutkaan, vaikka hän sai nähdä paljon muuta komeutta ja loistoa ja kertoi siitäkin. Mutta hauskinta oli kuitenkin kuulla hänen kertovan kilven muuttamisesta suuressakin kaupungissa.

Isoisähän matkusti pienenä sinne vanhempiensa kanssa. Hän ei silloin ollut koskaan nähnyt maan suurinta kaupunkia. Kadulla oli siellä niin paljon väkeä, että hän luuli muutettavan kilpeä, ja siellä oli paljon kilpiä muutettavana. Olisi saattanut täyttää satoja huoneita kuvilla, jos ne olisi ripustettu sisäpuolelle eikä ulkopuolle. Siellä oli niinmuodoin kaikenlaisia ihmisten vaatteita esitettynä räätälin taulussa; hän taisi neuloa karkeat ihmiset hienoiksi. Siellä oli tupakkatyöntekijäin kilpi, johon oli maalattu mitä herttaisimpia pikkupoikia — nämä polttivat sikaria, niinkuin todellisuudessa. Toisissa kilvissä oli voita ja rasvasilliä, papinkauluksia ja ruumisarkkuja ja sitten vielä kirjoituksia ja ilmoituksia. Saattoi huoleti päiväkauden kulkea edestakaisin katuja katsellen kuvia, ja samalla tuli tietämään, mitä ihmisiä täällä asui; he olivat itse ripustaneet kadulta kilpensä, ja se on varsin hyvä, arveli vaari, ja on niin opettavaista suuressa kaupungissa tietää, mitä seinien sisäpuolella asuu.

Mutta sitten sattui ihmeellinen kilpijuttu, juuri kun vaari tuli kaupunkiin. Hän on itse kertonut sen, eikä hänellä ollut mitään kujetta mielessä, niinkuin äiti sanoi hänellä olevan, kun hän tahtoi saada minua uskomaan jotakin. Hän näytti aivan luotettavalta.

Ensimmäisenä yönä, kun hän oli tullut suureen kaupunkiin, nousi siellä hirvein ilma, mistä koskaan on luettu sanomalehdessä: ilma, jonka kaltaista ei oltu nähty miesmuistiin. Koko ilma oli täynnä kattotiiliä, vanhat aitaukset menivät nurin, niin, olipa rattaita, jotka itsekseen vierivät pitkin katua vain pelastuakseen. Ilmassa toitotti, ulvoi ja ryski, myrsky oli kauhistuttava. Kanaalien vesi vyöryi aivan yli paalutetun rannan, se ei tietänyt missä se uskaltaisi olla. Myrsky lensi yli kaupungin ja tempasi savupiiput mukanaan. Useampi vanha, ylpeä kirkontornin huippu sai kumartua eikä koskaan ole noussut siitä suoraksi.

Muuankin kilpi riippui vastapäätä vanhan rehellisen palomestarin asuntoa, palomestarin, joka aina toi paikalle viimeisen ruiskun. Myrsky ei suonut hänelle tuota pientä kilpeä, se repi sen irti tappineen päivineen ja kolisten kieritteli pitkin katua. Ja kumma kyllä, kilpi pysähtyi sen talon edustalle, missä asui köyhä puuseppäraukka, joka viime tulipalossa oli pelastanut kolmen ihmisen hengen. Mutta kilpi ei tätä tehdessään ajatellut mitään.

Parturin kilpi suurine messinkilautasineen riuhtoutui irti ja kulkeutui oikeusneuvoksen ikkunasyvennykseen. Ja se tuntui miltei kuin häijyydeltä, sanoi koko naapuristo, sillä kaikkein lähimmät ystävät kutsuivat rouvaa »partaveitseksi». Hän oli hyvin viisas, hän tiesi ihmisistä enemmän, kuin ihmiset itse tiesivät itsestään.

Kilpi, johon oli piirretty kuiva kapakala, lensi oven yläpuolelle taloon, missä asui muuan sanomalehtimiesherra. Se oli rumaa pilaa; kilpi ei ensinkään ajatellut, ettei sanomalehtimiehen kanssa ole leikkimistä. Hän on kuningas omassa lehdessään ja oman mielipiteensä valtakunnassa.

Viirikukko lensi naapurin katolle ja siellä se seisoi kuin mikäkin mustin ilkimys, sanoivat naapurit.

Tynnyrintekijän tynnyri joutui »Naisten koristuksia» ilmoittavan kirjoituksen alle.

Erään ruokalan ruokalistan, joka raskaissa kehyksissä riippui ovella, toimitti myrsky juuri sen teatterin sisäänkäytävälle, minne ei ihmisiä koskaan tullut. Se oli hullunkurinen julistus: »Piparjuurilientä ja täytettyä kaalinpäätä». Mutta silloinpa sinne tuli väkeä!

Turkkurin ketunnahka, jota hän käyttää kunniallisena kilpenään, siirtyi sen nuoren miehen asunnon kellonnuoraan, joka aina meni aamukirkkoon, muistutti aivan alaspäästettyä sateenvarjoa, pyrki totuuteen ja oli tätinsä sanojen mukaan »esikuvallinen».

Kirjoitus. »Korkeampi naisopisto» siirtyi biljardiklubille, ja opisto itse sai kilven: »Täällä imetetään lapsia pullolla». Se ei ole ensinkään sukkelaa, vaan häijyä, mutta myrsky oli sen nyt tehnyt eikä sille voinut mitään.

Se oli kauhistuttava yö. Ja aamulla, ajattelehan vain, olivat melkein kaikki kaupungin kilvet muutetut. Ja muutamissa paikoin se oli tapahtunut niin ilkeästi, ettei vaari tahtonut siitä kertoakaan, vaan naureskeli itsekseen — sen minä kyllä näin, ja mahdollisesti hänellä oli jotakin korvan takana.

Ihmisparat tuossa suuressa kaupungissa, varsinkin vieraat, erehtyivät tykkänään ihmisistä, eikä muu ollutkaan mahdollista, kun he kulkivat kilpien mukaan. Toiset pyrkivät hyvin vakavaan kokoukseen, jossa tuli olla vanhempaa väkeä ja oli keskusteltava mitä tärkeimmistä asioista, ja joutuivatkin remuavaan poikakouluun, jossa juuri oltiin hyppäämäisillään pöydälle. Oli sellaisia, jotka erehtyivät kirkosta ja teatterista, ja se on sentään kauheaa!

Sellaista myrskyä ei nyt meidän päivinämme ole ollut koskaan, vain vaari on sen nähnyt ja aivan pienenä. Sellaista myrskyä ei ehkä tule meidän aikanamme, mutta lastenlapsemme ehkä näkevät sen. Silloin meidän todella täytyy toivoa ja rukoilla, että he pysyvät sisällä, kun myrsky muuttaa kilpiä.

TEEKANNU.

Oli ylpeä teekannu, se oli ylpeä porsliinistaan, ylpeä pitkästä nokastaan, ylpeä leveästä korvastaan. Sillä oli jotakin edessäpäin ja takana, nokka edessä ja korva takana, ja siitä se puhui. Mutta se ei puhunut kannestaan, sillä kansi oli rikki, se oli paikattu, siinä oli vika, eikä vioistaan kukaan itse puhu, sen tekevät kyllä muut. Kupit, kerma- ja sokeriastia, koko teekalusto kyllä tuli muistamaan kannen huonouden ja puhumaan siitä enemmän kuin hyvästä korvasta ja erinomaisesta nokasta, sen tiesi teekannu.

— Minä tunnen heidät, sanoi se itsekseen, — tunnen kyllä myöskin puutteeni, ja minä tunnustan sen, siinä ilmenee minun nöyryyteni, minun vaatimattomuuteni. Vikoja meillä on kaikilla, mutta lahjoja ei sovi kieltää. Kupit saivat korvan, sokerirasia kannen ja minä sain molemmat ja lisäksi semmoista, mitä ne eivät koskaan saa: minä sain nokan, ja se tekee minut teepöydän kuningattareksi. Sokerirasia ja kerma-astia saavat palvella makua, mutta minä olen antava puoli, hallitseva, minä levitän siunausta janoiseen ihmiskuntaan. Minun sisässäni muokkautuvat kiinalaiset lehdet kiehuvassa, mauttomassa vedessä.

Tämän kaiken sanoi teekannu uljaan nuoruutensa aikana. Se seisoi katetulla pöydällä, mitä hienoin käsi nosti sitä, mutta tuo hieno käsi oli kömpelö, teekannu putosi, nokka meni poikki, korva meni poikki, kannesta ei kannata puhuakaan, siitä on tarpeeksi puhuttu. Teekannu makasi pyörtyneenä lattialla, kiehuva vesi valui maahan. Se oli saanut kovan kolauksen. Ja kovinta oli, että hänelle naurettiin, hänelle, eikä kömpelölle kädelle.

— Sitä muistoa en koskaan saa mielestäni! sanoi teekannu, kun se sitten kertasi mielessään oman elämänkulkunsa. — Minua sanottiin invaliidiksi, minut pantiin nurkkaan ja lahjoitettiin seuraavana päivänä eräälle vaimolle, joka kerjäsi paistinrasvaa. Minä jouduin köyhyyteen, olin sekä sisällisesti että ulkonaisesti mykkänä. Mutta minun siinä seisoessani alkoi parempi elämäni: ensin on ollut jonakin ja sitten muuttuu aivan toiseksi.

Minuun pantiin multaa, se merkitsee teekannulle hautausta, mutta multaan pantiin kukkasipuli. Kuka sen pani, kuka sen antoi, sitä en tiedä — se annettiin — kiinalaisten lehtien ja kiehuvan veden, särkyneen korvan ja piipun korvaukseksi. Ja sipuli oli maassa, sipuli oli minussa, siitä tuli minun sydämeni, minun elävä sydämeni, sellaista ei minulla ollut koskaan ollut.

Minussa oli elämää, voimaa ja voimia. Valtimo löi, sipuli iti, se oli pakahtumaisillaan ajatuksista ja tunteista. Ne puhkesivat kukkaan. Minä näin sen, minä pidin sitä sylissäni ja sen kauneuden takia unohdin oman itseni. Onnellista on unohtaa itsensä muiden tähden! Se ei sanonut minulle kiitostakaan, se ei ajatellut minua. Sitä ihailtiin ja ylistettiin. Minä olin siitä niin iloissani — miten iloinen se itse mahtoikaan olla!

Eräänä päivänä kuulin sanottavan, että se ansaitsisi paremman ruukun. Minut lyötiin keskeltä kahtia, minuun koski kauheasti. Mutta kukka joutui parempaan ruukkuun — ja minut viskattiin pihalle, missä minä makaan vanhana rämänä. Mutta minulla on muistoni, niitä ei minulta voida riistää.

KANSANLAULUN LINTU.

On talviaika. Maan lumipeite on kuin tunturista hakattua marmoria. Ilma on seesteinen ja kirkas, tuuli terävä kuin menninkäisten takoma miekka, puut näyttävät valkeilta koralleilta, kukkivilta mantelin oksilta. Täällä oli raikasta kuin korkeilla Alpeilla. Kaunis on yö revontulineen ja lukemattomine tuikkivine tähtineen.

Myrskyt tulevat, pilvet nousevat, puistelevat kätköistään joutsenen untuvia. Lumihiutaleet lentelevät, peittävät rotkotiet ja talot, avonaiset kentät ja ahtaat kadut. Mutta me istumme rauhallisessa tuvassa, hehkuvan uunin ääressä; täällä kerrotaan vanhoista ajoista, ja me kuuntelemme satua.

Aavan meren rannalla oli jättihauta, sillä istui keskiyön hetkellä haudatun sankarin haamu; hän oli ollut kuningas. Kultainen vanne välkkyi hänen otsansa ympärillä, hiukset liehuivat tuulessa, hän oli puettuna rautaan ja teräkseen. Hän painoi alakuloisena alas päätään ja huokasi kadotetun sielun tavoin syvässä tuskassa.

Laiva kulki ohi. Miehet laskivat ankkurin ja nousivat maihin. Heidän joukossaan oli laulaja. Hän astui kuninkaallisen hahmon luo ja kysyi: Miksi sinä suret ja kärsit?

Silloin kuollut vastasi: Ei kukaan ole laulanut minun elämäntyöstäni se on kuollutta ja mennyttä. Laulu ei ole kantanut sitä yli maiden, vienyt ihmisten sydämiin. Sentähden ei minulla ole lepoa eikä rauhaa.

Ja hän kertoi teoistaan ja sankaritöistään, jotka hänen aikansa oli tuntenut, mutta joista ei se ollut laulanut, kun ei sillä ollut runoilijaa.

Silloin tarttui vanha laulaja harpun kieliin, lauloi sankarin nuorekkaasta rohkeudesta, miehuuden voimasta ja hyvän työn suuruudesta. Vainajan kasvot loistivat kuin pilven reuna kuutamolla: iloisena ja onnellisena kohosi hahmo ylös loistaviin säteihin, jotka hävisivät kuin revontulten väläys. Näkyi vain vihreä kumpu kirjoituksettomine kivineen. Mutta kielten viimeisen helähdyksen soidessa lensi yli kummun pieni lintu; se tuntui lähtevän harpusta. Se oli mitä kaunein laululintu, sillä oli rastaan sointuva vihellys, ihmissydämen sielukas sykintä, kotimaan ääni sellaisena kuin muuttolintu sen kuulee. Pikkulintu lensi yli tunturin, yli laakson, yli metsän ja maiden: se oli kansanlaulun lintu, joka ei koskaan kuole.

Me kuulemme laulun, me kuulemme sen nyt täällä tuvassa, talvi-iltana, kun valkeat mehiläiset parveilevat ulkona ja tuuli puhaltaa väkevin puuskin. Lintu ei laula meille yksin sankarin kuolinlaulua, se laulaa suloisia, lempeitä rakkauslauluja, niin täyteläisiä ja niin monta, lauluja, jotka ylistävät pohjolan uskollisuutta. Satu elää sen sävelissä ja sanoissa, sen rinnassa on sananlaskuja ja laulunsäkeitä, jotka niinkuin vainajan kielen alle pannut runot panevat sen puhumaan ja me tunnemme sen kotimaan, tunnemme kansanlaulun linnun.

Vanhoina pakana-aikoina, viikinkien aikana, riippui sen pesä laulajan harpun kielissä. Ritarilinnan aikana, kun nyrkki piteli oikeuden vaakaa, kun voima oli oikeutta, talonpoika ja koira vaihtokaupassa olivat samanarvoiset — mistä laululintu silloin löysi suojaa ja turvaa? Raakuus ja alhaisuus eivät ajatelleet sitä. Ritarilinnan ulkonevassa komerossa, missä linnanrouva istui pergamentin ääressä kirjoittaen muistiin lauluja ja satuja, joita turvemajan kiltti muori ja kiertelevä kulkukauppias penkillä hänen vieressään kertoivat hänelle, siellä liihoitteli ja lenteli heidän yläpuolellaan laulaen ja visertäen lintu, joka ei koskaan kuole, niinkauan kuin maan päällä on turve sen jalan astuttavaksi, kansanlaulun lintu.

Nyt laulaa se meille täällä sisällä. Ulkona on lumipyry ja yö. Se panee runoja meidän kielemme alle, me tunnemme kotimaan. Jumala puhuu meille, äitimme kieltä kansanlaulun linnun sävelissä. Vanhat muistot nousevat, haalistuneet värit nuortuvat, satu ja laulut valmistavat siunauksen juoman, joka kohottaa mieltä ja ajatusta, niin että ilta muodostuu joulujuhlaksi. Lunta tuiskuaa, jää paukkuu, myrsky hallitsee, sillä on valta, se on herra, mutta ei Herra Jumala. S On talviaika. Tuuli on terävä kuin menninkäisten takoma miekka. Lunta tuiskuaa, meistä tuntuu siltä kuin olisi tuiskunut päiväkausia ja viikkokausia ja että suurta kaupunkia peittää ääretön lumivuori, raskas talviyön unennäkö. Kaikki siellä on peitossa ja näkymättömänä, ainoastaan kirkon kultainen risti, uskon vertauskuva, kohoaa lumihaudasta paistaen sinisessä ilmassa, kirkkaassa auringonpaisteessa.

Ja yli haudatun kaupungin lentävät taivaan linnut, sekä pienet että suuret. Ne piipattavat ja laulavat, taitonsa mukaan, jokainen lintu omalla äänellään.

Ensin tulee varpusten parvi. Niiden piipatus koskee kaikkea sitä pientä, mikä tapahtuu kadulla ja kujilla, pesässä ja talossa. Ne tietävät tarinoita sekä kadun varrelta että takapihalta.

— Me tunnemme haudatun kaupungin! sanovat ne.

— Kaikki elävä siellä pipattaa, pip, pip!

Mustat korpit ja varikset lentävät yli valkean lumen.

— Kaivakaa, kaivakaa, kraa, kraa! huutavat ne. — Siellä syvällä on vielä jotakin, joka kelpaa kupuun, se on tärkeintä. Sitä mieltä ovat useimmat tuolla pohjalla, ja se mielipide on hyvä, kraa, kraa!

Villit joutsenet tulevat humisevin siivin ja laulavat siitä ihanasta ja suuresta, joka vieläkin versoaa niiden ihmisten ajatuksista ja sydämistä, jotka ovat nukkuvassa kaupungissa lumikerrosten alla.

Kuolema ei asu siellä, elämä siellä rehoittaa. Sävelissä me sen tajuamme. Ne pauhaavat esiin kuin kirkon uruista, vakaavat mielemme kuin keijukaiskummun soitto, kuin Ossianin laulut, kuin valkyrian humisevat siivenlyönnit. Mikä yhteissointu! Se tunkeutuu sydämiimme, kohottaa ajatuksemme, me kuulemme kansanlaulun linnun; ja tällä hetkellä tulvii ylhäältä Jumalan lämmin henkäys, jäävuori halkeilee, aurinko paistaa siihen, kevät tulee, linnut tulevat, tulevat uudet suvut, rinnassa suuret kotoiset sävelet. Kuule vuoden kuolinlaulua: lumipyryn voimaa, talviyön raskasta unennäköä! Kaikki sulaa, kaikki kohoaa kansanlaulun linnun ihanaan lauluun, kansanlaulun linnun, joka ei koskaan kuole.

PIENET VIHREÄT.

Ikkunalla kasvoi ruusupuu. Vielä äskettäin se oli tuore ja raikas, nyt se näytti sairaalta, se kärsi jostakin.

Siihen oli tullut majoitusväkeä, joka söi sitä — muuten hyvin säädyllistä, vihreään univormuun puettua majoitusväkeä.

Minä puhuttelin erästä noista majoitetuista; hän oli vasta kolmen päivän vanha ja kuitenkin jo isoisä. Tiedätkö, mitä hän sanoi? Totta se oli mitä hän sanoi: hän puhui itsestään ja koko majoituksesta.

— Me olemme merkillisin rykmentti kaikista elävistä olennoista maan päällä. Lämpimänä aikana me synnytämme eläviä poikasia, ilmahan silloin on suotuisa. Me menemme heti kihloihin ja vietämme häitä. Kylmemmäksi ajaksi me munimme munia: pienokaiset pysyvät niissä lämpiminä. Viisain kaikista eläimistä, muurahainen — me kunnioitamme sitä suuresti — tutkii meitä, antaa meille arvoa. Se ei heti syö meitä, se ottaa meidän munamme, panee ne oman perheensä yhteiseen kekoon, alikertaan, asettaa meidät, asiantuntevasti numeroiden, vieretysten, kerroksittain, niin että munasta joka päivä voi lähteä tuore olio. Sitten ne panevat meidät talliin, puristavat meidän takajalkojamme, lypsävät meitä niin että me kuolemme. Se on erittäin miellyttävää. Niiden kielessä annetaan meille mitä herttaisin nimi: »soma pieni lypsylehmä!» Kaikki muurahaisen järjellä varustetut eläimet kutsuvat meitä sillä nimellä, ainoastaan ihmiset eivät, ja se on meitä kohtaan loukkaus, ihan siinä menettää makeutensa — ettekö voi kirjoittaa sitä vastaan, ettekö voi selittää heille asian oikeaa laitaa, noille ihmisille! He katselevat meihin niin tyhminä, katselevat karsain silmin sentähden että me syömme ruusunlehtiä, vaikka he itse syövät kaikkia eläviä olentoja, kaikkea mikä kasvaa ja viheriöi. He kutsuvat meitä mitä halveksivimmalla nimellä, mitä inhoittavimmalla nimellä — en mainitsekaan sitä, hyi! Voin pahoin, en saata sitä lausua, en ainakaan univormussa, ja minä olen aina univormussa.