Part 3

On lehtien putoamisen aika seuraavana vuonna, on haaksirikkojen aika, nyt tulee jäätävä talvi. Valkeat mehiläiset parveilevat, ne pistävät kasvoihin, kunnes itse sulavat.

Tänään on aikamoinen pakkanen, sanovat ihmiset, kun he ovat pistäytyneet ovesta ulos. Jens Glob seisoo niin ajatuksiinsa vaipuneena, että hänen kiinteä takkinsa kärventyy, jopa siihen palaa reikä.

— Sinä Börglumin piispa, kyllä minä sinut nujerran! Paavin kaapun alla ei laki saavuta sinua, mutta Jens Glob sinut saavuttaa!

Ja niin hän kirjoittaa kirjeen langolleen herra Oluf Haselle Sallingiin käskien häntä tulemaan jouluaattona iltamessuun Hvidbergin kirkkoon: piispa tulee toimittamaan siellä messun, sentähden matkustaa hän Börglumista Thylandiin — sen tietää ja tuntee Jens Glob.

Niitty ja suo ovat jään ja lumen peitossa, ne kantavat sekä hevosen että ratsastajan, koko saaton, piispan pappeineen ja palvelijoineen. He ratsastavat lyhyintä tietä läpi hauraan kaislikon, missä tuuli suhisee niin surullisesti.

Puhalla messinkitorveesi, sinä ketunnahkoihin puettu pelimanni! Se kuuluu hyvältä kirkkaassa ilmassa. Niin ratsastavat he yli nummen ja suon, joka on Fata Morganan laitumena lämpimän kesän aikaan, ratsastavat etelää kohti, pyrkien Hvidbergin kirkolle.

Lujemmin puhaltaa tuuli torveensa, nousee myrsky, Jumalan ilma, joka kasvamistaan kasvaa. Kohti Jumalan huonetta tässä Jumalan ilmassa kulkee tie. Jumalan huone pysyy paikallaan, mutta Jumalan ilma kiitää yli maiden ja soiden, yli vuonon ja meren. Börglumin piispa saapuu kirkolle — sinne herra Oluf Hase tuskin ennättää, ratsastakoon hän kuinka lujaan tahansa. Hän saapuu miehineen toiselle puolelle vuonoa Jens Globin avuksi: nyt haastetaan piispa Korkeimman tuomioistuimen eteen.

Jumalanhuone on käräjäsalina, alttaripöytä käräjäpöytänä. Kynttilät raskaissa messinkijaloissa ovat jo kaikki sytytetyt. Myrsky lukee syytöksen ja tuomion. Ilma kulkee humisten yli suon ja nummen, yli vierivien vesien. Ei yksikään lautta kuljeta ihmisiä vuonon yli tällaisessa Jumalan ilmassa. Oluf Hase seisoo Ottesundin luona. Siellä päästää hän miehensä menemään, lahjoittaa heille hevosen ja haarniskan, antaa heille luvan lähteä kotiin ja käskee viedä terveiset vaimolleen. Yksinään tahtoo hän panna alttiiksi elämänsä myrskyävässä vedessä. Mutta heidän on todistettava hänestä, ettei ole hänen syynsä, että Jens Glob on avutta Hvidbergin kirkon edustalla. Uskolliset palvelijat eivät jätä häntä, he seuraavat häntä syvään veteen. Kymmenen heistä vie vesi. Oluf Hase itse ja kaksi hänen palvelijapoikaansa pääsevät toiselle rannalle, mistä heidän on vielä ratsastettava neljä penikulmaa.

Keskiyö on mennyt, on jouluyö. Tuuli on tyyntynyt, kirkko on valaistu, loistava valo hohtaa ruuduista yli niityn ja nummen. Iltamessu on aikaa sitten päättynyt, Jumalan huoneessa vallitsee hiljaisuus, saattaa kuulla vahan putoilevan kynttilästä lattian kiveen. Nyt tulee Oluf Hase.

Asehuoneessa toivottaa Jens Glob hänelle:

— Hyvää päivää! Nyt minä olen sopinut piispan kanssa!

— Vai sen sinä olet tehnyt! sanoo Oluf. — Silloin et sinä enempää kuin piispakaan pääse elävänä kirkosta!

Ja miekka lentää tupesta ja Oluf Hase iskee niin että lauta halkeaa kirkon ovessa, jonka Jens Glob läjäyttää kiinni hänen ja itsensä välille.

— Maltahan, rakas lanko, katso ensin miten on sovittu! Olen lyönyt piispan ja kaikki hänen miehensä. He eivät enää hiiskahda sanaakaan asiasta, enkä minäkään kaikesta vääryydestä, joka on kohdannut äitiäni.

Punaisella karrella palavat kynttilät alttarilla, mutta punaisempana hohtaa lattia: siinä makaa verissään piispa otsa halki, ja surmattuina makaavat kaikki hänen palvelijansa. Äänetön hiljaisuus vallitsee pyhänä jouluyönä.

Mutta kolmannen joulupäivän iltana soittavat Börglumin kellot ruumissoittoa. Murhattu piispa ja tapetut palvelijat asetetaan näytteille mustan katoksen alle, jota ympäröivät suruharsoihin käärityt haarakynttiläjalat. Puettuna hopeaiseen kaapuun, käyräsauva voimattomassa kädessään, makaa vainaja, kerran niin mahtava herra. Pyhä sauhu tuoksuu, munkit laulavat. Se kaikuu kuin valitus, se kaikuu kuin vihan ja sovittamattomuuden tuomio, se kaikuu ikäänkuin sen olisi määrä kuulua kauas yli maiden, tuulen kantamana, tuulen laulamana. Tuuli tosin asettuu levolle, mutta se ei koskaan kuole, aina se jälleen nousee ja laulaa laulujaan, laulaa ne meidän ajallemme, laulaa tänne asti Börglumin piispasta ja hänen lujasta sukulaisestaan. Se kuuluu pimeässä yössä, sen kuulee pelokas talonpoika ajaessaan vajottavaa hiekkatietä Börglumin luostarin ohi, sen kuulee uneton tarkatessaan ääniä Börglumin paksuseinäisissä saleissa. Ja sentähden rapisee pitkissä kajahtelevissa käytävissä, jotka johtavat kirkkoon, jonka muurattu ovi aikaa sitten on suljettu, joskaan ei taikauskon silmiltä. Ne näkevät oven vielä paikoillaan, ja se avautuu, valot kirkon messinkikruunuissa loistavat, suitsutus tuoksuu, kirkko säteilee menneen ajan loistossa, munkit laulavat messujaan surmatun piispan muistoksi, joka makaa hopeakaapussa, voimattomassa kädessään piispansauva, ja hänen kalpealta, ylpeältä otsaltaan paistaa verinen haava kuin tuli. Maallinen mieli ja pahat himot palavat siinä loppuun.

Vaipukaa hautaan, vaipukaa yöhön ja unhoon, te vanhojen aikojen hirvittävät muistot!

* * * * *

Kuunnelkaa tuulen ryskettä, se vaimentaa meren kohinan! Ulkona on myrsky, se tulee maksamaan ihmishenkiä. Meri ei ole muuttanut luontoa uuden ajan mukana. Tänä yönä se on pelkkänä nielevänä suuna, huomenna ehkä kirkkaana silmänä, jossa voi nähdä kuvansa, niinkuin vanhoina aikoina, jotka me nyt olemme haudanneet. Nuku makeasti, jos voit.

Nyt on aamu.

Uusi aika paistaa aurinkoisena huoneeseen. Tuulella on entiset tapansa. Kerrotaan haaksirikosta niinkuin entisaikaan.

Yöllä on laiva joutunut haaksirikkoon Lökkenin, tuon pienen punakattoisen kalastajakylän luona, jonka me näemme tänne ikkunoihin. Jonkun matkan päässä se ajoi karille, mutta pelastusraketti loi sillan hylyn ja maan välille, kaikki laivalla olleet pelastuivat, he pääsivät maihin ja vuoteisiin. Tänään he ovat kutsutut vieraiksi Börglumin luostariin. Ystävällisissä saleissa tulevat he saamaan osakseen vierasvaraisuutta ja kohtaamaan lempeitä silmiä, heitä tervehditään heidän oman maansa kielellä. Pianolla soitetaan heille kotoisia säveliä, ja ennenkuin nämä ovat soineet loppuun, pauhaa toinen kieli, äänettömänä ja kuitenkin niin sointuvana ja varmana: ajatuksen sanakapula saapuu haaksirikkoisten koteihin vieraalle maalle kertomaan heidän pelastuksestaan. Silloin käy mieli keveäksi, silloin saatetaan käydä tanssimaan kemuissa illalla Börglumin linnan tuvassa. Voimme pistää valssiksi ja pitkäksi polskaksi ja laulaa Tanskasta ja uuden ajan »urhoollisesta sotilaspojasta».

Siunattu sinä uusi aika, tee kesäratsastuksesi puhdistetun ilmavirran siivillä maahan! Suo auringonsäteittesi loistaa sydämiin ja ajatuksiin! Sinun sädehtivällä taustalla liitävät ohi kovien, ankarain aikojen synkät tarinat.

LASTENKAMARISSA.

Isä ja äiti ja kaikki sisarukset olivat teatterissa; vain pikku Anna ja hänen kummisetänsä istuivat yksinään kotona.

— Meidän pitää myöskin saada teatteri! sanoi kummisetä. — Ja näytäntö voi alkaa hetipaikalla.

— Mutta meillä ei ole mitään teatteria, sanoi pikku Anna, — eikä meillä ole ketään, joka voisi näytellä! Minun vanha nukkeni ei osaa, sillä hän on niin ruma, ja minun uusi nukkeni ei saa rypistää kauniita vaatteitaan.

— Kyllä aina näyttelijöitä saa, kun ottaa mitä on saatavana, sanoi kummisetä, — nyt me rakennamme teatterin. Asetamme tähän kirjan, tuohon toisen ja sitten vielä yhden, noin, vinottain. Nyt kolme toiselle puolelle. Siinä ovat kulissit. Tuo vanha laatikko tuolla voi olla taustana, käännämme sen pohjan ulospäin. Teatteri esittää huonetta, senhän jokainen näkee! Nyt meidän täytyy saada näyttelijät. Katsotaanpas mitä on täällä leikkikalulaatikossa! Ensin henkilöt, sitten teemme näytelmän; näytelmä tehdään henkilöiden mukaan, ja tulos on suurenmoinen! Tässäpä on piipunpää, ja tässä pariton hansikas; ne saattavat erinomaisesti esittää isää ja tytärtä!

— Mutta siinä on vasta kaksi henkilöä! sanoi pikku Anna. — Tässä on minun veljeni vanhat liivit! Eivätkö nekin voi näytellä?

— Kyllä ne ovat tarpeeksi suuret. — Ne saavat olla rakastaja. Niiden taskuissa ei ole mitään, se jo on mieltäkiinnittävää, se merkitsee jo puolittain onnetonta rakkautta! Ja tässä on pähkinänsärkijän saapas, jossa on kannus! Potz, blitz, masurka — hänpä osaa polkea jalkaa ja pöyhkeillä! Hän saa olla kosija, jota ei ole toivottu, josta neiti ei pidä. Minkälaisen näytelmän sinä nyt tahdot? Surunäytelmän vaiko perhekappaleen?

— Perhekappaleen! sanoi pikku Anna. — Siitä ne muutkin niin paljon pitävät. Osaatko laittaa sellaisen?

— Osaan satoja! sanoi kummisetä. — Suosituimmat ovat ranskalaismalliset, mutta ne eivät oikein sovi pienille tytöille. Voimmehan kuitenkin ottaa jonkun kaikkein somimpia, sisällykseltään ovat ne kaikki toistensa kaltaiset. Nyt minä ravistan pussia. Kukkeluurum! Ihkasen uutta! Nyt ne ovat ihkasen uudet! Kuulepa nyt ohjelma. Ja kummisetä otti sanomalehden ja oli lukevinaan:

PIIPUNPÄÄ JA HYVÄPÄÄ. Yksinäytöksinen perhekappale.

Henkilöt:

Hra Piipunpää, isä. Neiti Hansikas, tytär. Hra Liivinen, rakastaja. Von Saapas, kosija.

Ja nyt me alamme! Esirippu nousee — meillä ei ole mitään esirippua, mutta se on nyt ylhäällä. Kaikki henkilöt ovat sisällä. Siinäpä ne sitten heti ovat käsillä. Nyt minä puhun isä Piipunpäänä. Hän on tänään suuttunut; saattaa nähdä, että hän on poltettua merivahaa:

— Hip, hap, hurre, tusselurre! Olen herra talossani! Olen tyttäreni isä! Kuunteletteko mitä minä sanon! Von Saapas on henkilö, jonka kyljessä voi peilata kasvojansa; yläpuoli sahviania ja alapuolessa kannukset, hippe, happe, hap! Hän saa tyttäreni!

— Pidäpä nyt silmällä Liivistä, sanoi kummisetä.

— Nyt puhuu Liivinen. Sillä on alaskääntyvä kaulus, se on hyvin arka, mutta tuntee oman arvonsa» ja sillä on oikeus sanoa mitä se sanoo.

— Olen tahraton! Laatukin on otettava lukuun. Olen oikeaa silkkikangasta ja minussa on nyörejä.

— Hääpäivänä, mutta ei sen kauemmin! Ne eivät säilytä väriä pesussa! tämän sanoo herra Piipunpää. — Von Saapas on vedenpitävä, vahvanahkainen ja kuitenkin niin hieno; hän osaa narista, kilistellä kannuksia ja hän on Italian muotoinen.

— Mutta heidän pitäisi puhua runoa, sanoi pikku Anna, — se kuuluu olevan kauneinta.

— Sen he kyllä voivat tehdä, sanoi kummisetä. Ja kun yleisö käskee, niin puhutaan! Katsopa pikkuneiti Hansikasta, kuinka hän ojentelee sormiaan:

Iät’ olkohon tää hanska pariton! Oi! En kestä sitä, en! Mä halkoon poloinen!

»Hip!»

Hip sanan lausui isä Piipunpää. Nyt puhuu herra Liivinen.

Rakkahin Hanska! Vaikk’ kotimaas' ois Ranska saat tästä sulhasen. Holger Danske vannoi sen.

Saapas potkaisee, polkee permantoon, kilistelee kannuksia ja heittää nurin kolme kulissia.

— Se on hirveän kaunista! sanoi pikku Anna.

— Hiljaa, hiljaa! sanoi kummisetä. — Äänetön suosio osoittaa, että sinä kuulut sivistyneeseen ensi rivin yleisöön. Nyt laulaa neiti Hansikas suuren aariansa:

En puhua voi, siis lauluni soi, kukkokiekuu, täysin rinnoin, oi!

— Nyt tulee jännittävin; pikku Anna! Se on tärkeintä näytelmässä. Katsopa, herra Liivinen avaa nappinsa ja syöksee puheensa suoraan sinua kohti, jotta sinä taputtaisit käsiäsi. Älä huoli, se on hienompaa. Kuulepa kuinka silkkikangas kahisee:

— Me olemme huippukohdassa! Pitäkää varanne! Nyt tulee juoni! Te olette Piipunpää, minä olen Hyväpää. — Hup, nyt te olette poissa!

— Näitkö, pikku Anna? sanoi kummisetä. Sekä näyttämöllepano että esitys olivat mainiot: herra Liivinen kävi käsiksi herra Piipunpäähän ja pisti hänet taskuunsa. Ja siellä hän on, ja Liivinen puhuu:

— Te olette minun taskussani, syvimmällä taskussani! Ette ikinä pääse sieltä, jollette lupaa liittää minun ja tyttärenne, vasemmalla olevan Hansikkaan, kohtaloja yhteen. Ojennan oikean käteni!

— Se on hirvittävän kaunista! sanoi pikku Anna.

— Ja nyt vastaa vanha Piipunpää:

Mi minun on? Minä onneton! Mihin suistuin turmion loukkohon ja kadotin varteni mainion? En koskaan näin ollut allapäin. Oi, vedä taskusta piipunpää ja tyttärelleni sulhoks jää.

— Joko näytelmä on lopussa? sanoi pikku Anna.

— Varjelkoon! sanoi kummisetä. — Se on lopussa vain herra Saappaaseen nähden. Kihlatut polvistuvat, toinen laulaa:

»Isä verraton»!

Toinen:

»Pääs siinä on! Nyt siunaat sulhon ja morsion.»

He vastaanottavat siunauksen, viettävät häitä, ja huonekalut laulavat kuorossa:

»Kiitokset kaunoiset! Näytös loppui jo.»

— Ja sitten me taputamme, sanoi kummisetä. — Kutsumme heidät kaikki esiin, huonekalut myöskin. Ne ovat mahonkia!

— Onko meidän näytelmämme yhtä hyvä kuin se, jonka toiset näkevät oikeassa teatterissa?

— Meidän näytelmämme on paljon parempi! sanoi kummisetä. — Se on lyhyempi, se on juossut ohjaksitta perille asti. Ja aika on kulunut niin että jo voimme juoda teetä.

KULLANMURU.

Rumpalin vaimo meni kirkkoon, hän näki uuden alttarin maalattuine kuvineen ja veistettyine enkeleineen. Ne olivat hyvin kauniit, sekä kankaalle maalatut, joilla oli sädekehä pään ympärillä, että ne, jotka olivat veistetyt puuhun ja lisäksi maalatut ja kullatut. Hiukset loistivat kuin kulta ja auringonpaiste; kaunista sitä oli katsella. Mutta Jumalan aurinko oli kuitenkin vielä kauniimpaa, laskiessaan loisti se vieläkin kirkkaampana, punaisempana läpi tummien puiden. Ihanaa on katsoa Jumalan kasvoihin! Ja hän katsoi punaiseen aurinkoon ja hän ajatteli siinä niin hellästi pienokaista, jonka haikara oli tuova, — rumpalin vaimo oli siitä niin iloissaan. Hän katseli katselemistaan ja toivoi, että lapsi täältä saisi loistetta, että se ainakin muistuttaisi jotakin alttaritaulussa säteilevää enkeliä.

Ja kun hän nyt todella piteli käsivarsillaan pientä lastaan ja nosti sen ylös isää kohden, silloin se oli niinkuin enkeli kirkossa; sillä oli hiukset kuin kulta. Laskevan auringon hohto oli kätketty siihen.

— Kullanmuruni, aarteeni, auringonpaisteeni! sanoi äiti ja suuteli loistavia kiharoita. Ja rumpalin tuvassa lauloi ja soi, siellä oli iloa, elämää ja hyörinää. Rumpali pärrytti, se oli ilon pärrytystä; rumpu kävi, palorumpu kävi:

— Punainen tukka! Pennulla on punainen tukka! uskokaa rummunkalvoa eikä mitä äiti sanoo! Tamtararam, tamtararam!

Ja kaupunki sanoi samaa mitä palorumpukin.

Poika vietiin kirkkoon, poika kastettiin. Nimessä ei ollut mitään vikaa, hän sai nimen Pietari. Koko kaupunki, rumpu niinikään, kutsui häntä Pietariksi, rumpalin punatukkaiseksi pojaksi. Mutta hänen äitinsä suuteli hänen punaisia hiuksiaan ja kutsui häntä kullanmuruksi.

Rotkotien savisiin seinämiin oli moni piirtänyt nimensä muistomerkiksi.

— Kuuluisuus, sanoi rumpali, — aina se on jotakin! ja niin piirsi hänkin siihen oman nimensä ja myöskin poikansa nimen.

Ja pääskyset tulivat. Ne olivat pitkillä matkoillaan nähneet pysyvämpiäkin kirjoituksia hakattuina kallion kylkeen, temppelin seinään Hindustanissa: mahtavien kuninkaitten suuria mainetöitä, kuolemattomia nimiä, niin Vanhoja, ettei nyt kukaan voinut niitä tulkita ja lausua.

Maine! Kuuluisuus!

Rotkotiehen rakensivat törmäpääskyset pesää. Ne kaiversivat koloja kallion rinteeseen; sade ja räntä töhrivät ja huuhtoivat pois nimet, myöskin rumpalin ja hänen pienen poikansa nimen.

— Pietarin nimi pysyi siinä sentään puolitoista vuotta! sanoi isä.

— Narri! ajatteli palorumpu, mutta se sanoi vain: — tom, tom, ton, tomppelitom!

Se oli vilkas, iloinen lapsi tuo rumpalin punatukkainen poika. Kaunis ääni hänellä oli, hän osasi laulaa, ja hän lauloikin, niinkuin lintuset metsässä: laulussa oli nuotti eikä kuitenkaan nuottia.

— Hänestä pitää tulla kuoripoika, sanoi äiti, — hänen pitää laulaa kirkossa, seisoa kauniitten kullattujen enkelien alapuolella, joiden näköinen hän on!

— Tuhkissa! sanoivat kaupungin nokkelat päät. Rumpu kuuli sen naapurin vaimolta.

— Älä mene kotiin, Pietari! huusivat katupojat.

— Jos sinä nukut vinnillä, niin syttyy yläkerta tuleen ja sitten pärryttää palorumpu.

— Varokaa te rumpupalikoita! — Ja vaikka hän oli niin pieni, hyökkäsi hän suoraan heidän kimppuunsa ja ampui nyrkkinsä ensimmäisen vatsaan, niin että jalat menivät hänen altaan, ja toiset lähtivät jalkoineen käpälämäkeen.

Kaupungin soittoniekka oli hyvin ylhäinen ja hieno, hän oli kuninkaallisen hovipalvelijan poika. Hän piti Pietarista, piti häntä tuntikausia luonaan, antoi hänelle viulun ja opetti häntä soittamaan.

Soitto oli pojalla ikäänkuin sormissa; hän tahtoi päästä muuksikin kuin rumpaliksi, hän tahtoi päästä kaupungin soittoniekaksi.

— Minä tahdon tulla sotilaaksi! sanoi Pietari. Sillä hän oli vielä varsin pieni vekara ja hänestä oli hauskinta maailmassa kantaa kivääriä ja kulkea noin: yksi, kaksi! yksi, kaksi! ja olla puettuna univormuun ja sapeli vyöllä.

— Opi sinä tottelemaan rummun kalvoa, trommelom, tänne näin! sanoi rumpu.

— Kunhan hän voisi marssia kenraaliksi asti! sanoi isä. — Mutta silloin täytyisi tulla sota!

— Jumala varjelkoon meitä siitä! sanoi äiti.

— Eihän meillä ole mitään menetettävää! sanoi isä.

— On, onhan meillä toki minun poikani! sanoi äiti. — Mutta kun hän tulee kotiin kenraalina? sanoi isä.

— Kädettömänä ja jalattomana! sanoi äiti. — Ei, kyllä minä tahdon pitää kullanmuruni eheänä.

— Trom! Trom! Trom! Palorumpu pärrytti, kaikki rummut pärryttivät. Oli sota. Sotamiehet lähtivät liikkeelle, ja rumpalin poika seurasi mukana: »Punahilkka! Kullanmuru!» Äiti itki. Isä näki hänet ajatuksissa »kuuluisana». Kaupungin soittoniekka arveli, ettei hänen olisi pitänyt mennä sotaan, vaan jäädä kotisoittokuntaan.

* * * * *

— Punahilkka! sanoivat sotilaat, ja Pietari nauroi. Mutta jos yksi ja toinen sanoi: »Ketunnahka!» niin hän puri yhteen huulensa ja katsoi suoraan eteensä. Se haukkumasana ei kuulunut hänelle.

Reipas poika hän oli, suoraluontoinen, hyvätuulinen, ja se on paras kenttäpullo, sanoivat vanhat toverit.

Monena yönä piti hänen sateessa ja räntäsäässä läpi märkänä pintaa myöten maata paljaan taivaan alla, mutta hyvä tuuli ei jättänyt häntä, rumpupalikat iskivät: »Trommelom! Kaikki miehet ylös!» Niin, hän oli totisesti syntynyt rumpaliksi.

Oli taistelupäivä. Aurinko ei vielä ollut noussut, mutta oli jo aamu, ilma kylmä, taistelu kuuma. Ilmassa oli sumua, mutta enemmän ruudinsavua. Kuulat ja kranaatit lentelivät yli päiden ja päihin, ruumiisiin ja jäseniin. Mutta eteenpäin mentiin. Yksi ja toinen vaipui polvilleen, ohimo veressä, kalmankalpeana kasvoiltaan. Pienen rumpalin kasvoissa oli vielä terve väri, hänelle ei ollut tullut mitään vahinkoa. Hän katseli tyytyväisen näköisenä rykmentin koiraa, joka juoksi hänen edessään varsin iloisena, ikäänkuin kaikki tyynni olisi ollut leikkiä, ikäänkuin kuulat olisivat lennelleet vain siksi, että niillä leikiteltäisiin.

— Mars! Eteenpäin, mars! kuuluivat komentosanat rummulle sovitettuina. Ja niitä sanoja ei ollut ottaminen takaisin. Mutta ne voidaan ottaa takaisin, ja niillä voi olla suuri merkitys. Ja nyt sanottiin: »_Takaisin_!» ja pieni rumpali rummutti: »Mars! _Eteenpäin_!» Hän ymmärsi käskyn niin, ja sotilaat tottelivat rummun tärykalvoa. Ne olivat hyviä rummuniskuja, ne antoivat voiton mieltä niille, jotka olivat olleet väistymäisillään.

Monta elämää ja paljon jäseniä meni siinä taistelussa. Kranaatti repii lihan irti Verisinä kappaleina. Kranaatti sytyttää tuleen olkikuvon, minne haavoittunut on laahautunut maatakseen siellä tuntikausia unohdettuna, unohdettuna, ehkäpä koko elämäksi. Ei auta sitä ajatella! Ja kuitenkin sitä ajattelee, yksinpä kaukana sieltä, rauhallisessa kaupungissa. Rumpali ja hänen vaimonsa sitä ajattelivat: olihan Pietari sodassa.

— Nyt minä olen saanut tarpeeksi siitä valittelusta! sanoi palorumpu.

Oli taistelupäivä. Aurinko ei vielä ollut noussut, mutta oli aamu. Rumpali ja hänen vaimonsa nukkuivat; sitä he eivät olleet tehneet miltei koko yönä. Pojasta he olivat puhuneet, hänhän oli siellä »Jumalan kädessä». Ja isä näki unta, että sota oli päättynyt, että sotilaat tulivat kotiin ja Pietarilla oli hopearisti rinnassa. Mutta äiti näki unta, että hän astui kirkkoon, katseli maalattuja kuvia ja veistettyjä kultahiuksisia enkelejä. Ja hänen oma rakas poikansa, hänen sydämensä kullanmuru, seisoi valkeissa vaatteissa enkelien keskellä ja lauloi niin kauniisti kuin varmaan ainoastaan enkelit voivat laulaa, ja niiden mukana kohosi hän auringonpaistetta kohti ja nyökytti hellästi äidilleen.

— Kullanmuruni! huusi hän ja heräsi samassa. — Nyt Jumala on ottanut hänet, sanoi hän, pani kätensä ristiin, nojasi päätään vuoteen karttuuniverhoihin ja itki. — Missä hän nyt maanneekaan, monien joukossa, suuressa haudassa, joka on kaivettu kuolleille! Ehkäpä suon syvässä vedessä! Kukaan ei tiedä hänen hautaansa! Ei mitään jumalansanaa lueta sen ääressä! Ja isämeitä kulki ääneti hänen huuliltaan. Pää painui, hän oli niin väsynyt, hän sai kiinni unen päästä.

Päivät menevät, sekä elämässä että unessa.

Oli iltapuoli. Sateenkaari kohosi yli taistelutantereen, se kosketti metsänlaitaa ja syvää suota. Taikausko tietää ja sanoo: siihen, missä sateenkaari koskettaa maata, on kätketty aarre, kullanmuru. Tässäkin oli kätkö. Kukaan ei ajatellut pientä rumpalia paitsi hänen äitinsä, ja sentähden näki hän tämän unen.

Ja päivät menevät, sekä elämässä että unessa!

Ei ainoatakaan hiuskarvaa ollut pudonnut pojan päästä, ei ainoatakaan kultaista hiuskarvaa. »Trammeram, trammeram, se on hän, se on hän!» olisi rumpu sanonut ja saman olisi hänen äitinsä laulanut, jos hän olisi nähnyt sen valveilla tai unessa.

Laulun ja hurraahuutojen kaikuessa, voiton vihantain lehväin liehuessa tapahtui kotiinpaluu, kun sota oli päättynyt, kun rauha oli tehty. Rykmentin koira juoksi edellä suurissa kaarroksissa, ikäänkuin tehdäkseen tiensä kolme kertaa niin pitkäksi kuin se oli.

Ja viikkoja meni ja päiviä myöskin, ja Pietari astui vanhempiensa tupaan. Hän oli ruskea kuin villi, hänen kirkkaat kasvonsa paistoivat kuin auringon valo. Ja äiti piteli häntä sylissään, suuteli hänen suutansa, hänen silmiään, hänen punaista tukkaansa. Hän oli saanut takaisin poikansa; pojalla ei ollut rinnassaan hopearistiä, niinkuin isä oli nähnyt unessaan, mutta hänellä oli eheät jäsenet, mitä äiti ei ollut uneksinut. Ja talossa oli iloa ja riemua. He nauroivat ja he itkivät. Ja Pietari syleili vanhaa palorumpua.

— Siinä se vielä on tuo vanha rämä! sanoi hän, ja isä pärrytti sitä.

— Täällä on semmoinen meno kuin suuressa tulipalossa, sanoi palorumpu. — Tuli katossa, tuli sydämissä, kullanmuru! krah-hah-hah!

* * * * *

Ja entä sitten? Niin, mitä sitten? Kysykääpä kaupungin soittoniekalta: Pietarin paikka ei enää ole rummun ääressä, sanoi hän. Pietari tulee suuremmaksi kuin minä.

— Ja hän oli kuitenkin kuninkaallinen hovipalvelija. Mutta kaiken sen, minkä hän oli oppinut kokonaisen elämän aikana, oppi Pietari puolessa vuodessa.

Hänessä oli jotakin niin suoraa, niin herttaisen hyvää. Silmät loistivat ja hiukset loistivat — sitä ei voi kieltää.

— Saisi värjäyttää hiuksensa! sanoi naapurin vaimo.

— Poliisikonstaapelin tyttäreltä se onnistui erinomaisesti! Ja hän joutui kihloihin.

— Mutta tukkahan heti taas kävi vihreäksi kuin ankan ruoka ja oli aina värjättävä uudestaan!

— Siihen hänellä on varaa! sanoi naapurin vaimo.

— Ja niin on Pietarillakin. Hän pääsee ylhäisimpiinkin taloihin, itse pormestarille, ja opettaa Lotta-neidille pianonsoittoa.

Soittaa hän osasi! Niin, soittaa suoraan sydämensä pohjasta mitä kauneimman kappaleen, jota vielä ei milloinkaan ollut kirjoitettu nuottilehdelle. Hän soitti valoisina öinä ja pimeinä myöskin. Sitä ei jaksanut kestää, sanoivat naapurit ja palorumpu.

Hän soitti niin että ajatukset kohosivat ja tulevaisuussuunnitelmia kumpusi esiin. Kuuluisuus!