Part 2

Pidettiin heti minuuttitanssiaiset; lyhyempiä ne eivät voineet olla. Keijukaistytöt pyörivät kolme kertaa kaikkien muiden kanssa, jotta he eivät tekisi ylpeää Vaikutusta. Muuten he mieluimmin tanssivat toistensa kanssa. Sitten annettiin kummilahjoja: viskattiin voileipää, joksi sitä nimitetään. Lahjoja lenteli niinkuin pieniä kiviä yli suovesien. Jokainen keijukaisneito antoi siekaleen harsostaan. »Ota se», sanoivat he, »niin osaat heti korkeampaa tanssia, sen vaikeita hyppyjä ja käänteitä, jos niiksi tulee. Saat oikean ryhdin ja voit näyttäytyä suurellisimmissakin seuroissa.» Ruisrääkkä opetti jokaisen nuoren virvatulimiehen sanomaan: bravo, bravo, bravo! Ja sanomaan sen oikealla paikalla, ja se on suuri lahja, joka maksaa paljon. Pöllö ja haikara pudottivat heti jotakin, mutta siitä ei kannata puhua, sanoivat he, emmekä sentähden puhu siitä. Suolla oli parhaillaan käynnissä Waldemar kuninkaan villi metsästys, ja kun metsästäjäherrasväki sai tiedon kemuista, lähettivät he lahjaksi parin hienoja koiriaan, jotka ajavat nopeasti kuin tuuli ja jaksavat kantaa selässään hyvin virvatulimiehen, taikka vaikkapa kolmekin. Kaksi vanhaa painajaista, jotka elättivät henkeään ratsastuksella, oli mukana pidoissa. Nämä puolestaan opettivat heti taidon, miten päästään sisään avaimenlävestä. He tarjoutuivat viemään nuoret virvatulimiehet kaupunkiin, jonka he hyvin tunsivat. Tavallisesti he ratsastivat ilman halki omilla pitkillä niskalihaksillaan, jotka he olivat sitoneet solmuun, istuakseen kovalla. Nyt he kumpikin asettuivat hajasäärin villille metsästysretkelle otetun koiran selkään, ottivat syliinsä nuoret virvatulimiehet, joitten piti lähteä viettelemään ja villitsemään ihmisiä — huit! he olivat kaukana. Tuo kaikki tapahtui eilis-yönä. Nyt ovat virvalaiset kaupungissa, nyt he ovat ryhtyneet työhön, mutta miten ja missä, niin, sanokaapa se! Minulla on ilmanennustaja isossavarpaassani, se kertoo minulle aina jotakin.

— Onpa se koko satu, sanoi mies.

— Niin, tämä on vain sadun alku, sanoi vaimo. — Voitteko te nyt kertoa minulle, miten virvalaiset toimivat ja temmeltävät, missä hahmoissa ne esiintyvät saattaakseen ihmiset hulluille teille?

— Minä kyllä luulen, sanoi mies, — että virvatulimiehistä voitaisiin kirjoittaa kokonainen romaani, kokonaista kaksitoista osaa, yksi jokaisesta virvatulimiehestä, tai vielä mieluummin kokonainen kansankomedia.

— Sen te voisitte kirjoittaa, — tai mieluummin jättää kirjoittamatta.

— Niin, se on hauskempaa ja mukavampaa, sanoi mies — niin ei joudu sanomalehden kammitsaan, ja siinä on usein yhtä ahdas olo kuin virvalaisella lahossa puussa, missä hänen pitää loistaa uskaltamatta mukistakaan.

— Minulle se on yhdentekevää, sanoi vaimo, — mutta antakaa mieluummin toisten kirjoittaa, sekä niiden, jotka osaavat, että niiden, jotka eivät osaa. Minä annan tynnyristäni vanhan tapin; se avaa kaapin, jossa runouspullot ovat. Sieltä he voivat saada, mitä heiltä puuttuu. Mutta te, hyvä mies, olette nyt minun mielestäni tarpeeksi töhrinyt sormianne musteessa ja saavuttanut sen iän ja vakavuuden, jolloin ei joka vuosi juosta satuja pyydystämässä, kun on paljon tärkeämpää tehtävää. Kai te olette ymmärtänyt, mitä on tekeillä?

— Virvalaiset ovat kaupungissa! sanoi mies, — Minä olen kuullut sen, minä olen ymmärtänyt sen. Mutta mitä teidän mielestänne minun on tehtävä? Minähän saan suut silmät täyteen, jos menen sanomaan muille: katsokaahan, tuolla kulkee virvalainen rehellisen ihmisen takissa!

— Ne kulkevat myöskin hameissa! sanoi vaimo. — Virvalainen voi esiintyä kaikissa hahmoissa ja kaikkialla. Hän menee kirkkoon, ei kuitenkaan Jumalan vuoksi; hän on saattanut mennä pappiin. Hän puhuu vaalipäivänä, ei maan ja valtakunnan vuoksi, vaan itsensä hyväksi. Hän harjoittaa taidetta käyttäen sekä maalipyttyä että ihomaalirasiaa, mutta jos hän saa vallan kokonaan käsiinsä, niin on peli lopussa! Minä puhun ja puhun, minun täytyy saada irti se, mikä on tarttunut kurkkuuni, vaikkakin siitä on vahinkoa omalle perheelleni;. Rupeapa nyt tässä ihmisten pelastusmuoriksi! Se totisesti ei tapahdu omasta vapaasta tahdostani eikä mitalin vuoksi. Minä teen hulluinta mitä voi tehdä: sanon sen runoilijalle, ja niin saa koko kaupunki sen heti tietää.

— Kaupunki ei rupea sitä ajattelemaan! sanoi mies. — Se asia ei tule vaivaamaan ainoaakaan ihmistä. He luulevat kaikki minun kertovan satua, kun sanon heille mitä hartaimmin ja vakavimmin: »Virvalaiset ovat kaupungissa, sanoi rimpimuori. Olkaa varuillanne!»

TUULIMYLLY.

Mäellä oli tuulimylly, uljaan näköinen se oli ja ylpeä mieleltään.

— En ole ensinkään ylpeä, sanoi se, — mutta minä olen hyvin valistunut sekä ulko- että sisäpuolelta. Ulkopuoleen minä käytän aurinkoa ja kuuta ja samoin sisäpuoleen. Ja lisäksi minulla on stearinikynttilöitä, rasvalamppuja, talikynttilöitä. Saatan sanoa, että olen valistunut. Olen ajatteleva olento ja niin hyvin muodostunut, että sitä ilokseen katselee. Minulla on rinnassa hyvä kone, minulla on neljä siipeä, kiinnitettyinä päähän aivan hatun alle. Linnuilla on vain kaksi siipeä ja niiden täytyy pitää ne selässään. Olen synnyltäni hollantilainen, se näkyy ulkomuodostani, lentävä hollantilainen! Se luetaan yliluonnollisiin olentoihin, tiedän mä, ja kuitenkin minä olen hyvin luonnollinen. Minulla on vatsan ympärillä aitaus ja alikerrassa asunto. Siellä asuvat ajatukseni. Voimakkainta ajatustani, sitä, joka hallitsee ja vallitsee, kutsuvat muut ajatukset »mylläriksi». Hän tietää mitä tahtoo, hän on korkealla jauhojen ja ryynien yläpuolella, mutta hänellä on silti puoliso ja tätä sanotaan »äidiksi». Hänessä on sydämen puoli. Hän ei käyttäydy nurinkurisesti, hänkin tietää mitä hän tahtoo, hän tietää mitä hän osaa, hän on lempeä kuin tuulenlehahdus, hän on voimakas kuin tuuli, hän ymmärtää mielistellä ja viedä tahtonsa perille. Hän on minun luonteeni lempeä puoli, isä on kova puoli minussa. He ovat kaksi ja kuitenkin yksi, he kutsuvatkin toisiaan »puoliskoikseen». Noilla molemmilla on poikasia: pieniä ajatuksia, jotka voivat kasvaa. Pienokaisetpa vasta pitävätkin elämää! Hiljan, kun minä syvämietteisyydessäni annoin »isän» ja hänen renkiensä tarkastaa konetta ja rattaita rinnassani — tahdoin tietää mikä oli epäkunnossa, sillä jokin minussa oli epäkunnossa, ja täytyy aina tutkia itseään — silloin pienokaiset pitivät hirvittävää melua, eikä sellainen näytä hyvältä, kun seisoo niin korkealla mäellä kuin minä. Täytyy muistaa olevansa valaistuna: arvostelukin on valaistusta. Mutta mitä tahdoinkaan sanoa: pienokaiset pitivät hirvittävää melua. Pienin karkasi ylös hatulleni saakka ja rallatti niin että minua kutitti. Pienet ajatukset saattavat kasvaa, sen minä olen kokenut, ja ulkopuolelta tulee niinikään ajatuksia, eivätkä ne aina ole minun sukuni mukaisia. Sillä sukulaisistani en näe ketään, niin pitkältä kuin silmä kantaa, en ketään paitsi itseni. Mutta siivettömillä taloilla, minne ei mylly kuulu, on niilläkin ajatuksia. Nämä ajatukset tulevat minun ajatusteni luo ja kihlautuvat niiden kanssa, joksi ne sitä nimittävät. Kumma kyllä! Niin, se on hyvin kummallista. Jokin on vallannut minut tai minussa on tapahtunut jotakin: myllykoneistossani on jotain muuttunut. Tuntuu siltä kuin isä olisi vaihtanut puoliskoa, kuin hän olisi saanut vielä lempeämmän mielen, vielä hellemmän puolison, nuoren ja hurskaan, joka kuitenkin on tuo sama, mutta joka on aikaa myöten käynyt lempeämmäksi ja hurskaammaksi. Kaikki katkera on kadonnut, kaikki tyynni on nyt hyvin miellyttävää. Päivät menevät ja päivät tulevat, kulkien alati eteenpäin kohti kirkkautta ja iloa. Ja sitten — niin, onhan se sanottu ja kirjoitettu — niin, tulee vihdoin se päivä, jolloin minä olen mennyttä enkä kuitenkaan ensinkään mennyttä: minut hajoitetaan, jotta minut rakennettaisiin uudelleen ja paremmaksi, minä lakkaan olemasta ja jään kuitenkin olemaan. Muutun aivan toiseksi ja olen kuitenkin sama. Tämä on minulle vaikea käsittää, vaikka olenkin valistunut, vaikka valistajinani ovatkin aurinko, kuu, rasva ja tali! Vanhat hirteni ja muurausaineeni nousevat tuhasta. Toivon, että saan pitää vanhat ajatukseni: myllyn isän, äidin, suuret ja pienet, perheen, joksi minä kutsun kokonaisuutta. Se on yksi ja kuitenkin monta, koko ajatusseurue, sillä ilman en tule toimeen. Ja omana itsenäni toivon myöskin saavani pysyä, kone rinnassani, päässä siivet, vatsan ympärillä parveke; muuten en tunne itseäni eivätkä muutkaan voi tuntea minua ja sanoa: tuossapa mäellä on uljaannäköinen mylly, vaikkei se ole ensinkään ylpeä.

Tämän sanoi mylly, se sanoi paljon muutakin, mutta tämä nyt oli tärkeintä. Ja päivät tulivat ja päivät menivät, ja tuli viimeinen päivä.

Mylly syttyi tuleen, liekit kohosivat, leimahtelivat seinien ulkopuolella, leimahtelivat sisäpuolella, nuolivat hirsiä ja lautoja, söivät ne. Mylly kaatui, jäljelle jäi vain tuhkaläjä. Savu tuprusi tulipalopaikalta, tuuli vei sen mukanaan.

Mitä elävää myllyllä oli ollut, _sille_ ei tässä tilaisuudessa tapahtunut mitään; se hyötyi siitä. Myllärin perhe — yksi sielu, monta ajatusta ja kuitenkin vain yksi — sai uuden, kauniin myllyn, johon se saattoi olla tyytyväinen. Se oli aivan tuon vanhan näköinen. Sanottiin: tuollahan mylly on mäellä, se on uljaan näköinen! Mutta tämä oli paremmin rakennettu, tarkoituksenmukaisempi, sillä ainahan mennään eteenpäin. Vanhat hirret, jotka olivat olleet madonsyömät ja sammaltuneet, olivat tomuna ja tuhkana. Entinen myllynruumis ei noussut, niinkuin se oli uskonut. Se oli ymmärtänyt asiat aivan sananmukaisesti, mutta kaikkea ei pidä ymmärtää tarkalleen sananmukaisesti.

HOPEAKILLINKI.

Oli kerran killinki; se tuli kiiltävänä rahapajasta, hyppi ja helisi: »Hurraa! Nyt minä lähden avaraan maailmaan!» Ja sinne se joutui.

Lapsi piteli sitä lämpimin käsin ja saita kylmin, kostein käsin. Vanhemmat ihmiset kiertelivät ja kääntelivät sitä moneen kertaan, kun taas nuoriso heti päästi sen menemään eteenpäin. Killinki oli hopeaa, siinä oli hyvin vähän kuparia ja se oli jo ollut koko vuoden maailmalla, kiertänyt siinä maassa, missä se oli lyöty rahaksi. Sitten se joutui matkalle, pois kotimaasta; se oli viimeinen maan raha, joka jäi matkustavan herran rahakukkaroon. Hän ei itsekään tietänyt, että se oli jäänyt hänelle, ennenkuin se joutui hänen hyppysiinsä.

— Onhan täällä vielä killinki kotoa! sanoi hän. — Sepä saakin matkustaa kanssani! Ja killinki helisi ja hyppeli ilosta, kun hän pisti sen takaisin kukkaroon. Täällä se oleskeli vieraitten toverien luona, jotka tulivat ja menivät, toinen antoi tilaa toiselle, mutta kotoinen killinki jäi aina paikoilleen. Se oli kunnianosoitus.

Nyt oli jo kulunut monta viikkoa, ja killinki oli kaukana maailmalla, oikeastaan tietämättä missä. Se kuuli muilta rahoilta, että ne olivat ranskalaisia ja italialaisia. Toinen sanoi, että he nyt olivat siinä kaupungissa, toinen sanoi, että he olivat siinä, mutta killinki ei saanut mitään käsitystä asiasta, sillä maailmaa ei nähdä, kun aina ollaan pussissa, ja pussissa se oli. Mutta eräänä päivänä siinä oleillessaan se huomasi, ettei rahakukkaro ollutkaan lukossa, ja silloin se hiipi aukolle kurkistaakseen hiukan ulos. Sitä sen nyt ei olisi pitänyt tehdä, mutta se oli utelias — sellainen rankaisee itsensä. Killinki liukui housuntaskuun, ja kun rahakukkaro illalla pantiin syrjään, oli killinki vielä missä oli ja joutui vaatteiden mukana käytävään. Siellä se heti putosi lattialle. Kukaan ei kuullut sitä, kukaan ei nähnyt sitä.

Aamulla tuotiin vaatteet sisään, herra puki ne ylleen, matkusti pois, mutta killinki ei joutunutkaan mukaan. Se löydettiin, pantiin taasen työhön ja läksi liikkeelle kolmen muun rahan kanssa.

— Onpa sentään hauskaa nähdä vähän maailmaa, tutustua muihinkin ihmisiin, muihinkin tapoihin!

— Mikä raha tuo onkaan? sanottiin samassa. — Se ei ole tämän maan rahaa, se on väärä, ei kelpaa!

Niin, nyt alkaa killingin tarina sellaisena kuin se sen sittemmin kertoi.

— Väärä, ei kelpaa! minussa vihlaisi, sanoi killinki. —- Minä tiesin olevani hyvää hopeaa, minussa oli hyvä sointu ja oikea leima. Varmaan he erehtyivät; he eivät saattaneet tarkoittaa minua, mutta minua he kuitenkin tarkoittivat, minua he sanoivat vääräksi, minä en kelvannut! »Se täytyy panna menemään pimeässä!» sanoi mies, jonka hallussa se oli. Ja minut pantiin menemään pimeässä ja sitten minua taas haukuttiin päivänvalossa. »Väärä, ei kelpaa! Täytyy koettaa päästä siitä eroon.»

Ja killinki vapisi hyppysissä joka kerta kun se koetettiin salaa ja viekkaasti livahuttaa oman maan rahana.

— Minä kurja killinki! Mitä se auttaa, että olen hopeaa, mitä auttaa minun arvoni, minun leimani, kun se ei merkitse mitään! Me olemme maailman silmissä sitä, mitä maailma meistä luulee! Mahtaisi olla kauheaa kärsiä tunnonvaivoja, viekkaudella pyrkiä eteenpäin pahuuden tiellä, koska minä, joka kuitenkin olen aivan viaton, näin saatan kärsiä vain siksi, että näytän väärältä! Joka kerta kun minut otettiin esiin, pelkäsin silmiä, jotka tulisivat minuun katsomaan. Tiesin, että minut työnnettäisiin pois, viskattaisiin pöydälle, ikäänkuin minä olisin ollut valhetta ja petosta.

Kerran jouduin köyhän vaimoraukan kukkaroon. Hän sai minut päiväpalkakseen hiestään ja vaivannäöstään; mutta hän ei mitenkään voinut päästä minusta eroon. Olin hänelle oikea onnettomuus.

— Minun on totta totisesti pakko puijata se jollekin, sanoi hän. — Minulla ei ole varaa pitää väärää killinkiä. Vien sen rikkaalle leipurille; hänellä ei vahinko niin tunnu, mutta väärin minä kuitenkin teen.

— Nyt minun vielä täytyy kuormittaa tuon vaimon omaatuntoa! huokasi killinki. — Olenko minä todella vanhoilla päivilläni näin muuttunut?

Ja vaimo meni rikkaan leipurin luo; mutta tämä tunsi liian hyvin oikeat rahat, minä en saanut jäädä sinne, minne olin tullut, minut viskattiin suoraan vaimon kasvoihin. Hän ei saanut minulla yhtään leipää ja minä olin niin sanomattoman surullinen, kun näin olin joutunut toisten kiusaksi, minä, joka nuoruudessani olin ollut niin uljas ja varma, niin tietoinen arvostani ja oikeasta leimastani. Kävin niin alakuloiseksi kuin killinkiraukka ikänä saattaa käydä, kun ei kukaan huoli siitä. Mutta vaimo toi minut jälleen kotiin, katseli minua oikein herttaisesti, lempeästi ja ystävällisesti. »Ei, en enää aio narrata sinulla ketään!» sanoi hän. »Kun teen sinuun reiän, niin jokainen voi nähdä, että olet väärä raha. Mutta nyt johtuu tässä jotakin mieleeni: ehkä oletkin onnen killinki. Niinpä minä uskonkin! Tuo ajatus johtui mieleeni. Minä teen killinkiin reiän, pujotan reiän läpi nyörin ja annan killingin onnen killinkinä naapurin pienen lapsen kaulaan.»

Ja hän teki minuun reiän. Ei ole koskaan miellyttävää saada reikä lävitseen, mutta kun tarkoitus on hyvä, niin voi kestää paljon. Minun lävitseni pujotettiin nyöri, minusta tuli jonkinlainen kannettava mitali. Minut ripustettiin pienen lapsen kaulaan, ja lapsi hymyili minulle, suuteli minua, ja koko yön minä lepäsin lapsen lämpimällä, viattomalla rinnalla.

Aamulla otti äiti minut sormiensa väliin, katseli minua ja ajatteli siinä omia ajatuksiaan, kuten tunsin pian. Hän otti esiin sakset ja leikkasi poikki nyörin.

»Onnenkillinki!» sanoi hän. — »No, sepä nähdään!» ja hän pani minut happamaan nesteeseen niin että kävin vihreäksi. Sitten hän kittasi kiinni läven, hankasi minua hiukan ja läksi pimeässä arpajaistoimitsijan luo saadakseen arpalipun, jonka tuli tuottaa onnea.

Kuinka minun olikaan paha olla. Minua pakotti ikäänkuin olisin ollut menemäisilläni kahtia. Minä tiesin, että minua sanottaisiin vääräksi ja että minut paiskattaisiin menemään, lisäksi kaikkien noiden killinkien ja rahojen nähden, joilla oli sellaiset kirjoitukset ja kasvot, että ne saattoivat olla niistä ylpeät. Mutta minun kävi hyvin. Asioitsijan luona oli paljon ihmisiä, hänellä oli hyvin kiire, minä lensin helisten laatikkoon muiden rahojen joukkoon. Voitettiinko sitten arpalipulla jotakin, sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että minut jo seuraavana päivänä tunnettiin vääräksi killingiksi, pantiin syrjään ja lähetettiin pettämään ja aina ja alati pettämään. Sellaista on mahdoton kestää, kun on rehellinen luonteeltaan, kuten minä toki saatoin sanoa olevani.

Vuosikausia kuljin siten kädestä käteen, talosta taloon. Aina minua haukuttiin, aina minua katsottiin karsain silmin. Kukaan ei uskonut minuun, enkä minä itse uskonut itseeni enkä maailmaan. Se oli vaikeaa aikaa.

Eräänä päivänä tuli muuan matkustaja; hänelle minut tietysti työnnettiin, ja hän oli kyllin luottavainen ottaakseen minut vastaan käypänä rahana. Mutta sitten hänen oli annettava minut toiselle, ja silloin minä taasen kuulin huudon: Ei kelpaa, väärä!

— Olen saanut sen oikeana, sanoi mies ja katsoi minua nyt tarkasti. Yhtäkkiä hänen kasvonsa olivat pelkkää hymyä — sitä eivät muut milloinkaan olleet katsellessaan minuun. »Kas, mitä kummaa tämä onkaan!» sanoi hän. »Sehän on meidän oman maamme raha, hyvä, rehellinen killinki, johon on tehty reikä ja jota te sanotte vääräksi. Tämähän on Varsin hauskaa! Sinutpa minä säilytänkin ja vien kotiin!»

Minä hätkähdin ilosta, minua sanottiin hyväksi, rehelliseksi killingiksi, ja minä olin pääsevä kotiin, missä kaikki ja jokainen minut tuntevat ja tietävät, että olen hyvää hopeaa ja että minussa on oikea leima. Olisin kernaasti säihkynyt ilosta, mutta säihkyminen ei nyt kuulu minun luonteeseeni. Teräs voi säihkyä, ei hopea.

Minut käärittiin hienoon valkeaan paperiin, jotta en sekaantuisi muihin rahoihin ja hukkuisi. Ja vain juhlallisissa tilaisuuksissa, kun maanmiehet kohtasivat toisensa, otettiin minut esiin, näytettiin ja minusta puhuttiin erinomaisen ystävällisesti. He sanoivat, että minä olin mieltäkiinnittävä. On kyllä hauskaa, että saattaa olla mieltäkiinnittävä, vaikkei puhu ainoaakaan sanaa!

Ja sitten minä tulin kotiin! Kaikki onnettomuuteni olivat mennyttä, ilonpäiväni alkoivat. Olinhan minä hyvää hopeaa, minussa oli oikea leima, eikä mitenkään haitannut, että minuun oli tehty reikä osoittamaan, että olin väärä. Se ei tee mitään, kun ei ole sitä; täytyy kärsiä ja kestää: aikaa myöten pääsee kaikki oikeuksiinsa. — Se nyt on minun uskoni! sanoi killinki.

BÖRGLUMIN PIISPA JA HÄNEN SUKULAISENSA.

Nyt me olemme ylhäällä Jyllannissa, aivan Villisuon yläpuolella. Me saatamme kuulla Vestervovvovin, Pohjanmeren äänet, kuulla sen pauhaavan. Se on aivan lähellä. Mutta meidän edessämme kohoaa suuri hiekkaharju, jonka kauan olemme nähneet, ja me kuljemme vielä sitä kohti, hitaasti ajaen syvässä hiekassa. Ylhäällä hiekkaharjulla on suuri vanha talo, se on Börglumin luostari. Suurin siipirakennus on vielä kirkkona. Sinne me nyt saavumme myöhään illalla, mutta ilma on kirkas, on valoisten öiden aika. Saattaa nähdä kauas, kauas yltympärille, yli maiden ja soiden aina Aalborgin vuonolle asti, yli nummien ja niittyjen, kauas tummansiniselle merelle.

Nyt olemme saapuneet sinne ylös, nyt vierivät rattaamme vajan ja ladon välitse ja kääntyvät vanhalle linnanpihalle, missä lehmukset seisovat rivissä juurella. Ne ovat siinä suojassa tuulelta ja sateelta, sentähden ne kasvavat niin, että oksat miltei peittävät ikkunat.

Astumme ylös kivellälaskettuja kiertoportaita, kuljemme pitkiä käytäviä hirsikatoksen alitse. Tuuli humisee täällä niin kummasti, ulkona vaiko sisäpuolella, ei oikein tiedä missä, ja kerrotaan — niin, kerrotaan niin paljon, nähdään niin paljon silloin, kun peloittaa tai tahtoo peloitella muita. Sanotaan vanhojen kaniikkivainajain hiljaa liukuvan ohitsemme kirkkoon, missä lauletaan messua — sen saattaa kuulla tuulen huminassa. Mieli käy niin kummalliseksi, johtuu ajattelemaan vanhoja aikoja, ajattelemaan, niin että elää noissa vanhoissa ajoissa.

* * * * *

Rannalla on tapahtunut haaksirikko, piispan väki on siellä; he eivät armahda niitä, joita meri on armahtanut. Meri huuhtoo pois punaisen veren, joka vuoti murskatuista otsista. Rannalle ajautunut tavara on piispan, ja tätä tavaraa on paljon. Meri vyöryttää rannalle lekkereitä ja tynnyrejä, jotka ovat täynnä kallisarvoista viiniä ja joutuvat luostarin kellariin, missä on ennestään yllinkyllin olutta ja simaa. Kyökissä on yllinkyllin eläinten ruhoja, makkaroita ja kinkkuja. Ulkona lammikoissa uiskentelee lihava lahna ja herkullinen ruutana. Börglumin piispa on mahtava mies, hänellä on hallussaan maata ja lisää hän tahtoo saada. Kaikkien täytyy taipua Oluf Globin edessä. Thyssä kuoli hänen rikas sukulaisensa. »Oma suku on pahinta», sen sai leski siellä kokea. Hänen miehensä hallitsi siellä kaikkea maata, paitsi hengellistä tilaa. Poika on vierailla mailla, jo poikasena hänet lähetettiin sinne oppimaan vieraita tapoja, joihin hän halusi perehtyä. Vuosikausiin ei hänestä ollut tullut tietoja, ehkäpä hän jo on haudattu eikä siis koskaan palaa kotiin ottamaan haltuunsa sitä, mikä nyt on hänen äitinsä hallussa.

— Mitä, nainenko hallitsemaan? sanoo piispa. Hän lähettää leskelle haasteen ja kutsuttaa hänet käräjiin. Muita mitäpä se auttaa? Leski ei ole koskaan väistynyt lain tieltä, ja hänen oikea asiansa tekee hänet voimakkaaksi.

Oluf, Börglumin piispa, mitä haudotkaan, mitä kirjoittelet kiiltävälle pergamentille? Mitä kätkeekään käärö sinetteineen ja siteineen, kun sinä annat sen ratsumiehelle ja knaapille, jotka lähtevät viemään sitä pois kauas, aina paavin kaupunkiin asti?

On lehtien putoamisen aika, haaksirikkojen aika; nyt saapuu jäätävä talvi.

Kaksi kertaa se tuli, nyt se tulee tänne pohjoiseen toivottamaan tervetulleiksi ratsumiestä ja knaapia, jotka paavillista kirjettä tuoden palaavat kotiin Roomasta, mukanaan pannakirje leskelle, joka uskalsi loukata hurskasta piispaa. »Kirous hänelle ja kaikelle, mikä hänen omaansa on! Olkoon hän suljettu pois kirkon ja seurakunnan kirjoista! Älkööt hänelle kenkään ojentako auttavaa kättä, karttakoot häntä sukulaiset ja ystävät kuin ruttoista ja spitaalitautista!»

— Sen on taittuminen, joka ei taivu! sanoo Börglumin piispa.

Kaikki jättävät lesken, mutta hän ei jätä Jumalaansa, joka on hänen suojansa ja kilpensä.

Yksi ainoa palvelija, vanha nainen, pysyy hänelle uskollisena; hänen kanssaan hän astelee auran kurjessa. Ja vilja kasvaa, vaikka paavi ja piispa ovat maan kironneet.

— Sinä helvetin lapsi! Minun tahtoni tapahtuu kuitenkin! sanoo Börglumin piispa. Nyt kosketan sinua paavin kädellä; käräjiin ja tuomiolle!

Silloin valjastaa leski vankkurien eteen molemmat viimeiset härkänsä, nousee istumaan piikansa kanssa ja ajaa yli nummen, pois Tanskan maalta. Vieraana saapuu hän vieraitten ihmisten luo, missä puhutaan vieraita kieliä, missä vallitsee vieraat tavat. Kauas pois, sinne, missä vihreät harjanteet kohoavat vuoriksi ja viini kasvaa. Tuolla saapuu matkustavaisia kauppiaita, peloissaan katselevat he tavaralla kuormitetuista vaunuistaan, peläten ryöväriritarien palvelijain hyökkäystä. Molemmat köyhät naiset kulkevat kurjissa ajopeleissään, joita kaksi mustaa härkää vetää; he ajavat turvallisesti epäluotettavaa rotkotietä ja sankoissa metsissä. Ollaan Frankenissa. Täällä kohtaa leski uljaan ritarin, joka on kahdentoista sotisopaan puetun knaapin seurassa. Ritari pysähtyy katsomaan outoa kulkua ja kysyy molemmilta naisilta, minne he ovat matkalla ja mistä maasta he tulevat. Silloin mainitsee nuorempi Thyn Tanskassa ja kertoo surustaan ja kurjuudestaan. Ja pian se on päättyvä, Jumala on niin johdattanut: vieras ritari on hänen poikansa. Hän ojentaa äidilleen käden, hän sulkee hänet syliinsä. Ja äiti itkee, mitä hän ei ole voinut tehdä vuosikausiin, — hän on voinut ainoastaan purra huultaan niin että lämpimät veripisarat ovat pusertuneet esiin.

On lehtien putoamisen aika, on haaksirikkojen aika, meri vierittää viinitynnyrejä maihin piispan kellareihin ja keittiöön. Siellä paistuu metsänriista vartaassa liekin yläpuolella. Siellä on lämmintä seinien suojassa, nyt kun talvi paukkuu. Kuuluupa tänne uutisiakin. Thyn Jens Glob on palannut kotiin äitineen. Jens Glob hakee oikeutta, hän haastaa piispan sekä hengellisen että maallisen lain ja oikeuden eteen.

— Mahtaa tuottaa suurtakin apua! sanoo piispa. — Jätä riitasi sikseen, ritari Jens.