Part 7

Aurinko oli laskenut, Rhônen laaksossa vaipuivat pilvet korkeitten vuorten väliin, tuuli puhalsi etelästä, Afrikan tuuli, alas korkeita alppeja, Föhn-tuuli, joka repi rikki pilvet. Ja kun tuuli oli mennyt menojaan, tyyntyi hetkeksi kokonaan. Pilvien siekaleet vaappuivat aavemaisina vilisevän Rhône-virran yläpuolella, vihreämetsäisten vuorten lomissa; niiden muodot muistuttivat alkumaailmojen merieläimiä, samoin kuin ilmassa liitelevää kotkaa ja suon hyppiviä sammakkoja. Ne laskeutuivat alas kiitävälle virralle ja purjehtivat sen pinnalla, samalla kuitenkin purjehtien ilmassa. Virta kuljetti mukanaan kuusta, joka oli juurineen kiskoutunut maasta; sen tullessa muodostui Veteen kieriviä pyörteitä. Huimaus, — niitä oli useampiakin — kierteli piirissä eteenpäin syöksyvässä virrassa. Kuu paistoi vuorenhuippujen lumelle, tummiin metsiin ja valkeihin, oudonmuotoisiin pilviin, yön näkyihin, luonnonvoimien henkiin. Vuoristolainen näki ne ikkunastaan, laumoittain niitä purjehti tuolla alhaalla, jääneiden edellä. Hän saapui jäätikkölinnastaan, hän istui hauraassa haahdessaan, maasta revityn kuusen oksilla. Jäätikkövesi kuljetti häntä alas virtaa, aavaa järveä kohti.

— Häävieraat tulevat! kuului laulunhuminana ilmasta ja vedestä.

Ulkona oli näkyjä, sisällä oli näkyjä. Babette näki ihmeellisen unen.

Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut naimisissa Ruudin kanssa jo monta vuotta. Ruudi oli nyt kemssinpyynnissä, mutta Babette oli kotona ja nuori englantilainen kultaisine poskipartoineen oli hänen luonaan vieraisilla. Hänen katseensa oli niin lämmin, hänen sanoissaan oli taikavoima, hän ojensi Babettelle käden ja Babetten täytyi seurata häntä. He astelivat pois kotoa. Yhtämittaa alaspäin. Ja Babette tunsi sydämellään painon, joka kävi yhä raskaammaksi: se oli synti Ruudia vastaan, synti Jumalaa Vastaan. Yhtäkkiä hän oli aivan yksinään, orjantappurat olivat repineet rikki hänen vaatteensa, hänen hiuksensa olivat harmaat, tuskissaan tuijotti hän ylöspäin, ja hän näki tunturin syrjällä Ruudin. Hän ojensi kätensä Ruudia kohti, hän ei uskaltanut kutsua eikä pyytää häntä, eikä se olisi auttanutkaan, sillä pian hän näki, ettei hän ollutkaan siinä, vaan ainoastaan hänen metsästystakkinsa ja hattunsa. Ne riippuivat alppisauvan nenässä sillä tavalla kuin metsästäjien on tapana asettaa ne johtaakseen harhaan kauriita. Ja pohjattomassa tuskassa Babette vaikeroi: »Oi, olisinpa kuollut hääpäivänäni, onnellisimpana päivänäni! Herra Jumalani, se olisi ollut armoa, elämän onnea! Silloin olisi paras tapahtunut, paras mitä saattoi tapahtua sekä minulle että Ruudille! Kukaan ei tunne tulevaisuuttaan!» Ja kadotuksen tuskassa hän syöksyi syvään tunturikuiluun. Katkesi kieli, helähti surun ääni —!

Babette heräsi, uni oli poissa, poissa mielestäkin, mutta hän tiesi nähneensä kauhean unen ja nähneensä unta nuoresta englantilaisesta, jota hän ei moneen kuukauteen ollut nähnyt eikä ajatellut. Mahtoikohan hän olla Montreux’ssä? Tulisiko hän näkemään hänet häissä? Pieni varjo liiti sirojen huulten yli, kulmakarvat menivät ryppyyn, mutta pian puhkesi hymy huulille ja veitikka silmään. Aurinko paistoi niin kauniisti ulkona ja huomenna olivat hänen ja Ruudin häät.

Ruudi oli jo alhaalla arkihuoneessa, kun hän tuli sinne, ja pian lähdettiin Villeneuve’iin. Nuoret olivat niin onnelliset ja mylläri myöskin; hän nauroi ja loisti parhainta tuultaan. Hän oli hyvä isä ja rehellinen sielu.

— Nyt me olemme herroina talossa! sanoi kamarikissa.

XV.

Loppu.

Ei vielä ollut ilta, kun nuo iloiset ihmiset kaikki kolme saapuivat Villeneuve’iin ja söivät ateriansa. Mylläri istui piippuineen nojatuoliin ja otti pienet unet. Nuoret kihlatut astelivat käsikädessä ulkopuolelle kaupunkia, ajotietä, pensaita kasvavien kallioiden alatse, pitkin sinivihreän, syvän järven rantaa. Synkkä Chillon kuvasteli harmaita muurejaan ja raskaita tornejaan kirkkaassa vedessä. Pieni saari ja sen kolme akaasiaa olivat vielä lähempänä; saari oli kuin kukkavihko järvessä.

— Siellä mahtaa olla kaunista tuolla noin! sanoi Babette. Hänellä oli taasen suuri halu päästä sinne, ja toivomus saattoi heti toteutua: rannassa oli vene, nuora, joka sitä piteli, oli helppo irroittaa. Ei näkynyt ketään, jolta olisi voinut kysyä lupaa, ja niin he ottivat veneen muitta mutkitta. Ruudi kyllä osasi soutaa.

Airot tarttuivat kuin kalan evät taipuisaan veteen — vesihän on niin taipuisaa ja kuitenkin niin voimakasta, se on sekä kokonainen selkä, joka voi kantaa, että suu, joka voi niellä; vesi hymyilee kuin itse hempeys ja samalla se kauhistuttavassa voimassaan saattaa murskata. Vanavesi seurasi kohisten venettä, joka muutamassa minuutissa toi molemmat nuoret saarelle, missä he astuivat maihin. Täällä oli tilaa vain sen verran että he juuri olisivat voineet tanssia.

Ruudi pyöräytti Babettea pari kolme kertaa, ja sitten he asettuivat pienelle penkille riippuvien akaasioiden alle, katselivat toisiaan silmiin, painoivat toistensa käsiä, ja heidän ympärillään säteili koko maailma laskevan auringon loistossa. Kuusimetsät vuorilla kävivät sinipunertaviksi niinkuin kukkiva kanerva, ja siinä, missä puut loppuivat ja kallio alkoi, hehkui se ikäänkuin tunturi olisi ollut läpikuultava. Pilvet taivaalla loistivat kuin punainen tuli, koko järvi oli yhtenä ainoana raikkaana, hohtavana ruusunlehtenä. Sitä mukaa kuin varjot kohosivat ylös Savoien lumipeitteisiä vuoria, kävivät ne tummansinisiksi, mutta korkein huippu hehkui kuin punainen laava. Se viittasi vuorten muodostumisen aikuiseen hetkeen, jolloin nämä massat hehkuvina kohentuivat maan povesta eivätkä vielä olleet sammuneet. Tällaista alppihehkua eivät Ruudi ja Babette koskaan tietäneet nähneensä. Lumipeittoinen Dent du Midi hohti kuin täysikuun kehrä tämän noustessa taivaanrannan takaa.

— Näin paljon kauneutta, näin paljon onnea! sanoivat molemmat nuoret.

— Enempää ei maailma voi minulle antaa! sanoi Ruudi. — Sellainen iltahetki kuin tämä on ihan kokonainen elämä! Kuinka usein minä olenkaan tuntenut onnea, kuten nytkin tunnen, ja ajatellut: jos kaikki nyt loppuisi, niin kuinka onnellinen olisikaan elämäni nyt ollut, kuinka siunattu onkaan tämä maailma! Ja päivä päättyi, mutta uusi alkoi taasen, ja se tuntui minusta vieläkin kauniimmalta. Jumala on sentään sanomattoman hyvä, Babette!

— Minä olen niin onnellinen! sanoi tyttö.

— Enempää ei maailma voi minulle antaa! huudahti Ruudi.

Ja iltakellot soivat Savoien vuorilta, Sveitsin vuorilta. Kullanhohteessa kohosi lännessä tummansininen Jura.

— Jumala antakoon sinulle ihanimman ja parhaimman! huudahti Babette.

— Sen hän antaa! sanoi Ruudi. — Huomenna minulla on se! — Huomenna sinä olet omani, oma pieni suloinen vaimoni!

— Vene! huusi Babette samassa.

Vene, jolla heidän piti päästä takaisin, oli irtautunut ja ajelehti pois saaresta.

— Minä noudan sen! sanoi Ruudi, heitti yltään takin, riisui jalastaan saappaat, hyppäsi järveen ja kiirehti venettä kohti.

Kylmää oli vuorijäätikön kirkas, sinivihreä vesi syvässä järvessä. Ruudi katsahti siihen — yksi ainoa katse, ja hän oli näkevinään kultasormuksen kierivän, välkkyvän ja säteilevän. Hän ajatteli kadotettua kihlasormustaan, ja sormus suureni suurenemistaan, muodosti säkenöivän piirin. Keskellä tätä piiriä loisti kirkas jäätikkö. Ympärillä ammotti äärettömiä, syviä kuiluja ja vesi putoili helisten kuin kellosoitin ja hehkui sinertävin liekein. Yhdessä silmänräpäyksessä hän näki, mitä meidän täytyy sanoa monin pitkin sanoin: ilmielävinä seisoi siellä tuijottavin silmin ja suut hymyssä nuoria metsästäjiä ja nuoria tyttöjä, miehiä ja naisia, jotka kerran olivat vaipuneet jäätikön kuiluihin, ja syvällä heidän allaan kuului hautautuneista kaupungeista kirkonkellojen soitto. Seurakunta polvistui kirkonholvien alla, jääkappaleet olivat urkujen pilleinä, vuorivirta soitti urkuja. Jääneito istui pohjassa, joka oli kirkas ja läpikuultava; hän ojentui Ruudia kohti, suuteli hänen jalkojaan. Ja läpi Ruudin jäsenten kulki kuoleman kylmyys, sähkö-isku — jää ja tuli. Lyhyessä kosketuksessa ei voi erottaa kummasta on kysymys.

— Minun, minun! kajahti hänen sisässään ja hänen ulkopuolellaan. — Minä suutelin sinua, kun sinä olit pieni, suutelin sinun suutasi! Nyt suutelen sinun varvastasi ja sinun kantapäätäsi — minun olet kokonaan!

Ja Ruudi katosi kirkkaaseen, siniseen veteen.

Oli aivan hiljaista. Kirkonkellot lakkasivat soimasta, viimeiset äänet katosivat yhtaikaa kuin punapilvien hohde.

— Minun sinä olet! kajahti syvyydestä. — Minun sinä olet! kajahti ylhäältä äärettömyydestä.

Ihanaa on lentää rakkaudesta rakkauteen, maasta taivaaseen.

Katkesi kieli, helähti surun ääni, kuolon jääsuudelma vei voiton katoavasta. Alkusoitto päättyi, jotta elämän näytelmä saattaisi alkaa, epäsointu sulaa soinnuksi.

Sanotko tätä surulliseksi tarinaksi?

Babette-raukka! Hänelle se oli kauhun hetki. Vene ajelehti yhä kauemma. Maissa ei kukaan tietänyt, että morsiuspari oli pienellä saarella. Ilta pimeni pimenemistään, pilvet alenivat yhä alemmaksi, tuli pimeä. Yksin, epätoivoissaan vaikeroiden seisoi tyttö siinä. Jumalanilma oli tulossa, salamat välkähtelivät yli Jura-vuorten, Sveitsinmaan ja Savoien. Joka kulmalta seurasi salama salamaa, jyrinä jyrinää, niiden vyöryt sulivat yhteenᵣ sitä kesti minuuttikausia. Salamat kävivät pian auringonpaisteen karvaisiksi, saattoi nähdä jokaisen yksityisen viinipuun niinkuin keskipäivällä, ja heti senjälkeen murjotti musta pimeys taasen yli maan. Salamat muodostivat nauharuusuja, valuvia massoja, murtoviivakuvioita, iskivät sinne tänne järveen. Ne välähtelivät joka puolella, ja kaiun pauhu pani jyrinän kasvamaan kaksinkertaiseksi. Maalla vedettiin veneitä rannalle. Kaikki elävät olennot hakivat suojaa. Ja nyt ryöppysi sade taivaasta.

— Missähän Ruudi ja Babette ovat tässä jumalanilmassa! sanoi mylläri.

Babette istui kädet ristissä, pää painuneena polvea vasten, tuskan huudoista ja Valituksesta mykkänä.

— Syvässä vedessä, puhui hän itsekseen, — syvällä alhaalla hän on, niinkuin silloin jäätikön alla!

Hänen mieleensä johtui, mitä Ruudi oli kertonut äitinsä kuolemasta ja pelastuksestaan, kun hänet miltei ruumiina nostettiin jäätikköjen kuiluista.

— Jääneito on taasen ottanut hänet!

Taasen välähti salama, häikäisevänä kuin auringonpaiste valkealla lumella. Babette karkasi pystyyn: vesi kohoutui tällä hetkellä hohtavan jäätikön tavoin, jääneito seisoi siinä majesteettisena, sinisen kalpeana, hohtavana, ja hänen jaloissaan oli Ruudi ruumiina.

— Minun! sanoi hän ja taasen vallitsi yö ja pimeys ja tulviva sade.

— Kauheaa! vaikeroi Babette. — Miksi hänen pitikään kuolla juuri kun meidän onnemme päivä oli tullut! Jumala, valaise minun järkeäni; minä haparoin sinun kaikki valtasi ja viisautesi helmassa.

Ja Jumala valaisi hänen sydäntään. Hän sai ajatuksen välähdyksen, hän löysi armon säteen: viimeöinen uni välähti ilmielävänä hänen mieleensä. Hän muisti sanat, jotka hän oli lausunut: toivomuksensa, että parhain tapahtuisi hänelle ja Ruudille.

— Voi minua! Oliko se synnin siemen minun sydämessäni? Oliko minun uneni tulevaisuuden elämä, jonka jänne minun pelastuksekseni täytyi katkaista? Minua kurjaa! Vaikeroiden hän istui pilkkopimeässä yössä. Sen syvässä hiljaisuudessa luuli hän vielä kuulevansa Ruudin sanat, viimeiset, jotka hän täällä lausui: »Suurempaa onnea ei maailma voi minulle antaa!» Ne olivat soineet riemun kylläisyydessä, ne toistettiin tuskan vallassa.

* * * * *

On kulunut pari vuotta. Järvi hymyilee, rannat hymyilevät. Viinipuussa versoo paisuvia rypäleitä, höyrylaivat kiitävät ohi liehuvin lipuin, huvipurret liitävät, molemmat purjeet pullistuen kuin valkeat perhoset, yli vesikuvastimen. Rautatie on avattu kulkemaan läpi Chillonin, se menee kauas Rhônen laaksoon. Joka asemalla astuu laiturille vieraita, he tulevat punakantisine matkakirjoineen ja lukevat mitä nähtävyyksiä on katseltava. He käyvät Chillonissa, he näkevät järvessä pienen saaren, jolla kasvaa kolme akaasiapuuta, ja lukevat kirjasta kuvauksen morsiusparista, joka vuonna 1865 eräänä iltana lähti sinne, sulhasen kuolemasta, ja »vasta seuraavana aamuna kuultiin rannalle morsiamen epätoivoinen huuto».

Mutta matkakirja ei kerro mitään Babetten hiljaisesta elämästä isänsä luona, ei myllyllä — siellä asuu nyt vieraita —, vaan kauniissa talossa likellä asemaa. Siellä hän vielä monena iltana katselee ikkunasta kastanjapuiden latvojen yli lumivuoria, missä Ruudi kerran temmelsi. Hän näkee illoin alppihehkun; auringon lapset leiriytyvät silloin sinne ylhäälle ja kertaavat laulua matkamiehestä, jolta pyörremyrsky riisti vaipan, vieden sen pois: se vei vaipan, mutta ei miestä.

Ruusujen hohde viipyy vuorten lumella, ruusujen hohde viipyy joka sydämessä, mitä elävöittää ajatus: Jumala sallii parhaimman tapahtua meille! Mutta sitä ei aina ilmoiteta meille, niinkuin se ilmoitettiin Babettelle hänen unessaan.

PERHONEN

Perhonen tahtoi saada rakastetun. Tietysti hän tahtoi saada jonkun kukkasen siksi, oikein pienen ja soman. Hän katseli niitä: jokainen istui hiljaa ja sävyisänä varrellaan, niinkuin neitoselle sopii, kun hän ei ole kihloissa. Mutta täällä oli niin monta tarjolla, valinta oli vaikea; sellainen ei miellyttänyt perhosta, ja niin hän lensi päivänkakkaran luo. Ranskalaiset kutsuvat sitä Margareetaksi, he tietävät, että se osaa ennustaa, ja niinhän se osaakin, kun rakastuneet nyppivät siitä lehden toisen jälkeen ja jokaisen kohdalla kysyvät rakastetustaan: »sydämestäkö? — väkinäisesti? — rakastaako paljon? — aivan vähän? — eikö ensinkään?» tai muuta sellaista. Jokainen kysyy omalla kielellään. Perhonenkin tuli kysymään. Hän ei nyhtänyt pois lehtiä, mutta hän suuteli jokaista, arvellen, että hyvyydellä päästään pisimmälle.

— Suloinen Margareetta Päivänkakkara! sanoi hän. — Te olette viisain vaimo kaikista kukista. Te osaatte ennustaa. Sanokaapa: saanko minä sen tai sen? Ja kenen minä saan? Kun minä sen tiedän, lennän oikopäätä kosimaan.

Mutta Margareetta ei vastannut. Hän ei kärsinyt, että perhonen oli kutsunut häntä vaimoksi, sillä hänhän oli neitonen ja silloin ei ole mikään vaimo. Perhonen kysyi toisen kerran ja hän kysyi kolmannen kerran, ja kun ei hän saanut yhtään sanaa vastaukseksi, niin ei hän enää viitsinyt kysyä, vaan lensi muitta mutkitta kosimaretkelle.

Oli varhainen kevät; lumikelloja ja krokuksia oli yllinkyllin.

— Ne ovat hyvin herttaisia, sanoi perhonen, — herttaisia pieniä rippikoululaisia. Mutta hiukan liian nuoria. Nuorten miesten tapaan haki hän hiukan vanhempia neitosia. Sen jälkeen hän lensi vuokkojen luo. Ne olivat hänen mielestään liian karvaita, orvokit hiukan liian haaveellisia, tulpaanit liian loisteliaita, pääsiäisliljat liian porvarillisia, lehmuskukat liian pieniä ja niillä oli niin suuri suku. Omenankukathan olivat aivan ruusujen näköisiä, mutta ne kukoistivat tänään ja varisivat huomenna, heti kun tuuli puhalsi; siitä olisi tullut liian lyhyt avioliitto, arveli hän. Herneenkukka miellytti eniten, se oli punainen ja valkea, se oli herkkä ja hento, kuului niihin kodin tyttöihin, jotka ovat hauskan näköiset ja kuitenkin kelpaavat keittiöihin; Hän oli juuri kosimaisillaan häntä, mutta samassa hän näki vierellä riippuvan herneenpalon, jonka kärjessä oli kuihtunut kukka.

— Kuka tuo on? kysyi hän.

— Se on sisareni, sanoi herneenkukka.

— Te tulette saman näköiseksi myöhemmin! ja perhonen pelästyi ja lensi tiehensä.

Kaprifolioita riippui aidan yli. Niitä neitoja oli yllinkyllin, heillä oli pitkät, haikeat kasvot ja keltainen pinta. Sentapaisista ei hän pitänyt. Niin, mutta mistä hän oikeastaan piti? Kysypä häneltä!

Kevät meni, kesä meni, ja niin tuli syksy: pitemmälle ei hän ollut päässyt. Kukkaset pukeutuivat mitä kauniimpiin vaatteisiin, mutta mitäpä se auttoi, niiltä puuttui tuore, tuoksuva nuoruuden mieli. Juuri tuoksua kaipaa sydän iän karttuessa, eikä georgineissa ja poppeliruusuissa juuri ollut erikoisesti tuoksua. Nyt läksi perhonen nurmikkoon mintun luo.

— Sillä tosin ei ole mitään kukkaa, mutta koko kasvi on kukka, tuoksuu kiireestä kantapäähän asti, jokaisessa sen lehdessä on kukkasen tuoksu. Hänet minä otan!

Ja sitten hän vihdoin viimein kosi.

Mutta minttu seisoi mykkänä ja jäykkänä ja vihdoin viimein se sanoi:

— Ystävyyttä, mutta ei sen enempää! Minä olen vanha ja te olette vanha, me voimme erittäin hyvin elää toisiamme varten, mutta naimisiin — ei! Älkäämme ruvetko narreiksi vanhoilla päivillämme!

Ja niin ei perhonen saanut ketään. Hän oli hakenut liian kauan, eikä niin pidä tehdä. Perhosesta tuli vanhapoika, niinkuin sanotaan.

Oli myöhäinen syksy, räntää ja sadetta. Kylmänä puhalsi tuuli vanhojen pajujen selkää pitkin, niin että natisi. Ei ollut hauska lentää ulos kesävaatteissa — silloin olisi saanut muuta ajattelemista kuin rakkautta.- Mutta perhonen ei lentänytkään ulkona — se oli sattumalta sisällä, missä tuli paloi uunissa ja oli oikein kesäisen lämmintä. Hän saattoi elää, mutta »eläminen ei riitä», sanoi hän, »täytyy olla päivänpaistetta, vapautta ja pieni kukkanen!»

Ja hän lensi ruutua vasten, häntä katseltiin, häntä ihailtiin ja hänet pistettiin neulaan, siihen laatikkoon, missä harvinaisuudet säilytettiin; enempää ei hänen puolestaan voitu tehdä.

— Nyt minäkin istun varrenpäässä, niinkuin kukkaset! sanoi perhonen. — Erittäin miellyttävää se ei kuitenkaan ole. Se on muuten aivan samaa kuin jos olisi naimisissa: ei pääse mihinkään! Ja sillä hän lohdutti itseään.

— Se on huono lohdutus, sanoivat huoneen ruukkukukkaset.

— Mutta ruukkukasveihin ei voi oikein uskoa, arveli perhonen, — he seurustelevat liian paljon ihmisten kanssa.

PSYKE.

Päivän koitteessa loistaa punaisessa ilmassa suuri tähti, aamun kirkkain tähti. Sen säde väräjää valkealla seinällä, ikäänkuin se tahtoisi siihen kirjoittaa, mitä se tietää kertoa, mitä se vuosituhansien aikana on nähnyt eri paikoilla meidän kierivää maapalloamme.

Kuulepa yksi sen tarinoista!

Tässä äskettäin — tähdellä »äskettäin» merkitsee meille ihmisille »vuosisatoja sitten» — seurasivat säteeni erästä nuorta taiteilijaa. Tämä tapahtui paavin kaupungissa, Rooman maailmankaupungissa. Paljon on siellä aikojen kuluessa tapahtunut muutoksia, mutta ei niin nopeaan kuin ihmishahmo muuttuu lapsesta vanhukseksi. Keisaripalatsi oli, niinkuin vielä tänäänkin, raunioina. Kaatuneiden marmoripilarien keskellä ja autioissa kylpylöissä, joiden seinissä nähtiin jäännöksiä kultauksesta, kasvoi viikunapuu ja laakeripuu. Colosseum oli rauniona. Kirkonkellot soivat, vihkisavu tuoksui, kirkkokulkueet kiersivät kynttilöineen ja loistavine baldakineineen katuja. Täällä vallitsi kirkollinen pyhyys, ja taide oli korkea ja pyhä. Roomassa eli maailman suurin maalari Rafael, täällä eli aikakauden ensimmäinen kuvanveistäjä Michelangelo. Itse paavi suosi heitä molempia, kunnioitti heitä käymällä heitä tervehtimässä. Taide sai osakseen tunnustusta, sitä kunnioitettiin ja siitä maksettiin. Mutta kaikkea suurta ja oivallista ei silti huomata eikä tunneta.

Pienen matalan kadun varrella oli vanha talo; se oli kerran ollut temppeli. Täällä asui nuori taiteilija. Köyhä hän oli, tuntematon hän oli. Niin, olihan hänellä tosin nuoria ystäviä, nuoria mieleltään, toiveiltaan ja ajatuksiltaan, taiteilijoita hekin. He sanoivat hänelle, että hänellä oli runsaat lahjat ja suuri kyky, mutta hän oli narri, hän kun ei koskaan uskonut niihin. Hänhän aina särki kaikki mitä oli savesta muovaillut, hän ei koskaan ollut tyytyväinen, ei koskaan saanut mitään valmiiksi, ja valmista ihmisen täytyy saada käsistään, jotta se nähtäisiin, tunnustettaisiin ja tuottaisi rahaa.

— Sinä olet uneksija! sanoivat he. — Se on sinun onnettomuutesi. Mutta se johtuu siitä, ettet vielä ole elänyt, et maistanut elämää, et nauttinut siitä suurin, tervein siemauksin, niinkuin siitä pitää nauttia. Juuri nuoruudessa ihminen voi ja hänen tulee sukeltautua kokonaan elämään! Suuri mestari Rafael, jota paavi kunnioittaa ja maailma ihailee, hän kasaa eteensä viiniä ja leipää!

— Hän syö samalla suuhunsa koko porvarivaimon, kauniin Fornarinan! sanoi Angelo, hauskimpia ystäviä nuorten joukossa.

Niin, kaikillahan heillä oli niin paljon sanottavaa nuoruutensa ja järkensä mukaisesti. He tahtoivat nuorta taiteilijaa kanssaan huvituksiin, hurjisteluihin — hulluuksiksi niitä myöskin olisi voinut sanoa. Ja hetkittäin hän tunsi halua siihen. Hänen verensä oli kuuma, mielikuvitus väkevä, hän saattoi yhtyä iloiseen puheluun, ääneen nauraa muiden mukana. Ja kuitenkin haihtui hänen silmissään aamun sumujen tavoin se, mitä he kutsuivat »Rafaelin hauskaksi elämäksi», kun hän näki, mikä jumalallinen loisto säteili suuren mestarin kuvista. Ja hän viipyi Vatikaanissa kauneusluomien edessä, joita mestarit vuosituhansia sitten olivat muovailleet marmorilohkareista. Silloin hänen rintansa paisui, hän tunsi jotain äärettömän korkeaa, pyhää, kohottavaa, suurta ja hyvää, ja hän toivoi voivansa veistää marmorista sellaisia teoksia. Hän tahtoi luoda kuvan siitä, mikä hänen sydämessään kohosi äärettömyyttä kohti, mutta miten, missä muodossa? Pehmeä savi taipuili hänen sormissaan kauneusmuodoiksi, mutta päivää myöhemmin hän, niinkuin aina, särki mitä oli tehnyt.

Eräänä päivänä hän astui ohi rikkaan palatsin, jommoisia Roomassa on monta. Hän pysähtyi suuren avonaisen portin eteen ja näki veistoksilla koristetun pylväskäytävän sulkevan keskelleen pienen puutarhan, joka oli täpötäynnä mitä ihanimpia ruusuja. Suuret valkeat kallakukat vihreine, mehevine lehtineen nousivat marmorialtaasta, missä vesi kirkkaana lirisi. Ja siitä ohi liiti olento, nuori tyttö, ruhtinaallisen talon tytär, niin hentona, niin kevyenä, niin ihanaisena! Sellaista naista ei hän ikänä ollut nähnyt. Oli sentään! Rafaelin maalaamana, Psykeä esittävänä eräässä Rooman palatsissa. Niin, siellä hän oli maalattuna, täällä hän kulki elävänä.

Hänen ajatuksissaan ja sydämessään neito eli. Ja hän meni kotiin köyhään huoneeseensa ja muovaili saveen Psyken. Siinä oli tuo rikas nuori roomatar, tuo aatelissyntyinen nainen, ja ensi kerran katseli hän tyytyväisenä työtään. Sillä oli merkitystä, se oli hän. Ja ystävät, jotka näkivät veistoksen, riemuitsivat äänekkään iloisina. Tämä teos ilmaisi hänen suuruutensa taiteilijana, minkä he ennemminkin olivat tunnustaneet — nyt oli maailman tunnustettava se!

Savi tosin on lihakasta ja elävää, mutta siinä ei ole marmorin valkeutta eikä kestävyyttä. Marmorilohkareessa täytyi tämän Psyken herätä eloon, ja tuon kallisarvoisen marmorikappaleenhan hän omisti, se oli jo vuosikausia hänen vanhempiensa omaisuutena virunut pihamaalla. Pullonsirpaleita, saksankuminoita, artisokan jätteitä oli kasaantunut sen päälle liaten sitä, mutta sisältä se oli kuin vuoren lumi. Tästä tuli Psyken kohota esiin.

Eräänä päivänä tapahtui —- niin, kirkas tähti ei kerro siitä mitään, se ei nähnyt sitä, mutta me tiedämme sen — kapealle pienelle kadulle saapui ylhäinen roomalainen seurue. Vaunut pysähtyivät jonkun matkan päähän, seurue tuli katsomaan nuoren taiteilijan työtä, se oli jossakin tilaisuudessa kuullut siitä. Ja kutka olivat nuo ylhäiset vieraat? Nuori mies raukka — liian onnelliseksi nuoreksi mieheksi häntä myöskin olisi voinut sanoa! Nuori tyttö itse seisoi täällä huoneessa ja kuinka hän hymyili, kun hänen isänsä lausui sanat: »Siinähän sinä olet ilmielävänä!» Sitä hymyä ei saata muovata, eikä sitä katsetta kuvata, tuota kummallista katsetta, jonka hän loi nuoreen taiteilijaan. Se katse nosti, aateloi ja — murskasi.

— Psyke on hakattava marmoriin! sanoi rikas herra. Ja ne olivat elämän sanoja kuolleelle savelle ja raskaalle marmoripaadelle. Ne olivat myöskin elämän sanoja ihastuneelle nuorelle miehelle. — Kun työ on valmis, ostan minä sen! sanoi ruhtinaallinen herra.

Uusi aika tuntui koittaneen köyhässä työpajassa. Siellä loisti ilo ja elämä, siellä tuli kiire. Loistava aamutähti näki, kuinka työ edistyi. Itse savikin oli nyt saanut ikäänkuin hengen, kun tyttö oli käynyt täällä: se taipui ikäänkuin kirkastuneessa kauneudessa tutuiksi piirteiksi.