Part 6

— Mutta mikset sinä taittanut niskaasi? kysyi mylläri.

— Sentähden, että minä pidin kiinni! vastasi Ruudi, — ja niin minä teen vieläkin! Minä pidän kiinni Babettesta.

— Kunhan nyt ensin saat hänet! sanoi mylläri ja nauroi; ja se oli hyvä merkki, sen tiesi Babette.

— Otetaan nyt kotkanpoika korista, se mulauttelee silmiään niin kamalasti! Kuinka sinä sait sen käsiisi?

Ja Ruudin piti kertoa, ja myllärin silmät suurenivat suurenemistaan.

— Sinulla on sellainen rohkeus ja sellainen onni, että sinä elätät vaikkapa kolme vaimoa, sanoi mylläri.

— Kiitos, kiitos! huudahti Ruudi.

— Niin, ei Babette vielä ole omasi! sanoi mylläri ja läjäytti leikillä nuorta alppimetsästäjää olalle.

— Tiedätkö talon uutisia? sanoi kamarikissa kyökkikissalle. — Ruudi on tuonut meille kotkanpojan ja saa Babetten sijaan. He ovat suudelleet toisiaan ja antaneet isän katsella! Sehän on jo melkein kihlaus. Ukko ei potkinut ulos, hän veti kynnet sisään, nukkui päivällisunensa ja antoi nuorten istua häntää liehuttaen. Heillä on niin paljon kerrottavaa toisilleen, he eivät valmistu jouluksi!

Eivätkä he valmistuneetkaan jouluksi. Tuuli pyöritteli ruskeita lehtiä, lumi tuprusi laaksossa samalla tavalla kuin korkeilla vuorillakin. Jääneito istui uljaassa linnassaan, joka talven aikaan suureni. Siinä, missä kesällä tunturivirta liehutti vesihuntuaan, kohosivat kallioseinät sylenpaksuisten jääkerrosten ja norsun kokoisten jääharkkojen päällystäminä, tarumaisista jääkristalleista punotut seppeleet hohtivat lumen puuteroimien kuusten oksilla. Jääneito ratsasti humisevan tuulen selässä yli syvimpienkin laaksojen. Lumipeite ulottui Bexiin asti, jääneito saattoi tulla sinne ja nähdä Ruudin istuvan huoneessa enemmän kuin mihin hän oli tottunut: hän istui Babetten luona. Kesällä piti vietettämän häät. Heidän korvansa soivat monesti, niin usein puhuivat ystävät siitä. Talossa oli päivänpaiste, siellä hohti kaunein alppiruusu, iloinen, naurava Babette, kaunis kuin se kevät, joka lähestyy, se kevät, jonka kaikki linnut lauloivat kesän ajasta, hääpäivästä.

— Kyllä ne kaksi jaksavat istua toisissaan kiinni! sanoi kamarikissa, — minä olen ihan kyllästynyt siihen naukumiseen.

IX.

Jääneito.

Kevät oli luonut mehevänvihreät pähkinä- ja kastanjapuuseppeleensä; varsinkin tuli sen paisuva voima näkyviin matkalla St. Mauricen sillalta Genève-järven rantaan, pitkin Rhône-virtaa, joka väkivaltaisella vauhdilla kiitää eteenpäin lähtökohdastaan vihreän jäätikön luota, tuosta jääpalatsista, missä jääneito asuu, missä hän komentaa tuiman tuulen viemään hänet ylimmälle lumikentälle, siellä oikaistakseen jäsenensä väkevässä auringonpaisteessa pyryn kasaamille patjoille. Siellä hän istui katsellen kauaskantavin silmin syvälle alas laaksoon, missä ihmiset liikkuivat kiireesti, niinkuin muurahaiset kivellä auringonpaisteessa.

— Hengenvoimat, hengenvoimat, joiksi auringonlapset teitä kutsuvat; sanoi jääneito. — Matosia te olette. Kierivä lumipallo, kierivä lumipallo vain, ja te ja teidän talonne ovat mäsänä ja hajalla! Ja hän nosti korkeammalle ylpeää päätään ja loi kuolemaa salamoivan katseensa ympärilleen ja alas. Mutta laaksosta kuului jylinä, siellä räjäytettiin kallioita — ihmistekoa! Avattiin teitä ja tunneleja rautatietä varten.

— Leikittelevät maamyyrää! sanoi hän, — kaivavat käytäviä, sentähden kuuluu pyssyn laukausten tapaisia. Kun minä muutan linnojani, niin jyrisee voimakkaammin kuin ukkosen käydessä.

Laaksosta nousi sauhu, se liikkui eteenpäin kuin liehuva huntu. Se oli veturin hulmuava höyhentöyhtö, veturin, joka veti vasta-avatun rautatien junaa, tuo kiemurteleva käärme, jonka renkaina ovat vierekkäin asetetut vaunut. Nuolen nopeudella se kiiti eteenpäin.

— Ne ovat olevinaan herroja siellä alhaalla, nuo hengenvoimat! sanoi jääneito. — Luonnonvoimien mahti, se se kuitenkin hallitsee! ja hän nauroi, hän lauloi niin että laaksossa jylisi.

— Laviini vyöryi, sanoivat ihmiset siellä alhaalla.

Mutta entistä hartaammin lauloivat auringon lapset ihmisajatuksesta, joka hallitsee, joka suistaa meret ikeensä alle, siirtää vuoria, täyttää laaksoja, ihmisajatuksesta, joka on luonnonvoimien herra. Samassa hetkessä saapui matkaseurue lumikentälle, missä jääneito istui. Matkailijat olivat sitoneet itsensä yhteen köysillä ollakseen ikäänkuin suurempana ruumiina iljankoisella jääkentällä syvien kuilujen partailla.

— Matoset, sanoi hän, — tekö nyt olisitte luonnonvoimien herroja! ja hän kääntyi pois heistä ja katseli ilkkuen alas syvään laaksoon, missä juna kiiti ohi.

— Tuossa ne istuvat nuo ajatukset! Ne ovat voimien vallassa! Minä näen jokaisen niistä! Joku istuu ylpeänä kuin kuningas, yksinään! Tuossa ne ovat rykelmänä! Tuossa nukkuu puolet! Ja kun höyryhepo pysähtyy, niin ne astuvat alas, menevät matkoihinsa. Ajatukset menevät maailmalle! Ja hän nauroi.

— Taasen vyöryi laviini! sanottiin laaksossa.

— Meitä se ei saavuta! sanoi kaksi ihmistä höyryhevon selässä, »kaksi sielua ja yksi ajatus», niinkuin on tapana lausua. Ne olivat Ruudi ja Babette. Myllärikin oli mukana.

— Pakaasina! sanoi hän. — Minä olen mukana kuten muukin välttämätön kuljetettava.

— Tuossa nuo molemmat istuvat, sanoi jääneito. — Monen kemssin minä olen nujertanut, miljoonia alppiruusuja minä olen taittanut ja murskannut, ei juuriakaan ole jäänyt jäljelle. Minä pyyhin heidät pois: ajatukset, hengenvoimat! ja hän nauroi.

— Taasen vyöryi laviini! sanottiin laaksossa.

X.

Kummitäti.

Montreux’ssä, joka yhdessä naapurikyliensä Clarens’in Vernexin ja Crinin kanssa seppelöi Genève-järven koillispuolta, asui Babetten kummitäti, ylhäinen englantilainen nainen, tyttärensä ja erään nuoren sukulaisen kanssa. Vaikka he olivat vasta saapuneet, oli mylläri jo ennättänyt käydä heitä tervehtimässä, ilmoittaa, että Babette oli kihloissa, ja kertoa Ruudista ja kotkanpojasta, käynnistä Interlakenissa, sanalla sanoen koko tarinan. Ja se oli mitä suurimmassa määrin huvittanut heitä ja virittänyt mielet suosiollisiksi Ruudia ja Babettea kohtaan, ja mylläriä myöskin. Heidän piti ehdottomasti kaikkien kolmen tulla tervehtimään, ja sentähden he tulivat. Babetten piti nähdä kummitätinsä, kummitädin samoin Babette.

Pienen Villeneuven kaupungin luona, ennenkuin tullaan Genève-järven päähän, viipyi höyrylaiva, joka puolessa tunnissa kulkee siitä Vernexiin, aivan Montreux'n alla.

Tätä rantaa ovat runoilijat laulaneet, täällä istui Byron pähkinäpuiden alla syvän, sinivihreän järven rannalla ja kirjoitti sointuvat säkeensä Chillonin kalliolinnan vangista. Tuolla, missä Clarens itkuraitoineen kuvastuu veteen, asteli Rousseau, uneksien Heloisesta. Rhône-virta kulkee Savoien korkeitten lumipeitteisten vuorten alitse. Vähän matkaa siitä, missä se laskee järveen, on pieni saari, niin, se on niin pieni, että rannalta katsoen näyttää siltä, kuin siinä olisi laiva. Se on luoto, jonka muuan nainen sata vuotta sitten antoi varustaa kiviaidalla, sinne kuljetettiin maata ja istutettiin kolme akaasiapuuta. Nyt ne varjostavat koko saaren. Babette oli aivan haltioissaan tuosta pienestä saaresta, se oli hänen mielestään kauneinta koko matkalla, sinne piti lähteä, sinne täytyi lähteä, siellä mahtoi olla äärettömän ihanaa olla, arveli hän. Mutta höyrylaiva kulki ohitse ja pysähtyi Vernexin luo, niinkuin sen oli määrä.

Tästä nousi pieni seurue astelemaan valkeitten, auringonpaahtamien kiviaitausten läpi, jotka ympäröivät viinitarhoja Montreux’n, tuon pienen vuoristokaupungin edustalla, missä viikunapuut varjostavat talonpojan majaa, laakerit ja sypressit kasvavat puutarhoissa. Jonkun matkaa ylempänä oli hotelli, missä kummitäti asui.

Vastaanotto oli hyvin sydämellinen. Kummitäti oli kookas, ystävällinen nainen, jolla oli pyöreät, hymyilevät kasvot. Lapsena oli hänellä mahtanut olla todellinen enkelinpää Rafaelin malliin, mutta nyt se oli vanha enkelinpää, jonka ympärillä hopean valkea tukka runsaana kihartui. Tyttäret olivat siroja, hienoja, pitkiä ja solakoita. Nuori serkku, joka oli kiireestä kantapäähän puettu valkoiseen, jolla oli kullankeltaiset hiukset ja niin suuri kullankeltainen poskiparta, että siitä olisi riittänyt jakaa kolmelle gentlemannille, kohteli heti pientä Babettea mitä huomaavaisimmin.

Suurella pöydällä oli hajallaan kauniisti sidottuja kirjoja, nuotteja ja piirustuksia. Parvekkeen ovi oli avoinna, sen alla päilyi ihana järvi, niin kiiltävänä ja tyynenä, että Savoien vuoret pikkukaupunkineen, metsineen ja lumihuippuineen kuvastuivat siinä ylösalaisin.

Ruudi, joka muuten oli niin reipas, elämänhaluinen ja suorasukainen, ei ollenkaan viihtynyt täällä. Hän liikkui täällä kuin sileällä permannolla, missä jalkojen alla on herneitä. Aika oli sitkeää kulutettavaa, se tarpoi paikallaan, ja nyt oli lähdettävä kävelemään. Se oli yhtä hidasta: Ruudin täytyi ottaa kaksi askelta eteenpäin ja yksi taaksepäin pysyäkseen muitten rinnalla. Mentiin Chilloniin, kallionkielekkeellä olevaan vanhaan, synkkään linnaan, katselemaan kidutusvälineitä ja kuolemaantuomittujen vankikomeroita, ruostuneita, kalliomuuriin taotuita kahleita, kuolemaantuomittujen kivilavitsoja, ‘luukkuja, mistä onnettomat syöstiin alas ja seivästettiin rautapiikkeihin keskelle aallokkoa. Tätä he katselivat huvikseen. Teloituspaikka se oli, vaikka Byronin laulu oli siirtänyt sen runon maailmaan. Ruudi tunsi täydelleen olevansa teloituspaikalla. Hän nojasi ikkunan paksuun kiviseen pieleen ja katseli syvään sinivihreään veteen ja siitä pienelle, yksinäiselle saarelle, missä nuo kolme akaasiaa kasvoivat. Siellä hän olisi toivonut olevansa, kaukana koko tästä loruavasta seurueesta. Mutta Babette oli erinomaisen iloisella tuulella. Hänellä oli ollut äärettömän hauskaa, kertoi hän sitten. Serkku oli hänen mielestään kerrassaan mainio.

— Niin, mainio suupaltti! sanoi Ruudi. Ja ensi kerran Ruudi sanoi semmoista, mikä ei miellyttänyt Babettea. Englantilainen oli lahjoittanut hänelle muistoksi pienen kirjan Chillonista. Se oli Byronin runoelma »Chillonin vanki» ranskalaisessa käännöksessä, jotta Babette voisi lukea sen.

— Kirja saattaa kyllä olla hyvä, sanoi Ruudi — mutta tuo hienosti kammattu nulkki, joka sen sinulle antoi, on jonninjoutava vätys.

— Hän oli aivan kuin jauhosäkki ilman jauhoja! sanoi mylläri ja nauroi omaa sukkeluuttaan.

Ruudi nauroi hänkin ja sanoi, että se oli hyvin ja oikein sanottu.

XI.

Serkku.

Kun Ruudi pari päivää myöhemmin tuli käymään myllyllä, tapasi hän nuoren englantilaisen siellä. Babette toi juuri hänen eteensä keitettyjä forelleja, jotka hän varmaan itse oli koristanut persiljalla, jotta ne näyttäisivät komeilta. Se ei ensinkään ollut tarpeellista. Mitä englantilainen täältä haki? Mitä asiaa hänellä oli tänne?

Sitäkö, että Babette häntä syöttäisi ja liehittelisi? Ruudi oli mustasukkainen, ja se huvitti Babettea. Häntä huvitti nähdä hänen sydämensä sekä heikot että vahvat puolet. Rakkaus oli vielä leikkiä ja hän leikitteli Ruudin koko sydämellä, ja kuitenkin — se on sanottava — oli Ruudi hänen onnensa, hänen elämänsä ajatus, paras ja ihanin tässä maailmassa. Mutta kuta synkemmäksi Ruudi kävi, sitä enemmän nauroivat tytön silmät; hän olisi ollut valmis suutelemaan vaaleatukkaista englantilaista, jolla oli kultainen poskiparta, jos hän vain siten olisi saanut aikaan, että Ruudi raivoissaan olisi karannut tiehensä — se juuri olisi osoittanut hänelle kuinka suuresti Ruudi häntä rakasti. Tässä hän ei menetellyt oikein eikä viisaasti, mutta pikku Babettehan oli vasta yhdeksäntoista Vuoden vanha. Hän ei ajatellut, hän ei tullut ajatelleeksi, että nuori englantilainen selittäisi hänen käytöksensä iloisemmaksi ja keveämmäksi kuin myllärin kunnialliselle, vastakihlatulle tyttärelle soveltui.

Siinä, missä maantie Bexistä kulkee sen lumipeitteisen vuorenhuipun alitse, jota maan kielellä kutsutaan Diablerets'iksi, oli mylly likellä vuolasta vuorivirtaa. Tämän harmahtava, saippuansekaisen vedenvärinen voima ei käyttänyt myllyä, vaan sensijaan pienempi virta, joka toisella puolen jokea syöksyi alas kalliolta, nousten omalla vauhdillaan tien alitse muuratun uoman läpi suljettuun puusäiliöön, leveään ränniin, joka, kulkien yli vuolaan virran, pani liikkeelle suuren myllynpyörän. Ränni oli niin täynnä vettä, että sitä tulvi yli laitain. Jos jonkun päähän sattui pälkähtämään päästä myllylle nopeammin, niin oli hänen edessään tällä kohden märkä, liukas tie, ja tämä päähänpisto sattui tulemaan eräälle nuorelle miehelle, tuolle englantilaiselle. Puettuna valkeaan kuin myllärin renki kiipeili hän täällä iltahämärässä tulta kohti, joka loisti Babetten huoneesta. Kiipeämistä hän ei ollut oppinut ja hän oli miltei joutumaisillaan pää edellä virtaan, mutta pelastui hihat märkinä ja housut kurassa. Märkänä ja likaisena hän saapui Babetten ikkunan alle, kiipesi vanhaan lehmukseen ja matki pöllöä — minkään muun linnun nuottia ei hän osannut jäljitellä. Babette kuuli tämän ja kurkisti ulos ohuitten uutimien läpi, mutta kun hän näki valkean miehen ja heti arvasi, kuka se oli, alkoi hänen pieni sydämensä sykkiä pelosta ja samalla vihasta. Hän sammutti nopeasti valon, tunnusteli olivatko ikkunan haat kiinni ja antoi serkun sitten huhuta ja ulvoa.

Kauheaa olisi ollut, jos Ruudi nyt olisi ollut myllyllä, mutta Ruudi ei ollut myllyllä, ei, asiat olivat paljon pahemmin: hän oli aivan ikkunan alla. Puhuttiin kovalla äänellä, vihan sanoja; näytti syntyvän tappelu, ehkäpä tapahtuisi murha.

Babette avasi kauhuissaan ikkunan, huusi Ruudia nimeltä, pyysi häntä lähtemään. Hän ei kärsinyt, että Ruudi jäisi tänne, sanoi hän.

— Sinä et kärsi, että minä jään tänne! huudahti Ruudi. — Tämä oli siis sovittua. Sinä odotat hyviä ystäviä, parempia kuin minä. Häpeä, Babette!

— Sinä olet inhoittava, sanoi Babette — minä vihaan sinua! ja nyt hän itki. — Mene! Mene!

— Tätä en ole ansainnut, sanoi Ruudi. Ja hän meni, hänen poskensa olivat kuin tuli, hänen sydämensä oli kuin tuli.

Babette heittäytyi vuoteelleen ja itki.

— Minä rakastan sinua niin äärettömästi, Ruudi! Ja sinä saatat uskoa minusta pahaa!

Ja hän oli suuttunut, hyvin suuttunut, ja se oli hänen onnensa, sillä muuten hän olisi ollut hyvin suruissaan. Nyt hän saattoi vaipua uneen ja nukkua nuoruuden vahvistavaa unta.

XII.

Pahoja voimia.

Ruudi jätti Bexin, kääntyi kotimatkalle, pääsi vuorille raikkaaseen, viileään ilmaan, missä lumi peitti maan, missä jääneito hallitsi. Lehtipuut syvällä laaksossa näyttivät vain perunan latvoilta, kuuset ja pensaat kävivät pienemmiksi, alppiruusut kas voivat lumen vierellä, jota oli päivinä, niinkuin pellavaa, jota on pantu valkenemaan. Tuossa oli sininen gentiana; hän murskasi sen pyssynperällään.

Ylempänä tuli näkyviin kaksi kemssiä. Ruudin silmät alkoivat loistaa, ajatukset saivat uutta vauhtia. Mutta hän ei ollut niin likellä, että hän olisi voinut Varmasti osata. Hän nousi yhä korkeammalle. Siellä kasvoi vain yksinäisiä heinänkorsia kivipaasien välissä, ja kemssit astelivat levollisina lumikentällä. Ruudi kiiruhti eteenpäin. Pilvisumut laskeutuivat hänen ympärilleen, ja äkkiä hän seisoi jyrkän kallioseinän edessä. Alkoi sataa kaatamalla.

Hän tunsi polttavaa janoa, pää oli kuuma, muut jäsenet kylmät. Hän tarttui metsästyspulloonsa, mutta se oli tyhjä; hän ei ollut muistanut sitä syöksyessään vuorille. Hän ei ollut koskaan ollut sairaana, mutta nyt hänellä oli jokin aavistus siitä. Häntä väsytti, hänen olisi tehnyt mieli heittäytyä maahan ja nukkua, mutta kaikki oli sateen vallassa. Hän koetti tyyntyä. Esineet värisivät oudosti hänen silmissään, mutta samassa hän yhtäkkiä näki jotakin, mitä hän ei koskaan ennen ollut täällä nähnyt: vastasalvetun matalan rakennuksen aivan kiinni kalliossa, ja ovessa seisoi nuori tyttö. Hän luuli, että se oli koulumestarin Anette, jota hän kerran oli suudellut tanssissa. Mutta se ei ollut Anette, ja kuitenkin hän ennen oli nähnyt hänet, ehkäpä Grindelwaldissa, sinä iltana, jolloin hän palasi Interlakenin ampumajuhlilta.

— Kuinka sinä olet tullut tänne? kysyi hän.

— Minä olen kotona, sanoi tyttö, — minä kaitsen laumaani.

— Laumaasi? Missä sen laidun sitten on? Täällähän on vain lunta ja kallioita.

— Tunnetpa hyvin asiat! sanoi tyttö ja nauroi. — Tässä takana vähän alempana on kaunis laidunmaa. Siinä minun vuoheni syövät, minä kaitsen niitä huolellisesti. Yksikään ei pääse karkuun; se mikä on omaani, pysyy omanani!

— Oletpa sinä olevinasi! sanoi Ruudi.

— Niinkuin sinäkin! sanoi tyttö.

— Jos sinulla on maitoa, niin anna minulle, minun on sietämättömän jano.

— Minulla on parempaakin kuin maito, sanoi tyttö. Saat sitä. Eilen tuli tänne matkustajia oppaineen, unohtivat tänne puoli pullollista viiniä, jonka vertaista et koskaan ole maistanut. He eivät tule sitä hakemaan, minä en sitä juo. Juo sinä!

Ja hän toi viinin, kaasi sitä puumaljaan ja antoi Ruudille.

— Se on hyvää! sanoi Ruudi. — En koskaan ole maistanut niin lämmittävää, niin tulista Viiniä! — Ja hänen silmänsä loistivat. Hänet valtasi voima ja tulisuus, kaikki surut ja murheet tuntuivat haihtuvan: paisuva, terve ihmisluonto eli hänessä.

— Mutta olethan sinä sittenkin koulumestarin Anette! huudahti hän — anna minulle suudelma.

— Niin, anna sinä minulle tuo kaunis sormus, joka on sormessasi!

— Kihlasormukseni!

— Juuri se! sanoi tyttö ja kaasi viiniä maljaan, vei sen hänen huulilleen, ja Ruudi joi.

Hänen vereensä virtasi elämän riemu, hänestä tuntui siltä kuin koko maailma olisi ollut hänen — miksi kiusata itseään! Kaiken tarkoitus on tuottaa meille nautintoa ja onnea. Elämän virta on riemun virta — antautua sen vietäväksi, se on autuutta. Hän katseli nuorta tyttöä, se oli Anette eikä kuitenkaan Anette, vielä vähemmin noidan hahmo, miksi hän oli kutsunut sitä, jonka hän tapasi Grindelwaldin luona. Tyttö täällä vuorella oli raikas kuin vastasatanut lumi, kukkea kuin alppiruusu ja kevyt kuin kemssin karitsa ja samalla kuitenkin luotu Aatamin kylkiluusta, ihminen niinkuin Ruudikin. Ja hän kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, katsoi hänen ihmeellisen kirkkaisiin silmiinsä. Sitä kesti vain sekunnin ja sen kestäessä — niin, selittäkää se, lausukaa se meille sanoin: hengen vaiko kuoleman elämä hänet täytti? Kohosiko hän vai vaipuiko hän alas syvään, surmaavaan jäänieluun, syvemmälle, yhä syvemmälle? Hän näki jääseiniä, jotka olivat kuin sinivihreää lasia, äärettömiä kuiluja ammotti ympärillä, ja vesi tippui, helisten kuin kellon soitto, ja samalla helmenkuultavana, hohtaen siintävänvalkeina liekkeinä. Jääneito suuteli häntä. Hän jäätyi selkäpiitä myöten niin että tuntui otsassa asti. Häneltä pääsi tuskan huuto, hän riistäytyi irti, kompastui ja kaatui. Hänen silmissään musteni, mutta hän avasi ne jälleen. Pahat voimat olivat pitäneet peliään.

Alppityttö oli poissa, poissa suojaava maja, vesi virtasi alas alastonta kallioseinää, lunta oli yltympäriinsä. Ruudi värisi vilusta, läpimärkänä pintaa myöten, ja hänen sormuksensa oli poissa, kihlasormus, jonka Babette oli antanut. Hänen kiväärinsä oli lumessa hänen vierellään; hän otti sen, aikoi laukaista. Se ei lauennut. Vetiset pilvet viipyivät kuin mitkäkin kiinteät lumimassat kuilussa, huimaus vaani voimatonta saalistaan, ja hänen allaan syvässä kuilussa kajahteli ikäänkuin sinne olisi pudonnut kalliopaasia, murskaten ja vieden mukaansa kaiken, mikä yritti pidättää niiden menoa.

Mutta myllyllä istui Babette ja itki. Ruudi ei ollut käynyt siellä kuuteen päivään, Ruudi, joka oli väärässä ja jonka olisi pitänyt pyytää Babettelta anteeksi, sillä Babettehan rakasti häntä koko sydämestään.

XIII.

Myllärin talossa,

— Kyllä noista ihmisistä on aika vastus, sanoi kamarikissa kyökkikissalle. — Nyt ovat Babetten ja Ruudin välit rikki. Tyttö itkee, eikä poika suinkaan enää ajattele häntä.

— Siitä minä en pidä, sanoi kyökkikissa.

— En minä myöskään, sanoi kamarikissa, — mutta en rupea sitä suremaankaan. Voihan Babette ruveta punaisen poskiparran rakastetuksi. Hän ei ole käynytkään täällä sen jälkeen, kun hän yritti katolle.

Pahat voimat pitävät peliään meissä ja meidän ulkopuolellamme, siihen johtopäätökseen oli Ruudi tullut ja sitä ajatellut. Mitä olikaan tapahtunut hänessä ja hänen ympärillään tuolla ylhäällä vuorella? Olivatko ne näkyjä vaiko kuumehoureista unta? Hän ei ollut koskaan ennen ollut kuumeessa eikä sairaana. Samalla kuin hän tuomitsi Babetten, oli hän luonut katsauksen omaan itseensä. Hän ajatteli sydämensä villiä metsästystä, kuumaa »Föhniä», joka siellä hiljan oli raivonnut. Saattaisiko hän ripittää Babettelle kaikki, jokaisen ajatuksen, joka kiusauksen hetkellä saattoi kehittyä hänessä teoksi? Hän oli kadottanut Babetten sormuksen ja juuri tämän menetyksen avulla oli tyttö voittanut hänet takaisin. Saattoiko tyttö ripittää itsensä hänelle? Ruudin sydän oli pakahtumaisillaan, kun hän ajatteli häntä. Niin monet muistot nousivat: hän näki hänet ilmielävänä, hymyilevänä, tuon hylätyn lapsen. Moni rakkaudensana, jonka tyttö sydämensä kyllyydestä oli hänelle lausunut, välähti päivän pilkkeenä Ruudin sydämeen, ja pian vallitsi siellä täysi auringonpaiste mitä Babetteen tuli.

Hänen täytyi voida ripittäytyä Ruudille, ja hänen piti se tehdä.

Ruudi tuli myllylle. Ripittäytyminen alkoi: se alkoi suudelmalla ja päättyi siihen, että Ruudi oli vikapää, hänen suuri vikansa oli, että hän oli saattanut epäillä Babetten uskollisuutta, ja se oli miltei sietämätön teko hänen puoleltaan. Sellainen epäluulo, sellainen kiihtyminen saattoi syöstä heidät molemmat onnettomuuteen. Niin, aivan varmaan! Ja sentähden piti Babette hänelle pienen saarnan. Se huvitti tyttöä itseään suuresti, ja se puki häntä erinomaisesti; siinä asiassa Ruudi kuitenkin oli oikeassa, että kummitädin sukulainen oli suupaltti!

Babette oli päättänyt polttaa sen kirjan, jonka englantilainen oli hänelle lahjoittanut; hän ei tahtonut omistaa siruakaan, joka saattoi johdattaa englantilaisen hänen mieleensä.

- Nyt se on voitettu! sanoi kamarikissa. — Ruudi on taas täällä, he ymmärtävät toisensa, ja se on suurinta onnea, sanovat he.

— Minäpä kuulin yöllä, sanoi kyökkikissa, — rottien puhuvan, että suurinta onnea on, kun saa syödä talikyntteliä ja nähdä edessään pilaantunutta silavaa. Ketä tässä nyt uskoo, rottia vaiko kihlattuja?

— Ei kumpaakaan! sanoi kamarikissa. — Se on aina varminta.

Ruudin ja Babetten suurin onni oli juuri koittamaisillaan, ihanin päivä, joksi sitä sanotaan, oli heidän edessään: hääpäivä.

Mutta häitä ei tultu viettämään Bexin kirkossa eikä myllärin talossa. Kummitäti tahtoi, että häät vietettäisiin hänen luonaan ja että vihkiminen tapahtuisi Montreux’n kauniissa, pienessä kirkossa. Mylläri vaati, että hänen toivomukseensa suostuttaisiin, hän yksin tiesi, mitä kummitäti oli määrännyt vastanaineille. He tulisivat saamaan häneltä häälahjan, joka kyllä oli tällaisen pienen myöntymisen arvoinen. Päivä oli määrätty. Jo edellisenä iltana heidän oli määrä matkustaa Villeneuve’iin, ehtiäkseen laivalla Montreux’hön niin ajoissa aamulla, että kummitädin tyttäret ennättäisivät pukea morsiamen.

— Täällä kai vietetään tupaantuliaiset, sanoi kamarikissa. — Muuten ei koko juttu ole naukaisunkaan arvoinen.

— Kyllä täällä tulee pidot! sanoi kyökkikissa. — On teurastettu ankkoja, väännetty kyyhkysiltä niskat nurin ja kokonaisia kauriita riippuu seinällä. Hampaitani syhyy sitä katsellessa! Huomenna sitä sitten lähdetään matkalle.

Niin, huomenna! Tänä iltana istuivat Ruudi ja Babette viimeisen kerran kihlattuina yhdessä myllyllä.

Ulkopuolella värisi alppihehku, iltakello soi, päivänsäteitten tyttäret lauloivat: paras tapahtuu!

XIV.

Öisiä näkyjä.