Part 5
Taasen hän kulki sitä tietä, missä pienenä palleroisena oli seisonut toisten lasten kanssa myymässä puutaloveistoksia. Tuolla ylhäällä kuusten takana oli vielä vaarin talo; siellä asui vierasta väkeä. Lapsia juoksi tielle, ne tahtoivat tehdä kauppaa, eräs ojensi alppiruusua. Ruudi otti sen pitäen sitä hyvänä merkkinä ja ajatteli Babettea. Pian hän oli alhaalla, toisella puolella siltaa, missä molemmat Lütschinet yhtyvät. Lehtipuiden luku lisääntyi, pähkinäpuut soivat varjoa. Nyt hän näki liehuvia lippuja, valkean ristin punaisella vaatteella, jommoinen on sveitsiläisten ja tanskalaisten lipussa. Ja hänen edessään oli Interlaken.
Se oli totisesti kaupunki, komeampi kuin mikään muu, siltä Ruudista tuntui. Sveitsiläiskaupunki pyhävaatteissa. Se ei ollut, niinkuin muut kaupungit, röykkiö raskaita kivitaloja, painava, vieras ja ylhäinen. Ei, näytti siltä kuin puutalot olisivat vuorilta juosseet alas vihreään laaksoon, kirkkaan, nuolennopean joen varrelle ja asettuneet riviin, noin jotakuinkin vaan, muodostamaan katua. Kaikkein komein katu, niin, se oli syntynyt sen jälkeen kun Ruudi viimeksi oli täällä. Se näytti muodostuneen sillä tavalla, että kaikki vaarin Veistämät kauniit puutalot, joita kaappi kotona oli täynnä, olivat asettuneet tänne ja kasvaneet yhtä voimakkaasti kuin nuo vanhat, vanhimmat kastanjapuut. Jokainen talo oli hotelli, joksi niitä sanottiin, ikkunoiden ja parvekkeiden pieliä koristivat puuleikkaukset ja ulkonevat katot, jotka olivat hyvin somia ja siroja, ja jokaisen talon edustalla oli kokonainen kukkaistarha, aina leveään makadamisoituun maantiehen asti. Talot olivat tämän tien varrella, mutta vain sen toisella puolella; muuten ne olisivat peittäneet siinä edessä olevan tuoreen vihreän niityn, missä lehmät kulkivat kellot kaulassa, jotka soivat samalla tavalla kuin korkeilla alppilaitumilla. Niittyä ympäröivät korkeat vuoret, keskellä ikäänkuin astuen syrjään, jotta näkyisi loistava, lumipukuinen Jungfrau-vuori, kaikista Sveitsin vuorista kaunismuotoisin.
Mikä vilinä koreita herroja ja naisia vieraista maista, mikä hyörinä maalaisia eri kantaneista! Ampujilla oli järjestysnumeronsa seppeleenä hatun ympärillä. Täällä oli soittoa ja laulua, posetiiveja ja puhallussoittimia, huutoa ja melua. Taloja ja siltoja koristivat runot ja tunnuskuvat, liput ja viirit liehuivat, pyssyt paukkuivat paukkumistaan. Ruudin korvissa se oli parasta musiikkia, hän unohti tässä hälinässä kokonaan Babetten, jonka tähden hän kuitenkin oli tullut tänne.
Ampujat kokoontuivat ryhtyäkseen maaliammuntaan. Ruudi oli pian heidän joukossaan, hän oli siellä kaikkein taitavimpana, kaikkein onnellisimpana. Aina hän osasi keskelle mustaa pilkkua.
— Kuka se onkaan tuo vieras, aivan nuori metsästäjä? kysyttiin. — Hän puhuu semmoista ranskaa kuin Wallisin kantonissa puhutaan! Hän sanoo sanottavansa aika hyvin myöskin meidän saksankielellämme, sanoivat toiset. — Hän kuuluu lapsena olleen tällä seudulla Grindelwaldin tienoilla, tiesi joku heistä.
Siinä veitikassa oli elämää, hänen silmänsä loistivat, hänellä oli varma katse ja käsi, sentähden hän osasi. Onni antaa rohkeutta, ja rohkeuttahan Ruudilla aina oli ollut. Pian hänen ympärillään oli kokonainen piiri ystäviä; häntä sekä kiitettiin että juhlittiin. Babette oli miltei poissa hänen ajatuksistaan. Yhtäkkiä laskeutui raskas käsi hänen olkapäälleen ja karkea ääni puhutteli häntä ranskaksi.
— Tehän olette Wallisin kantonista?
Ruudi kääntyi ja näki punakat, tyytyväiset kasvot, paksun miehen: se oli Bexin rikas mylläri. Leveällä vartalollaan peitti hän kokonaan hennon, herttaisen Babetten, joka sentään pian kurkisti esiin, katsoen loistavin, tummin silmin. Rikas mylläri laski sen koituvan hänenkin hyväkseen, että parhaitten laukausten ampuja ja juhlituin mies oli kotoisin hänen kantonistaan. Ruudi oli totisesti onnen lapsi: se, mitä hän oli lähtenyt hakemaan, mutta jonka hän perille tultuaan oli miltei unohtanut, se tuli hänen luokseen.
Kun ihmiset kaukana kotoa sattuvat tapaamaan kotipuolen väkeä, niin he tuntevat toisensa, puhuvat keskenään. Ruudi oli ampumajuhlassa laukaustensa nojalla ensimmäinen mies, niinkuin mylläri kotona Bexissä rahojensa ja hyvän myllynsä nojalla oli ensimmäinen mies. Ja niin puristivat nuo molemmat miehet toistensa kättä, mitä he eivät koskaan ennen olleet tehneet. Babettekin otti niin luottavasti Ruudia kädestä, ja Ruudi puristi puolestaan hänen kättään ja katsoi häneen, niin että tyttö aivan punastui.
Mylläri kertoi miten pitkän matkan he olivat tänne kulkeneet, mitä kaikkia suuria kaupunkeja he olivat nähneet. Oli se aikamoinen matka: he olivat kulkeneet höyrylaivalla, ajaneet sekä höyryllä että postivaunuilla.
— Minä kuljin lyhyempää tietä, sanoi Ruudi. — Minä kuljin vuorten yli. Eihän mikään tie ole niin korkea, ettei sitä voi kulkea.
— Ja samalla taittaa niskansa, sanoi mylläri. — Ja te olette juuri sen näköinen, että te kerran taitatte niskanne, kun olette niin uhkarohkea.
— Ei putoa, kun ei usko putoavansa! sanoi Ruudi.
Ja myllärin sukulaiset Interlakenissa, joiden luona mylläri ja Babette vierailivat, pyysivät Ruudia käymään tervehtimässä: hänhän oli kotoisin samasta kantonista kuin heidän sukulaisensa. Se oli Ruudille hyvä tarjous, hänellä oli onni matkassaan, niinkuin on aina sillä, joka luottaa itseensä ja muistaa: Jumala antaa meille pähkinät, mutta hän ei riko niitä meille. Ja Ruudi istui myllärin sukulaisissa ikäänkuin perheeseen kuuluvana, ja siellä juotiin parhaimman ampujan malja, ja Babettekin kilisteli, ja Ruudi kiitti maljasta.
Illemmällä kulkivat he kaikki kaunista tietä ohi komeitten hotellien, vanhojen pähkinäpuiden alla, ja siellä oli sellainen ihmispaljous ja tungos, että Ruudin täytyi tarjota Babettelle käsivartensa. Hän sanoi olevansa hyvin iloinen siitä, että hän oli tavannut vaud’laisia. Vaud’n ja Wallisin kantonit olivat hyviä naapuruksia. Hän toi esiin ilonsa niin lämpimästi, että Babetten mielestään täytyi puristaa hänen kättään kiitokseksi. He kulkivat siinä miltei vanhoina tuttuina, ja hauska hän oli, tuo pieni herttainen olento. Ruudin mielestä häntä puki erinomaisesti, kun hän osoitti noiden vieraiden naisten pukujen ja heidän kävelytapansa naurettavuudet ja liioittelun, eikä Babette ensinkään tehnyt sitä pilkatakseen, sillä he saattoivat olla hyvin kunnollisia ihmisiä, niin, jopa herttaisia ja suloisia ihmisiä, sen tiesi Babette.
Hänellä oli kummitäti, joka oli tuollainen hyvin ylhäinen englantilainen nainen. Kahdeksantoista vuotta sitten, kun Babette kastettiin, oli hän ollut Bexissä. Hän oli antanut Babettelle sen kallisarvoisen neulan, jota hän piti rinnassaan. Kaksi kertaa oli kummitäti kirjoittanut, ja tänä vuonna piti heidän täällä Interlakenissa tavata hänet tyttärineen, jotka olivat naimattomia, siinä kolmenkymmenen tienoissa, sanoi Babette — hänhän oli vain kahdeksantoista.
Suloinen pieni suu ei pysynyt hetkeäkään hiljaa, ja kaikki, mitä Babette sanoi, kuulosti Ruudin korvissa erittäin tärkeältä. Ja hän kertoi puolestaan, mitä hänellä oli kerrottavanaan, kertoi, miten usein hän oli ollut Bexissä, kuinka hyvin hän tunsi myllyn ja kuinka usein hän oli nähnyt Babetten, vaikkei tämä luultavasti, koskaan ollut huomannut Ruudia. Ja nyt viimein, kun hän tuli myllylle ja hänen päässään oli monenlaisia ajatuksia, joista hän ei voinut puhua, olivat Babette ja hänen isänsä poissa, kaukana poissa, mutta ei kuitenkaan niin kaukana, ettei olisi voinut kiivetä sen muurin yli, joka teki tien pitkäksi.
Niin, hän sanoi sen, ja hän sanoi hyvin paljon.
Hän kertoi miten paljon hän piti Babettesta — ja että hän oli tullut hänen tähtensä eikä ampumajuhlien vuoksi.
Babette mykistyi tykkänään. Ruudi oli uskonut hänelle melkein liian paljon.
Ja heidän kävellessään vaipui aurinko korkean tunturiseinän taa, Jungfrau yleni koko hohdossaan ja loistossaan, ympärillään likeisten vuorten vihreät metsäiset seppeleet. Kaikki ihmiset seisoivat äänettöminä katsellen sinne. Ruudi ja Babette katselivat hekin valtavaa näkyä.
— Ei missään ole niin kaunista kuin täällä! sanoi Babette.
— Ei missään! sanoi Ruudi ja katsoi Babetteen. — Huomenna minun täytyy lähteä! sanoi hän hetken perästä.
— Tulkaa meitä tervehtimään Bexiin! kuiskasi Babette, — isäni olisi siitä hyvillään.
V.
Kotimatkalla.
Oi kuinka paljon Ruudilla oli kantamista, kun hän seuraavana päivänä kulki kotia kohti yli korkeitten vuorien. Niin, hänellä oli kolme hopeapikaria, kaksi erinomaista pyssyä ja hopeinen kahvikannu — se tuli hyvään tarpeeseen kotia perustaessa. Tämä ei kuitenkaan ollut tärkeintä; jotakin tärkeämpää, suurenmoisempaa hän kantoi, tai se kantoi häntä kotiin yli korkeiden vuorten. Mutta ilma oli raakaa, harmaata, sateista ja raskasta. Pilvet laskeutuivat suruharsoina yli vuorenharjanteiden, verhoten hohtavat vuorenhuiput. Salolta kajahtivat viimeiset kirveeniskut, ja alas vuorensyrjään vieri puunrunkoja, — jotka korkeudesta katsoen olivat kuin varpuja, mutta likeltä ne olivat kuin maston paksuisia puita. Lütschine kohisi yksitoikkoisia sointujaan, tuuli humisi, pilvet purjehtivat.
Äkkiä asteli Ruudin vierellä nuori tyttö. Ruudi ei ollut huomannut häntä ennenkuin tyttö oli aivan hänen vierellään. Hänenkin piti kulkea tunturin poikki. Hänen silmissään oli sellainen taika, että niihin täytyi katsella, ne olivat niin kumman lasinkirkkaat, niin syvät, niin pohjattomat.
— Onko sinulla rakastettua? kysyi Ruudi. Hänen mielensä oli vallannut kokonaan rakastetun omistaminen.
— Minulla ei ole ketään! sanoi tyttö ja nauroi, mutta tuntui siltä kuin hän ei olisi puhunut sanaakaan totta.
— Älkäämme kulkeko kiertoteitä, jatkoi hän. — Meidän kai täytyy kulkea vasemmalle, siitä on lyhempi.
— Niin, jotta putoaisimme jääkuiluun, sanoi Ruudi.
— Etkö sinä paremmin tunne tietä, vaikka tahdot olla oppaana!
— Minä juuri tunnen tien! sanoi tyttö — ja minulla on ajatukset matkassani. Sinun ajatuksesipa ovatkin alhaalla laaksossa. Täällä vuorilla täytyy ajatella jääneitoa; hän ei ole ihmisille suopea, väittävät ihmiset.
— Minä en pelkää häntä, sanoi Ruudi. — Hänen täytyi päästää minut käsistään kun olin lapsi. Minä kyllä vältän hänet nyt, kun olen vanhempi.
Ja pimeys tiheni, satoi, tuli lunta, se loisti, se häikäisi.
— Ojenna minulle kätesi, niin minä autan sinua kiipeämään! sanoi tyttö ja hän kosketti Ruudia jääkylmin sormin.
— Sinäkö auttaisit minua! sanoi Ruudi. — Enpä vielä ole tarvinnut naisen apua kiivetessäni!
Ja Ruudi kiiruhti kulkuaan, poispäin tytöstä. Tuisku kiertyi uutimena hänen ympärilleen, tuuli humisi, ja takanaan kuuli hän tytön nauravan ja laulavan — se kuului niin kummalta. Varmaan tämä oli joku jääneitoa palveleva noita. Ruudi oli kuullut sellaisia olevan, kun hän pienenä kulkiessaan vuorten yli oli täällä yötä.
Lumentulo alkoi lakata, pilvi vaappui hänen allaan. Hän katsoi taakseen. Ei enää näkynyt ketään, mutta hän kuuli naurua ja joikunaa, eikä se tuntunut lähtevän ihmisen suusta.
Kun Ruudi vihdoin pääsi vuoren ylimmälle tienoolle, mistä vuoripolku lähti laskeutumaan Rhônen-laaksoa kohti, näki hän kirkkaassa sinisessä valonsäteessä Chamounyn suunnalla kaksi kirkasta tähteä. Ne loistivat niin välkytellen, ja hän ajatteli Babettea, itseään ja onneaan, ja hänen rintansa lämpeni.
VI.
Käynti myllyllä.
— Herrastavaraapa sinä tuot taloon! sanoi vanha kasvatusäiti. Hänen kummalliset kotkansilmänsä säkenöivät, ja hän liikutteli laihaa kaulaa tavallista nopeammin ja kummallisesti kierrellen. — Onni on matkassasi, Ruudi, minun täytyy suudella sinua, poika-kultani!
Ja Ruudi antoi hänen suudella, mutta hänen kasvoistaan näkyi, että hän mukautui olosuhteihin, näihin pieniin kotoisiin ikävyyksiin.
— Kuinka sinä olet kaunis, pikku Ruudi! sanoi vanha vaimo.
— Älä viitsi hullutella! sanoi Ruudi ja nauroi, mutta hän oli siitä kuitenkin hyvillään.
— Vielä kerran minä sanon, virkkoi vanha vaimo, — onni on matkassasi!
— Niin, sen asian minä uskon! sanoi Ruudi ja ajatteli Babettea.
Hän ei koskaan ollut kaivannut tuonne syvään laaksoon niinkuin nyt.
— Varmaan he jo ovat tulleet kotiin, sanoi hän itsekseen, — on jo kulunut kaksi päivää yli sen ajan, jolloin heidän piti tulla sinne. Minun täytyy lähteä Bexiin.
Ja Ruudi tuli Bexiin, ja myllärin väet olivat kotona. Hyvästi hänet otettiin vastaan ja terveisiä hän sai Interlakenin perheeltä. Babette ei puhunut paljon, hän oli käynyt hyvin hiljaiseksi, mutta silmät puhuivat, ja se riitti täydelleen Ruudille. Mylläri, joka muuten mielellään pysyi äänessä — hän oli tottunut siihen, että hänen sutkauksilleen ja sanaleikeilleen aina naurettiin, hän kun oli rikas mylläri — tuntui nyt mieluummin kuuntelevan Ruudin kertomuksia metsästysseikkailuista, vaikeuksista ja vaaroista, joita kemssinmetsästäjät saavat kokea korkeilla tunturihuipuilla, ja siitä, miten siellä täytyi kiivetä pitkin hauraita lumireunusteita, jotka tuuli ja tuisku liimaavat kiinni tunturin syrjään, kiivetä yli huimapääsiltojen, jotka lumituisku on luonut syvien kuilujen yli. Ruudi näytti niin reippaalta, hänen silmänsä loistivat, kun hän kertoi metsästäjän elämästä, kemssin viisaudesta ja rohkeista hypyistä, väkevästä Föhn-tuulesta ja vierivistä lumivyöryistä. Hän pani merkille, että hän jokaisella uudella kertomuksella yhä enemmän voitti myllärin suosiota. Varsinkin miellytti häntä kertomus korpikotkista ja rohkeista kuningaskotkista.
Jonkun matkaa täältä, sisäosassa Wallisin kantonia, oli kotkan pesä, joka oli erinomaisen ovelasti rakennettu ulkonevaan tunturin syrjään. Pesässä oli yksi poikanen — mutta otapas se sieltä! Muuan englantilainen oli muutama päivä sitten tarjonnut Ruudille kokonaisen kourallisen kultaa, jos tämä hankkisi poikasen elävänä hänen käsiinsä, »mutta kaikella on rajansa», sanoi Ruudi, »kotkanpoika ei ole otettavissa, hullutusta olisi yrittääkin».
Ja viini virtasi, ja puhe virtasi, mutta ilta oli liian lyhyt, niin Ruudista tuntui, ja kuitenkin oli keskiyö jo mennyt, kun hän palasi ensimmäiseltä käynniltään myllyllä.
Hetkisen tuikkivat tulet vielä ikkunasta ja vihreitten oksain lomitse, ja avonaisesta kattoluukusta astui kamarikissa ja katon räystästä pitkin astui kyökkikissa.
— Tiedätkö myllyn uutisia? sanoi kamarikissa. — Talossa on kaikessa hiljaisuudessa tapahtunut kihlaus! Isä ei vielä tiedä siitä; Ruudi ja Babette ovat kaiken iltaa tallanneet toistensa käpäliä pöydän alla. Minunkin käpälilleni astuivat pari kertaa, mutta minä en kuitenkaan naukunut, se olisi herättänyt huomiota!
— Mutta sen minä sentään olisin tehnyt! sanoi kyökkikissa.
— Mikä sopii kyökissä, ei sovi kamarissa! sanoi kamarikissa. — Haluaisin nyt Vain tietää, mitä mylläri sanoo, kun hän kuulee kihlauksesta.
Niin, mitä mylläri sanoo, sen olisi Ruudikin mielellään tahtonut tietää, mutta sitä tietoa ei hän kauan jaksanut odottaa. Ja sentähden, kun omnibussi muutaman päivän perästä kulki Rhônen sillan, Wallisin ja Vaud’n väliä, istui Ruudi vaunussa. Hän oli reippaalla mielellä, kuten aina, ja toivoi saavansa myöntävän vastauksen jo tänä iltana.
Ja kun ilta sitten tuli ja omnibussi ajoi samaa tietä takaisin, niin istui Ruudikin taasen vaunussa matkalla takaisin; mutta myllyllä juoksi kamarikissa uutisia kuljettaen.
— Kuulepas nyt, sinä kyökin asukas! Mylläri tietää nyt kaikki. Kaunis loppu siitä tuli! Ruudi tuli tänne iltapäivällä, ja hänellä ja Babettella oli paljon kuiskuttelemista; he seisoivat eteisessä myllärin kamarin edessä, minä makasin heidän jaloissaan, mutta eivät he nähneet eivätkä ajatelleet minua. »Minä menen suoraan isäsi luo!» sanoi Ruudi, »onhan tämä rehellinen asia». »Tulenko minä mukaan?» sanoi Babette, »se antaa sinulle rohkeutta!» »Kyllä minulla rohkeutta on!» sanoi Ruudi, »mutta jos sinä olet mukana, niin hänen täytyy pysyä ystävällisenä, tahtoipa hän tai ei». Ja sitten he astuivat sisään. Ruudi astui kovasti hännälleni. Ruudi on kauhean kömpelö. Minä nau'uin, mutta ei hän enempää kuin Babettekaan kuullut sitä. He avasivat oven, astuivat molemmat sisään, minä edellä. Mutta minä hyppäsin tuolinselustalle; enhän minä voinut tietää, kuinka pahasti Ruudi potkisi, mennessään ulos huoneesta. Mutta mylläri se potkikin! Hyvät potkut ne olivatkin! Ulos ovesta, ylös vuorille kemssien luo! Niihin Ruudin nyt sopi tahtailla eikä meidän pieneen Babetteen.
— Mutta mitä kaikkea sitten sanottiin? kysyi kyökkikissa.
— Mitäkö sanottiin? Sanottiin mitä on tapana sanoa, kun kositaan: »minä pidän hänestä ja hän pitää minusta! Ja kun pytyssä on maitoa yhdelle, niin pytyssä on maitoa kahdellekin!» »Mutta hän istuu liian korkealla sinun yläpuolellasi!» sanoi mylläri, »hän istuu jyvä-istuimella, kultajyvä-istuimella, senhän tiedät! Häntä eivät kätesi tavoita!» »Mikään ei ole niin korkealla, ettei sitä tavoita, kun tahtoo!» sanoi Ruudi, sillä hän on aika poikaa. — »Mutta kotkanpoikaapa eivät kätesi kuitenkaan tavoita, niinhän viimein sanoit: Babette on korkeammalla!» »Minä otan molemmat!» sanoi Ruudi. »Hyvä, minä annan hänet sinulle, kun sinä annat minulle kotkanpojan elävänä!» sanoi mylläri ja nauroi niin, että hiki tihkui hänen kasvoistaan. »Mutta kiitoksia nyt Vain käynnistä, Ruudi; tule taas huomenna käymään, niin ei ketään ole kotona; hyvästi, Ruudi!» Ja Babette sanoi hänkin hyvästi, niin surkeana kuin pieni kissanpoikanen, joka ei näe emoaan. »Sanasta miestä, sarvesta härkää!» sanoi Ruudi. »Älä itke, Babette, minä tuon kotkanpojan!» »Toivon että taitat niskasi!» sanoi mylläri, »ja niin me pääsemme sinun juoksuistasi!» Ne ne oli potkut. Nyt on Ruudi poissa, ja Babette istuu ja itkee, mutta mylläri laulaa saksaksi, sillä sen hän on oppinut matkalla! Minä puolestani en huoli surra tätä asiaa, se ei auta!
— Mutta se tekee sentään aina hyvän vaikutuksen! sanoi kyökkikissa.
VII.
Kotkanpesä.
Tunturipolulta kajahteli reipas, voimakasₑ joikuva laulu; se tiesi hyvää tuulta ja rohkeaa mieltä. Laulaja oli Ruudi. Hän oli matkalla ystävänsä Vesinandin luo.
— Sinun täytyy auttaa minua! Ragli tulee mukaan, minun täytyy ottaa kotkanpoika tunturinsyrjältä!
— Ottaisit ensin ukon kuusta, se on yhtä helppoa! sanoi Vesinand. Sinä olet hyvällä tuulella.
— Olen, sillä minä aion viettää häitä! Mutta tosiaankin, sinun täytyy saada tietää, millä kannalla asiani ovat!
Ja pian Vesinand ja Ragli tiesivät mitä Ruudi tahtoi.
— Sinä olet rohkea jässi! sanoivat he. — Se ei käy. Taitat niskasi!
— Ei putoa, kun ei usko putoavansa! sanoi Ruudi.
Keskiyön aikaan lähtivät he liikkeelle ottaen mukaansa seipäitä, tikapuita ja köysiä. Tie kulki läpi viidakkojen ja pensaiden, yli vierivien kivien, yhä ylöspäin, ylöspäin yön pimeydessä. Alhaalla kohisi vesi, ylhäällä solisi vesi, kosteita hattaroita ajelehti ilmassa. Metsästäjät saapuivat jyrkälle tunturinsyrjälle, pimeni pimenemistään, tunturinseinämät miltei koskettivat toisiaan ja vain ylhäällä korkeudessa kuulsi ilma kapeasta raosta. Aivan likellä heidän allaan oli syvä kuilu, jossa vesi kohisi. Kaikki kolme istuivat ääneti, he odottivat päivän sarastusta. Silloin lentää kotka pesästä. Se oli ensin ammuttava, muutoin ei poikasen pyydystämistä saattanut ajatellakaan. Ruudi oli kyykyllään pysytellen niin hiljaa kuin hän olisi ollut kappale sitä kiveä, jolla hän istui. Hän oli asettanut kiväärin eteensä laukaisuasentoon, vilkkumattomat silmät olivat iskeytyneet ylimpään kuiluun, jonka ulkoneva kallionlohkare peitti kotkanpesän. Nuo kolme metsästäjää odottivat kauan.
Nyt kuului heidän päittensä päällä natiseva, haviseva ääni. Suuri liitävä esine pimensi ilman. Kaksi pyssynpiippua tähtäsi mustan kotkan hahmon lähtiessä lentoon pesästä. Kuului laukaus: hetkisen liikahtelivat levitetyt siivet, ja sitten Vaipui lintu hiljalleen. Tuntui siltä kuin se koollaan ja siipivälinsä laajuudella täyttäisi koko kuilun ja pudotessaan tempaisi metsästäjät mukaansa. Kotka vaipui syvyyteen. Puunoksat ja pensaat rusahtelivat murskautuen linnun pudotessa.
Ja nyt tuli kiire. Kolmet pisimmät tikapuut köytettiin yhteen, niiden täytyi ulottua ylös asti. Ne asetettiin äärimmälle kiinteälle kohdalle kuilun reunalle, mutta ne eivät ulottuneet ylös asti. Sileänä muurina kohosi kallioseinä hyvän matkaa korkeammalle, missä ylin ulkoneva kallionnyppylä suojeli pesää. Neuvoteltuaan tulivat miehet siihen päätökseen, ettei voinut muuta kuin ylhäältä päästää alas kuiluun kahdet yhteensidotut tikapuut ja saattaa nämä niiden kolmen yhteyteen, jotka jo alhaalta olivat nostetut ylös. Suurella vaivalla raahattiin molemmat tikapuut ylimmälle harjalle ja sidottiin köysillä kiinni. Tikapuut työnnettiin ulkonevan kalliokielekkeen laidan yli ja riippuivat silloin huojuen syvyydessä. Ruudi istui jo valmiina alimmalla porraspuulla. Aamu oli jääkylmä, sumut nousivat alhaalta mustasta kuilusta. Ruudi istui siellä alhaalla niinkuin kärpänen istuu häälyvällä heinänkorrella, jonka lintu pesää rakentaessaan on pudottanut korkean tehtaanpiipun reunalle. Mutta kärpänen osaa lentää, kun korsi irtaantuu; Ruudi osasi vain taittaa niskansa.
Tuuli kierteli häntä, ja alhaalla syvyydessä kohisi vierivä vesi, tullen sulavasta jäätiköstä, jääneiden linnasta.
Nyt heilautti tuuli tikapuita, niinkuin hämähäkki, joka pitkän kiikkuvan lankansa päästä haluaa tarttua kiinni jonnekin, ja kun Ruudi neljännen kerran kosketti alhaalta käsin nostettujen tikapuitten päätä, sai hän niistä kiinni. Hän tarttui niihin varmoin, lujin käsin ja sitoi ne kiinni, kuitenkin sillä tavoin, että ne koko ajan riippuivat kuin kuluneitten saranoiden varassa.
Häälyvältä korrelta näyttivät nuo viidet pitkät tikapuut, jotka nyt pystysuoraan nojaten kallioseinää vastaan ulottuivat pesälle. Vaarallisin oli kuitenkin edessä: täytyi kiivetä niinkuin kissa, mutta Ruudihan osasi kiivetä, kissa oli opettanut hänelle sen. Hän ei huomannut huimausta, joka polki ilmaa hänen takanaan ja ojensi polyyppikäsiään häntä kohti. Nyt hän seisoi tikapuiden ylimmällä portaalla ja huomasi, ettei hän vielä tästäkään ylettynyt niin korkealle, että olisi voinut katsoa pesään. Vain kädellään hän saattoi ylettyä sinne. Hän koetteli alimpien, paksujen yhteenpunoutuneiden oksien vahvuutta pesän pohjapuolella, ja kun hän oli löytänyt paksun, lujan oksan, hypähti hän tikapuilta oksan varaan ja seisoi nyt rintaa myöten pesän yläpuolella, mutta täällä löyhkäsi häntä vastaan inhoittava raadon haju: täällä oli mädäntyneitä lampaan-, kemssin- ja linnun kappaleita. Huimaus, joka ei saattanut koskettaa häntä, puhalsi myrkyllisiä höyryjä hänen kasvoihinsa, jotta häntä alkaisi pyörryttää, ja alhaalla mustassa, ammottavassa syvyydessä istui jääneito itse kiitävän veden harjalla pitkin, vihrehtävin hiuksin ja tuijottaen eteensä aavesilmin, jotka olivat kuin kaksi pyssynpiippua.
— Nyt minä sinut tavoitan!
Ruudi näki kotkanpojan kyyröttävän pesän nurkassa suurena ja väkevänä, mutta vielä lentotaidottomana. Ruudi iski siihen silmänsä, pysytteli kaikin voimin toisen käden varassa ja heitti toisella kädellä ansan nuoren kotkan ympärille. Nyt se oli kiinni ilmielävänä: kahlehtivat nuorat pitelivät sen jalkoja, ja Ruudi viskasi ansan lintuineen olkapäänsä yli, niin että eläin riippui hyvän matkaa hänen alapuolellaan, kun hän riippuvan köyden avulla jälleen varpaallaan tapasi tikapuiden äärimmäisen laidan.
— Pidä kiinni! Älä usko putoavasi, niin et putoa.
Se oli hänen vanha oppinsa, ja sitä hän seurasi, piti kiinni, kiipesi, oli varma ettei putoa, eikä pudonnut.
Nyt kajahti voimakas, iloinen joikuna..Ruudi seisoi kotkanpoikineen lujalla kalliopohjalla.
VIII.
Mitä kamarikissa tiesi kertoa.
— Tässä saatte sen mistä oli puhe! sanoi Ruudi tullessaan Bexiin myllärin taloon ja laski lattialle suuren korin. Hän otti pois peiton, ja sieltäpä muljotti kaksi keltaista, mustareunaista silmää, jotka säihkyivät niin villeinä, että oikein näki niiden palavan ja iskevän kiinni kaikkeen, mihin ne sattuivat. Lyhyt, voimakas nokka ammotti valmiina käymään kiinni, kaula oli punainen ja untuvien peittämä.
— Kotkanpoika! huudahti mylläri.
Babettelta pääsi huuto ja hän hypähti syrjään, mutta ei voinut irroittaa silmiään Ruudista enempää kuin kotkanpojastakaan.
— Sinäpä et vähiä säiky! sanoi mylläri.
— Ja te pidätte aina sananne! sanoi Ruudi, — kummallakin on tuntomerkkinsä!