Part 4

— Sinä käyt minulle liian väkeväksi, enkä sinuun nähden tahdo käyttää kynsiä. Kiipeä sinä vain vuorten yli, olenhan minä opettanut sinut kiipeämään! Älä koskaan usko putoavasi, niin kyllä pysyt! Ja sitten kissa juoksi pois, sillä se ei tahtonut antaa Ruudin nähdä, että suru loisti sen silmistä.

Kanat juoksivat permannolla, yksi oli menettänyt pyrstönsä. Matkustaja, joka oli tahtonut esiintyä metsästäjänä, oli ampunut siltä pyrstön, mies kun oli luullut kanaa petolinnuksi.

— Ruudi lähtee vuorten toiselle puolelle, sanoi toinen kana.

— Hänellä on aina kiire, sanoi toinen, — enkä minä pidä jäähyväisistä, ja sitten molemmat tipsuttivat tiehensä.

Vuohille hän myöskin sanoi hyvästi, ja ne huusivat: Mukaan! mukaan! Mää! Ja se oli niin surullista.

Kaksi paikkakunnan oivallista opasta oli juuri matkalla vuorten yli, he aikoivat laskeutua toiselle puolelle Gemmin kohdalla. Heitä seurasi Ruudi, hän matkusti jalan. Se oli ankara marssi sellaiselle pikkumiehelle, mutta voimia hänellä oli ja väsymätön rohkeus.

Pääskyset lensivät mukana kappaleen matkaa: »Me ja te! ja te ja me!» visersivät ne. Tie kulki yli kuohuisan Lütschinen, joka useina pieninä virtoina syöksyy esiin Grindelwald-jäätikön mustasta kuilusta. Irralliset puunrungot ja kivipaadet olivat täällä siltana. Nyt he olivat ylhäällä lepikön luona ja alkoivat nousta vuorta, juuri lähellä sitä kohtaa, missä jäätikkö oli irtaantunut vuoren kyljestä, ja sitten he astuivat jäätikölle, yli jääpaasien ja kierrellen niitä. Ruudi sai sekä ryömiä että kävellä, hänen silmänsä säteilivät pelkkää iloa ja hän astui rautapohjaisilla vuoristokengillään niin lujasti kuin olisi tahtonut panna merkin siihen kohtaan missä oli kulkenut. Musta maakerros, jonka vuorivirta oli valanut yli jäätikön, antoi tälle kalkkimaisen ulkomuodon, mutta sinivihreä, lasintapainen jää hohti kuitenkin esiin. Täytyi kiertää pienet kokoonpuristuneiden jääkappaleiden muodostamat tokeet, ja tällä retkellä tultiin lähelle suurta kiveä, joka keinui jäärevelmän laidalla; kivi menetti tasapainonsa, kieri alas ja päästi jylisevän kaiun jäätikön ontoista, syvistä käytävistä.

Ylöspäin, aina ylöspäin mentiin. Itse jäätikkö ojentui korkeutta kohti kuin virta villisti päällekkäin kasattuja jääröykkiöitä, jotka ovat puristetut jyrkkien kallionkielekkeiden väliin. Ruudi ajatteli hetkisen mitä hänelle oli kerrottu, että hän äitinsä kanssa oli maannut syvällä yhdessä tällaisessa kuilussa, mutta pian olivat nämä ajatukset taasen poissa; tarina oli hänelle kuin yksi niitä monia jotka hän oli kuullut. Silloin tällöin, kun miehet luulivat nousun käyvän pienelle vekaralle liian vaivaloiseksi, ojensivat he hänelle käden, mutta hän ei ollut väsynyt, ja kiiltojäällä hän seisoi varmana kuin kemssi. Nyt he tulivat kalliopohjalle, milloin sammaltumattomaan louhikkoon, milloin matalaan kuusikkoon ja taasen vihreälle laitumelle — aina vaihtelevaa, aina uutta!

Ympärillä kohosivat lumivuoret, joiden nimet hän tunsi, niinkuin jokainen lapsi täällä: Jungfrau — Neito, Mönch — Munkki ja Eiger. Ruudi ei koskaan ennen ollut käynyt näin korkealla, ei koskaan ennen astunut laajalle lumimerelle. Se päilyi siinä liikkumattomin lumiaalloin, joista tuuli puhalsi irti yksityisiä hiutaleita, niinkuin se puhaltaa vaahtoa meren vedestä. Jäätikkö törrötti jäätikön vieressä, saattaisipa sanoa: pitäen toistaan kädestä. Jokainen on jääneiden lasipalatsi, jääneiden, jonka voima ja tahto on tavoittaminen ja hautaaminen. Aurinko poltti kuumasti, lumi oli häikäisevää ja siroiteltuna täyteen siintäviä, kimmelteleviä timanttihileitä. Lukemattomia hyönteisiä, varsinkin perhosia ja mehiläisiä, makasi joukoittain kuolleena lumella; ne olivat uskaltautuneet liian korkealle, tai oli tuuli kantanut niitä, kunnes ne kuolivat tässä kylmyydessä. Wetterhornin ympärillä riippui ikäänkuin hienoksi kartattu musta villatukko: uhkaava pilvi. Se aleni paisuttaen sisältöään, — tämä Föhn oli puhjetessaan voimaltaan mahtava. Vaikutus koko tästä retkestä, ylhäällä oleva yökortteeri ja tie eteenpäin, syvät kalliokuilut, missä vesi ajatusta huimaavan pitkän ajan kuluessa oli sahannut kivipaasia, painui unohtumattomana Ruudin muistoon.

Autio kivirakennus toisella puolen lumimerta soi suojaa ja turvaa yöksi. Täällä he tapasivat puuhiiliä ja kuusenoksia. Pian sytytettiin nuotio, tehtiin yösija niin hyvin kuin taidettiin, miehet istuutuivat tulen ääreen, polttivat tupakkaansa ja joivat lämmintä maustettua juomaa; jonka he itse olivat valmistaneet. Ruudi sai juoda osansa, ja puhuttiin alppimaan salaperäisistä olennoista, kummallisista syvien järvien jättiläiskäärmeistä, yön väestä, aave-sotajoukosta, joka läpi ilman vei nukkuvan ihmeelliseen uivaan kaupunkiin: Venetsiaan; villistä paimenesta, joka ajoi mustia lampaitaan yli laitumen — jollei niitä oltukaan nähty, niin oli sentään kuultu niiden kellot, kuultu karjan hirvittävä mylvinä. Ruudi kuunteli uteliaana, mutta ilman pelkoa, — sitä hän ei tuntenut, — ja seuratessaan keskustelua luuli hän kuulevansa tuon aavemaisen onton mylvinän. Niin, se kävi selvemmäksi ja selvemmäksi; miehet kuulivat sen myöskin, lakkasivat puhumasta, kuuntelivat ja sanoivat Ruudille, ettei hän saisi nukkua.

Föhn siellä puhalsi, tuo väkivaltainen myrskytuuli, joka paiskautuu vuorilta alas laaksoon ja joka hurjuudessaan katkoo puita ikäänkuin ne olisivat korsia ja siirtää puutaloja joen toiselta rannalta toiselle niinkuin me siirrämme šakkinappulan.

Tunti oli kulunut, kun he sanoivat Ruudille, että se oli nyt ohi, nyt hän saattoi nukkua, ja marssista väsyneenä hän nukkuikin kuin käskystä.

Varhain aamulla he läksivät liikkeelle. Aurinko valaisi sinä päivänä Ruudille uusia vuoria, uusia jäätiköitä ja lumikenttiä. He olivat saapuneet Wallisin kantoniin ja olivat tuolla puolen sitä vuorenharjannetta, joka näkyi Grindelwaldilta, mutta vielä kaukana uudesta kodista. Toisia vuorenrotkoja, toisia laitumia, metsiä ja tunturipolkuja tuli näkyviin, toisia taloja, toisia ihmisiä ilmaantui, mutta mitä ihmisiä hän näkikään? Epäsikiöitä he olivat, hirvittäviä, pöhöttyneitä, kellertäviä kasvoja, kaula oli raskas, ruma riippuva lihapussi. Ne olivat kretiinejä; sairaloisesti laahautuivat he eteenpäin ja katselivat typerin silmin vieraisiin tulijoihin. Naiset olivat hirvittävimmän näköiset. Olivatko uuden kodin ihmiset tällaisia?

III.

Setä.

Sedän talossa, minne Ruudi tuli, olivat ihmiset, Jumalan kiitos, sen näköisiä, jommoisia Ruudi oli tottunut näkemään. Yksi ainoa kretiini vain täällä oli, hupsu poikaraukka, yksi näitä vaivaisia olentoja, jotka köyhinä ja avuttomina Wallisin kantonissa aina kiertävät Saperheissä jääden pariksi kuukaudeksi kuhunkin taloon, Saperli-raukka oli juuri täällä, kun Ruudi tuli.

Setä oli vielä voimakas metsästäjä ja osasi lisäksi tynnyrintekijän ammatin. Hänen vaimonsa oli pieni, viisas ihminen, jolla oli milteipä linnun kasvot, silmät kuin kotkalla, kaula pitkä ja aivan untuvainen.

Kaikki oli Ruudille uutta, vaateparsi, tavat ja toimet, yksinpä kielikin, mutta tätä oppi lapsenkorva pian ymmärtämään. Varakasta täällä näytti olevan verrattuna vaarin kotiin. Tupa, jossa he asuivat, oli suurempi, seiniä koristivat kemssinsarvet ja hohtaviksi kiilloitetut pyssyt, oven yläpuolella riippui jumalanäidin kuva, sen edessä oli tuoreita alppiruusuja ja palava lamppu.

Setä oli, niinkuin sanottu, seudun parhaita kemssinampujia ja lisäksi tottunein ja paras opas. Tässä talossa Ruudista nyt tuli lempilapsi; tosin täällä jo oli sellainen, nimittäin vanha, sokea, kuuro metsästyskoira, josta ei enää ollut hyötyä, mutta josta ennen oli ollut. Muistettiin miten tämä eläin oli kunnostautunut entisinä aikoina, ja siksi se nyt kuului perheeseen ja sai nauttia hyviä päiviä. Ruudi taputti koiraa, mutta se ei enää ryhtynyt tekemisiin vieraiden kanssa, ja vierashan Ruudi vielä oli, mutta ei kauan. Hän juurtui pian sekä taloon että sydämiin.

— Täällä ei ole hullumpaa, täällä Wallisin kantonissa, sanoi setä, — kemssejä meillä on, ne eivät kuole sukupuuttoon yhtä pian kuin vuorikauriit. Paljon parempi täällä on kuin ennen aikaan. Kehuttakoon sitä miten paljon tahansa, niin on meidän aikamme kuitenkin parempi; pussiin on tullut läpi, ummehtuneeseen laaksoomme on päässyt tuulta. Kun vanha, kulunut häviää, niin aina syntyy parempaa, sanoi hän, ja jos setä joutui oikein puhetuulelle, niin hän kertoi lapsuutensa vuosista aina isänsä voimakkaimpaan aikaan asti, jolloin Wallis oli, niinkuin hän sanoi, umpinainen pussi, jossa oli liian paljon sairaita, surkeita kretiinejä. — Mutta ranskalaiset sotilaat tulivat, ne ne olivat oikeita tohtoreita; ne hakkasivat kuoliaaksi taudin ja ihmiset samoin. Hakata osasivat ranskalaiset, hakata monella muotoa, ja tytöt osaavat hekin hakkailla! ja tätä puhuessaan nyökytti setä ranskalais-syntyiselle vaimolleen ja hymyili. — Ranskalaiset osaavat hakata vaikkapa kiviä niin että ne antautuvat! Simplon-tien ne ovat hakanneet kallioihin, avanneet niihin tien, niin että minä nyt voin sanoa kolmivuotiaalle lapselle: lähdeppä nyt Italiaan, pysy vain maantiellä! Ja vekara löytää Italiaan, kun hän vain pysyy maantiellä! Ja sitten lauloi setä ranskalaisen laulun ja huusi hurraata Napoleon Bonapartelle.

Silloin kuuli Ruudi ensi kerran puhuttavan Ranskasta, Lyonista, tuosta suuresta kaupungista, joka on Rhône-virran varrella ja jossa setä oli ollut.

Jonkun vuoden perästä oli Ruudistakin tuleva reipas kemssinampuja; hänellä oli taipumuksia siihen, sanoi setä, ja hän opetti poikaa pitelemään pyssyä, tähtäämään ja laukaisemaan. Metsästyskautena otti hän pojan mukaansa vuorille ja antoi hänen juoda lämmintä kauriinverta, jotta huimaus lähtisi metsästäjästä. Hän opetti häntä tuntemaan ajan, jolloin laviinit vyöryvät eri puolilla vuorta keskipäivän aikaan tai iltapäivällä, siitä riippuen kuinka aurinko siellä vaikutti säteillään. Hän opetti häntä tarkkaamaan kemssejä ja ottamaan oppia niiden hypystä, niin että hypätessä putosi jaloilleen ja jäi paikoilleen, ja jollei vuorenrotkossa ollut jalkanojaa, niin täytyi koettaa nojautua käsivarsien varaan, tarrautua kiinni jänteiden avulla, joita oli reisissä ja pohkeissa. Niskankin avulla saattoi pureutua kiinni, jos niiksi tuli. Kemssit olivat viisaita, ne asettivat vartiansa, mutta metsästäjän pitää olla viisaampi, kiertää niin etteivät ne haista hänen jälkiään. Hän osasi johtaa ne harhaan, viittansa ja hattunsa hän ripusti alppisauvan nenään; ja kemssi piti viittaa miehenä. Tämän konstin teki setä eräänä päivänä ollessaan Ruudin kanssa metsällä.

Tunturipolku oli kaita, sitä tuskin oli olemassakaan, vain ohut reunus oli huimaavan kuilun partaalla. Lumi oli siinä puoleksi sulanut, kivi mureni, kun sille astui, minkä vuoksi setä laskeutui maahan pitkin pituuttaan ja kulki ryömien eteenpäin. Jokainen kivi, joka irtautui, läksi vierimään, kolahti jonnekin, kimmahti ylös ja kieri sitten taasen; useaan kertaan hyppäsi se kallionseinämästä toiseen, ennenkuin se asettui lepoon mustassa syvyydessä. Sadan askeleen päässä sedän takana seisoi Ruudi kallionnyppylän äärimmäisellä kiinteällä pohjalla ja näki ilmassa, juuri purjehtimassa sedän yli, mahtavan kuningaskotkan, joka aikoi siipensä lyönnillä paiskata syvyyteen ryömivän madon, saadaksensa itsellensä sen raadosta herkun. Setä piti silmällä vain kemssiä, joka nuoren kilinsä kanssa näkyi toisella puolen kuilua. Ruudi piti silmällä lintua, ymmärsi mitä se tahtoi, ja sentähden oli hänen kätensä pyssyn liipaisimessa, valmiina laukaisemaan. Silloin hypähti kemssi, setä ampui ja tappava kuula oli osunut eläimeen, mutta kili lähti pakoon, ikäänkuin se kautta koko ikänsä olisi harjaantunut pakoon ja vaaraan. Laukauksen peloittamana kääntyi hirvittävä lintu toiseen suuntaan. Setä ei tietänyt, missä vaarassa hän oli, hän kuuli sen vasta Ruudilta.

Heidän siinä mitä parhaimmalla tuulella kulkiessaan kotia kohti ja sedän viheltäessä laulua poikavuosiltaan, kuului yhtäkkiä läheisyydestä omituinen ääni. He katsoivat syrjään, he katsoivat ylös, ja korkeudessa, kaltevalla tunturipengermällä kohoutui jääpeite. Se aaltoili niinkuin levitetty liinavaate, kun tuuli käy sen alitse. Aallon harjat murskautuivat ikäänkuin ne olisivat olleet marmorilaattoja, jotka särkyvät. Ne liukenivat vaahtoavaksi, vyöryväksi vedeksi, joka kumisi kuin kaukainen ukkosen jylinä: laviini syöksyi alas, ei Ruudin ja sedän yli, mutta liian likeltä heitä.

— Pidä kiinni Ruudi, huusi setä, — kiinni kaikin voimin!

Ja Ruudi tarttui likeiseen puunrunkoon. Setä kiipesi hänen ylitseen puunoksille ja pysytteli siinä laviinin vyöryessä monen sylen päässä heistä, mutta ilmanpaine, siitä lähtevät myrskyn evät murskasivat ja taittoivat ympärillä olevat puut ja pensaat ikäänkuin ne olisivat olleet kuivaa ruohoa, ja heittivät niitä kauas joka taholle. Ruudi makasi maahan lyyhistyneenä, puunrunko, josta hän piteli kiinni, oli kuin poikkisahattu ja latva lingottuna pitkän matkan päähän. Tuolla murtuneiden oksien välissä makasi setä, pää murskana. Hänen kätensä oli vielä lämmin, mutta kasvot mahdottomat tuntea. Ruudi seisoi kalpeana ja vavisten. Hän oli kauhuissaan ensimmäisen kerran eläessään. Tämä oli hänen ensimmäinen pelonhetkensä.

Hän tuli kuoleman sanomaa tuoden myöhään illalla kotiin, joka nyt oli surun koti. Vaimo seisoi mykkänä, kyynelettömänä, ja vasta kun ruumis tuotiin, pääsi tuska purkautumaan. Kretiini-raukka meni vuoteeseensa; häntä ei nähty koko päivänä. Illemmällä hän tuli Ruudin luo.

— Kirjoita kirje minun puolestani! Saperli ei osaa kirjoittaa! Saperli voi viedä kirjeen postiin!

— Sinunko kirjeesi? kysyi Ruudi. — Ja kenelle?

— Herralle Kristukselle.

— Mitä sinä sillä tarkoitat?

Ja tuo puolihupsu, joksi he sanoivat kretiiniä, loi liikuttavan silmäyksen Ruudiin, liitti kätensä ristiin ja sanoi juhlallisena ja hartaana:

— Jeesukselle Kristukselle! Saperli tahtoo lähettää hänelle kirjeen, pyytää häneltä, että Saperli saa maata kuolleena eikä tämän talon mies.

Ja Ruudi painoi hänen kättään.

— Se kirje ei tule perille. Se kirje ei anna häntä meille takaisin.

Vaikeaa oli Ruudin selittää hänelle, minkätähden tämä oli mahdotonta.

— Nyt sinä olet talon turva, sanoi kasvatusäiti, ja siksi Ruudi tuli.

IV.

Babette.

»Kuka on paras ampuja Wallisin kantonissa? Niin, sen tiesivät kemssit. »Varo Ruudia!» sanoivat he. »Kuka on kaunein ampuja?» »Sepä on Ruudi», sanoivat tytöt, mutta he eivät sanoneet: »Varo Ruudia!» Sitä eivät sanoneet vakavat äiditkään, sillä hän nyökkäsi yhtä ystävällisesti heille kuin nuorille tytöille. Hän oli niin reipas ja iloinen, hänen poskensa olivat ruskeat, hänen hampaansa terveet ja valkeat, ja silmät loistivat mustina kuin hiilet. Kaunis mies hän oli ja vain kahdenkymmenen vuoden vanha. Jäinen vesi ei pystynyt häneen hänen uidessaan, hän kääntelihe vedessä kuin kala, kiipesi paremmin kuin kukaan, imeytyi kiinni kallioseinämään kuin etana, hänessä oli hyvät lihakset ja jänteet. Se tuli myöskin ilmi, kun hän hyppäsi; kissa oli ensinnä opettanut hänelle sen taidon ja sitten kemssit. Parhaan oppaan haltuun se uskoutui, joka uskoutui Ruudille; tämä saattoi sitä tietä koota kokonaisen omaisuuden. Tynnyrintekijänammattia, jonka setä myöskin oli hänelle opettanut, ei hän ajatellut; hänen halunsa ja ilonsa oli ampua kemssejä. Sekin tuotti rahaa. Ruudi oli hyvä naimakauppa, niinkuin sanotaan, kunhan hän vain ei kurkottanut yläpuolelle säätyään. Hän oli tansseissa tanssija, josta tytöt näkivät unta ja jota jokunen valveillakin ajatteli.

— Minua hän on suudellut tanssissa! sanoi koulumestarin Anette rakkaimmalle ystävättärelleen, mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa parhaimmallekaan ystävättärelleen, sellainen kun ei tahdo pysyä hampaiden takana; se on kuin hiekka rikkinäisessä pussissa, se valuu pois. Pian tiedettiin, että Ruudi, niin hyvä ja kunnon poika kuin hän olikin, suuteli tanssissa. Eikä hän kuitenkaan ollut suudellut sitä, jota hän olisi mieluimmin suudellut.

— Kas sitä vaan! sanoi muuan vanha metsästäjä, — hän on suudellut Anettea; hän on alkanut A:sta ja suutelee kyllä aakkoset päästä päähän.

Tanssissa annettu suudelma, se oli toistaiseksi ainoa, mitä juoru saattoi kertoa Ruudista, mutta Anettea hän oli suudellut, eikä tämä ensinkään ollut hänen sydämensä kukka.

Alhaalla Bexissä, suurten pähkinäpuiden keskellä, aivan lähellä kuohuvaa vuorivirtaa, asui rikas mylläri. Asuinrakennuksena oli suuri kolmikerroksinen talo, jossa oli pieniä torneja; se oli katettu päreillä ja silattu läkkilaatoilla, jotka sekä päivän että kuun valossa loistivat. Suurimman tornin katolla oli viirinä kiiltävä nuoli, joka tunkeutui omenaan — viittaus Tellin ammuntaan. Mylly teki varakkaan ja hauskan vaikutuksen, se kelpasi sekä kuvien että kirjoitusten aiheeksi, mutta myllärin tytärtä ei voinut esittää kuvin eikä kirjoituksin, niin olisi ainakin Ruudi sanonut, ja kuitenkin oli tytön kuva piirretty hänen sydämeensä. Molemmat hänen silmänsä loistivat siellä niin että siellä oli oikein tulipalo. Se oli syttynyt sinne yhtäkkiä, niinkuin muukin tulipalo syttyy, ja kaikkein kummallisinta oli, ettei myllärin tytär, kaunis Babette, aavistanut sitä. Hän ja Ruudi eivät olleet koskaan puhuneet halaistua sanaa keskenään.

Mylläri oli rikas. Tämän rikkauden tähden ei Babette ollut helposti yletettävissä. Mutta mikään ei ole niin korkealla, sanoi Ruudi itsekseen, ettei sitä voisi saavuttaa. Täytyy kiivetä, ja kun ei usko putoavansa, niin ei putoa. Sen opin hän oli saanut kotoa.

Nyt sattui Ruudilla olemaan asiaa Bexiin. Sinne oli aikamoinen matka, rautatietä ei vielä silloin ollut rakennettu. Rhônen jäätiköltä Simplon-vuoren juuritse, alati vaihtelevien vuorenharjanteiden välillä kulkee leveä Wallis-laakso mahtavine Rhône-virtoineen, joka usein paisuu, huuhtoutuen yli maiden ja teiden ja hävittäen kaikki. Sionin ja St. Mauricen kaupunkien välillä tekee laakso mutkan, koukistuu kyynärpään tavoin ja kapenee Mauricen kohdalla niin, ettei siinä ole tilaa muuta kuin joen uomalle ja kaidalle ajotielle. Vuoren puolella kohoaa vanha torni, vartioiden kuin mikäkin sotilas Wallisin kantonia, joka tässä päättyy, ja katselee muuratun sillan yli toisella puolen olevalle tullihuoneelle. Siinä alkaa Vaud’n kantoni ja läheisin kaupunki on Bex, jonne ei ole pitkältä. Täällä näkee joka askeleella mitä runsainta varallisuutta ja hedelmällisyyttä, täällä kulkee kuin kastanja- ja pähkinäpuiden lehdossa. Sieltä täältä kurkistelevat sypressit ja granaatinkukkaset, täällä on eteläisen lämmintä, ikäänkuin olisi tullut Italiaan.

Ruudi tuli Bexiin, toimitti asiansa, katseli ympärilleen, mutta myllyllä ei näkynyt renkiäkään, saatikka sitten Babettea. Ei ollut niinkuin olla piti.

Tuli ilta, ilma oli täynnä villin timjamin ja kukkivan lehmuksen tuoksua, metsänvihreillä vuorilla leijui ikäänkuin hohtava, ilmansininen harso, vallitsi hiljaisuus, joka ei ollut unen eikä kuoleman, vaan oli kuin koko luonto olisi pidättänyt hengitystään, tuntien olevansa asetettuna odottamaan, että sen hahmo valokuvattaisiin taivaansiniselle pohjalle. Siellä täällä puiden välissä kohosi pitkin vihreää maata pylväitä, jotka pitelivät hiljaisen laakson läpi vedettyä sähkölennätinlankaa. Tällaista pylvästä vastaan nojaten seisoi muuan olento, niin liikkumattomana, että olisi luullut sitä kuolleeksi puunrungoksi. Mutta se oli Ruudi; hän seisoi paikoillaan yhtä hiljaa kuin koko ympäristö tällä hetkellä. Hän ei nukkunut, vielä vähemmin hän oli kuollut, mutta niinkuin sähkölennätinlankaa myöten usein lentää suuria maailmantapahtumia, yksityiselle tärkeitä tapahtumia, langan sitä ilmaisematta värähdyksellä tai äänelläkään, niin kulki läpi Ruudin mahtavia, valtavia ajatuksia, hänen elämänsä onni, hänen tästäpuoleen »ainoinen ajatuksensa». Hänen silmänsä tähtäsivät läpi lehvien yhteen kohtaan: myllärin talosta näkyvään valoon, sillä täällä asui Babette. Olisi luullut Ruudin tähtäävän ampuakseen kemssiä, niin hiljaa hän seisoi, mutta itse oli hän tällä hetkellä kuin kemssi, joka saattaa monta minuuttia seisoa ikäänkuin se olisi tunturista veistetty, ja äkkiä, kun kivi rupeaa kierimään, tekee hypyn ja kiitää tiehensä. Ja juuri samoin teki Ruudi: ajatus rupesi kierimään.

— Ei saa koskaan kadottaa luottamusta! sanoi hän. — Myllylle! Hyvää iltaa myllärille, hyvää päivää Babettelle. Ei putoa, kun ei usko putoavansa! Täytyyhän Babetten toki kerran nähdä minut, jos minusta tulee hänen miehensä.

Ja Ruudi nauroi, oli hyvällä tuulella ja läksi myllylle. Hän tiesi mitä hän tahtoi, hän tahtoi saada Babetten.

Joki kiidätti kohisten kellertävää vettään, pajut ja lehmukset ojentuivat yli vilisevän veden. Ruudi asteli tiellä, ja kävi niinkuin sanotaan vanhassa lastenlaulussa:

Tuli taloon myllärin, vaan ei ketään nähnyt, kissamirrin kuitenkin.

Kotikissa oli portailla, kyyristi selkäänsä ja sanoi: »Miau!» mutta Ruudi ei huomannut sen puhetta. Hän koputti: kukaan ei kuullut, kukaan ei avannut. »Miau!» sanoi kissa. Jos Ruudi olisi ollut pieni, niin hän olisi ymmärtänyt eläinten kielen ja kuullut kissan sanovan: »Täällä ei ole ketään kotona!». Nyt hänen täytyi lähteä myllylle kysymään. Siellä hän sai tiedon. Isäntä oli matkalla, aina Interlakenin kaupungissa asti, »inter lacus, järvien välillä», niinkuin koulumestari, Anetten isä, opettaessaan oli selittänyt. Siellä asti oli mylläri ja Babette niinikään. Siellä oli suuret ampumajuhlat; niiden oli määrä alkaa huomispäivänä ja kestää koko viikon. Sinne tuli sveitsiläisiä kaikista saksalaisista kantoneista.

Ruudi-raukka, saattoi sanoa, hän ei ollut tullut Bexiin onnellisella hetkellä, täytyi lähteä takaisin vaan, ja sen hän teki, lähti St. Mauricen ja Sionin tietä omaan laaksoonsa, omille vuorilleen, mutta masentunut hän ei ollut. Kun aurinko seuraavana aamuna nousi, oli hänen mielensä aikaa sitten pystyssä — lamassa se ei koskaan ollut.

— Babette on Interlakenissa, monen päivämatkan päässä täältä, sanoi hän itsekseen. Sinne on pitkä matka, jos kulkee suurta maantietä, mutta se ei ole niin kaukana, jos pyyhältää sinne vuorten yli, ja se on juuri kemssinampujan oikea tie. Sitä tietä olen ennenkin käynyt, siellä päin on kotiseutuni, missä minä olin pienenä vaarin luona. Ja ampumajuhlat, ne siis ovat Interlakenissa. Ja siellä minä tahdon olla ensimmäisenä ja ensimmäinen minä tahdon olla Babettelle, kunhan vaan olen tehnyt tuttavuutta hänen kanssaan.

Selässä kevyt reppu, siinä pyhävaatteet, pyssy ja metsästyslaukku, astui Ruudi ylös vuorta, oikotietä, joka kuitenkin on jokseenkin pitkä, mutta ampumajuhlathan olivat alkaneet vasta tänään ja niiden oli määrä kestää seuraavalle viikolle asti. Koko sen ajan tulisivat mylläri ja Babette viipymään sukulaisten luona Interlacenissa. Ruudi kulki yli Gemmin, hänen tarkoituksensa oli laskeutua alas Grindelwaldin kohdalla.

Reippaana ja iloisena jatkoi hän raikkaassa, keveässä, vahvistavassa vuori-ilmassa matkaansa ylöspäin. Laakso vaipui alemma, näköpiiri laajeni. Täällä lumihuippu, tuolla lumihuippu ja pian hohtavanvalkea alppiketju. Ruudi tunsi joka lumivuoren, hän suuntasi kulkunsa Schreckhornia kohti, joka nosti valkeaksi puuteroitua kivisormeaan korkealle siniseen ilmaan.

Vihdoinkin hän oli päässyt vuorenharjan yli. Laitumet alenivat kotilaaksoa kohti. Ilma oli kevyt, mieli kevyt, vuoret ja laaksot olivat kukkurallaan kukkasia ja vehreyttä, sydän oli täynnä nuoruudentunnetta: ihminen ei koskaan vanhene, hän ei koskaan kuole. Elää, hallita, nauttia! Hän oli vapaa kuin lintu, kevyt kuin lintu. Pääskyset lensivät ohi ja visersivät niinkuin lapsuuden aikana: »me ja te!» ja »te ja me!» Kaikki oli lentoa ja iloa.

Alhaalla väikkyi sametin vihreä niitty siroiteltuna täyteen ruskeita puutaloja, Lütschine-joki solisi ja kohisi. Hän näki jäätikön lasinvihreine reunoineen liittyvän likaiseen lumeen, syvät revelmät, ylimmän ja alimman jäätikön hän näki. Kirkonkellojen soitto kaikui hänen korvaansa ikäänkuin se olisi tahtonut toivottaa hänet tervetulleeksi kotiin. Hänen sydämensä sykki voimakkaammin, se paisui niin, että Babette hetkeksi katosi sieltä; niin suureksi kävi hänen sydämensä, niin täyteen se tulvahti muistoja.