Part 3

Hänellä on naisen suuri, rakkaudentäysi sydän, sen vestaalintuli ja intohimon rovio. Hän on saanut järjen salaman kaikkine läpi vuosituhansien vaihtelevine prisman väreineen, jotka on arvioitu muotivärin mukaan. Mielikuvituksen mahtava joutsenhahmo on hänen loistonaan ja voimanaan; tiede on kutonut sen, »alkuvoimat» ovat antaneet sille lentovoiman.

Hän on isän puolelta kansan lapsi, terve mieleltään ja ajatuksiltaan, vakavuus silmässä, leikki huulilla. Äiti on ylhäissyntyinen, akateemisesti kasvatettu emigrantin tytär kultaisine rokoko-muistoineen. Uuden vuosisadan runottaressa on verta ja henkeä näistä molemmista.

Ihanat kummilahjat laskettiin hänen kehtoonsa. Joukoittain siihen sirotettiin, niinkuin makeisia ikään, luonnon salattuja arvoituksia selityksineen. Sukeltajan kellosta tipahteli kummallisia meren pohjalta saatuja koruja. Avaruuksien kartta, tuo taivaalle, ripustettu tyven meri lukemattomine saarineen, joista jokainen on oma maailmansa, laskettiin jäljennöksenä kehdon peitteeksi. Aurinko maalaa tauluja hänelle, valokuvauksen pitää antaa hänelle leikkikaluja.

Hänen imettäjänsä on laulanut hänelle Eivind Skaldespilleristä ja Firdusista, minnelaulajista ja siitä, mitä Heine poikamaisen vallattomana lauloi ilmoille todellisesta runoilijansielustaan. Paljon, liian paljon on hänen imettäjänsä hänelle kertonut. Hän tuntee Eddan, vanhan esi-äidinäidin äidin kauhua herättävät sadut, missä kiroukset suhisevat verisin siivin. Koko Itämaiden Tuhannen ja yhden yön on hän kuullut neljännestunnissa.

Uuden vuosisadan runotar on vielä lapsi, mutta hän on jo hypännyt ylös kehdosta, hän on täynnä tahtoa, vaikkei hän vielä tiedä mitä hän tahtoo.

Vielä leikkii hän suuressa lapsenkamarissaan, jossa on yllinkyllin taideaarteita ja rokokoota. Kreikkalainen tragedia ja roomalainen huvinäytelmä seisovat siellä marmoriin Veistettyinä. Kansakuntien kansanlaulut riippuvat kuivuneina kasveina seinillä — ne tarvitsevat vain suudelman paisuakseen raikkaiksi ja tuoksuviksi. Ikuisissa akordeissa kohisevat hänen ympärillään Beethovenin, Gluckin, Mozartin ja kaikkien suurten mestarien ajatukset sävelissä. Kirjahyllylle on siirretty niin monta, jotka aikoinaan olivat kuolemattomat, ja siellä on tilaa monille muille, joiden nimien me kuulemme soivan kautta kuolemattomuuden sähkölennätinlangan, mutta jotka kuolevat sähkösanoman mukana.

Hirvittävän paljon hän on lukenut, liian paljon. Onhan hän syntynyt meidän aikanamme. Kauhean paljon täytyy taasen unohtaa, ja runotar on oppiva unohtamaan.

Hän ei ajattele lauluaan, joka tulee elämään uuteen vuosisataan niinkuin Mooseksen runot elävät ja Bidpai’n kultakruunuinen satu ketun kavaluudesta ja onnesta. Hän ei ajattele kutsumustaan, kajastavaa tulevaisuuttaan, hän leikkii vielä, vaikka kansakuntien kamppailu tärisyttää ilmaa, joka muodostaa soivia kuvioita teräskynistä ja tykeistä, ristiin rastiin, riimuja, joita on vaikea selittää.

Hän käyttää garibaldihattua, lukien samalla Shakespeareaan ja ohimennen ajatellen: häntä voidaan vielä esittää, kun minä tulen suureksi. Levätköön Calderon teostensa sarkofaagissa kiitoskirjoituksineen. Holbergin — niin, runotar on kosmopoliitti — hän on sitonut hänet yhteen Molièren, Plautuksen ja Aristofaneen kanssa, mutta lukee eniten Molièrea.

Hän on vapaa siitä levottomuudesta, joka ajaa alppien kemssejä, ja kuitenkin halajaa hänen sielunsa elämän suolaa niinkuin kemssit vuoren. Hänen sydämessään vallitsee lepo niinkuin heprealaisten muinaisessa tarussa, tuo paimentolaisen ääni vihreillä kentillä hiljaisina, tähtikirkkaina öinä, ja kuitenkin paisuttaa laulu sydäntä voimakkaammin kuin innostunutta soturia Tessalian vuorilla muinaisessa Kreikassa.

Miten on hänen kristillisyytensä laita? Hän on oppinut filosofian pienen ja suuren kertomataulun. Alkuaineet taittoivat yhden hänen maitohampaistaan, mutta hän on saanut uuden. Hyvän- ja pahantiedon hedelmää hän puraisi jo kehdossa, söi ja tuli viisaaksi, — niin että »kuolemattomuus» salamoi hänen silmissään ihmiskunnan nerokkaimpana ajatuksena.

Koska koittaa runouden uusi vuosisata? Koska sen runotar tunnetaan? Koska hänen äänensä kuullaan?

Jonakin kauniina kevätaamuna hän saapuu veturin lohikäärmeellä,' huristaen läpi tunnelien ja viaduktien, tai huohottavan delfinin selässä yli pehmeän, voimakkaan meren, tai läpi ilman Montgolfierin linnun Rockin kantamana, ja laskeutuu maahan, mistä hänen jumaläänensä ensi kerran on tervehtivä ihmissukua. Missä? Kolumbuksen löytämässä vapaudenmaassako, missä alkuasukkaista tuli ahdistettua riistaa ja afrikkalaisista työjuhtia, maassa, mistä me kuulimme laulun Hiawatasta? Antipodien maassako, tuossa Etelämeren kultakimpaleessa, vastakohtien maassa, missä meidän yömme on päivä ja mustat joutsenet laulavat mimosametsissä? Vai siinäkö maassa, missä Memnonin patsas soimistaan soi, mutta jonka erämaiden laulun sfinksiä me emme ole ymmärtäneet? Kivihiilisaaressako, missä Shakespeare on ollut hallitsijana Elisabetin ajasta asti? Tyko Brahen kodissako, missä häntä ei siedetty, vai Kalifornian seikkailumaassa, missä Weilington-puu, maailmanmetsien kuningas, nostaa latvaansa?

Koska on tähti syttyvä, tähti runottaren otsalla, kukka, jonka lehtiin on kirjoitettu vuosisadan kauneuden ilmaus, sen muoto, väri ja tuoksu?

— Mikä on uuden runottaren ohjelma? kysyvät meidän aikamme taitavat valtiopäivämiehet. — Mitä hän tahtoo?

Kysy mieluummin mitä hän ei tahdo!

Hän ei tahdo esiintyä menneen ajan kummittelijana. Hän ei tahdo rakentaa näytelmiä näyttämön virkaheitoista ihanuuksista tai peittää näyttämöllisen rakennustaiteen puutteita laulurunouden häikäisevillä verhoilla. Hänen lentonsa meidän edessämme tulee tapahtumaan ikäänkuin tespisrattailta marmoriamfiteatterille. Hän ei lyö kappaleiksi tervettä ihmispuhetta, sitten paikatakseen sen taidokkaaksi soittopeliksi, jossa heläjävät trubaduuriturnauksien hyväilevät sävelet. Hän ei tule pitämään runomittaa aatelismiehenä ja suorasanaista porvarina. Yhdenvertaiset ne ovat niin soinnussa, täyteläisyydessä kuin voimassakin. Hän ei tahdo Islannin satupaasista louhia esiin vanhoja jumalia. Ne ovat kuolleet. Uusi aika ei heitä kohtaan tunne myötämieltä eikä sukulaisuutta. Hän ei vaadi aikalaisiaan majoittamaan ajatuksiaan ranskalaisiin romaanihökkeleihin. Hän ei aio kuolettaa arkipäiväkertomusten kloroformilla. Elämännesteen on hän tuova! Hänen laulunsa on sekä runossa että proosassa oleva lyhyt, selkeä, rikas! Kansakuntien sydämenlyönnit merkitsevät jokainen ainoastaan kirjainta suuressa kehitysaapisessa, mutta jokaiseen tarttuu hän samalla rakkaudella, asettelee ne sanoiksi ja singauttaa sanat rytmeiksi nykyajan-hymniinsä.

Ja koska on ajan täyttymys tullut?

Sinne on pitkältä meillä, jotka vielä olemme täällä jäljelläpäin, sinne on lyhyt matka niillä, jotka ovat lentäneet edellä.

Pian kaatuu kiinalainen muuri, Euroopan rautatiet saavuttavat Aasian suljetun kulttuuriarkiston — nuo molemmat kulttuurivirrat kohtaavat toisensa. Silloin ehkä kohisee koski syvine sointuineen, me nykyajan vanhat vapisemme kuullessamme noita voimakkaita ääniä ja tunnemme niissä ragnarökin, vanhain jumalain häviön, unohdamme, että täällä alhaalla täytyy aikojen ja kansanheimojen kadota ja että jokaisesta jää ainoastaan pieni kuva, suljettuna sanan koteloon, uimaan lootuskukkana iäisyyden virralla, sanoakseen meille, että he kaikki ovat ja olivat lihaa meidän lihastamme, eri puvussa. Juutalaisten kuva säteilee raamatusta, kreikkalaisten Iliadista ja Odysseiasta, ja entä meidän —? Kysy sitä uuden vuosisadan runottarelta, ragnarökin tullessa, kun uusi Gimle kohoaa kirkastuneena ja tajuttavana.

Kaikki höyryn voima, kaikki nykyajan paine ovat olleet vipuja. Mestari Veretön ja hänen toimeliaat sällinsä, jotka tuntuvat meidän aikamme mahtavilta hallitsijoilta, ovat ainoastaan palvelijoita, mustia orjia, jotka koristavat juhlasalia, kantavat esiin aarteet, kattavat pöydät sitä suurta juhlaa varten, missä runotar viattomana kuin lapsi, innostuneena kuin neito ja levollisena ja tietoisena kuin nainen nostaa runouden ihmeellistä lamppua, tuota rikasta, täyteläistä ihmissydäntä jumalliekkeineen.

Terve, terve, sinä runouden uuden vuosisadan hengetär! Meidän tervehdyksemme kohoaa ja kuuluu niinkuin madon virittämä ajatuksen ylistys, madon, joka sahrankynnen alla halkaistaan kahtia uuden kevään loisteessa. Ja uusi kevät halkoo vakoja, halkoo kahtia meitä matoja, jotta siunaus voisi itää tulevalle uudelle suvulle.

Terve, sinä uuden vuosisadan runotar!

JÄÄNEITO.

I.

Pieni Ruudi.

Lähtekäämme matkalle Sveitsiin, tutustukaamme tuohon ihanaan vuorimaahan, missä metsät peittävät jyrkkiä kallioseiniä, nouskaamme häikäiseville lumikentille ja astukaamme taasen alas vihreille niityille, missä joet ja purot syöksyvät eteenpäin ikäänkuin ne pelkäisivät, etteivät ajoissa saavuta merta ja pääse katoamaan. Aurinko paahtaa syvässä laaksossa, se paahtaa myöskin ylhäällä raskaille lumiröykkiöille niin että ne vuosien kuluessa sulavat loistaviksi jäälohkareiksi ja muodostavat vieriviä lumivyöryjä, päälletysten pinottuja jäätikköjä. Kaksi sellaista tavataan leveissä tunturikuiluissa Schreckhornin ja Wetterhornin alla likellä Grindelwaldin pientä vuoristokylää. Kummallisen näköisiä ne ovat, ja sentähden tänne kesän aikana tulee paljon vieraita kaikista maailman maista. He tulevat yli korkeiden lumipeitteisten vuorten, he tulevat alhaalta syvistä laaksoista, ja silloin täytyy heidän nousta monta tuntia, ja sitä mukaa kuin he nousevat, laskeutuu laakso syvemmälle. He katsovat sinne alas ikäänkuin he katsoisivat ilmapallosta. Ylhäällä vaappuvat pilvet usein paksuina, raskaina savu-uutimina ympäröiden vuorenhuippuja, kun taas alhaalla laaksossa, minne on siroiteltu paljon ruskeita puutaloja, vielä paistaa päivänsäde, kohottaen näkyviin yhden loistavan vihreän kohdan, joka on ikäänkuin läpikuultava. Vesi kohisee, pauhaa ja solisee tuolla alhaalla, vesi lirisee ja helisee ylhäällä, näyttää siltä kuin kalliolta liehuisi alas hopeinen nauha.

Molemmin puolin tietä täällä ylhäällä on puutaloja, jokaisella talolla on pieni perunamaansa, ja se on välttämätöntä, sillä sisällä on monta suuta; täällä on yllinkyllin lapsia, ja nämä kyllä ymmärtävät syömisen taidon. Joka talosta niitä juoksee ulos, ne tunkeutuvat matkustajien ympärille, tulivat nämä sitten jalan tai hevosella. Koko lapsilauma tekee kauppaa: pienokaiset tarjoilevat ja myyvät kauniisti veistettyjä puutaloja, samanlaisia kuin täällä vuoristossa näkee. Oli sadesää tai päiväpaiste, niin lapsilauma tulee tavaroineen.

Kolmattakymmentä vuotta sitten seisoi täällä silloin tällöin, mutta aina jonkun verran etäällä muista lapsista, pieni poika, joka hänkin halusi tehdä kauppaa. Hän seisoi siinä kasvot niin vakavina ja molemmin käsin pidellen lasturasiaansa, ikäänkuin ei hän olisi tahtonut päästää sitä käsistään. Mutta tämä vakavuus ja lisäksi se, että poikanen oli niin pieni, vaikutti, että juuri hänet huomattiin ja hänet kutsuttiin esiin, ja usein teki hän parhaimmat kaupat itse tietämättä miksi. Ylempänä vuorella asui hänen äidinisänsä, joka veisti nuo sirot, kauniit talot, ja siellä oli tuvassa vanha kaappi täynnä tämänlaisia veistoksia. Siinä oli pähkinänsärkijöitä, veitsiä, haarukoita ja rasioita, koristeinaan kauniit lehtiverhot ja hyppivät kemssit. Siellä oli kaikkea, mikä saattoi ilahuttaa lapsen silmiä, mutta pienokainen — Ruudiksi häntä sanottiin —, katseli suuremmalla ilolla ja kaipauksella vanhaa vuoliaisen alla olevaa kivääriä. Sen hän oli kerran saava, niin oli vaari sanonut, mutta hänen piti ensin tulla kyllin suureksi ja voimakkaaksi voidakseen sitä käyttää....

Niin pieni kuin poika olikin, pantiin hänet kuitenkin kaitsemaan vuohia, ja jos sitä pidetään hyvänä vartiana, joka voi kiivetä kilpaa niiden kanssa, niin oli Ruudi hyvä vartia. Hän kiipesi vielä vähän korkeammallekin; hänestä oli hauskaa ottaa linnunpesiä ylhäältä puista. Uhkarohkea ja reipas hän oli, mutta hymyilevän hänen nähtiin vain kun hän seisoi kuohuvan vesiputouksen partaalla tai kun hän kuuli laviinin vyöryvän. Ei koskaan hän leikkinyt muiden lasten kanssa, hän joutui heidän pariinsa vain silloin, kun hänen vaarinsa lähetti hänet tekemään kauppaa, eikä Ruudi siitä paljon pitänyt; mieluummin hän kiipeili yksinään vuorilla tai istui vaarin luona ja kuuli hänen puhuvan vanhoista ajoista ja kansasta täällä Meiringenissä, josta hän oli kotoisin. Ei ollut tämä kansa ollut siellä maailman alusta asti; ne olivat kulkeneet sinne, kaukaa pohjoisesta ne olivat tulleet sinne, ja siellä asui sukukunta, jota kutsuttiin »ruotsalaisiksi». Tämän tiedon käsittäminen nyt oli kokonainen viisaus, ja sen Ruudi omisti; mutta olipa seuraa, joka tuotti hänelle vielä enemmän viisautta, seurustelu talon eläinkunnan kanssa. Siellä oli suuri koira, Ajola, perintö Ruudin isältä, ja siellä oli kollikissa. Varsinkin tämä merkitsi Ruudille paljon; se oli opettanut hänet kiipeämään.

— Tule mukaan katolle! oli kissa sanonut ja varsin selvästi ja ymmärrettävästi, sillä kun on lapsi eikä vielä osaa puhua, ymmärtää mainiosti kanoja ja ankkoja, kissoja ja koiria; ne puhuvat meille yhtä ymmärrettävästi kuin isä ja äiti puhuvat, täytyy vain olla hyvin pieni. Itse isoisän keppi saattaa silloin hirnua, muuttua hevoseksi, jolla on pää, jalat ja häntä. Muutamat lapset säilyttävät tämän ymmärtämisen kauemmin kuin toiset, ja näitten sanotaan jääneen iästään kauas jäljelle, pysyvän hirveän kauan lapsina. Sanotaanhan sitä kaikenlaista!

— Tule mukaan katolle, pikku Ruudi! oli ensimmäisiä asioita, mitä kissa sanoi, ja Ruudi ymmärsi. — Ne ovat kaikki kuvitteluja, nuo putoilemiset; ei putoa, kun ei pelkää putoavansa. Tule, aseta toinen käpäläsi noin, toinen noin! Tunnustele etukäpälillä, pidä silmät auki ja jäsenesi norjina! Jos tulee rotko, niin hyppää ja pidä kiinni! Niin minä teen!

Ja niin teki Ruudikin. Sentähden hän istuikin niin usein katonharjalla kissan luona, hän istui sen kanssa puun latvassa, jopa korkealla kallionkielekkeelläkin, minne kissa ei päässyt.

— Korkeammalle, korkeammalle! sanoivat puut ja pensaat. — Näetkö, kuinka me ponnistamme, kuinka korkealle me pääsemme, kuinka me pidämme kiinni, yksinpä äärimmäisestä kapeasta kallionkielekkeestä!

Ja Ruudi pääsi vuorelle usein ennenkuin aurinko pääsi sinne, ja siellä hän joi aamujuomansa, raikkaan, vahvistavan vuori-ilman, juoman, jonka vain Jumala osaa valmistaa ja jonka reseptin ihmiset lukevat. ja johon on kirjoitettu: raikasta tuoksua vuoren yrteistä ja laakson mintuista ja timjanista. Alhaalle painuneet pilvet imevät itseensä kaiken, mikä on raskasta, ja sitten karttaavat tuulet ne kuusimetsiä vastaan: tuoksun henkäys tulee ilmaksi, keveäksi ja raikkaaksi, yhä raikkaammaksi — se oli Ruudin aamujuoma.

Auringonsäteet, auringon siunausta tuottavat tyttäret suutelivat hänen poskiaan, ja huimaus seisoi vaanien, mutta ei uskaltanut lähestyä, ja pääskyset alhaalta vaarin talosta — siellä oli kokonaista seitsemän pesää — lensivät ylös hänen ja vuohien luo, visertäen: »Me ja te! Me ja te!» Terveisiä ne toivat kotoa, yksinpä molemmilta kanoilta, ainoilta linnuilta talossa, joiden kanssa Ruudi kuitenkaan ei antautunut tekemisiin.

Niin pieni kuin hän olikin, oli hän paljon matkustanut, eivätkä ne olleetkaan mitään lyhyitä matkoja sellaiselle pienelle palleroiselle. Hän oli syntynyt Wallisin Kantonissa ja hänet oli kannettu tänne vuorten yli. Hiljan hän oli käynyt jalan katsomassa läheistä Staubbach’ia, joka hopeaharson lailla liehuu ilmassa lumenpeittämän, häikäisevän valkoisen Jungfraun edessä. Ja Grindelwaldissa hän oli ollut suuren jäätikön ääressä, mutta siihen liittyi surullinen tarina; siellä sai hänen äitinsä surmansa, »siellä», sanoi vaari, »puhallettiin lapsenilo pois pienestä Ruudista». Kun ei lapsi vielä ollut vuoden, vanha nauroi hän enemmän kuin itki, oli äiti kirjoittanut, mutta senjälkeen kun hän istui jäärotkossa, oli häneen tullut tykkänään toinen mieli. Vaari muuten ei paljon puhunut siitä, mutta koko vuorella oli asia tuttu.

Ruudin isä oli, niinkuin tiedämme, ollut postinkuljettaja. Tuvan suuri koira oli aina seurannut häntä matkalla yli Simplonin alas Genève järvelle. Rhônen laaksossa Wallisin kantonissa asui vielä Ruudin sukua isän puolelta; setä oli oivallinen kemssinampuja ja tunnettu opas. Ruudi oli vain vuoden vanha, kun hän menetti isänsä ja äiti halusi nyt päästä pienen lapsensa kanssa kotiin sukulaisiinsa Berner-Oberlandiin. Muutaman tunnin matkan päässä Grindelwaldista asui hänen isänsä. Tämä harjoitti puunveistoa ja ansaitsi niin paljon, että tuli toimeen. Kesäkuussa läksi äiti kantaen pientä lastaan kahden kemssinampujan seurassa kotia kohden Gemmin yli päästäkseen Grindelwaldiin. He olivat jo kulkeneet suurimman osan matkaa, he olivat päässeet vuoriharjan yli lumikentälle, näkivät jo hänen kotilaaksonsa sieltä täältä pilkistävine tuttuine taloineen. Ei ollut enää muuta vaivaa kuin kulkea ylimmän suuren jäätikön poikki. Vasta satanut lumi peitti rotkon, ei juuri syvälle pohjaan asti, missä vesi kohisi virtana, mutta kuitenkin ihmisen mittaa syvemmälle. Nuori nainen, joka kantoi lastaan, luisui, vaipui ja katosi; ei kuulunut huutoa, ei huokausta, mutta kuului pienen lapsen itku. Kului enemmän kuin tunti, ennenkuin hänen molemmat seuralaisensa likimmästä talosta alhaalla saivat nuoraa ja seipäitä, joilla he mahdollisesti saattoivat auttaa, ja suuren vaivan jälkeen vedettiin jäärotkosta esiin, mikäli saattoi nähdä, kaksi ruumista. Kaikkia keinoja käytettiin ja onnistuttiin herättämään eloon lapsi, mutta ei äitiä. Ja siten sai vanha vaari taloon tyttären asemasta tyttären pojan, pienokaisen, joka oli nauranut enemmän, kuin hän itki. Mutta siitä hän nyt näytti vieraantuneen; tuo muutos hänessä oli varmastikin tapahtunut jäätikön kuilussa, tuossa kylmässä, kummallisessa jäämaailmassa, minne sveitsiläisen talonpojan luulon mukaan tuomittujen sielut ovat teljetyt tuomiopäivään asti.

Jäätikkö, suuri jääkappale toisensa päälle vyörytettynä, muistuttaa kuohuvaa vettä, joka on jäätynyt ja puristunut vihreiksi lasipaasiksi. Alhaalla syvyydessä kohisee huokuva virta sulanutta lunta ja jaata. Syvät luolat, mahtavat rotkot siellä kohoavat; se on eriskummallinen lasipalatsi ja siinä asuu jääneito, jäätikönkuningatar. Hän, tuo surmaava, tuo kuristava olento, on puoleksi ilman lapsi, puoleksi joen mahtava hallitsijatar, sentähden hän saattaa tehdä lennontapaisia hyppyjä kuin kemssi ylös lumivuoren korkeimmalle huipulle, missä rohkeimpien vuorennousijain täytyy hakata itselleen askel jäähän pysyäkseen pystyssä. Hän purjehtii hennolla kuusenoksalla alas kuohuvaa jokea, hyppää siellä kallionlohkareelta kallionlohkareelle, ja hänen ympärillään liehuu lumivalkoinen tukka ja sinivihreä hame, joka paistaa kuin vesi Sveitsin syvissä järvissä.

— Murskata, pitää kiinni, miten vain tahdon! sanoo hän. — Kauniin pojan minulta varastivat, pojan, jota olin suudellut, mutta en suudellut kuoliaaksi. Hän on taasen ihmisten joukossa, hän kaitsee vuohia vuorella, kiipeää ylöspäin, aina ylöspäin, poispäin muista, ei minusta. Minun hän on, minä noudan hänet!

Ja hän pyysi huimausta asian toimittajaksi; kesäiseen aikaan oli jääneidosta liian tukahuttavaa luonnonhelmassa, missä minttu viihtyy. ja huimaus kohoutui ja laskeutui. Tuolla tuli yksi, tuolla tuli kolme; huimauksella on monta sisarta, kokonainen lauma. Ja jääneito valitsi voimakkaimman noista monista, jotka ovat toimessa sekä ulkosalla että seinien sisällä. Ne istuvat porraskaiteilla ja torninaitauksilla, ne juoksevat kuin orava pitkin tunturinsyrjää, ne juoksevat sen ulkopuolelle ja polkevat ilmaa niinkuin uimari potkii vettä, ja houkuttelevat esiin uhrinsa ja vetävät alas syvyyteen. Huimaus ja jääneito, molemmat tavoittelevat ihmistä niinkuin polyyppi kaikkea mikä liikkuu sen ympärillä. Huimauksen oli tavoitettava Ruudi.

— Tavoittakoon hänet ken voi! sanoi huimaus, — minä en pysty siihen; kissa, senkin heittiö, on opettanut hänelle temppunsa! Siinä ihmislapsessa on mahti, joka työntää minut pois; minä en pääse kiinni poikaseen, kun hän riippuu oksalla kuilun päällä, vaikka minä tahtoisin kutittaa häntä jalkapohjiin taikka antaa hänelle ryöpyn ilmassa! Minä en voi!

— Me voimme, sanoi jääneito, — sinä tai minä! Minä, minä.

— Ei, ei! kajahti heidän korviinsa, ikäänkuin vuoren kaiku olisi kantanut kirkonkellojen soittoa, mutta se oli laulua, se oli puhetta, se oli toisten luonnonhenkien yhteensulanut kuoro, lempeiden, rakastavaisten ja hyvien, auringonsäteiden tyttärien. Ne asettuvat joka ilta kaareen vuoren harjanteille, levittävät ruusunkarvaiset siipensä, jotka hehkuvat yhä punaisempina ja punaisempina sitä mukaa kuin aurinko laskee. Korkeat alpit hehkuvat, ihmiset kutsuvat sitä »alppihehkuksi». Kun sitten aurinko on laskenut, vetäytyvät ne vuorenhuippujen sisään, valkoiseen lumeen ja nukkuvat siellä kunnes aurinko nousee; silloin tulevat ne jälleen esiin. Varsinkin rakastavat ne kukkasia, perhosia ja ihmisiä ja näiden joukosta ne erityisesti olivat valinneet pienen Ruudin.

— Te ette ota häntä! Te ette saa häntä!

— Suurempia ja voimakkaampia minä olen ottanut ja saanut, sanoi jääneito.

Silloin lauloivat auringon tyttäret laulun matkamiehestä, jolta pyörremyrsky riisti viitan ja vei pois huimaavassa lennossa. »Verhon otti tuuli, mutta ei miestä. Te voitte, te voiman lapset, tavoittaa hänet, mutta ette pitää hallussanne. Hän on voimakkaampi, hänessä on enemmän voimaa kuin meissäkin, hän kohoaa korkeammalle kuin aurinko, meidän äitimme! Hänellä on taikasana, joka sitoo tuulen ja veden, niin että niiden täytyy palvella ja totella häntä. Te päästätte raskaan, pusertavan painon, ja hän kohoaa korkeammalle.»

Niin kauniisti soi kellojen helisevä kuoro.

Ja joka aamu paistoivat auringonsäteet ainoasta vaarin talon pienestä ikkunasta pieneen hiljaiseen lapseen. Auringonsäteiden tyttäret suutelivat häntä, ne tahtoivat sulattaa, lämmittää, kerrankin poistaa jääsuudelmat, jotka jäätikön kuninkaallinen impi oli suudellut häneen, silloin kun hän kuolleen äitinsä sylissä makasi syvässä jääluolassa ja sieltä pelastui kuin ihmeen avulla.

II.

Matka uuteen kotiin.

Ja nyt oli Ruudi kahdeksan vuoden vanha. Hänen setänsä Rhôncn laaksossa, vuorten toisella puolella, tahtoi ottaa pojan luokseen. Siellä saattoi hän paremmin saada opetusta ja päästä eteenpäin. Tämän ymmärsi äidinisäkin ja päästi hänet lähtemään.

Ruudin piti lähteä matkalle. Oli useita muitakin kuin vaari, joille piti sanoa hyvästi. Ensinnäkin oli Ajola, vanha koira.

— Sinun isäsi oli postimies ja minä olin postikoira, sanoi Ajola. — Me olemme kulkeneet vuoret ylös ja alas; minä tunnen koirat ja myöskin ihmiset vuorten tuolla puolen. Minun ei ole ollut tapana puhua paljon, mutta kun ei meillä nyt ole pitkältä tilaisuutta keskustella, puhun hiukan enemmän kuin muuten. Kerron sinulle tarinan, jota aina olen halunnut. Minä en voi sitä ymmärtää etkä sinäkään, mutta yhdentekevää, sillä sen minä olen saanut siitä esiin, etteivät osat tässä maailmassa ole aivan oikein jaettu koirille enempää kuin ihmisillekään. Kaikki eivät ole luodut makaamaan sylissä taikka latkimaan maitoa. Minua ei ole totutettu siihen, mutta minä olen nähnyt koiranpennun ajavan postivaunuissa ja sillä oli siellä ihmisen paikka. Rouvalla, joka oli herrasväkeä tai jonka herrasväkenä koira oli, oli mukana maitopullo, josta hän antoi sille. Sokerileipää se sai, mutta ei viitsinyt sitä edes syödä, nuuski sitä vain, ja sitten söi rouva sen itse. Minä juoksin liassa vaunujen rinnalla, niin nälkäisenä kuin koira ikänä saattaa olla, minä pureskelin omia ajatuksiani; asiat eivät olleet oikealla kannalla — mutta paljonhan on sellaista, joka ei ole niinkuin pitäisi! Toivon että sinä pääset syliin ja ajat vaunuissa. Mutta sitä ei itse voi hankkia itselleen; minä en ole voinut, en haukkumalla enkä töllistelemällä.

Se oli Ajolan puhe, ja Ruudi kiersi kätensä sen kaulaan ja suuteli sitä keskelle märkää kuonoa, ja sitten hän otti syliinsä kissan, mutta se kierteli päästäkseen pois.