Part 2

Hän oli syntynyt poikien hurraahuutojen kaikuessa, häntä oli reistä tervehditty kilisevin kulkusin ja piiskanläiskein.

Aurinko laski, täysikuu nousi pyöreänä ja suurena, kirkkaana ja kauniina sinisessä ilmassa.

— Tuolla se taas tulee esiin toiselta puolelta, sanoi lumiukko — hän luuli auringon taasen näyttäytyvän. — Olen saanut hänestä pois hehkuttamishalun. Riippukoon siellä valaisemassa niin että minä voin nähdä itseni. Kunhan vain tietäisin, millä keinoin pääsee liikkumaan paikaltaan! Minä niin mielelläni liikkuisin. Jos minä osaisin, liukuisin nyt jäälle niinkuin näin poikien tekevän. Mutta minä en osaa juosta.

— Vou! vou! haukahteli vanha kahlekoira. Se oli jonkun verran käheä ja oli ollut siitä asti kun se oli kamarikoirana ja makasi kamiinan alla. — Aurinko kyllä opettaa sinut juoksemaan! Sen minä näin edeltäjästäsi viime vuonna ja hänen edeltäjästään. Vou! vou! Ja poissa ovat he kaikki!

—• Minä en ymmärrä sinua, toveri! sanoi lumiukko. — Pitääkö tuon tuolla ylhäällä opettaa minua juoksemaan? — hän tarkoitti kuuta. — Niin, tosin hän äsken juoksi, kun katsoin häneen tiukkaan. Nyt hän hiipii esiin toiselta taholta.

— Sinä et tiedä mitään, sanoi kahlekoira, — mutta sinuthan on vasta hiljan kyhätty kokoon. Sitä, jonka sinä nyt näet, sanotaan kuuksi; se, joka meni mailleen, oli aurinko. Hän palaa huomenna, hän kyllä opettaa sinut juoksemaan alas Vallihautaan. On tulossa ilmanmuutos, sen huomaan vasemmasta takajalastani; sitä repii. On tulossa ilmanmuutos.

— En ymmärrä häntä, sanoi lumiukko, — mutta minulla on se tunne, että hän sanoo jotakin epämiellyttävää. Se, joka hehkui ja meni mailleen, ei myöskään ole ystäväni, sen sanoo vaistoni.

— Vou! vou! haukahteli kahlekoira, kulki kolme kertaa itsensä ympäri ja asettui sitten koppiinsa nukkumaan.

Tuli todella ilmanmuutos. Paksu ja kostea sumu laskeutui aamulla yli koko seudun. Aamupuoleen alkoi tuulenhenki käydä. Tuuli oli jäinen, pakkanen kävi kiinni oikein lujin kourin, mutta kelpasi katsella, kun aurinko nousi! Kaikki puut ja pensaat olivat kuurassa. Oli koko metsä valkoisia koralleja, näytti siltä kuin kaikki oksat olisivat olleet siroitetut täyteen hohtavan valkoisia kukkia. Ne tavattoman monet ja hienot haarautumat, joita ei kesällä voi nähdä monilta lehdiltä, tulivat nyt esiin jokikinen. Se oli pitsikudosta ja niin hohtavan valkoista kuin jos jokaisesta oksasta olisi kumpuillut valkoista hohdetta. Riippukoivu liikkui tuulessa, siinä oli elämää niinkuin puissa kesällä. Oli erinomaisen kaunista! Ja kun aurinko paistoi, niin kuinka koko tämä valkeus välkkyikään, aivan kuin sitä olisi puuteroitu timanttitomulla, ja maata peittävän lumikerroksen yllä kimmelsivät suuret timantit. Tai olisi myöskin saattanut luulla, että siellä paloi lukemattomia pikkuruikkuisia kynttilöitä, vieläkin valkoisempia kuin valkoinen lumi.

— Onpa verrattoman kaunista! sanoi muuan nuori tyttö, joka nuoren miehen kanssa astui puutarhaan ja pysähtyi juuri lumiukon luo, mistä he katselivat kimmelteleviä puita. — Kauniimpaa ei näe kesällä! sanoi hän, ja hänen silmänsä säteilivät.

— Ja tuollaista miestä kuin tuo tuossa ei silloin ensinkään ole, sanoi nuori mies ja viittasi lumiukkoon. — Hän on mainio.

Nuori tyttö hymyili, nyökytti lumiukolle ja sitten hän ystävineen kiiti tanssien yli lumen, joka narisi heidän allaan ikäänkuin he olisivat kulkeneet tärkkelyksellä.

— Keitä nuo molemmat olivat? kysyi lumiukko kahlekoiralta. — Sinä olet vanhempi talossa kuin minä, tunnetko heidät?

— Tunnen kyllä! sanoi kahlekoira. — Tyttöhän on taputtanut minua ja poika on antanut minulle luun. Heitä en pure.

— Mutta mitä he muuten ovat? kysyi lumiukko.

— Morsian ja sulhanen! sanoi kahlekoira. — He aikovat muuttaa koirankoppiin ja yhdessä kaluta luita. Vou! vou!

— Merkitsevätkö nuo molemmat yhtä paljon kuin sinä ja minä? kysyi lumiukko.

— Hehän kuuluvat herrasväkeen, sanoi kahlekoira. — Näkyypä se sentään tietävän hirveän vähän, joka on syntynyt eilen. Sen huomaan sinusta. Minulla on ikää ja tietoja, minä tunnen kaikki tässä talossa. Ja onpa ollut aika, jolloin en seisonut täällä pakkasessa ja kahleissa. Vou! vou!

— Pakkanen on ihana, sanoi lumiukko. — Kerro, kerro! Mutta älä kalistele kahletta, sillä silloin minussa narskaa.

— Vou! vou! haukahteli kahlekoira. — Minä kuulun olleen pieni ja soma penikka. Silloin minä makasin samettituolissa tuolla sisällä rakennuksessa, makasin ylhäisimmän herrasväen helmassa, minua suudeltiin kuonolle ja käpäläni puhdistettiin kirjaillulla nenäliinalla. Minua sanottiin »sulokuonoksi», »samettikäpäläksi», mutta sitten minä kävin heille liian suureksi, sitten he antoivat minut taloudenhoitajattarelle. Minä jouduin kellarikerrokseen. Sinä saatat siitä paikaltasi nähdä sinne sisään. Sinä saatat katsella kamaria, missä minä olen ollut herrasväkeä. Sillä sitä minä olin taloudenhoitajattaren luona. Huone oli tosin pienempi kuin ylhäällä, mutta täällä oli miellyttävämpää, lapset eivät minua rutistaneet ja raahustelleet niinkuin ylhäällä. Minulla oli yhtä hyvä ruoka kuin ennen, ja paljon enemmän. Minulla oli oma tyynyni, ja sitten siellä oli kamiina — se on tähän aikaan vuotta ihaninta maailmassa. Minä ryömin kokonaan sen alle niin että katosin näkyvistä. Oi, siitä kamiinasta näen vieläkin unta. Vou! vou!

— Onko kamiina niin kaunis? kysyi lumiukko. — Onko se minun näköiseni?

— Se on aivan sinun vastakohtasi’. Sysimusta se on, sillä on pitkä messinkiputkikaula. Se syö puita niin että tuli suitsuaa suusta. Täytyy pysytellä sen syrjällä, aivan likellä, sen alla — se on sanomattoman suloista. Sinä varmaan voit nähdä sen ikkunasta, siitä paikaltasi!

Ja lumiukko katsoi, ja hän näki todella mustan, kirkkaaksi kiilloitetun esineen messinkitorvineen. Valkea loisti alhaalla. Lumiukon tuli outo olla, hänellä oli tunne, josta hän ei saattanut tehdä selvää itselleenkään. Hänet valtasi jokin, jota hän ei tuntenut, mutta jonka kaikki ihmiset tuntevat, jolleivät he ole lumiukkoja.

— Ja miksi sinä hylkäsit hänet? sanoi lumiukko. Hän uskoi sitä varmaan naiselliseksi olennoksi. — Kuinka sinä saatoit heittää sellaisen paikan?

— Mikäs auttoi, kun oli pakko, sanoi kahlekoira. — He heittivät minut ovesta ja panivat minut tänne kahleisiin. Olin purrut nuorinta vekaraa jalkaan sentähden, että hän potkaisi luotani luun, jota kalusin. Ja luu luusta, on minun käsitykseni! Mutta sen he panivat pahakseen, ja siitä ajasta olen ollut kahleissa ja olen menettänyt kauniin ääneni — kuulehan vain, kuinka käheä minä olen: vou! vou! Siinä lorun loppu.

Lumiukko ei enää kuunnellut. Hän katsoi vilkkumatta taloudenhoitajattaren kellarikerrokseen, alas hänen huoneeseensa, missä kamiina seisoi neljällä rautajalallaan, näyttäen samankokoiselta kuin lumiukko itse.

— Minussa narisee niin kummallisesti, sanoi hän. — Enkö minä koskaan pääse tuonne sisään? Se on viaton toivomus, ja toki meidän viattomat toivomuksemme täytetään. Se on korkein toivomukseni, ainoa toivomukseni, ja olisi miltei väärin, jollei sitä täytettäisi. Minun täytyy päästä sinne sisään, minun täytyy saada nojata pääni häntä vasten, vaikka rikkoisin ikkunan.

— Sinne sisään et koskaan pääse, sanoi kahlekoira. — Ja jos tulisit kamiinan luo, olisit mennyttä, vou! vou!

— Minä olen miltei mennyttä, sanoi lumiukko, — minä luulen meneväni poikki.

Koko päivän seisoi lumiukko katsellen sisään ikkunasta. Hämärissä kävi huone vieläkin houkuttelevammaksi. Kamiina loisti lempeämmin kuin kuu loistaa ja aurinkokin, niin, sillä lailla kuin ainoastaan kamiina voi loistaa, kun siinä on jotakin. Kun käytiin ovessa, niin leimahti liekki ulos, siihen se oli tottunut. Lumiukon valkoiset kasvot lensivät todella punaisiksi, puna välähti hänen rinnallensakin.

— Minä en kestä tätä, sanoi hän. — Kuinka se pukee häntä, kun hän pistää ulos kielen!

Yö oli hyvin pitkä, mutta ei lumiukolle. Hän seisoi omissa kauniissa ajatuksissaan, ja niitä paleli niin että ne paukkuivat.

Aamulla olivat kellarikerroksen ikkunat jäässä. Niissä oli kauneimmat jääkukkaset mitä lumiukko ikinä saattoi kuvitella, mutta ne peittivät kamiinan. Ruudut eivät tahtoneet sulaa, hän ei saattanut nähdä kamiinaa. Paukkui, narisi, oli juuri sellainen pakkanen, jommoisen pitäisi ilahuttaa lumiukkoa, mutta hän ei ollut iloinen. Hän olisi voinut olla onnellinen ja hänen olisi pitänyt tuntea ©levänsä onnellinen, mutta hän ei ollut: hän kaipasi kamiinaa.

— Se on kova tauti lumiukolle, sanoi kahlekoira. — Minä olen myöskin potenut sitä tautia, mutta minä olen voittanut sen. Vou! vou! Nyt tulee ilmanmuutos.

Ja tuli ilmanmuutos, kääntyi suojaksi.

Suojailma kiihtyi, lumiukko kutistui. Hän ei sanonut mitään, hän ei valittanut, ja se on oikea merkki.

Eräänä aamuna hän romahti. Jokin, joka muistutti luudanvartta, törrötti siinä missä hän oli seisonut. Sen ympärille olivat pojat pystyttäneet hänet.

— Nyt minä ymmärrän hänen kaipauksensa, sanoi kahlekoira. — Lumiukolla on ollut ruumiissaan kamiinansuka. Se se on liikkunut hänessä, nyt se on voitettu. Vou! vou!

Ja pian oli talvikin voitettu.

— Vou! vou! haukahteli kahlekoira.

Mutta pikkutytöt kartanolla lauloivat:

Jo nouskaa, yrtit raikkahat ja pajukissat villavat, käy, käki, leivo lauleluun, saa kevät kesken helmikuun. Kukkuu, kvivit, mä laulan myös. Oi, päivä kulta, täytä työs!

Eikä kukaan enää ajattele lumiukkoa.

ANKKATARHASSA.

Muuan ankka tuli Portugalista; toiset sanoivat sen tulleen Espanjasta — se on samantekevää. Sitä kutsuttiin portugalilaiseksi, se muni, se teurastettiin ja valmistettiin ruoaksi, siinä sen elämän juoksu. Kaikkia, jotka läksivät sen munasta, sanottiin portugalilaisiksi, ja se merkitsi jotakin. Nyt oli koko siitä suvusta jäljellä ainoastaan yksi ankka koko ankkatarhassa — tarhassa, mihin kanoillakin oli pääsy ja missä kukko esiintyi sanomattoman ylpeänä.

— Hän loukkaa minua rajulla laulullaan, sanoi portugalilainen. — Mutta kaunis hän on, sitä ei voi kieltää, vaikkei hän olekaan mikään koiras-ankka. Hillitä itseään hänen pitäisi, mutta itsensähillitsemiseen vaaditaan taitoa, se todistaa korkeampaa sivistystä; sitä on pienillä laululinnuilla naapurin niinipuussa. Kuinka kauniisti ne laulavat! Niiden laulussa on jotakin hyvin liikuttavaa, minä kutsun sitä Portugaliksi. Jos minulla olisi tuollainen pieni laululintu, niin minä olisin sille äiti, hellä ja hyvä; se on veressäni, portugalilaisessa veressäni.

Ja juuri hänen puhuessaan tulikin pieni laululintu. Se tuli päätäpahkaa ylhäältä katolta. Kissa oli sen kintereillä, mutta lintu pääsi siipirikkona sen kynsistä ja putosi alas ankkatarhaan.

— Se on kissan tapaista, mokomankin heittiön! sanoi portugalilainen. — Minä tunnen sen siltä ajalta, jolloin minulla oli poikasia. Pitääkin sellaisella olennolla olla lupa elää ja kuljeskella katoilla! En luule sellaista tapahtuvan Portugalissa.

Ja hän säälitteli pientä laululintua, ja toiset ankat, jotka eivät olleet portugalilaisia, säälittelivät sitä myöskin.

— Se pieni elukka, sanoivat ne ja niitä tuli sitten siihen yksi ja toinen. — Tosin me itse emme ole laulavaisia, mutta meillä on sisällämme kaikupohja tai jotakin sellaista. Sen me tunnemme, vaikkemme siitä puhu.

— Sitten minä puhun siitä, sanoi portugalilainen, — ja minä tahdon tehdä jotakin hänen hyväkseen, sillä se on jokaisen velvollisuus!

Ja sitten hän nousi vesikaukaloon ja pulikoi vedessä niin että oli miltei hukuttaa pienen laululinnun huuhteluun, minkä se sai, mutta tarkoitus oli ollut hyvä.

— Se on hyvä työ, sanoi hän, — toiset voivat ottaa siitä oppia ja esimerkkiä.

— Pip! sanoi pieni lintu. Sen toinen siipi oli poikki, sen oli vaikea ravistella, mutta se ymmärsi niin hyvin hyväätarkoittaneen pulikoimisen. — Te olette niin sydämellisen hyvä, rouva, sanoi se, mutta ei pyytänyt enää mitään.

— En ole koskaan ajatellut sydämeni laatua, sanoi portugalilainen, — mutta sen minä tiedän, että rakastan kaikkia tovereitani luomakunnassa, lukuunottamatta kissaa, mutta sitä ei toki kukaan voine minulta vaatia. Se on syönyt kaksi omaistani. Mutta olkaa nyt täällä kuin kotonanne, älkää kursailko! Itse minä olen vieraalta seudulta, niinkuin kyllä näette rakenteestani ja höyhenpuvustani. Minun uros-ankkani on täkäläisiä, siinä ei ole minun vertani, mutta minä en ylpeile — jos teidät joku täällä ymmärtää, niin kyllä uskallan sanoa, että minä sen teen.

— Hänellä on portlakkaa kuvussaan, sanoi pieni tavallinen poikanen, joka oli sukkela, ja toiset tavalliset pitivät tuota »portlakkaa» niin erinomaisena. Se kuulosti Portugalilta, ja he tuuppivat toisiaan ja sanoivat »rap!» Hän oli niin erinomaisen sukkela! Ja sitten he ryhtyivät keskusteluun pienen laululinnun kanssa.

— Portugalilaisella on totisesti sana vallassaan, sanoivat he. — Meillä ei ole nokassa suuria sanoja, mutta meillä on yhtä suuri myötätunto. Jollemme teekään mitään hyväksenne, niin ajattelemme sitä hiljaisuudessa. Ja sitä me pidämme kauneimpana.

— Teillä on kaunis ääni, sanoi muuan vanhimmista. — Mahtaa olla ihanaa tietää, että voi tuottaa iloa niin monelle kuin te tuotatte. Minä tosin en ymmärrä sitä. Sentähden pidän suuni kiinni, se on aina parempi kuin sanoa jotakin tyhmää, mitä niin monet toiset sanovat teille.

— Älkää kiduttako häntä, sanoi portugalilainen. — Hän tarvitsee lepoa ja hoitoa. Pieni laululintu, huuhtelenko teidät taas?

— Oi ei, antakaa minun olla kuivana! pyysi se.

— Vesiparannus on ainoa, mikä auttaa minua, sanoi portugalilainen. — Huvittelu tekee sekin hyvää. Nyt tulevat pian naapurin kanat vieraskäynnille, siellä on kaksi kiinalaista kanaa, he käyttävät pussihousuja, ovat ulkomailta tulleita ja hyvin sivistyneitä, mikä lisää minun kunnioitustani heitä kohtaan.

Ja kanat tulivat, ja kukko tuli; kukko oli tänään niin kohtelias, ettei se ollutkaan karkea.

— Te olette todellinen laululintu, sanoi se, — ja teette pienestä äänestänne kaikki mitä voi tehdä niin pienestä äänestä. Mutta paljon enemmän veturia teissä saisi olla, jotta kuulisi teidän olevan urossukupuolta.

Molemmat kiinalaiset olivat haltioissaan nähdessään laululinnun. Se oli niin pörröisen näköinen huuhtelusta, jonka se oli saanut selkäänsä, että se heidän mielestään muistutti kiinalaista poikasta.

— Hän on herttainen!

Ja sitten he ryhtyivät keskustelemaan hänen kanssaan. He puhuivat kuiskaavalla äänellä ja käyttäen p-äänteitä, ylhäisellä kiinankielellä.

— Me kuulumme teidän lajiinne. Ankat, portugalilainenkin, kuuluvat vesilintuihin, niinkuin kyllä olette huomannut. Meitä te ette vielä tunne, mutta kuinka moni meitä tuntee tai ottaa vaivakseen oppia tuntemaan! Ei kukaan, ei kanojenkaan joukossa! Vaikka me olemme syntyneet istumaan korkeammalla orrella kuin useimmat muut. — Se on nyt yhdentekevää. Me menemme hiljaista menoamme muiden joukossa, joiden periaatteet eivät ole meidän, mutta me katsomme vain hyviä puolia ja puhumme vain hyvästä, vaikka onkin vaikeaa löytää mitään sieltä, missä ei mitään ole. Lukuunottamatta meitä kahta ja kukkoa ei kanahuoneessa ole ketään, joka olisi lahjakas, joskin rehellisyys on nuhteeton. Tätä ei voi sanoa ankkatarhan asukkaista. Me varoitamme teitä, pieni laululintu, älkää uskoko tuohon tuolla, jolla on typpöhäntä, hän on kavala. Tuo kirjava tuolla, jolla on vino peili siivissä, hän on vimmattu puhumaan eikä koskaan jää kenellekään velkaa viime sanaa, ja lisäksi hän on aina väärässä. Tuo lihava ankka puhuu pahaa kaikista, ja se on vasten meidän luontoamme; jollei voi puhua hyvää, niin täytyy pitää suunsa kiinni. Portugalilainen on ainoa, joka on saanut vähän sivistystä ja jonka kanssa voi seurustella, mutta hän on intohimoinen ja puhuu liian paljon Portugalista.

— Kuinka noilla molemmilla kiinalaisilla nyt on paljon supattamista! sanoi pari ankoista., — Minua he ikävystyttävät, en ole koskaan puhunut heidän kanssaan.

Nyt tuli uros-ankka. Hän luuli laululintua varpuseksi.

— Niin, minä en voi erottaa niitä toisistaan, ja samaa roskaahan ne ovatkin. Yhtä pelurijoukkoa, ja kun on joutunut niiden kanssa tekemisiin, niin ei niistä pääse eroon.

— Älkää välittäkö vähääkään siitä, mitä hän sanoo! kuiskasi portugalilainen. — Hän on asioissa kunnioitettavana asiat ennen kaikkea. Mutta nyt minä panen levolle. Jokainen on velvollinen pitämään huolta siitä, että hän on pulskasti lihava, kun hänet palsamoidaan omenilla ja luumuilla.

Ja sitten hän asettui auringonpaisteeseen ja ummisteli toista silmäänsä. Hänellä oli niin hyvä asento, hän oli niin hyvä ja siksi hän nukkui niin hyvin. Pieni laululintu nyppi katkennutta siipeään ja asettui suojelijattarensa viereen. Aurinko paistoi lämpöisesti ja kauniisti; siinä oli hyvä olinpaikka.

Naapurikanat kulkivat maata kuopien. Ne olivat oikeastaan saapuneet yksinomaan ruoan tähden. Kiinalaiset menivät ensinnä pois ja sitten muut. Sukkela poikanen sanoi portugalilaisesta, että eukko oli pian joutuva »poikuuden ikään», ja sitten nauroivat muut ankat:

»Poikuuden ikään»! Hän on tavattoman sukkela! Ja sitten toistivat he edellisen sukkeluuden: — Portlakka! Se oli hyvin hauskaa. Ja sitten he asettuivat maata.

He lepäsivät hetken, silloin viskattiin yhtäkkiä joitakin makeisia alas ankkatarhaan. Kuului sellainen loksahdus, että koko nukkuva joukko kahahti ja räpytteli siipiään. Portugalilainen heräsi sekin, kääntyi ja litisti hirvittävästi pientä laululintua.

— Piip, sanoi tämä. — Te astuitte niin lujasti jalalleni, rouva.

— Mitä te makaatte tiellä! sanoi portugalilainen. — Ette saa olla niin herkkänahkainen. Minullakin on hermot, mutta minä en ole ikinä sanonut piip.

— Älkää olko pahoillanne! sanoi pieni lintu. — Tuo piip pääsi huomaamatta nokastani.

Portugalilainen ei kuunnellut sitä, vaan karkasi makeisten kimppuun ja hankki itselleen hyvän aterian.

Kun se oli päättynyt ja hän pani maata, tuli pieni laululintu ja tahtoi olla rakastettava:

Tillelit Sydän kultainen, sua kiittelen kauaksi, kauaksi liidellen.

— Nyt minä asetun ruokalevolle, sanoi portugalilainen. — Teidän täytyy täällä oppia talon tavat. Nyt minä nukun.

Pieni laululintu ällistyi suuresti, sillä hän oli tarkoittanut niin hyvää. Kun rouva sitten heräsi, seisoi se hänen edessään pidellen pientä jyvää, jonka se oli löytänyt. Sen se pani hänen eteensä. Mutta rouva ei ollut nukkunut hyvin ja sentähden hän tietysti oli äreä.

— Sen te voitte antaa kananpoikaselle, sanoi hän. — Älkää seisoko siinä minun kiusanani!

— Nyt te olette minulle suuttunut, sanoi laululintu. — Mitä minä olen tehnyt?

— Tehnyt! sanoi portugalilainen. — Tuo lausetapa ei ole hienointa lajia, tahdon huomauttaa teille.

— Eilen täällä oli päiväpaiste, sanoi pieni lintu, — tänään täällä on pimeää ja harmaata. Minä olen niin sanomattoman surullinen.

— Tepä ette näy ymmärtävän ajanlaskua, sanoi portugalilainen. — Päivä ei vielä ole lopussa. Älkää seisoko siinä töllistelemässä!

— Te katselette minuun niin vihaisesti kuin kaksi pahaa silmää katsoi silloin, kun minä putosin alas tänne tarhaan.

— Hävytön! sanoi portugalilainen, — vertaatteko te minua kissaan, tuohon petoeläimeen! Ei yhtä häijyä veripisaraa ole minussa. Minä olen ottanut teidät hoitooni ja hyvää käytöstä minä teille opetan.

Ja sitten hän puraisi laululinnulta pään poikki. Lintu makasi kuolleena.

— Mitä tämä nyt on! sanoi portugalilainen. — Eikö hän sietänyt sitä? No, sitten hän totisesti ei kelvannut tähän maailmaan! Minä olen ollut hänelle kuin äiti, sen tiedän. Sillä sydäntä minulla on.

Ja naapurin kukko pisti päänsä pihalle ja kiekui veturin voimalla.

— Te tapatte minut kiekunallanne! sanoi portugalilainen. — Se on teidän syytänne kaikki tyynni. Hän kadotti päänsä ja pian kadotan minäkin omani.

— Eipä hän täytä suurta tilaa tuossa maatessaan, sanoi kukko.

— Puhukaa te kunnioituksella hänestä, sanoi portugalilainen. — Hänessä oli säveliä, hänessä oli laulua ja korkea sivistys. Hellämielinen ja lempeä hän oli, ja se kaunistaa eläimiä yhtä hyvin kuin niinsanottuja ihmisiä.

Ja kaikki ankat kokoontuivat pienen kuolleen laululinnun ympärille. Ankoilla on voimakkaat intohimot; se ilmenee joko kateuden tai säälin muodossa, ja kun ei tässä ollut mitään kadehdittavaa, niin he säälivät. Samoin tekivät myöskin molemmat kiinalaiset kanat.

— Sellaista laululintua emme saa enää koskaan. Hän oli miltei kiinalainen.

Ja ne itkivät niin, että loksahteli ja kaikki kanat poksahuttivat, mutta ankkojen silmät olivat punaisimmat heidän siinä kulkiessaan.

— Sydäntä meillä on, sanoivat he. — Sitä ei kukaan voi meiltä kieltää.

— Sydäntä! sanoi portugalilainen, —- niin, sitä meillä on — miltei yhtä paljon kuin Portugalissa.

— Älkäämme unohtako hankkia jotakin kupuumme, sanoi urosankka. — Se on tärkeämpää! Jos yksi soittovehe meneekin rikki, niin jääpi niitä meille silti vielä tarpeeksi.

UUDEN VUOSISADAN RUNOTAR.

Uuden vuosisadan runotar, sellaisena, jommoisena meidän lastenlastemme lapset, ehkäpä vieläkin myöhempi suku, on hänet tunteva, mutta emme me — koska hän ilmestyy? Miltä hän näyttää? Mitä sielun kieliä on hän koskettava? Mihin korkeuteen on hän nostava aikakautensa?

Paljon kysymyksiä herättääkin tämä meidän kuumeinen aikamme, jolloin runous miltei on tiellä ja jolloin tietää selvästi, että kaikki se »kuolematon», mitä nykyajan runoilijat kirjoittavat, tulevaisuudessa elää ehkä ainoastaan niinkuin vankilanseiniin hiilellä piirretyt kirjoitukset, joita jotkut uteliaat katselevat ja lukevat.

Runouden täytyy senkin tarttua asioiden kulkuun, ainakin ladata etupanokset niihin puoluetaisteluihin, missä veri tai muste vuotavat.

Tämä on yksipuolista puhetta, sanovat monet. Runoutta ei meidän aikanamme ole unohdettu.

Ei, on vielä ihmisiä, jotka »vapaamaanantainaan» kaipaavat runoutta ja silloin varmaan, tuntiessaan henkistä hiukaisua asianomaisissa jalommissa osissaan, toimittavat kirjakauppaan lähetin ja ostavat kokonaisella neljällä killingillä parhaiten suositeltua runoutta. Toiset taas tyytyvät siihen, minkä he saattavat saada kaupanpäällisiksi, tai ovat hyvillään, kun lukevat pätkän runoa ruokapuodin pussinkyljestä. Se on halvempaa, ja halpuus täytyy meidän kiireisenä aikanamme ottaa lukuun. Me tarvitsemme vain sitä, mitä me omistamme, ja se riittää. Tulevaisuuden runous niinkuin tulevaisuuden musiikkikin kuuluvat donquixotilaisuuksiin. Puhua siitä on samaa kuin puhua Uranukseen tehtävistä löytöretkistä.

Aika on mielikuvitusleikittelylle liian lyhyt ja kallisarvoinen, ja mitä on — kerrankin puhuaksemme oikein järkevästi — mitä on runous? Nuo helisevät tunteiden ja ajatusten läikkeet, ovathan ne ainoastaan hermojen heilahduksia ja liikkeitä. Kaikki innostus, ilo, tuska, yksinpä aineellinen pyrkimyskin, ovat oppineiden sanojen mukaan ainoastaan hermoheilahduksia. Me olemme jokainen — kielisoitin.

Mutta kuka näihin kieliin tarttuu? Kuka saa ne heilahtelemaan ja värisemään? Henki, näkymättömän jumaluuden henki, joka niiden kautta panee oman liikutuksensa, mielialansa soimaan, ja tämän ymmärtävät muut kielisoittimet niin, että nekin samassa heläyttävät ilmoille sulavia säveliä tai ristiriitaisesti väkeviä epäsointuja. Niin on ollut, niin on oleva suuren ihmiskunnan edistyksen kulkiessa vapauden tietoisuutta kohden.

Saattaa sanoa, että joka vuosisadalla, joka vuosituhannella on oma suuruudenilmauksensa runoudessa. Syntyneenä päättyvällä aikakaudella astuu se esiin ja hallitsee uudella, tulevalla aikakaudella.

Keskellä kuumeista, koneenkohinan täyttämää aikaa on hän siis jo syntynyt, hän, uuden vuosisadan runotar. Tervehdyksemme lähetämme hänelle! Kuulkoon hän sen tai lukekoon kerran, ehkäpä tuollaisten vasta mainitsemiemme hiilikirjoitusten joukosta.

Hänen kehdonjalaksensa ulottuivat äärimmäisestä pisteestä, mitä ihmisjalka on pohjoisnapatutkimuksillaan koskettanut, niin kauas kuin elävä silmä on katsonut napaseudun taivaan »pimeihin hiilisäkkeihin». Koneiden jyske, veturin vihellys, aineellisten kallioiden räjäyttäminen ja hengen vanhojen siteiden katkominen esti meitä kuulemasta kehdon käyntiä.

Suuressa nykyajan tehtaassamme hän on syntynyt, missä höyry koettelee voimaansa, missä mestari Veretön ja hänen sällinsä raatavat päivää ja yötä.