Part 1

SATUJA JA TARINOITA VII

Kirj.

H. C. Andersen

Suomentanut

Maila Talvio

Suomennostyö on suoritettu Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahaston avustuksella.

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

Sittiäinen. Mitä isä tekee, on aina oikein. Lumiukko. Ankkatarhassa. Uuden vuosisadan runotar. Jääneito. Perhonen. Psyke. Etana ja ruusupensas.

SITTIÄINEN.

Keisarin hevoselle pantiin kultakengät, kultakenkä joka jalkaan.

Miksi sille pantiin kultakengät?

Se oli mitä kaunein eläin, sillä oli sirot jalat, hyvin kauniit silmät ja harja, joka riippui kuin silkkihuntu kaulaa pitkin. Se oli kantanut herraansa ruudinsavussa ja kuulasateessa, kuullut luotien laulavan ja vinkuvan. Se oli purren raivannut tietä, potkinut ympärilleen, taistellut, kun viholliset ahdistivat, yhdellä hyppäyksellä vienyt keisarinsa kaatuneen vihollisen hevosen yli, pelastanut keisarinsa kruunun, punaisesta kullasta tehdyn, pelastanut keisarinsa hengen, joka oli enemmän kuin punainen kulta, ja sentähden pantiin keisarin hevoselle kultakengät, kultakenkä joka jalkaan.

Ja sittiäinen ryömi esiin.

— Ensin suuret, sitten pienet, sanoi se. — Vaikkei koko mitään merkitse.

Ja sitten se ojensi esiin ohuet jalkansa.

— Mitä sinä tahdot? sanoi seppä..

— Kultakengät! vastasi sittiäinen.

— Oletkohan sinä oikein selväpäinen, sanoi seppä. — Tahdotko sinäkin kultakengät?

— Kultakengät! sanoi sittiäinen. — Enkö minä ole yhtä hyvä kuin tuo suuri otus, jota pitää hoitaa, sukia, palvella, syöttää ja juottaa? Enkö minäkin kuulu keisarin talliin?

— Mutta miksi hevonen saa kultakengät? kysyi seppä, — etkö sinä sitä ymmärrä?

— Ymmärräkö? Minä ymmärrän, että minua halveksitaan, sanoi sittiäinen, — minua loukataan — ja sentähden minä nyt lähden maailmalle.

— Terve menoa! sanoi seppä.

— Karkea mies! sanoi sittiäinen ja sitten se läksi ulos, lensi vähän «matkaa ja nyt se oli kauniissa pienessä puutarhassa, missä ruusut ja lavendelit tuoksuivat.

— Eikö täällä ole kaunista? sanoi pieni leppäterttu, joka lenteli, mustat pilkut punaisilla haarniskanlujilla siivillään. — Kuinka suloiselta täällä tuoksuu ja kuinka kaunista täällä on!

— Minä olen tottunut parempaan, sanoi sittiäinen. — Sanotteko te tätä kauniiksi? Eihän täällä ole edes lantatunkiota.

Ja sitten se jatkoi matkaansa tullen suuren leukoijan varjoon. Kukalla ryömi kaalimato.

— Kuinka maailma sentään on kaunis! sanoi kaalimato. — Aurinko on niin lämmin! Kaikki on niin hauskaa! Ja kun minä kerran nukun kuoleman uneen, niinkuin sanotaan, niin herään perhosena.

— Kuvittele sinä vain! sanoi sittiäinen. — Vai lennämme perhosina! Minä tulen keisarin tallista, mutta ei edes keisarin lempihevonen, joka sentään käyttää minun vanhoja kultakenkiäni, kuvittele sellaista. Saada siivet! Lentää! Niin, nyt me lennämme! Ja sitten sittiäinen lensi. — Minä en tahdo närkästyä, mutta harmittaa minua kuitenkin.

Sitten se moksahti suurelle ruohokentälle. Siinä se hiukkasen makasi, sitten se nukkui.

Varjelkoon, mikä rankkasade ryöppysi taivaasta! Sittiäinen heräsi loiskinaan ja pyrki heti kaivautumaan maahan, mutta ei päässyt. Se kehitteli, se uiskenteli vatsallaan ja selällään, lentämistä ei ollut ajatteleminenkaan; varmaan ei se ikinä pääsisi elävänä tältä paikalta. Se makasi siinä missä makasi ja jäi makaamaan.

Kun hiukan selkeni ja sittiäinen oli räpytellyt veden silmistään, näki se jotakin valkoista; se oli valkenemaan pantua palttinaa. Se pääsi sinne ja ryömi märän palttinan laskokseen. Tosin ei se ollut samaa kuin maata lämpöisessä tallin lannassa, mutta täällä nyt ei ollut mitään parempaa saatavissa, ja niin se viipyi siellä yhden kokonaisen päivän, kokonaisen yön, ja sadettakin jatkui. Aamulla tuli sittiäinen esiin. Se oli suutuksissaan ilmasta.

Palttinalla istui kaksi sammakkoa. Niiden kirkkaat silmät loistivat pelkkää tyytyväisyyttä.

— Onpa nyt ihana ilma! sanoi toinen. — Kuinka se virkistää! Ja palttina pitää veden niin kauniisti pinnallaan. Takajaloissani kutiaa ikäänkuin minä uisin.

— Haluaisinpa tietää, sanoi toinen, — onko pääskynen, joka tekee lentomatkoja niin kauas, monilla ulkomaanretkillään, tavannut parempaa ilmastoa kuin meidän. Tätä räntää ja tätä märkää! On niinkuin makaisi vesilätäkössä. Jollei siitä iloitse, niin totisesti ei rakasta isänmaataan.

— Ettekö siis koskaan ole olleet keisarin tallissa? kysyi sittiäinen. — Siellä on märkyys sekä lämmintä että höystettyä! Siihen minä olen tottunut. Se on minun ilmastoani, mutta sitä ei voi ottaa mukaan matkalle. Eikö täällä puutarhassa ole mitään taimilavaa, minne minun kaltaiseni säätyhenkilöt voisivat asettua ja missä he voisivat tuntea olevansa kotona?

Mutta sammakot eivät ymmärtäneet häntä tai eivät tahtoneet ymmärtää häntä.

— Minä en koskaan kysy toista kertaa, sanoi sittiäinen, kun se oli kysynyt kolme kertaa, saamatta vastausta.

Sitten se kulki vähän matkaa. Siinä oli ruukunsirpale. Sen ei pitänyt olla siinä, mutta noin kumollaan se antoi suojaa. 'Päällä asui useita pihtihäntäperheitä. Ne eivät kaivanneet paljon tilaa, ainoastaan seuraelämää. Naaraille varsinkin on suotu äidinrakkautta, sentähden olikin jokaisen poikanen kaunein ja viisain.

— Meidän poikamme on mennyt kihloihin, sanoi muuan äiti, — tuo suloinen viattomuus! Hänen korkein päämääränsä on kerran päästä ryömimään papin korvaan. Hän on niin herttaisen lapsellinen, ja kihlaus suojelee häntä harha-askelista. Se on äidille niin ilahuttavaa.

— Meidän poikamme, sanoi toinen äiti, — oli tuskin päässyt munasta, kun hän jo oli lietsussa. Hänessä sykkii into, hän hyppää sarvet päästään. Se tuottaa tavatonta iloa äidille, eikö totta, herra sittiäinen?

He tunsivat vieraan ulkomuodolta.

— Olette molemmat oikeassa, sanoi sittiäinen, ja sitten hänet pyydettiin huoneeseen, niin kauas kuin hän pääsi ruukunsirpaleen alle.

— Nyt teidän pitää nähdä minunkin pieni pihtihäntäni, sanoi kolmas ja neljäs äideistä, — ne ovat mitä herttaisimpia lapsia ja hyvin hauskoja. Ne eivät koskaan ole pahankurisia paitsi milloin niillä on kipeä vatsa, mutta sehän sattuu hyvin helposti niiden iällä.

Ja sitten puhui jokainen äiti poikasistaan ja poikaset puhuivat myöskin ja käyttivät niitä pieniä pihtejä, mitkä olivat heidän pyrstössään, nykiäkseen sittiäistä leukaparrasta.

— Kaikkia ne nyt keksivätkin nuo pienet veitikat! sanoivat äidit ja höyrysivät äidinrakkautta, mutta se ikävystytti sittiäistä ja niin hän kysyi, oliko tästä pitkältäkin taimilavalle.

— Se on kaukana maailmalla, toisella puolen ojaa, sanoi pihtihäntä. — Toivon ettei kukaan minun lapsistani koskaan joudu niin kauas, sillä silloin minä kuolisin.

— Niin kauas minä kuitenkin koetan päästä, sanoi sittiäinen ja läksi hyvästiä sanomatta. Se on hienointa.

Ojan luona se tapasi useita sukulaisiaan, kaikki sittiäisiä.

— Täällä me asumme! sanoivat ne. — Meillä on erinomaisen kodikasta. Emmekö saa pyytää teitä tulemaan alas lihavaan liejuun. Matka on varmaan väsyttänyt teitä.

— On kyllä, sanoi sittiäinen. — Olen maannut palttinalla sadeilmassa ja siisteys varsinkin rasittaa minua. Niinikään olen saanut luuvaloa siiventaipeeseen, seisoessani vedossa ruukunsirpaleen alla. On oikein virkistävää kerrankin tulla omaistensa luo.

— Tulette ehkä taimilavalta? kysyi vanhin.

— Korkeammalta, sanoi sittiäinen. — Tulen keisarin tallista, missä synnyin kultakengät jalassa. Matkustan salaisella asialla, mitä teidän ei pidä minulta kysyä, sillä en sano sitä.

Ja sitten astui sittiäinen alas lihavaan mutaan. Siellä istui kolme nuorta naarassittiäistä. Ne hihittivät, sillä ne eivät tietäneet mitä niiden piti sanoa.

— Ne ovat kihlaamattomia, sanoi äiti, ja sitten ne taasen hihittivät, mutta tälläkertaa noloudesta.

— En ole nähnyt kauniimpia keisarin tallissa, sanoi matkustava sittiäinen.

— Älkää hemmotelko tyttöjäni! Älkääkä puhuko heille, jollei teillä ole vakavia aikomuksia! Mutta vakavathan ne ovat, ja minä annan teille siunaukseni.

— Eläköön! sanoivat kaikki muut, ja niin oli sittiäinen kihloissa. Ensin kihlaus, sitten häät, mitäpä siinä oli odottamista.

Seuraava päivä kului hyvin hyvästi, toinen päästiin vaivoin loppuun, mutta kolmantena täytyi jo ajatella ruokaa vaimolle ja ehkäpä poikasillekin.

— Saivat yllätetyksi minut, sanoi se, — niinpä minun täytyy nyt puolestani yllättää heidät.

Ja sen hän teki. Poissa hän oli, poissa koko päivän, poissa koko yön — ja vaimo istui leskenä. Muut sittiäiset sanoivat, että olivatpa he ottaneet oikean maankiertäjän perheeseen. Vaimo oli nyt heidän taakkanaan.

— Niinpä hän voi olla neitona jälleen, sanoi äiti, — olla minun lapsenani. Hyi mokomaa ilkeää heittiötä, joka jätti hänet!

Sittiäinen oli kuin olikin matkalla, oli kaalinlehdellä purjehtinut ojan yli. Aamupuoleen tuli kaksi ihmistä, he näkivät sittiäisen, ottivat sen maasta, vääntelivät ja kääntelivät sitä. Ja he olivat hyvin oppineita molemmat, varsinkin poika.

— Allah näkee mustan sittiäisen mustan vuoren mustassa kivessä, eikö Koranissa sanota niin? kysyi hän, käänsi sittiäisen nimen latinaksi ja teki selkoa sen suvusta ja luonteesta. Vanhempi oppinut ei kannattanut sen ottamista mukaan kotiin; siellä oli yhtä hyviä yksilöitä, sanoi hän. Se ei kuulustanut sittiäisestä kohteliaalta puheelta. Sentähden lensi se hänen kädeltään, lensi hyvän matkaa. Sen siivet olivat kuivuneet, ja niin se pääsi ansarille, minne se saattoi pujahtaa erittäin mukavasti, koska yksi ikkuna oli työnnetty auki, ja kaivautua tuoreeseen lantaan.

— Täällä on herkullista, sanoi se.

Pian se nukkui ja näki unta, että keisarin hevonen oli kaatunut ja että herra sittiäinen oli saanut sen kultakengät ja että hänelle oli luvattu kaksi lisää. Se oli hyvin miellyttävää, ja kun sittiäinen heräsi, ryömi se esiin ja katsoi ylös. Mikä loisto täällä ansarissa! Suuret viuhkapalmut levittäytyivät korkeuteen, aurinko teki ne läpikuultaviksi, ja niiden alla rehoitti mitä runsain vihanta ja loisti kukkia, jotka olivat punaisia kuin tuli, keltaisia kuin meripihka ja valkoisia kuin vastasatanut lumi.

— Täälläpä onkin mainion rehevä kasvillisuus. Kuinka hyvältä tuleekaan maistumaan, kunhan se mätänee! sanoi sittiäinen. — Tämä on hyvä ruokasäiliö, varmaan täällä asuu perheen jäseniä. Minäpä lähden etsimään, koetan löytää jonkun, jonka kanssa voin seurustella. Ylpeä minä olen, se on ylpeyteni! Ja sitten se kulki ja ajatteli untansa kuolleesta hevosesta ja saamistaan kultakengistä.

Samassa tarttui käsi kiinni sittiäiseen; sitä puserrettiin, käännettiin ja väännettiin.

Puutarhurin pieni poika ja muuan toveri olivat puutarhassa, he olivat nähneet sittiäisen ja tahtoivat huvitella sen kustannuksella. Käärittynä viinipuunlehteen joutui se lämpöiseen housuntaskuun; siinä se ryömi ja kopeloi, sai sitten kädenpuserruksen pojalta, joka läksi nopeasti suurelle puutarhan päässä olevalle lammelle. Täällä pantiin sittiäinen vanhaan rikkinäiseen puukenkään, josta oli lähtenyt rinta. Tikku kiinnitettiin mastoksi, ja tähän köytettiin sittiäinen villaisella langalla. Nyt se oli laivuri ja sen piti lähteä purjehtimaan.

Se oli hyvin suuri sisäjärvi, sittiäisen mielestä se oli valtameri, ja se hämmästyi niin, että putosi selälleen ja sätkytteli jaloillaan.

Puukenkä purjehti, vedessä kävi virta, mutta jos laiva joutui vähän liian kauas, niin kiersi toinen pieni poika heti ylös housunsa ja meni noutamaan sen, mutta kun laiva taas oli liikkeellä, huudettiin poikia, huudettiin vakavasti, ja he kiirehtivät pois ja jättivät puukengän oman onnensa nojaan. Se ajelehti ja eteni yhä kauemma maasta, yhä kauemma ulapalle; tämä oli kauheaa sittiäiselle. Lentää ei se voinut, se oli köytetty kiinni mastoon. Se sai vieraakseen kärpäsen.

— Onpa meillä kaunis ilma, sanoi kärpänen. — Täällä minä saatan levätä, täällä saatan paistattaa päivää. Teillä on hyvin miellyttävää.

— Te puhutte järkenne mukaan. Ettekö näe, että minä olen lieassa.

— Minä en ole lieassa, sanoi kärpänen ja sitten se lensi.

— Nyt minä tunnen maailman, sanoi sittiäinen. — Maailma on kurja. Minä olen ainoa rehellinen siinä. Ensinnä minulta evätään kultakengät, sitten minun pitää maata märällä palttinalla, seisoa vedossa ja vihdoin minulle tyrkytetään vaimo. Kun sitten otan nopean askeleen maailmalle ja näen mimmoista saattaa olla ja pitäisi minulla olla, niin tulee ihmispenikka ja panee minut köysissä aavalle merelle. Ja silläaikaa kulkee keisarin hevonen kultakengissä, se minua eniten harmittaa. Mutta myötätuntoa ei voi odottaa tässä maailmassa. Minun elämänurani on hyvin mieltäkiinnittävä, mutta mitäpä se auttaa, kun ei kukaan tunne sitä. Maailma ei ansaitsekaan tuntemista, muutoin se olisi antanut minulle kultakengät keisarin tallissa, kun lempihevonen oikaisi jalkansa ja kun se kengitettiin. Jos minä olisin saanut kultakengät, olisi minusta tullut tallin kunnia; nyt se on kadottanut minut ja maailma on kadottanut minut, kaikki on mennyttä!

Mutta kaikki ei vielä ollut mennyttä. Tuli venhe, missä oli kaksi nuorta tyttöä.

— Tuolla purjehtii puukenkä, sanoi toinen.

— Siihen on sidottu kiinni pieni eläin, sanoi toinen.

He olivat aivan puukengän vieressä, he saivat sen ylös, ja toinen tytöistä otti esiin pienet sakset, leikkasi poikki villalangan tuottamatta sittiäiselle vahinkoa, ja kun he tulivat maihin, pani hän sen nurmelle.

— Ryömi, ryömi, lennä, lennä, jos voit! sanoi hän.

— Vapaus on ihana asia.

Ja sittiäinen lensi suoraan sisään erään suuren rakennuksen ikkunasta, ja siellä se väsyneenä vaipui keisarin lempihevosen hienoon, pehmeään pitkään harjaan tallissa, joka oli hevosen ja sittiäisen koti. Sittiäinen tarttui kiinni harjaan ja istui hiukan lepäämään.

— Tässäpä minä istun keisarin lempihevosen selässä, istun ratsastajana. Mitä minä sanonkaan? Niin, nyt se selviää minulle. Se on hyvä ajatus, ja oikea. Miksi hevonen sai kultakengät? Sitä seppäkin minulta kysyi. Nyt minä sen käsitän. Minun tähteni sai hevonen kultakengät.

Ja sitten tuli sittiäinen hyvälle tuulelle.

— Matkalla käy selväjärkiseksi, sanoi se.

Aurinko paistoi siihen, paistoi hyvin kauniisti.

— Maailma ei sentään ole hullumpi, sanoi sittiäinen, — täytyy vain osata ottaa se oikealta kannalta!

Maailma on kaunis, sillä keisarin hevonen on saanut kultakengät, jotta sittiäinen ratsastaisi sen selässä.

— Nytpä minä astun alas toisten sittiäisten luo ja kerron, kuinka paljon on tehty minun hyväkseni. Kerron mitä kaikkea hauskaa sain nauttia ulkomaanmatkalla ja sanon, että nyt pysyn kotona, kunnes hevonen on kultakenkänsä kuluttanut.

MITÄ ISÄ TEKEE, ON AINA OIKEIN.

Nyt minä kerron sinulle tarinan, jonka kuulin, kun olin pieni, ja joka kerta kun sitten olen sitä ajatellut, on minusta tuntunut, että se on tullut yhä kauniimmaksi. Sillä tarinoiden laita on niinkuin useiden ihmisten: ne käyvät iän mukana kauniimmiksi ja kauniimmiksi; ja se on niin mukavaa!

Olethan sinä ollut maalla. Olet nähnyt oikean vanhan olkikattoisen talonpoikaismökin. Sammal ja ruoho kasvavat siellä itsestään. Haikaranpesä on harjalla — se kuuluu ehdottomasti asiaan, — seinät ovat viistot, ikkunat matalat, ja vain yksi ainoa niistä voidaan avata. Leivinuuni pullottaa kuin pieni paksu vatsa, ja seljapensas kurottautuu tarhan takaa, missä kyhmyisen salavan alla on pieni vesilätäkkö ja siinä ankka tai poikasia. Niin, ja sitten siellä on kahlekoira, joka haukkuu kaikkia ja jokaista.

Juuri tuollainen talonpoikaismökki oli siellä maalla, ja siinä asui aviopari, talonpoikaismies ja talonpoikaisvaimo. Miten vähän heillä lieneekin ollut, oli sentään sammoistakin, mikä ei ollut heille välttämätöntä, nimittäin hevonen, joka haki ruokansa maantien pientareilta. Isä ratsasti sillä kaupunkiin, naapurit lainasivat sitä ja isä sai palveluksesta vastapalveluksen. Mutta edullisempaa heille kuitenkin oli myydä hevonen tai vaihtaa se johonkin, joka saattoi hyödyttää heitä vieläkin enemmän. Mutta mikä se olisi?

— Sen sinä, isä, parhaiten ymmärrät! sanoi vaimo. — Nyt on kaupungissa markkinat, ratsasta sinä sinne, ota hevosesta raha tai tee hyvä vaihtokauppa. Mitä sinä teet, on aina oikein. Ratsasta markkinoille!

Ja sitten hän sitoi miehensä kaulaliinan, sillä sen hän kuitenkin osasi tehdä paremmin kuin mies. Hän sitoi sen ruususolmuun, se kun näytti komealta, ja sitten hän kämmenellään siisti hänen hattunsa ja suuteli hänen lämpöistä suutaan, ja sitten ratsasti mies pois hevosella, joka oli päätetty myydä tai vaihtaa. Niin, isä sen ymmärsi.

Aurinko paahtoi, taivaalla ei ollut mitään pilviä. Tie tomusi, siellä liikkui niin paljon markkinaväkeä sekä rattailla että ratsain ja omin jaloin. Aurinko paahtoi, eikä tiellä ollut minkäänlaista varjoa.

Tuossa kulki muuan lehmänajaja. Lehmä oli niin kaunis kuin se saattaa olla. —- Varmaan se antaa hyvää maitoa, ajatteli talonpoika. — Saattaisi olla aika hyvä vaihtokauppa, jos saisi sen.

— Kuulepas nyt, sinä lehmänajaja! sanoi hän. — Emmekö me molemmat hiukan keskustelisi? Katsopa, hevonen kyllä varmaan maksaa enemmän kuin lehmä, mutta yhdentekevä. Minulla on enemmän hyötyä lehmästä — vaihdammeko?

— Miksei, sanoi mies, joka kuljetti lehmää, ja sitten he vaihtoivat.

Nyt Se oli tehty, ja niin olisi talonpoika saattanut kääntyä takaisin, olihan hän toimittanut asiansa, mutta kun hän nyt kerran oli lähtenyt markkinoille, niin hän ei tahtonut jättää markkinoita näkemättä. Ja niin hän lähti kulkemaan lehmineen. Hän astui kiireesti, ja lehmä astui kiireesti, ja niin he joutuivat pian kulkemaan miehen rinnalla, joka kuljetti lammasta. Se oli hyvä lammas, hyvässä lihassa ja hyvässä villassa.

— Tuonpa minä mielelläni tahtoisin, ajatteli talonpoika. — Siltä ei puuttuisi laidunta meidän pientareellamme, ja talveksi sen voisi ottaa sisään huoneeseen. Totta puhuen olisi meillä lampaasta enemmän iloa kuin lehmästä. — Vaihdammeko?

Miksei, siihen oli lampaan omistaja kyllä suostuvainen, ja sitten tehtiin vaihto, ja talonpoika läksi astumaan lampaineen maantietä pitkin. Jalkaportaan luona näki hän miehen, jolla oli suuri hanhi kainalossaan.

— Onpa sinulla siinä aika hanhi, sanoi talonpoika. — Siinä on sekä höyhentä että rasvaa. Se varmaan näyttäisi komealta lieassa meidän lammikollamme. Sille kelpaisi äidin koota jätteitä. Hän on usein sanonut: olisipa meillä vain hanhi! Nyt hän voi sen saada — ja hän saa sen. Tahdotko vaihtaa? Minä annan sinulle lampaan hanhen sijaan ja suuret kiitokset lisäksi!

Niin, siihen toinen kyllä oli suostuvainen, ja sitten he vaihtoivat. Talonpoika sai hanhen. Hän oli likellä kaupunkia, tungos tiellä kasvoi, kihisi ihmisiä ja eläimiä. Ne kulkivat sekä tietä että piennarta pitkin aina puominvartian perunamaahan asti, minne puominvartian kana oli kytketty, jotta se ei peloissaan karkaisi ja jäisi niille teilleen. Se oli typpyhäntä kana, joka vilkutteli toisella silmällään ja teki hyvän vaikutuksen. »Kluk, kluk!» pani se. Mitä se siinä ajatteli, sitä en saata sanoa, mutta talonpoika ajatteli sen nähdessään: enpä ole kauniimpaa kanaa ikinäni nähnyt, se on kauniimpi kuin papin hautomakanakin — sen ottaisin mielelläni! Kana löytää aina jyvän, se milteipä pitää huolen itsestään! Luulisinpä tekeväni hyvän vaihtokaupan, jos saisin sen hanhesta.

— Vaihdammeko? kysyi hän.

— Vaihtaako! sanoi toinen. — No, eihän tuo olisi hullumpaa.

Ja sitten he vaihtoivat. Puominvartia sai hanhen, talonpoika sai kanan.

Hän oli nyt toimittanut koko joukon asioita tällä kaupunginmatkallaan. Ja kuuma oli, ja väsynyt hän oli. Hän tarvitsi ryypyn ja leipäpalan. Nyt hän oli kapakan luona, sinne hänen oli mentävä. Mutta kapakoitsija oli menossa ulos; hän tuli vastaan ovessa kantaen säkkiä, joka oli täpötäynnä jotakin.

— Mitä sinulla on siinä? kysyi talonpoika.

— Mädäntyneitä omenia, vastasi mies, — koko säkillinen sioille.

— Niitäpä on kauhean paljon! Soisin äidin näkevän tämän. Meillä oli viime vuonna yksi ainoa omena vanhassa puussa turveaitan luona. Sitä omenaa piti säilytettämän, ja se oli laatikkokirstulla kunnes halkesi. Rikkautta se sekin on! sanoi meidän äiti. Tässäpä hän vasta saisi nähdä rikkautta! Sen soisin hänelle.

— Niin, mitä te annatte? kysyi mies.

— Mitäkö annan? Annan kanani vastaan.

Ja sitten hän antoi kanan vastaan, sai omenat ja meni kapakkahuoneeseen, aina myymäpöydän ääreen. Omenasäkkinsä asetti hän kaakeliuunia vastaan. Uunissa oli tulta; sitä ei hän huomannut. Paljon vieraita oli markkinahuoneessa, hevoskauppiaita, härkäkauppiaita ja kaksi englantilaista, ja ne ovat niin rikkaita, että niiden taskut repeävät kultarahoista. Vetoa ne lyövät, saatpa kuulla!

— Suss! susss!

Mikä ääni kuuluu uunin luota?

Omenat alkoivat paistua.

— Mitä se on?

Niin, sen he pian saivat tietää, ja he saivat kuulla koko jutun hevosesta, joka oli vaihdettu lehmään ja aina mädäntyneihin omeniin asti.

— No, sinä saat läksytyksen äidiltä, kun tulet kotiin! sanoivat englantilaiset. — Kyllä tulee niin että paukkaa.

— Suudelman saan enkä torumista! sanoi talonpoika. — Meidän äiti sanoo: mitä isä tekee, on oikein!

— Lyödäänkö vetoa? sanoivat he. — Kultarahoja tynnyrittäin! Sata naulaa on kippunta.

— Riittää, jos annatte täyden vakkasellisen! sanoi talonpoika. — Minä voin panna vain täyden vakkasen omenia ja itseni ja eukon lisäksi, mutta se on silloin enemmän kuin pyyhitty mitta, se on kukkurallinen.

— Olkoon menneeksi! sanoivat he, ja niin oli veto lyöty.

Kapakoitsijan vaunut ajoivat esiin, englantilaiset nousivat vaunuihin, mädäntyneet omenat tulivat nekin vaunuihin, ja sitten he ajoivat talonpojan tuvalle.

— Hyvää iltaa, äiti!

— Hyvää iltaa, isä!

— Nyt minä olen tehnyt vaihtokaupan.

— Niin, sinä osaat ne asiat! sanoi vaimo, otti häntä vyötäisistä ja unohti sekä säkin että vieraat.

— Minä vaihdoin hevosen lehmään!

— Jumalalle kiitos maidosta! sanoi vaimo. — Nyt me voimme saada maitoruokaa, voita ja juustoa pöytään. Se oli oivallinen vaihtokauppa.

— Niin, mutta lehmän minä taas vaihdoin lampaaseen!

— Se onkin varmaan parempi! sanoi vaimo. — Sinä olet aina niin ajattelevainen. Lampaalle meidän laitumemme juuri riittää. Nyt me voimme saada lampaanmaitoa ja lampaanjuustoa ja villasukkia, niin, villaisen yöröijyn! Sitä ei lehmä anna! Se luo karvansa. Sinä olet ihmeen ajattelevainen mies!

— Mutta lampaan minä vaihdoin hanheen.

— Saammeko todella tänä vuonna kekrihanhea, isä kulta! Sinäpä muistat aina tuottaa minulle iloa. Voi kuinka sinä osaat olla herttainen. Hanhi saattaa olla lieassa ja vielä lihoa Martinpäiväksi.

— Mutta hanhen minä vaihdoin kanaan! sanoi mies.

— Kanaan! Se oli hyvä kauppa, sanoi vaimo. — Kana munii, se hautoo, saamme poikasia, saamme kanatarhan! Sitä minä juuri olen - niin hartaasti toivonut!

— Niin, mutta kanan vaihdoin säkkiin mädäntyneitä omenia.

— Nyt minun pitää suudella sinua! sanoi vaimo. — Kiitos, oma mieheni. Nytpä minä kerron sinulle jotakin. Kun sinä olit lähtenyt, niin minä päätin laittaa sinulle oikein hyvän aterian: purjosipulilla höystettyä munakakkua. Munat minulla oli, sipuli minulta puuttui. Silloin minä läksin koulumestarille. Siellä heillä kyllä on purjosipulia, tiemmä, mutta vaimo on saita, senkin vietävät. Minä pyysin saada lainata. Lainata? sanoi hän. Meidän puutarhassa ei kasva mitään, ei edes mädäntynyttä omenaa. En sitäkään voi teille lainata. Nyt minä voin lainata hänelle kymmenen, niin, koko säkillisen! Se on hauskaa, isä!

Ja sitten hän suuteli miestään keskelle suuta.

— Siitä minä pidän, sanoivat englantilaiset. — Aina alasmäkeä ja aina yhtä iloisena. Siitä kyllä kannattaa maksaa!

Ja sitten he maksoivat kippunnan kultarahaa talonpojalle, joka sai suudelman eikä torumisia.

Niin, vaimon kannattaa aina huomata ja selittää, että isä on kaikessa viisain ja mitä hän tekee, on oikein.

Niin, sepä vasta oli tarina. Minä kuulin sen pienenä, ja nyt olet sinäkin kuullut sen ja tiedät, että mitä isä tekee, on aina oikein.

LUMIUKKO.

— Minussa paukkuu ja natisee, niin mainio pakkanen on! sanoi lumiukko. — Tuuli tässä oikein puree miehen pirteäksi. Ja kuinka tuo hehkuva tuolla hehkuu! — hän tarkoitti aurinkoa, joka oli juuri menemäisillään mailleen. — Ei hän tule saamaan minua räpyttämään silmää, kyllä minä pidän kiinni palasistani.

Hänellä oli kaksi suurta kolmikulmaista kattotiilenpalasta silminä. suuna oli kappale vanhaa haraa, joten hänellä oli hampaat.