Part 8

— Nyt minä tiedän, mitä elämä on! riemuitsi taiteilija. — Se on rakkautta, se on kohoutumista ihanuuteen, haltioitumista kauneudessa! Se, mitä ystävät kutsuvat elämäksi ja nautinnoksi, on alennusta, on kuplia käyvän sakan pinnalla — ei puhdasta, taivaallista alttariviiniä, vihkimystä elämään!

Marmoripaasi nostettiin maasta, taltta hakkasi pois suuria palasia. Mitattiin, pantiin pisteitä ja merkkejä, suoritettiin käsityö. Vähitellen muodostui kivi ruumiiksi, kauneushahmoksi, Psykeksi, ihanaiseksi kuin Jumalan kuva tuossa nuoressa naisessa. Raskas kivi muuttui liiteleväksi, tanssivaksi, ilmavaksi: se oli nuori Psyke, huulillaan taivaallisen viaton hymy, sellaisena kuin se oli kuvastunut nuoren kuvanveistäjän sydämessä.

Tähti ruusunkarvaisen aamun taivaalla näki tämän ja ymmärsi täydelleen mitä liikkui nuoren miehen mielessä, ymmärsi miksi väri hänen poskillaan vaihteli, ymmärsi hänen silmiensä väikkeen hänen luodessaan teostaan, tuodessaan esiin mitä Jumala oli antanut.

— Sinä olet Kreikan-aikaisten mestarien veroinen! sanoivat ihastuneet ystävät. — Pian ihailee koko maailma Psykeäsi.

— Minun Psykeäni! toisti hän. — Minun! Niin, minun omakseni hänen pitää tulla! Minä olen taiteilija samoinkuin nuo suuret vainajat! Jumala on suonut minulle armolahjan, nostanut minut korkealle niinkuin tuon aatelissyntyisen.

Ja hän vaipui polvilleen, itki, kiittäen Jumalaa — ja unohti jälleen Hänet tytön tähden, hänen marmorikuvansa, Psyke-hahmon tähden, joka seisoi hänen edessään kuin lumesta veistettynä, punastuen aamun auringossa.

Hän tahtoi nähdä hänet todellisuudessa, tuon elävän, liitelevän neidon, jonka sanat kaikuivat kuin musiikki. Hän saattoi lähteä viemään rikkaaseen taloon tietoa siitä, että marmori-Psyke oli valmistunut. Hän tuli sinne, kulki läpi avonaisen pihan, missä delfinit pärskyttivät vettä marmorialtaassa, missä kallat kukkivat ja raikkaat ruusut versoivat. Hän astui suureen, korkeaan eteishalliin, jonka värikkäitä seiniä ja kattoa vaakunat ja kuvat koristivat. Koreapukuiset palvelijat kulkivat ylvästellen kuin hevoset kulkusissa ja hela valjaissa, astellen edestakaisin. Toiset olivat laiskoina ja ylimielisinä heittäytyneet sirosti veistetyille puupenkeille; he tuntuivat olevan talon herroja. Hän sanoi asiansa ja hänet johdettiin ylös kiiltävien marmoriportaitten pehmeitä mattoja. Veistokuvia oli kahden puolen. Häntä vietiin läpi komeiden huoneiden, joissa oli kuvia ja hohtavia mosaikkipermantoja. Tämä upeus ja loisto pyrki salpaamaan hengitystä, mutta pian se taasen tuli keveäksi: vanha ruhtinaallinen herra vastaanotti hänet lempeästi, miltei sydämellisesti, ja kun he olivat puhuneet asiansa loppuun, pyysi hän hyvästi jättäessään taiteilijaa käymään nuoren signoran puheilla — tämäkin tahtoi nähdä hänet. Palvelijat kuljettivat hänet komeitten huoneitten ja salien läpi signoran kamariin, missä tämä oli komeutena ja loistona.

Signora puhui taiteilijalle: ei yksikään miserere, ei mikään kirkkolaulu olisi voinut siinä määrin hellyttää sydäntä, korottaa sielua. Taiteilija tarttui hänen käteensä, painoi sen huuliaan vasten. Yksikään ruusu ei ole niin pehmeä, mutta tästä ruususta syöksähti tuli, tuli, joka meni hänen lävitseen, hurmio. Hänen huuliltaan tulvi sanoja; hän ei itsekään tietänyt siitä — tietääkö kraateri syöksevänsä tulikuumaa laavaa? Hän ilmaisi neidolle rakkautensa. Tyttö seisoi hänen edessään ymmällään, loukkaantuneena, ylpeänä, ja hänen huulillaan oli hymy, niin, kasvoissa oli ilme, ikäänkuin hän äkkiä olisi koskettanut märkää, niljaista sammakkoa. Hänen poskensa olivat punaiset, huulet kalpenivat, hänen silmänsä olivat tulta ja samalla mustat kuin pimeä yö.

— Mieletön! sanoi hän — Pois, alas! Ja hän käänsi taiteilijalle selkänsä. Kauneuskasvoissa oli sama ilme kuin kivettyneissä käärmehiuksisissa kasvoissa.

Voimattomana, elottomana esineenä tuli taiteilija alas kadulle. Kuin unessa käyden saapui hän kotiin ja heräsi raivoon ja tuskaan, tarttui vasaraansa, nosti sen korkealle ilmaan ja aikoi murskata kauniin marmorikuvan. Mutta tässä mielentilassaan ei hän huomannut Angelo-ystävää, joka seisoi aivan hänen vieressään ja tarttui lujin ottein hänen käsivarteensa.

— Oletko tullut hulluksi? Mitä sinä teet?

He painiskelivat; Angelo oli väkevämpi ja läähättäen heittäytyi nuori taiteilija tuolille.

— Mitä on sitten tapahtunut? kysyi Angelo. — Rauhoitu! Puhu!

Mutta mitä hän saattoi puhua? Mitä hän saattoi sanoa? Ja kun ei Angelo voinut saada häntä puhelemaan, jätti hän kysymykset sikseen.

— Veresi käy sakeaksi tuossa iankaikkisessa uneksimisessa. Ole toki ihminen niinkuin me muut äläkä elä ihanteissa. Niihin ihminen sortuu! Ota pieni viinihumala, niin nukut hyvin, anna korean tytön ruveta tohtoriksesi! Campagnan tyttö on yhtä kaunis kuin marmorilinnan prinsessa. Molemmat ovat Eevan tyttäriä, eikä paratiisissa voi erottaa toista toisesta. Seuraa sinä ystävääsi Angeloa. Minä olen enkelisi, elämän enkeli. Tulee aika, jolloin vanhenet, ruumis riutuu ja jonakin kauniina, aurinkoisena päivänä, kun kaikki hymyilee ja riemuitsee, makaat sinä kuihtuneena kortena, joka ei enää kasva. En usko mitä papit sanovat, että haudan takana on elämää. Se on kaunis mielikuva, lapsille soveltuva satu, joka kyllä huvittaa, kun voi kuvitella sitä todeksi. Minä en elä mielikuvituksissa, vaan todellisuudessa. Lähde mukaan, rupea ihmiseksi.

Ja hän otti taiteilijan mukaansa, tällä hetkellä hän saattoi sen tehdä. Tuli paloi nuoren taiteilijan veressä, hänen sielussaan oli tapahtunut muutos, hän halusi riistäytyä irti kaikesta vanhasta, kaikesta siitä, mihin oli tottunut, riistäytyä irti omasta vanhasta itsestään, ja hän seurasi tänään Angeloa.

Rooman laidalla oli osteria, jossa taiteilijoiden oli tapana käydä. Se oli rakennettu vanhan kylpyhuoneen raunioiden sisään, suuria keltaisia sitruunia riippui tummien, kiiltävien lehvien välissä, osittain peittäen vanhan punertavankeltaisen muurin. Osteria sijaitsi syvässä holvissa, miltei kuin raunion sisällä rotkossa. Lamppu paloi jumalanäidin kuvan edessä. Takassa loimusi suuri tuli, siellä paistettiin, keitettiin ja käännettiin vartaita. Ulkopuolella oli sitruuna- ja laakeripuiden alla pari katettua pöytää.

Iloiten ja riemuiten ottivat ystävät vastaan nämä molemmat. Syötiin vähän, juotiin paljon, se toi hyvän tuulen. Laulettiin ja soitettiin kitaraa, saltarello helisi, ja alkoi iloinen karkelo. Pari nuorta roomalaistyttöä, joita nuoret taiteilijat olivat käyttäneet mallina, tuli mukaan tanssiin, yhtyen ilonpitoon. Kaksi kaunista bakkantitarta! Niin, he tosin eivät olleet mitään psykehahmoja, eivät olleet siroja hentoja ruusuja, vaan tuoreita, voimakkaita, hehkuvia neilikkoja.

Kuinka tänä päivänä olikaan kuuma, kuuma auringon laskettuakin! Tulta veressä, tulta ilmassa, tulta joka katseessa! Ilma oli tulvillaan kultaa ja ruusuja, elämä oli kultaa ja ruusuja!

— Nyt sinä olet kerrankin mukana! Antaudu nyt virran vietäväksi, sekä sisällisesti että ulkonaisesti.

— En milloinkaan ole ollut niin terve ja iloinen, sanoi nuori taiteilija. — Olet oikeassa, kaikki olette oikeassa: minä olin narri, uneksija. Ihminen kuuluu todellisuuden eikä mielikuvituksen maailmaan.

Laulun ja kitaran soidessa lähtivät nuoret miehet tuona tähtikirkkaana iltana osteriasta kuljeskelemaan pikkukaduille. Molemmat hehkuvat neilikat, Campagnan tyttäret, olivat mukana kulkueessa.

Angelon huoneessa, missä oli huiskin haiskin luonnoksia, pois viskottuja lehtiä ja hehkuvia, aistillisen upeita kuvia, hiljenivät äänet, mutta eivät silti menettäneet tulisuuttaan. Monella lehdellä lattialla nähtiin piirustus, joka aivan muistutti Campagnan tyttäriä erilaisissa voimakkaan kauniissa asennoissa, ja kuitenkin olivat he itse paljon kauniimmat. Kuusihaarainen kynttiläjalka antoi kaikkien sydäntensä palaa ja loistaa. Ja sisältäpäin paloi ja hehkui ihmishahmo jumaluutena.

— Apollo, Jupiter, teidän taivaaseenne ja loistoonne minä kohoan! Minä luulen, että elämän kukka tällä hetkellä puhkeaa sydämessäni.

Niin, se puhkesi — taittui, putosi, ja ilkeä, pyörryttävä höyry kiiri ilmaan, häikäisten näön, samentaen ajatukset. Aistimen ilotulitus sammui, ja tuli pilkkosen pimeä.

Hän pääsi kotiin, istuutui sänkynsä laidalle, kokosi ajatuksensa. Hyi! kajahti hänen omasta suustaan, hänen sydämensä syvyydestä. Sinä kurja, pois! alas! Ja hänen rinnastaan pääsi tuskan huokaus.

Pois, alas! Nämä tytön sanat, elävän Psyken sanat kajahtivat hänen rinnassaan, kajahtivat hänen huuliltaan. Hän nojasi päänsä tyynyjen varaan; ajatus kävi sameaksi, ja hän nukkui.

Päivän koittaessa hän karkasi ylös, kokosi uudelleen voimansa. Mitä tämä oli? Oliko kaikkityyni unta? Tytön sanat, käynti osteriassa, ilta Campagnan tulipunaisten neilikkain seurassa — oliko se ollut unta? Ei, kaikki oli todellisuutta, jota hän ei ennen ollut tuntenut.

Purppuran värisessä ilmassa loisti kirkas tähti, sen säde sattui häneen ja marmori-Psykeen. Hän itse vapisi katsellessaan kuolemattomuuden kuvaa, hänestä tuntui siltä kuin hänen katseensa olisi ollut saastainen. Hän heitti verhon kuvan peitteeksi; kerran vielä tarttui hän siihen paljastaakseen veistoksen nähtäväkseen, mutta hän ei voinut katsella teostaan.

Äänettömänä, synkkänä, itseensä vaipuneena istui hän koko pitkän päivän; ei hän kuullut mitä tapahtui ulkopuolella, eikä kukaan tietänyt, mitä tapahtui tämän ihmissydämen sisäpuolella.

Kului päiviä, kului viikkoja. Yöt olivat pisimmät. Eräänä aamuna näki tuikkiva tähti hänen kalpeana, kuumeessa väristen nousevan vuoteesta, menevän marmorikuvan luo, nostavan pois peitteen, katselevan teostaan tuskaisin, hartain katsein ja sitten, miltei nääntyen sen painon alla, laahaavan veistoksen puutarhaan. Siellä oli hoitamaton, kuivunut kaivo, jota saattoi sanoa läveksi: sinne hän upotti Psyken, viskasi multaa sen päälle, peitti tuoreen mullan risuilla ja nokkosilla.

— Pois, alas! kuului lyhyt hautapuhe.

Tähti näki tämän ruusunpunaisesta ilmasta, sen säde värisi kahdessa raskaassa kyyneleessä nuoren miehen kuolonkalpeilla poskilla, tuon kuumesairaan — kuolemansairaaksi sanottiin nuorta miestä, kun hän makasi sairasvuoteella. Sekä ystävänä että lääkärinä saapui luostariveli Ignatius, hän tuli tuoden uskonnon lohdutusta, puhui kirkon rauhasta ja onnesta, ihmisten synnistä, armosta ja rauhasta Jumalassa.

Ja sanat lankesivat kuin lämpimät auringonsäteet märkään, kuohuvaan maahan; maa höyrysi, päästäen ilmaan sumupilviä, ajatuksen kuvia, kuvia, joiden pohjana oli todellisuus. Ja näiltä uivilta saarilta loi hän katseen yli ihmiselämän: erehdyksiä, pettymyksiä se oli hänelle ollut. Taide oli noita, joka johdatti meidät turhuuteen, maalliseen hekumaan. Epärehellisiä olimme itseämme kohtaan, epärehellisiä ystäviämme kohtaan, epärehellisiä Jumalaa kohtaan. Alati puhui meissä käärme: maista ja sinä tulet Jumalan kaltaiseksi!

Nyt vasta hän luuli ymmärtäneensä itsensä, löytäneensä tien totuuteen ja rauhaan. Kirkossa oli Jumalan valo ja kirkkaus, munkkikomerossa se rauha, missä ihmispuu saattoi kasvaa iäisyyteen asti.

Veli Ignatius oli hänen ajatuksensa tukena, ja hänen päätöksensä pysyi lujana. Maailman lapsesta tuli kirkonpalvelija, nuori taiteilija jätti maailman ja meni luostariin.

Millä rakkaudella, millä ilolla häntä tervehtivätkään veljet, miten pyhäisen juhlallinen olikaan vihkiminen! Jumala näytti hänestä viipyvän kirkon auringonpaisteessa, säteilevän pyhistä kuvista ja kiiltävästä rististä. Ja kun hän sitten illansuussa, kun aurinko laski, seisoi pienessä komerossaan ja aukaisi ikkunan, loi katseensa yli vanhan Rooman, sortuneiden temppelien, mahtavan, mutta kuolleen Colosseumin, näki sen näin kevään aikaan, kun akaasiat kukkivat, muratti on tuore, ruusut versovat, sitruunat ja oranssit hehkuvat, palmut huojuvat, niin vallitsi hänen mielessään juhlallinen hartaus, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Aava, hiljainen Campagna kohosi siintäviä lumipeitteisiä vuoria kohti; näytti siltä kuin ne olisivat olleet ilmaan maalatut. Kaikki sulautui yhteissointuun, kaikki henki rauhaa ja kauneutta, kaikki ui ja uneksi — unta kaikkityyni!

Niin, unta oli tämä maailma, ja unta kestää tuntikausia ja se voi palata tuntikausiksi, mutta luostarielämä merkitsee vuosia, pitkiä ja monia.

Sisältäpäin tulee paljon sellaista, mikä saastuttaa ihmisen, se hänen täytyi todeta. Mitä liekkejä ne olivatkaan, jotka silloin tällöin leimahtelivat hänessä, mikä pahan suoni tulvikaan yhtämittaa esiin, pahan, jota hän ei tahtonut? Hän rankaisi ruumistaan, mutta paha tuli sisältäpäin. Mikä hengen puoli hänessä se oli, joka liukkaana kuin käärme kietoutui itsensä ympäri ja kuljetti hänen omantuntonsa ikirakkauden kaavun alle lohduttaen: pyhät rukoilevat puolestamme, jumaläiti rukoilee puolestamme, Jeesus itse on vuodattanut verensä meidän puolestamme? Lapsen mielikö vai nuoruuden kevyt mieli vaikutti, että hän antautui armon huomaan ja tunsi kohoavansa sen avulla, kohoavansa niin monen yläpuolelle? Sillä hänhän oli työntänyt luotaan maailman turhuuden, hänhän oli kirkon poika.

Eräänä päivänä monen vuoden perästä kohtasi hän Angelon, joka tunsi hänet.

— Hyvä mies! sanoi hän, — niin, sinähän se olet! Oletko nyt onnellinen? Olet tehnyt syntiä Jumalaa vastaan ja heittänyt luotasi hänen armolahjansa. Olet laiminlyönyt kutsumuksesi maailmassa. Lue vertaus uskotuista leivisköistä. Mestari, joka sen kertoi, julisti totuutta! Mitä sinä nyt olet voittanut ja löytänyt? Etkö sinä puno itsellesi unielämää? Etkö luo itsellesi uskontoa oman pääsi mukaan, niinkuin kaikki muutkin tekevät? Entäpä jos kaikki olisikin unta, mielikuvituksen tuotetta, vain kauniita ajatuksia?

— Mene pois minun luotani, saatana! sanoi munkki ja läksi Angelon luota.

— On olemassa perkele, persoonallinen perkele! Minä näin hänet tänään, mutisi munkki. — Kerran minä annoin hänelle sormen, hän otti koko käteni. Ei, huokasi hän, — paha on minussa itsessäni, ja tuossa ihmisessä on paha, mutta se ei muserra häntä, hän kulkee pää pystyssä, voi hyvin. Ja minä, minä tavoitan hyvinvointiani uskonnon lohdutuksesta! Kunhan se vain olisi lohdutusta! Jospa kaikki täällä, niinkuin siinä maailmassa, jonka minä jätin, onkin vain kauniita ajatuksia, jos se on petosta niinkuin punaisten iltapilvien kauneus, niinkuin ihanasti aaltoileva sini kaukaisilla vuorilla — läheltä katsoen ne ovat toisenlaiset! Iäisyys, sinä olet suuri, ääretön, rasvatyven valtameri, joka kutsut, viittaat, täytät mielemme aavistuksilla, — ja kun me astumme siihen, niin me vaivumme, häviämme, kuolemme, lakkaamme olemasta! Petosta! Pois, alas!

Ja kuivin silmin hän istui itseensä vaipuneena kovalla lavitsalla, polvillaan — kenen edessä? Kivisen ristinkö, joka oli muurissa? Ei, ruumis vaipui tottumuksesta tähän asentoon.

Kuta syvemmälle hän katsoi omaan itseensä, sitä pimeämmältä siellä näytti. Tyhjää sisällä, tyhjää ulkona, turhaa koko elämä! Ja tämä ajatuksen lumipallo kieri, kasvoi, murskasi hänet — pyyhkäisi hänet pois.

— En uskalla kenellekään uskoa, mikä kalvava mato elää sisässäni. Salaisuuteni on minun vankini; jos minä päästän sen irti, niin olen sen oma.

Ja jumalvoima hänessä kärsi ja kamppaili.

— Herra, Herra! huudahti hän epätoivoissaan, — armahda, anna minulle usko! Heitin luotani armolahjasi, kutsumukseni tässä maailmassa; minulta puuttui voimia, sinä et antanut niitä minulle. Kuolemattomuus, Psyke minun rinnassani — pois, alas! Haudattakoon se samalla tavoin kuin tuo Psyke, minun elämäni paras välähdys! Se ei koskaan nouse haudasta.

Tähti loisti ruusunpunaisessa ilmassa, tähti, joka varmaan kerran sammuu ja puhalletaan pois, kun sensijaan sielut elävät ja loistavat. Väräjävä säde kävi valkeaan seinään, mutta se ei kirjoittanut siihen mitään kirkkaudesta, Jumalassa, armosta, ikirakkaudesta, siitä, mikä soi uskovaisen rinnassa.

— Psyke täällä sisällä ei koskaan kuole! —- Elääkö se tietoisuudessa? — Saattaisiko käsittämätön tapahtua? — Niin käsittämätön on tämä minuuteni. Käsittämätön olet Sinä, oi Herra! Käsittämätön maailmasi — voiman, kirkkauden, rakkauden ihme!

Hänen silmänsä loistivat, hänen silmänsä sammuivat. Kirkonkellon helähdys oli viimeinen, joka soi hänelle, vainajalle. Ja hän joutui maahan, joka oli tuotu Jerusalemista, johon oli sekoitettu hurskaitten vainajien tomua.

Vuosien perästä kaivettiin luuranko esiin, niinkuin muidenkin munkkien ennen häntä, se puettiin ruskeaan kaapuun, käteen pantiin rukousnauha ja se asetettiin komeroon, joka oli muodostettu täällä luostarin hautausmaalla löydetyistä ihmisluista. Ulkona paistoi aurinko ja sisällä tuoksui pyhä sauhu; messuja luettiin.

Vuodet kuluivat.

Nikamat ja luut irtaantuivat toisistaan, sekaantuivat keskenään. Pääkalloja asetettiin muuriin, ne peittivät kirkon koko ulkoseinän. Hänenkin kallonsa oli siellä paahtavassa auringonpaisteessa. Siellä oli niin paljon kuolleita; kukaan ei enää tuntenut heidän nimiään eikä hänenkään nimeään. Ja katso! Auringossapa rupesi jokin liikkumaan molemmissa tyhjissä silmäkuopissa. Mitähän se oli? Kirjava sisilisko liikkui tyhjässä pääkallossa, livistäen edestakaisin suurista tyhjistä silmäkuopista. Nyt oli sisilisko ainoana elämänä siinä päässä, missä kerran suuret ajatukset, valoisat unelmat, rakkaus taiteeseen ja kaikkeen ihanaan oli kohonnut korkeutta kohti, mistä kuumat kyyneleet olivat vuotaneet ja missä oli elänyt kuolemattomuuden toivo. Sisilisko juoksi, hävisi. Pääkallo mureni, vaipui tomuna tomuun.

Oli kulunut vuosisatoja. Kirkas tähti loisti muuttumattomana, yhtä kirkkaana ja suurena kuin vuosituhansia sitten. Ilma hohti punaisena, raikkaana kuin ruusut, hehkuvana kuin veri.

Sillä paikalla, missä kerran oli ollut kapea katu ja vanhan temppelin jäännöksiä, oli nyt nunnaluostari. Sen puutarhaan kaivettiin hautaa; nuori nunna oli kuollut, ja tänä aamuhetkenä oli hänet laskettava hautaan. Lapio sattui kiveen, kivi hohti häikäisevän valkeana. Tuli näkyviin valkeaa marmoria, se pyöristyi olkapääksi, sitä tuli esiin yhä enemmän. Täytyi kaivaa varovammin: tuli näkyviin naisen pää, perhosen siivet. Haudasta, johon nuori nunna oli pantava, nostettiin eräänä ruusunpunaisena, hehkuvana aamuna ihana, marmorista veistetty Psyken hahmo.

— Kuinka se on kaunis, täydellinen! Parhaimman aikakauden taideteos! sanottiin. Ken saattoikaan olla mestari? Kukaan ei tietänyt sitä,, kukaan ei tuntenut häntä, paitsi kirkas, vuosituhansia loistava tähti. Se tunsi hänen maisen elämänsä kulun, hänen koettelemuksensa, hänen heikkoutensa, tämän hänessä: vain ihminen! Mutta se oli kuollut, pyyhitty pois, niinkuin tomun täytyy ja tulee käydä, mutta hänen parhaimman pyrkimyksensä tulos, tuo ihanaisin, joka todisti hänen jumaluuttaan, kuolematon Psyke, joka ei koskaan häviä, joka valaisee vainajan muistoa kauemmas, sen kajastus täällä maan päällä — tämä jäi tänne, tämä nähtiin, tunnustettiin, tätä ihailtiin ja rakastettiin.

Kirkas kointähti ruusunkarvaisessa ilmassa lähetti tuikkivan säteensä Psykeen ja niiden ihailijoiden huulilla ja silmissä väikkyvään autuaaseen hymyyn, jotka näkivät sielun veistetyssä marmorilohkareessa.

Kaikki mainen häviää, unohtuu. Vain äärettömyydessä vilkkuva tähti tietää sen. Kaikki taivainen loistaa vielä vainajan muistossa, ja kun muistokin sammuu — silloin elää vielä Psyke.

ETANA JA RUUSUPENSAS.

Puutarhaa ympäröivät pähkinäpensaat, ja ulkopuolella oli peltoja ja niittyjä, joilla lehmät ja lampaat käyskentelivät, mutta keskellä puutarhaa kasvoi kukoistava ruusupensas. Sen alla istui etana. Sillä oli sisällään paljon: se oli täynnä omaa itseänsä.

— Odottakaa vain, kunnes minun aikani tulee! — Kyllä minä tulen toimittamaan muutakin kuin kasvattamaan ruusuja tai kypsyttämään pähkinöitä tai antamaan maitoa, niinkuin lehmät ja lampaat.

— Minä odotan teiltä äärettömän paljon, sanoi ruusupensas. — Uskallanko kysyä, koska se tulee?

— Minä en pidä kiirettä. — Teillä on alituinen hoppu, se ei tee odotusta jännittäväksi.

Seuraavana vuonna makasi etana juuri samalla paikalla auringonpaisteessa ruusupensaan alla, joka työnsi nuppuja ja puhjenneita ruusuja, alati tuoreita, alati uusia. Ja etana ryömi puoleksi ulos, pisti ulos sarvensa ja veti ne taasen takaisin.

— Kaikki on aivan samannäköistä kuin viime vuonna! Ei näy mitään edistystä, ruusupensas pysyy ruusuissaan; pitemmälle se ei pääse!

Kesä meni, syksy tuli, ruusupensas kasvatti yhä uusia kukkia ja nuppuja, kunnes satoi lunta, ilma kävi raa’aksi ja räntäiseksi. Ruusupensas painui maata kohti, etana ryömi maan sisään.

Nyt alkoi uusi vuosi ja ruusut tulivat esiin ja etana tuli esiin.

— Nyt te olette vanha ruusupuu, sanoi etana. — Teidän on kohta laittauduttava pois. Te olette antanut maailmalle kaikki, mitä teissä oli. Onko se ollut minkään arvoista, sitä kysymystä minä en ole ehtinyt ajatella. Se vain on selvää, että te ette ole tehneet vähintäkään sisällisen kehityksenne hyväksi, muuten te olisitte tuottanut jotain muuta. Saatatteko sitä puolustaa? Pian te kasvatatte pelkkiä risuja! Ymmärrättekö mitä minä sanon?

— Te peloitatte minua, sanoi ruusupensas, — sitä en ole koskaan tullut ajatelleeksi.

— Ei, te ette tosiaankaan ole koskaan syventynyt ajattelemaan! Oletteko koskaan selvittänyt itsellenne, minkätähden te kukitte ja minkätähden kukkiminen tapahtuu. Miten ja millä tavoin!

— En, sanoi ruusupensas. — Minä kukin iloani, sentähden etten voinut tehdä toisin. Aurinko oli niin lämmin, ilma niin vilvoittava, minä join kirkasta kastetta ja väkevää sadetta. Minä hengitin, minä elin! Maasta nousi minuun voima, voima tuli ylhäältä, minä tunsin onnea, alati uutta, alati suurta, ja sentähden minun täytyi aina kukoistaa. Se oli minun elämäni, minä en voinut muuta.

— Te olette viettänyt mukavaa elämää, sanoi etana.

— Se on totta! Kaikki annettiin minulle, sanoi ruusupensas, — mutta teille on annettu vielä enemmän. Te olette noita miettiviä, syviä luonteita, noita runsaslahjaisia, jotka hämmästyttävät maailmaa.

— Sitä en ensinkään aio tehdä, sanoi etana. — Maailma ei liikuta minua! Mitä minulla on tekemistä maailman kanssa? Minä olen itselleni tarpeeksi ja minulla on sisälläni tarpeeksi.

— Mutta eikö meidän kaikkien täällä maailmassa pidä antaa parastamme muille? Tuottaa mitä me voimme? Niin, minä olen vain tuottanut ruusuja — mutta entä te? Te, joka saitte niin paljon, mitä te olette antanut maailmalle? Mitä te annatte sille?

— Mitäkö minä olen antanut? Mitäkö minä annan? Sylkäisen, siinä kaikki! Se ei kelpaa mihinkään! Se ei liikuta minua. Kasvattakaa te ruusuja, pitemmälle te ette pääse! Kasvattakoon pähkinäpensas pähkinöitä, antakoot lehmät ja lampaat maitoa. Jokaisella on oma yleisönsä, minulla on yleisöni omassa itsessäni! Minä vetäydyn itseeni ja sinne minä jään. Maailma ei liikuta minua.

Ja sitten etana Vetäytyi kuoreensa ja kittasi sen umpeen.

— Se on hyvin surullista! sanoi ruusupuu. — Minä en voi parhaimmallakaan tahdolla ryömiä itseeni, minun täytyy aina puhjeta ulospäin, puhjeta ruusuihin. Lehdet putoavat, ne lentävät tuuleen, mutta yhden ruusun näin joutuvan emännän virsikirjaan, yksi ruusuistani pantiin kauniin nuoren tytön rintaan, ja yhtä suutelivat lapsen huulet autuaan onnellisina. Se tuntui minusta niin hyvältä, se oli siunattua onnea. Siinä minun muistoni, minun elämäni!

Ja ruusupuu kukoisti viattomuudessa, ja etana oleili kuoressaan, maailma ei liikuttanut häntä.

Ja vuodet kuluivat.

Etana oli maana maassa, ruusupuu oli maana maassa. Virsikirjan muistoruusu oli myös poissa. Mutta puutarhassa kukoisti uusia ruusupensaita, puutarhassa kasvoi uusia etanoita, ne ryömivät kuoreensa, sylkivät — maailma ei liikuttanut niitä.

Luemmeko tarinan uudestaan?

Se ei siitä muutu.