Part 12

-- Oli kolme kaunista sisarta, läpikuultavaa ja hienoa. Ensimäisen hame oli punainen, toisen sininen, kolmannen aivan valkoinen. Käsi kädessä tanssivat he hiljaisen järven luona kirkkaassa kuutamossa. He eivät olleet keijukaisia, he olivat ihmislapsia. Tuoksui kovin suloisesti ja tytöt hävisivät metsään. Tuoksu kävi voimakkaammaksi. Kolme ruumisarkkua -- niissä lepäsivät kauniit tytöt -- solui metsän tiheiköstä yli järven. Kiiltomadot lensivät loistaen ympärillä niinkuin pienet, liitelevät valot. Nukkuvatko tanssivat tytöt, vai ovatko he kuolleet? Kukkaistuoksu kertoo, että he ovat ruumiina. Iltakello soittaa kuolleille.

-- Sinä teet minut aivan surulliseksi, sanoi pieni Gerda. -- Sinä lemuat niin voimakkaasti, minun täytyy ajatella kuolleita tyttöjä. Oi, onko sitten todella Kai kuollut? Ruusut ovat olleet alhaalla maassa ja ne sanovat: ei!

-- Piu, pau! soittivat Hyasintin kellot. -- Me emme soita pienelle Kaille, häntä emme tunne. Me laulamme vain laulumme, ainoan, jonka osaamme.

Ja Gerda meni Voikukan luo, joka paistoi kiiltävien vihreiden lehtien joukosta.

-- Sinä olet pieni kirkas aurinko! sanoi Gerda. -- Sanoppa minulle, tiedätkö, mistä minä löydän leikkiveljeni.

Ja Voikukka paistoi niin kauniisti ja katsoi taas Gerdaan. Minkä laulun mahtoikaan Voikukka osata laulaa? Se ei sekään ollut Kaista.

Eräällä pienellä pihamaalla paistoi Jumalan aurinko niin lämpöisesti ensimäisenä kevätpäivänä. Auringonsäteet liukuivat alas naapurin valkoista seinää, aivan vieressä kasvoivat ensimäiset keltaiset kukat, tuo hohtava kulta lämpöisissä auringonsäteissä. Vanha isoäiti oli ulkona tuolissaan, tyttärentytär, köyhä kaunis palvelustyttö tuli kotiin lyhyeltä vierailulta. Hän suuteli isoäitiä. Siinä oli kultaa, sydämen kultaa tuossa hartaassa suudelmassa, kultaa huulilla, kultaa pohjalla, kultaa tuolla ylhäällä aamuhetkenä. Kas, siinä minun pieni tarinani! sanoi Voikukka.

-- Voi minun vanhaa isoäiti-raukkaani! huokasi Gerda. -- Niin, hän varmaan ikävöi minua, on suruissaan minusta, niinkuin oli pikku Kaista. Mutta minä tulen pian takaisin kotiin ja sitten minä tuon Kain mukanani. Ei auta kysyä kukkasilta, ne osaavat vain oman laulunsa, ne eivät anna minulle tietoa! Ja sitten hän köytti ylös pienen hameensa voidakseen juosta nopeammin. Mutta valkoinen Narsissi löi häntä jalkaan hänen juostessaan sen yli. Silloin hän jäi seisomaan, katseli pitkään kukkaa ja kysyi: -- Tiedätkö ehkä jotakin? Ja hän kumartui aivan sen ääreen. Ja mitä se sanoi?

-- Minä voin nähdä itseni, minä voin nähdä itseni! sanoi valkoinen Narsissi. -- Oi, oi, kuinka minä lemuan! Ylhäällä, pienessä ullakkokamarissa, seisoo, puoleksi pukeutuneena, pieni tanssijatar. Hän seisoo milloin yhdellä jalalla, milloin kahdella, hän potkii koko maailmalle, hän on pelkkää silmänlumetta. Hän kaataa vettä teekannusta vaatekappaleelle, jota hän pitelee, se on kureliivi -- siisteys on hyvä asia! Valkoinen hame riippuu naulassa, se on sekin pesty teekannussa ja kuivattu katolla. Sen hän pukee ylleen, saframinkeltainen liina kaulaan, niin paistaa hame valkoisemmalta. Jalat ilmaan! Kas kuinka hän keikailee kuin kukka varressaan! Minä voin nähdä itseni, minä voin nähdä itseni!

-- Siitä minä en ensinkään välitä! sanoi Gerda, -- sellaista ei pidä kertoa minulle! Ja sitten hän juoksi toiseen päähän puutarhaa.

Ovi oli lukittu, mutta hän rynkytti ruostunutta ripaa niin, että se irtaantui ja ovi aukeni ja sitten juoksi pieni Gerda paljain jaloin maailmalle. Hän katsoi kolme kertaa taakseen, mutta kukaan ei tullut hänen perässään. Vihdoin hän ei enään voinut juosta ja istuutui suurelle kivelle ja kun hän katseli ympärilleen, oli kesä mennyt, oli myöhäinen syys, sitä ei ensinkään saattanut huomata siellä kauniissa puutarhassa, missä aina oli auringonpaistetta ja kaikkien vuodenaikojen kukkia.

-- Herranen aika, kuinka minä olen myöhästynyt! sanoi pieni Gerda. -- Onhan tullut syksy! Nyt en saa levätä. Ja hän nousi lähteäkseen.

Oi, kuinka hänen pienet jalkansa olivat arat ja väsyneet ja ympärillä näytti kylmältä ja raa'alta. Pitkät salavanlehdet olivat aivan keltaiset ja sumu tippui vetenä alas niistä. Lehti putosi toisensa jälkeen, ainoastaan oratuomi seisoi marjoissaan ja niin tuimana, että suu meni ryppyyn. Oi, kuinka täällä ulkona maailmassa oli harmaata ja raskasta!

_Neljäs tarina. Prinssi ja prinsessa_.

Gerdan täytyi taas levätä. Silloin hyppäsi lumella, aivan vastapäätä sitä paikkaa, missä hän istui, suuri varis. Se oli kauan istunut ja katsellut häntä ja käännellyt päätään. Nyt se sanoi: -- Kraa, kraa! hyvää päivää, hyvää päivää! Paremmin se ei voinut sitä sanoa, mutta se tarkoitti pienen tytön parasta ja kysyi, minne hän oli menossa niin yksinään maailmalle. Sanan _yksinään_ ymmärsi Gerda hyvin hyvästi ja tunsi oikein, kuinka paljon se sisälsi, ja sitten hän kertoi varikselle koko elämänsä ja vaelluksensa ja kysyi, eikö se ollut nähnyt Kaita.

Ja varis nyökkäsi varsin miettiväisenä ja sanoi: -- Ehkä olisin, ehkä olisin!

-- Mitä? Luuletko! huusi pieni tyttö ja oli miltei litistämäisillään variksen kuoliaaksi, niin hän suuteli sitä.

-- Siivolla, siivolla! sanoi varis. -- Minä luulen, että se saattaa olla pieni Kai. Mutta nyt hän varmaan on unohtanut sinut prinsessan takia.

-- Asuuko hän jonkun prinsessan luona? kysyi Gerda.

-- Kraa, kuulehan! sanoi varis, -- mutta minun on vaikea puhua sinun kieltäsi. Ymmärrätkö variksenkieltä, niin kerron paremmin.

-- En, sitä en ole oppinut, sanoi Gerda, -- mutta isoäiti osasi sitä ja P-kieltä hän osasi. Kunpa minäkin olisin oppinut sen!

-- Ei tee mitään! sanoi varis, -- minä kerron niin hyvin kuin voin, mutta huonoa siitä joka tapauksessa tulee, ja sitten se kertoi kaikki, mitä tiesi.

-- Siinä kuningaskunnassa missä me nyt istumme, asuu prinsessa, joka on niin hirvittävän viisas, mutta hän on myöskin lukenut kaikki sanomalehdet, mitä on maailmassa, ja unohtanut ne taas, niin viisas hän on. Tässä hiljan istahtaa hän valtaistuimelle eikä se kuulu olevankaan erittäin hauskaa, silloin hän sattuu hyräilemään erästä laulua, se oli juuri tämä laulu: "Miksen naimisiin ma menis?" Kuulkaas, siinä on jotakin varteenotettavaa, sanoo hän ja sitten hän tahtoi mennä naimisiin, mutta hän tahtoi miehen, joka ymmärsi vastata, kun hänelle puhui, miehen, joka ei vain seisonut ja näyttänyt ylhäiseltä, sillä se on kovin ikävää. Nyt antoi hän rummuttaa kokoon kaikki hovinaiset ja kun he kuulivat, mitä hän tahtoi, niin kävivät he kovin tyytyväisiksi. -- Siitä minä pidän, sanoivat he, -- sellaista minäkin tässä hiljan ajattelin. -- Saat uskoa, että joka sana, jonka sanon, on totta! sanoi varis. -- Minulla on kesy kulta, joka kulkee vapaasti linnassa ja hän on kertonut minulle kaikki!

Hänen kultansa oli tietysti myöskin varis, sillä vakka kantensa löytää ja variksella se aina on varis.

-- Sanomalehdet ilmestyivät heti laidassaan sydämiä ja prinsessan nimikirjaimet. Siitä ymmärrettiin, että jokaisella nuorella miehellä, joka oli hauskan näköinen, oli vapaus tulla linnaan ja puhua prinsessan kanssa, ja sen, joka puhui niin, että saattoi kuulla hänen olevan kotonaan siellä, ja joka puhui parhaiten, sen tahtoi prinsessa ottaa miehekseen. Niin, niin, sanoi varis. Saat uskoa, se on niin totta kuin se, että istun tässä, että kansaa tulvi paikalle, oli tavaton tungos ja juokseminen, mutta ei onnistunut, ei ensimäisenä eikä toisena päivänä. He osasivat kaikki hyvin puhua, kun olivat ulkona kadulla, mutta kun he tulivat sisään linnanportista ja näkivät kaartin hopeassa ja pitkin portaita lakeijoja kullassa ja suuret valaistut salit, niin he ällistyivät. Ja kun he seisoivat valtaistuimen edessä, missä prinsessa istui, eivät he osanneet sanoa muuta kuin viimeisen sanan, minkä hän oli sanonut, ja sitä ei hän viitsinyt kuulla uudestaan. Tuntui siltä, kuin ihmiset siellä sisällä olisivat saaneet nuuskaa vatsalleen ja menneet tainnoksiin, kunnes ne tulivat takaisin kadulle, niin, silloin he saattoivat puhua. Minä olin itse sisällä ja näin sen! sanoi varis. Niiden tuli sekä nälkä että jano, mutta linnasta eivät he saaneet edes lasillista haaleaa vettä. Tosin muutamat viisaimmat olivat ottaneet mukaansa voileipää, mutta eivät jakaneet naapurinsa kanssa. He ajattelivat kuin ajattelivatkin: antaa hänen vain näyttää nälkäiseltä, niin ei prinsessa ota häntä.

-- Mutta Kai, pieni Kai! kysyi Gerda. -- Milloin hän tuli? Oliko hän noiden monien joukossa?

-- Maltahan, maltahan! Nyt me juuri tulemme häneen. Oli kolmas päivä, silloin tuli sinne pieni mies ilman hevosta ja vaatteita, marssien aivan tyynesti ylös linnaan. Hänen silmänsä loistivat kuin sinun silmäsi, hänellä oli kauniit pitkät hiukset, mutta muuten huonot vaatteet.

-- Se oli Kai! riemuitsi Gerda. -- Oi, minä olen siis löytänyt hänet! Ja hän taputti käsiään.

-- Hänellä oli pieni reppu selässä! sanoi varis.

-- Ei, se oli varmaan hänen kelkkansa! sanoi Gerda, -- sillä kelkka mukanaan hän läksi pois!

-- Se on mahdollista! sanoi varis,-- minä en niin tarkkaan katsonut. Mutta sen tiedän kesyn kultani kautta, että kun hän tuli sisään linnanportista ja näki henkivartioston hopeassa ja lakeijat pitkin portaita kullassa, niin ei hän vähääkään ällistynyt. Hän nyökkäsi ja sanoi niille: mahtaa olla ikävää seisoa portaissa, minä menen mieluummin sisään! Siellä loistivat salit kynttilöissään. Salaneuvokset ja korkeudet kulkivat paljainjaloin ja kantoivat kultavateja -- siinä olisi kyllä saattanut käydä juhlalliseksi! Hänen saappaansa narisivat hirveästi, mutta hän ei kuitenkaan pelästynyt.

-- Se on aivan varmaan Kai! sanoi Gerda. -- Minä tiedän, että hänellä oli uudet saappaat, minä kuulin niiden narisevan isoäidin huoneessa.

-- Niin, kyllä ne narisivat! sanoi varis, -- ja rohkeasti astui hän suoraan prinsessan eteen, joka istui helmellä, joka oli niin suuri kuin rukinpyörä. Ja kaikki hovinaiset ja niiden piiat ja piikojen piiat, ja kaikki kavaljeerit ja niiden palvelijat ja palvelijoiden palvelijat, jotka pitivät renkiä, seisoivat määräasennossa ympärillä. Ja kuta likempänä ovea he seisoivat, sitä ylpeämmiltä he näyttivät. Palvelijoiden palvelijan renkiin, joka aina käy tohveleissa, tuskin uskaltaa katsoa, niin ylpeänä hän seisoo ovella.

-- Se mahtaa olla kauheaa! sanoi pieni Gerda. -- Ja Kai sai kuitenkin prinsessan?

-- Jollen minä olisi ollut varis, olisin ottanut hänet, vaikka olenkin kihloissa. Hän kuului puhuneen yhtä hyvin kuin minä puhun, kun puhun variksenkieltä, sen olen kuullut kesyltä kullaltani. Hän oli rohkea ja kaunis, hän ei ollut ensinkään tullut kosimaan, vaan ainoastaan kuulemaan prinsessan viisautta, ja sen hän havaitsi hyväksi ja prinsessa puolestaan havaitsi hänet hyväksi.

-- Aivan varmaan se oli Kai, sanoi Gerda, -- hän oli niin viisas, hän osasi päässälaskua murtoluvuilla. Oi, etkö veisi minua linnaan?

-- Kyllä, se on helposti sanottu! sanoi varis. -- Mutta miten me sen teemme? Minäpä puhun siitä kesyn kultani kanssa, hän varmaan voi antaa meille neuvon. Sillä sen minä sinulle sanon, että sellainen pieni tyttö kuin sinä ei koskaan saa lupaa oikein päästä sisään!

-- Kyllä minä saan! sanoi Gerda. -- Kun Kai kuulee että minä olen täällä, tulee hän heti ja noutaa minut!

-- Odota minua tuolla lätin luona! sanoi varis, käänteli päätään ja lensi pois.

Vasta kun oli pimeä ilta, tuli varis taas takaisin.

-- Erinomaista, erinomaista! sanoi se. -- Hän lähettää sinulle paljon terveisiä ja tässä on sinulle pieni leipä, hän otti sen kyökistä, siellä on leipää tarpeeksi ja varmaan sinun on nälkä. Ei ole mahdollista, että sinä pääset linnaan, sinähän olet paljain jaloin. Hopeaan puettu kaarti ja kultaan puetut lakeijatkaan eivät sitä sallisi. Mutta älä itke, sinä kyllä pääset sinne kuitenkin. Kultani tietää pienet takaportaat, jotka johtavat makuuhuoneeseen ja hän tietää, mistä ottaa avaimen.

Ja he menivät puutarhaan, suureen puukujaan, missä lehti putosi toisensa jälkeen, ja kun kynttilät linnassa sammutettiin, toinen toisensa jälkeen, vei varis pienen Gerdan erään takaoven luo, joka oli raollaan.

Oi, kuinka Gerdan sydän sykki levottomuudesta ja ikävästä. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut tekemäisillään jotain pahaa ja hänhän vain tahtoi tietää, oliko se pieni Kai. Kyllä, sen täytyi olla hän. Hän kuvitteli elävästi mielessään hänen viisaita silmiään, hänen pitkiä hiuksiaan. Hän aivan saattoi nähdä, kuinka hän hymyili, kun he istuivat kotona ruusujen alla. Varmaan hän tulee iloiseksi, kun näkee Gerdan, kuulee, minkä pitkän matkan hän on kulkenut hänen tähtensä, ja saa tietää, kuinka suruissaan kaikki kotona olivat, kun ei hän palannut. Oi sitä pelkoa ja iloa!

Nyt he olivat portaissa. Siellä paloi kaapilla pieni lamppu. Keskellä lattiaa seisoi kesy varis, käännellen päätään joka taholle ja katseli Gerdaa, joka niiasi, niinkuin isoäiti oli opettanut.

-- Sulhaseni on puhunut teistä niin kauniisti, pieni neitiseni, sanoi kesy varis. -- Teidän _vita'nne_, niinkuin sitä sanotaan, on sekin hyvin liikuttava. Otatteko lampun, niin minä kuljen edellä. Me kuljemme tästä suoraan, niin emme tapaa ketään.

-- Täällä taitaa tulla joku heti perässä! sanoi Gerda ja hänen ohitsensa suhahti. Näytti olevan ikäänkuin varjoja seinää vastaan, hevosia liehuvin harjoin ja ohuin jaloin, metsästyspalvelijoita, herroja ja naisia ratsain.

-- Ne ovat vain unia, sanoi varis, -- ne tulevat noutamaan korkeiden herrasväkien ajatuksia metsästysretkelle. Hyvä onkin, niin voitte paremmin katsella heitä vuoteessa. Mutta näyttäkääkin, että jos pääsette arvoon ja kunniaan, osoitatte kiitollista mieltä.

-- Eihän siitä kannata puhua, sanoi metsävaris.

Nyt he tulivat ensimäiseen saliin, se oli ruusunpunaista silkkiä taidokkaine kukkineen, jotka ylenivät pitkin seiniä. Täällä suhisivat jo unet heidän ohitsensa, mutta he kulkivat niin nopeasti, ettei Gerda saanut nähdä korkeaa herrasväkeä. Toinen sali kävi toistaan komeammaksi, tahtoi oikein ällistyttää, ja nyt he olivat makuuhuoneessa. Sen katto muistutti suurta palmua, jonka lehdet ovat lasia ja keskellä lattiaa riippui paksussa kultavarressa kaksi vuodetta, jotka kumpikin olivat liljan muotoiset. Toinen oli valkoinen, siinä makasi prinsessa, toinen punainen ja siitä piti Gerdan etsiä pientä Kaita. Hän taivutti syrjään muuatta punaista lehteä ja silloin hän näki vallan ruskean niskan. Oi, se oli Kai! Hän huusi aivan ääneen hänen nimensä, valaisi häntä lampulla -- unet humisivat taas ratsain huoneeseen --, hän heräsi, käänsi päätään ja -- se ei ollutkaan pieni Kai!

Vain prinssin niska muistutti häntä, mutta nuori ja kaunis hän oli. Ja valkoisesta liljavuoteesta kurkisti prinsessa ja kysyi, mikä oli. Silloin itki pieni Gerda ja kertoi koko tarinansa ja kaikki, mitä varikset olivat tehneet hänen hyväkseen.

-- Sinä pieni raukka! sanoivat prinssi ja prinsessa ja he kehuivat variksia ja sanoivat, etteivät olleet niille ensinkään suuttuneet, mutta heidän ei kuitenkaan pitäisi tehdä tätä toiste. Joka tapauksessa oli niiden saatava palkinto.

-- Tahdotteko lentää vapaina? kysyi prinsessa, -- tai tahdotteko vakinaisen toimen hovivariksina sekä kaikki, mikä jää kyökistä?

Ja molemmat varikset niiasivat ja pyysivät vakinaista tointa, sillä he ajattelivat vanhuuttaan ja sanoivat: hyvä on vanhan miehen omistaa jotakin, niinkuin heidän sanansa kuuluivat.

Ja prinssi nousi vuoteestaan ja antoi Gerdan nukkua siinä ja enempää ei hän voinut tehdä. Gerda liitti pienet kätensä yhteen ja ajatteli: kuinka sentään ihmiset ja eläimet ovat hyviä. Ja sitten hän sulki silmänsä ja nukkui makeasti. Kaikki unet lensivät taas sisään ja ne olivat Jumalan enkelien näköiset ja ne vetivät kelkkaa ja siinä istui Kai ja nyökkäsi päätään. Mutta kaikki oli vain unennäköä ja sentähden se olikin poissa heti, kun hän heräsi.

Seuraavana päivänä puettiin hänet kiireestä kantapäähän asti silkkiin ja samettiin. Hän sai tarjouksen jäädä linnaan hyville päiville, mutta hän pyysi ainoastaan saada pienet rattaat ja hevosen eteen, ja parin pieniä saappaita, sitten hän taas ajaa maailmalle etsimään Kaita.

Hän sai sekä saappaat että puuhkan. Hänet puettiin hyvin kauniiksi ja kun hänen piti lähteä, seisoivat oven luona uudet vaunut puhdasta kultaa. Prinssin ja prinsessan vaakuna paistoi vaunusta kuin tähti. Kuski, palvelijat ja esiratsastajat -- sillä esiratsastajia oli myöskin -- istuivat, päässään kultakruunut. Prinssi ja prinsessa auttoivat hänet itse vaunuihin ja toivottivat hänelle kaikkea onnea. Metsävaris, joka nyt oli mennyt naimisiin, seurasi mukana ensimäiset kolme penikulmaa. Se istui hänen vierellään, sillä se ei sietänyt ajaa takaperin. Toinen varis seisoi portilla ja räpytti siipiään. Se ei seurannut mukana, sillä se poti päänkipua siitä lähtien, kun se oli saanut vakinaisen toimen ja liian paljon syömistä. Sisältä olivat vaunut päällystetyt sokeririnkeleillä ja istuimessa oli hedelmiä ja piparpähkinöitä.

-- Hyvästi, hyvästi! huusivat prinssi ja prinsessa ja pikku Gerda itki ja varis itki. Niin kuluivat ensimäiset penikulmat. Silloin heitti variskin hyvästit ja se oli raskas hyvästijättö. Se lensi puuhun ja räpytteli mustia siipiään niin kauan, kuin se saattoi nähdä vaunut, jotka paistoivat kuin kirkkain auringonpaiste.

_Viides tarina. Pieni ryövärityttö_.

He ajoivat pimeän metsän läpi, mutta vaunut loistivat kuin soihtu, se pisti ryövärien silmään, sitä eivät he voineet sietää.

-- Se on kultaa, se on kultaa! huusivat he, syöksyivät esiin, kävivät kiinni hevosiin, löivät kuoliaaksi pienet ratsumiehet, kuskin ja palvelijat ja vetivät nyt pienen Gerdan esiin vaunuista.

-- Hän on lihava, hän on kaunis, hän on syötetty pähkinänsydämillä! sanoi vanha ryöväriakka, jolla oli pitkä tuuhea parta ja sellaiset kulmakarvat, että ne riippuivat silmien päällä. -- Hän on yhtä hyvä kuin pieni syöttölammas. Ai, kuinka makealta hän tulee maistumaan! Ja sitten hän veti tupesta kiiltävän veitsensä ja se välkkyi niin, että hirvitti.

-- Ai! sanoi akka samassa. Häntä oli purrut korvaan hänen oma pieni tyttärensä, joka riippui hänen selässään ja oli niin raju ja hurja, että sitä ilokseen katseli. -- Senkin ilkeä vekara! sanoi äiti eikä hänellä ollut aikaa teurastaa Gerdaa.

-- Hänen pitää leikkiä minun kanssani! sanoi pieni ryövärityttö. -- Hänen pitää antaa minulle puuhkansa, kaunis hameensa, nukkua minun kanssani minun vuoteessani! Ja sitten hän taas puri niin, että ryöväriakka hypähti ilmaan ja kieppui ympäri ja kaikki ryövärit nauroivat ja sanoivat: -- Kas kuinka hän tanssii pentunsa kanssa.

-- Minä tahdon vaunuihin! sanoi pieni ryövärityttö ja hänen täytyi ja hän halusi saada tehdä tahtonsa, sillä hän oli kovin hemmoteltu ja itsepäinen. Hän ja Gerda istuivat vaunuissa ja sitten he ajoivat kivien ja kantojen yli syvemmälle metsään. Pieni ryövärityttö oli yhtä suuri kuin Gerda, mutta tanakampi, hartevampi ja iholtaan tumma. Silmät olivat aivan mustat, ne näyttivät miltei surullisilta. Hän otti pientä Gerdaa vyötäisistä ja sanoi: -- Ne eivät teurasta sinua, niin kauan kuin en minä suutu sinuun! Sinä olet kai prinsessa?

-- En, sanoi pieni Gerda ja kertoi hänelle kaikki, mitä oli kokenut ja kuinka paljon hän piti pikku Kaista.

Ryövärityttö katsoi häneen varsin vakavana, nyökytti hiukan päätään ja sanoi: -- Ne eivät saa teurastaa sinua, vaikka minä suuttuisinkin sinuun, silloin minä kyllä teen sen itse! Ja sitten hän pyyhki Gerdan silmät ja pisti sitten molemmat kätensä somaan puuhkaan, joka oli pehmoinen ja lämmin.

Nyt pysähtyivät vaunut. He olivat keskellä ryövärilinnan pihaa. Seinä oli haljennut ylhäältä alas asti, korpit ja varikset lentelivät avonaisista rei'istä ja suuret verikoirat, joista jokainen oli sen näköinen kuin se olisi voinut niellä ihmisen, hyppivät korkealle ilmaan, mutta eivät haukkuneet, sillä se oli kielletty.

Suuressa, vanhassa nokisessa salissa paloi keskellä kivilattiaa suuri tuli. Savu kiiri kattoa pitkin ja sai itse etsiä tiensä ulos. Suuressa juomanpanokattilassa kiehui keitto ja sekä jäniksiä että kaniineja käänneltiin vartaissa.

-- Sinun pitää yöllä nukkua minun kanssani täällä kaikkien pikkueläinteni kanssa! sanoi ryövärityttö. He saivat syömistä ja juomista ja menivät sitten muutamaan nurkkaan, missä oli olkia ja mattoja. Ylhäällä istui rimoilla ja orsilla liki sata kyyhkystä, jotka kaikki näyttivät nukkuvan, mutta käännähtivät kuitenkin vähän, kun pikkutytöt tulivat.

-- Ne ovat kaikki minun, sanoi pieni ryövärityttö ja kävi nopeasti kiinni yhteen likimmistä, piteli sitä jaloista ja ravisti sitä niin, että se räpytteli siipiään. -- Suutele sitä! huusi hän ja löi sillä Gerdaa kasvoihin. -- Tuossa istuvat metsälurjukset! jatkoi hän ja viittasi säleiden taakse, joita oli lyöty aika määrä korkealle reiän eteen muurissa.

-- Ne ovat metsälurjuksia nuo kaksi! Ne lentävät heti pois, jolleivät ole oikein lukittuina. Ja tässä seisoo minun vanha rakkahimpani "pää"! ja hän veti sarvesta poroa, jolla oli kiiltävä kuparirengas kaulassa ja joka oli kytkettynä. Häntäkin meidän täytyy pitää kytkyessä, muuten hän karkaa luotamme. Joka ikinen ilta kutkutan minä häntä kaulaan terävällä veitselläni, sitä hän niin pelkää! Ja pieni tyttö veti pitkän veitsen muurinhalkeamasta ja antoi sen liukua poron kaulan yli. Eläin raukka potki takajaloillaan ja ryövärityttö nauroi ja veti sitten Gerdan mukaansa vuoteeseen.

-- Aiotko pitää veitsen vieressäsi, kun nukut? kysyi. Gerda ja katseli siihen hiukan peloissaan.

-- Minä nukun aina veitsi vieressäni, sanoi pieni ryövärityttö. -- Ei koskaan tiedä, mitä voi sattua. Mutta kerro minulle nyt taas, mitä äsken kerroit pienestä Kaista ja miksi olet lähtenyt maailmalle.

Ja Gerda kertoi uudestaan, ja metsäkyyhkyset kuhersivat ylhäällä häkissä, muut kyyhkyset nukkuivat. Pieni ryövärityttö pani kätensä Gerdan kaulaan, piti veistä toisessa kädessään ja nukkui niin, että sen saattoi kuulla. Mutta Gerda ei ensinkään voinut sulkea silmiään, hän ei tietänyt, oliko hänen määrä elää vaiko kuolla. Ryövärit istuivat tulen ympärillä, lauloivat ja joivat, ja ryöväriakka heitteli kuperkeikkoja. Oi, pienen tytön oli varsin hirmuista katsella sitä.

Silloin sanoivat metsäkyyhkyset: kur, kur, me olemme nähneet pienen Kain. Valkoinen kana kantoi hänen rekeänsä. Hän istui lumikuningattaren vaunuissa, jotka kulkivat läpi metsän, kun me makasimme pesässä. Hän puhalsi meihin poikasiin ja kaikki ne kuolivat, paitsi me kaksi. Kur, kur!

-- Mitä te sanotte siellä ylhäällä? huusi Gerda, -- minne lumikuningatar matkusti? Tiedättekö siitä jotakin?

-- Luultavasti hän matkusti Lapinmaahan, sillä siellä on aina lunta ja jäätä, kysy vain porolta, joka seisoo kytkettynä nuoraan.

-- Siellä on jäätä ja lunta, siellä on suloista ja hyvä olla! sanoi poro, -- siellä juostaan vapaasti suurissa, hohtavissa laaksoissa. Siellä on lumikuningattaren kesäteltta, mutta hänen vakituinen linnansa on ylhäällä pohjoisnavan puolella, sillä saarella, jota sanotaan Huippuvuoriksi.

-- Oi Kai, pieni Kai! huokasi Gerda.

-- Nyt sinun pitää olla hiljaa, sanoi ryövärityttö, -- muuten saat veitsen vatsaasi!

Aamulla kertoi Gerda hänelle kaikki, mitä metsäkyyhkyset olivat sanoneet ja pieni ryövärityttö näytti kovin vakavalta, mutta nyökkäsi päätään ja sanoi: -- Sama se, sama se!

-- Tiedätkö, missä Lapinmaa on? kysyi hän porolta.

-- Kuka sen paremmin tietäisi kuin minä? sanoi eläin, ja silmät sen päässä pyörivät. -- Siellä minä olen syntynyt ja kasvanut, siellä olen juossut lumikentillä.

-- Kuuleppas! sanoi ryövärityttö Gerdalle, -- sinä näet, että kaikki meidän miesväkemme ovat poissa, mutta muori on vielä täällä ja hän jää tänne, mutta aamulla juo hän suuresta pullosta ja ottaa sitten pienen unen päälle. Silloin minä teen jotakin hyväksesi! Samassa hän hyppäsi sängystä, karkasi äidin kaulaan, vetäisi häntä leukaparrasta ja sanoi: -- oma suloinen kilipukkini, hyvää huomenta!

Ja äiti näpäytti häntä nenään, niin että se kävi sekä punaiseksi että siniseksi, mutta se tapahtui kaikki rakkaudesta.

Kun äiti sitten oli juonut pullostaan ja otti pienet unet, meni ryövärityttö poron luo ja sanoi: