Part 13

-- Minulla olisi ihmeellinen halu vielä monta kertaa kutittaa sinua terävällä veitsellä, sillä silloin sinä olet niin hauska, mutta sama se: minä irroitan sinun nuorasi ja autan sinut ulos, että pääset juoksemaan Lapinmaahan, mutta sinun pitää ottaa jalat allesi ja viedä tämä pieni tyttö lumikuningattaren linnaan, missä hänen leikkiveljensä on. Olethan sinä kuullut, mitä hän kertoi, sillä hän puhui varsin ääneen, ja sinä kuuntelet!

Poro hypähti korkealle ilosta. Ryövärityttö nosti pienen Gerdan sen selkään ja oli niin varovainen, että sitoi hänet kiinni, vieläpä antoi pienen tyynyn hänen istuttavakseen.

-- Sama se, sanoi hän, -- tuossa saat karvaiset saappaasi, sillä tulee kylmä, mutta puuhkan pidän minä, se on liian kaunis! Kuitenkaan ei sinun pidä palella. Tässä saat äitini suuret kintaat, ne ulottuvat kyynärpäihisi asti -- pistä kätesi niihin! Nyt sinä käsistäsi olet ilkeän äitini näköinen!

Ja Gerda itki ilosta.

-- Minä en voi sietää, että sinä irvistät! sanoi pieni ryövärityttö. -- Nythän sinun juuri pitäisi näyttää tyytyväiseltä! Ja tuossa sinä saat kaksi leipää ja yhden kinkun, niin et näe nälkää! Molemmat sidottiin taakse poron selkään. Pieni ryövärityttö avasi oven, houkutteli sisään kaikki suuret koirat ja sitten leikkasi hän nuoran poikki veitsellään ja sanoi porolle: -- Lähde laputtamaan! Mutta pitele taiten pientä tyttöä!

Ja Gerda ojensi kädet suurine kintaineen ryövärityttöä kohden ja sanoi hyvästi ja sitten läksi poro menemään yli kivien ja kantojen, läpi suuren metsän, yli soiden ja arojen, minkä jaksoi. Sudet ulvoivat ja korpit vaakkuivat. Hyit, hyit! kuului taivaalta. Tuntui siltä, kuin olisi aivastanut punaista.

-- Ne ovat minun vanhat revontuleni! sanoi poro. -- Kas, kuinka ne loistavat! Ja sitten se juoksi entistä nopeammin, yötä ja päivää. Leivät syötiin, kinkku niinikään, ja sitten he olivat Lapinmaassa.

_Kuudes tarina. Lappalaismuija ja ruijalaismuija_.

He pysähtyivät pienen talon ääreen. Se oli kovin surkea, katto ulottui maahan asti ja ovi oli niin matala, että perheen täytyi ryömiä vatsallaan, kun se aikoi ulos tai sisään. Täällä ei ollut ketään kotona paitsi vanha lappalaismuija, joka seisoi ja paistoi kalaa merenrasvalampun ääressä. Ja poro kertoi koko Gerdan tarinan, mutta ensin omansa, sillä siitä tuntui, että se oli paljon tärkeämpää, ja Gerda oli vilusta niin pökerryksissään, ettei voinut puhua.

-- Voi teitä raukkoja! sanoi lappalaismuija, -- sitten teillä vielä on pitkät juostavat. Teidän täytyy mennä toista sataa penikulmaa Ruijaan, sillä siellä viettää lumikuningatar maalaiselämää ja polttaa bengalitulta jokikinen ilta. Minäpä kirjoitan pari sanaa kuivalle kalliokalalle -- paperia minulla ei ole -- sen minä annan mukaanne ruijalaismuijalle, hän voi antaa teille parempia neuvoja kuin minä!

Ja kun nyt Gerda oli lämmennyt ja saanut syödäkseen ja juodakseen, niin kirjoitti lappalaismuija pari sanaa kuivalle kalliokalalle, ja poro läksi juoksemaan. Hyit, hyit! pani ylhäällä ilmassa, ja sitten he tulivat Ruijaan ja koputtivat ruijalaismuijan savupiippuun, sillä hänellä ei ollut edes ovea.

Siellä oli sellainen kuumuus, että ruijalaismuija itse käveli miltei alasti. Pieni hän oli ja väriltään aivan harmaa. Hän irroitti heti pienen Gerdan vaatteet, veti pois kintaat ja saappaat, sillä muuten hänelle olisi tullut liian kuuma, pani poron otsalle kappaleen jäätä ja luki sitten, mitä oli kirjoitettu kalliokalaan. Hän luki sen kolmeen kertaan ja sitten hän osasi sen ulkoa ja pani kalan ruokapataan, sillä saattoihan sen hyvin syödä eikä hän koskaan heittänyt mitään hukkaan.

Nyt kertoi poro ensin oman tarinansa, sitten pienen Gerdan, ja ruijalaismuija tirkisteli viisailla silmillään, mutta ei sanonut mitään.

-- Sinä olet hyvin viisas, sanoi poro. -- Minä tiedän, että sinä neulomalangalla voit köyttää kiinni kaikki taivaan tuulet. Kun laivuri irroittaa yhden solmun, saa hän hyvää tuulta, kun hän irroittaa toisen, tuulee tuimasti, ja kun hän irroittaa kolmannen ja neljännen, niin tuulee niin, että metsät kaatuvat. Etkö antaisi pienelle tytölle sellaista juomaa, että hän voi saada kahdentoista miehen voimat ja voittaa lumikuningattaren.

-- Kahdentoista miehen voimat, sanoi ruijalaismuija. -- Olisihan sitä siinä! Ja sitten hän meni hyllylle, otti esiin suuren kokoonkäärityn nahan ja kääri sen auki. Siinä oli kirjoitettuna ihmeellisiä kirjaimia ja ruijalaismuija luki niin, että vesi virtasi hänen otsaltaan.

Mutta poro pyysi taas niin hartaasti pienen Gerdan puolesta ja Gerda katseli niin rukoilevin silmin, jotka olivat täynnä kyyneliä, ruijalaismuijaan, että tämä taas alkoi tirkistellä silmillään ja veti poron nurkkaan, missä hän kuiskasi sille, sillaikaa kuin se sai tuoretta jäätä päälaelleen:

-- Pieni Kai on aivan oikein lumikuningattaren luona ja pitää kaikkea siellä mielensä ja ajatustensa mukaisena ja uskoo, että se on paras osa maailmaa, mutta se johtuu siitä, että hän on saanut lasinpalan sydämeensä ja pienen lasisirpaleen silmäänsä. Ne täytyy ensin saada pois, muuten ei hänestä koskaan tule ihmistä ja lumikuningatar on pitävä hänet vallassaan!

-- Mutta etkö sinä voi antaa pienelle Gerdalle jotakin sellaista juomaa, että hän saa kaikki tyyni valtaansa?

-- Minä en voi antaa hänelle suurempaa valtaa kuin hänellä jo on. Etkö näe, kuinka suuri se on? Etkö näe kuinka ihmisten ja eläinten täytyy palvella häntä, kuinka hyvin hän on paljain jaloin päässyt eteenpäin maailmassa? Älköön hän meiltä saako tietää valtaansa, se on hänen sydämessään, se on siinä, että hän on suloinen, viaton lapsi. Jollei hän itse pääse lumikuningattaren luo ja saa lasia pois pieneltä Kailta, emme me voi auttaa! Kaksi penikulmaa täältä alkaa lumikuningattaren puutarha, sinne voit viedä pienen tytön. Laske hänet maahan suuren pensaan luo, joka punaisine marjoineen seisoo lumessa, älä pidä pitkiä puheita ja joudu tänne takaisin! Ja sitten nosti ruijalaismuija pienen Gerdan poron selkään, joka juoksi minkä jaksoi.

-- Oi, saappaani jäivät, kintaani jäivät! huusi pieni Gerda. Hän huomasi sen vasta purevassa pakkasessa. Mutta poro ei uskaltanut pysähtyä, se juoksi, kunnes tuli suuren pensaan luo, jossa oli punaisia marjoja. Siellä se laski Gerdan maahan, suuteli häntä suulle ja suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat alas eläimen poskia, ja sitten se juoksi minkä jaksoi, jälleen takaisin. Siinä seisoi Gerda raukka ilman kenkiä, ilman kintaita, keskellä kauheaa, jääkylmää Ruijaa.

Hän juoksi eteenpäin niin pian kuin taisi. Siellä tuli koko rykmentti lumihiutaleita, mutta ne eivät pudonneet alas taivaasta, se oli aivan kirkas ja loisti revontulia. Lumihiutaleet juoksivat pitkin maata ja kuta likemmä ne tulivat, sitä suuremmiksi ne kävivät. Gerda kyllä muisti, kuinka suurilta ja kummallisilta ne olivat näyttäneet silloin, kun hän näki lumihiutaleet auringonlasin läpi, mutta täällä olivat ne vielä paljoa suuremmat ja hirvittävämmät, ne olivat eläviä, ne olivat lumikuningattaren etuvartijoita. Niillä oli mitä kummallisimpia muotoja, toiset olivat kuin ilkeitä suuria piikkisikoja, toiset taas kuin kokonaisia käärmekimppuja, joista niiden päät pistivät esiin ja toiset kuin pieniä, paksuja karhuja, joilla oli karvat pystyssä. Kaikki olivat hohtavan valkoisia, kaikki ne olivat eläviä lumihiutaleita.

Silloin rukoili pieni Gerda isämeitänsä ja pakkanen oli niin kova, että hän saattoi nähdä oman hengityksensä. Sauhuna nousi se hänen suustaan, huuru tiheni tihenemistään ja muodostui pieniksi kirkkaiksi enkeleiksi, jotka kasvamistaan kasvoivat, koskettaessaan maata. Ja kaikilla niillä oli kypärä päässä ja peitset ja kilvet käsissä. Niitä tuli yhä useampia ja kun Gerda oli lopettanut isämeitänsä, oli hänen ympärillään kokonainen legiona. Ne hakkasivat peitsineen kauheita lumihiutaleita, niin että ne särkyivät sadoiksi kappaleiksi ja pieni Gerda kulki aivan turvallisesti ja rohkeasti eteenpäin. Enkelit taputtivat hänen jalkojaan ja käsiään ja silloin hän vähemmän tunsi, miten kylmä oli ja astui reippaasti lumikuningattaren linnaa kohti.

Mutta katsokaamme nyt ensin, kuinka Kain on. Hän kyllä ei ajatellut pientä Gerdaa ja kaikkein vähimmin sitä, että tämä seisoi linnan ulkopuolella.

_Seitsemäs tarina. Mitä tapahtui lumikuningattaren linnassa ja mitä sitten tapahtui_.

Linnan seinät olivat tuiskuavaa lunta ja ikkunat ja ovet viiltävää tuulta. Siellä oli toista sataa salia, aivan sen mukaan kuin lunta tuiskusi. Suurin ulottui monen penikulman päähän, kaikki väkeväin revontulten valaisemina, ja ne olivat suuret, tyhjät, jäätävän kylmät ja hohtavat. Ei koskaan tänne eksynyt mitään huvitusta, ei edes pieniä karhuntanssiaisia, joissa myrsky olisi saanut soittaa ja jääkarhut kävellä takajaloillaan ja näyttää hienoja tapoja; ei koskaan pientä seuraleikkiä suutillikkoineen ja käsille-läjäyttelemisineen; ei koskaan pieniä kahvikestejä valkoisten kettuneitojen kesken. Tyhjää, avaraa ja kylmää oli lumikuningattaren saleissa. Revontulet leimusivat niin säännöllisesti, että saattoi laskea, milloin ne olivat korkeimmillaan ja milloin ne olivat matalimmillaan. Keskellä tyhjää, loppumatonta lumisalia oli jäätynyt järvi, se oli halkeillut tuhansiksi kappaleiksi, mutta jokainen kappale oli niin aivan toisen näköinen, että se oli kokonainen taitoteos. Ja keskellä sitä istui lumikuningatar, kun hän oli kotona, ja sitten hän sanoi, että hän istuu järjen peilissä ja että se on ainoa ja paras tässä maailmassa.

Pieni Kai oli aivan sininen vilusta, niin, miltei musta, mutta hän ei kuitenkaan huomannut sitä, sillä olihan lumikuningatar suudellut vilunväristykset pois hänestä ja hänen sydämensä oli miltei kuin jääkimpale. Hän kulki ja kuljetteli muutamia teräviä, litteitä jääkimpaleita, joita hän asetteli kaikin mahdollisin tavoin, sillä hän tahtoi saada siitä esille jotakin. Se oli aivan samanlaista kuin jos meillä muilla on pieniä puupalasia ja me muodostamme niistä kuvioita, joita kutsutaan Kiinalaiseksi peliksi. Kai kulki hänkin ja pani kokoon kuvioita, mitä kummallisimpia, se oli Järjen-Jääpeliä. Hänen silmissään olivat kuviot aivan erinomaisia ja mitä tärkeimmän arvoisia. Sen teki se lasisirpale, joka oli hänen silmässään! Hän muodosti kokonaisia kuvioita, jotka olivat jokin kirjoitettu sana, mutta ei koskaan hän voinut saada muodostetuksi sitä sanaa, jota hän juuri tahtoi, sanaa _Iäisyys_, ja lumikuningatar oli sanonut: jos sinä voit keksiä sen kuvion, niin pääset omaksi herraksesi ja minä lahjoitan sinulle koko maailman ja parin uusia luistimia. Mutta hän ei voinut.

-- Nyt minä lennän pois lämpimiin maihin! sanoi lumikuningatar, -- minä tahdon päästä kurkistelemaan mustiin patoihin! -- ne olivat tulta suitsuttavia vuoria, Etna ja Vesuvius, joiksi niitä kutsutaan. -- Minäpä vähän valkaisen niitä, se kuuluu asiaan, se tekee hyvää sitruunien ja viinirypäleiden jälkeen! Ja sitten lensi lumikuningatar ja Kai istui aivan yksin monta penikulmaa suuressa, tyhjässä jääsalissa ja katseli jääpalasia ja ajatteli ja ajatteli niin, että hänessä paukkui. Aivan kankeana ja hiljaa hän istui, olisi saattanut luulla hänen paleltuneen kuoliaaksi.

Silloin tapahtui, että pieni Gerda astui linnaan suuresta portista, joka oli tehty viiltävistä tuulista. Mutta hän luki iltarukouksen ja silloin asettuivat tuulet, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet nukkua, ja hän astui suureen, tyhjään, kylmään saliin. Silloin näki hän Kain, hän tunsi hänet, hän karkasi hänen kaulaansa, piteli häntä lujasti ja huusi: Kai, pieni Kai kulta, minä olen siis löytänyt sinut!

Mutta Kai istui aivan hiljaa, jäykkänä ja kylmänä. Silloin itki pieni Gerda kuumia kyyneliä, ne putosivat hänen rinnalleen, ne tunkivat hänen sydämeensä, ne sulattivat jääkimpaleen ja kuluttivat pienen peilinkappaleen sieltä sisältä. Hän katsoi Gerdaan ja Gerda veisasi virren:

Ruusuja laaksossa hohtaa, rakas Jeesus siell' lapset kohtaa!

Silloin purskahti Kai itkuun. Hän itki niin, että peilinsirpale vieri silmästä, hän tunsi Gerdan ja riemuitsi: Gerda, pieni Gerda kulta! Missä sinä oletkaan ollut niin kauan? Ja missä minä olen ollut? Ja hän katseli ympärilleen. Kuinka täällä on kylmää, kuinka täällä on tyhjää ja avaraa! Ja hän turvasi Gerdaan ja Gerda nauroi ja itki ilosta. Oli niin onnellista, että jääsirpaleetkin tanssivat ilosta ja kun ne väsyivät ja asettuivat, lepäsivät ne juuri niinä kirjaimina, jotka lumikuningatar oli käskenyt hänen keksiä hänen ollakseen oma herransa ja jotta hän antaisi hänelle koko maailman ja parin uusia luistimia.

Ja Gerda suuteli hänen poskiaan ja ne tulivat kukoistaviksi, hän suuteli hänen silmiään ja ne loistivat niinkuin hänenkin silmänsä. Hän suuteli hänen käsiään ja jalkojaan ja hän oli terve ja reipas. Lumikuningatar sai mielellään tulla kotiin, Kain vapautuskirje oli valmiiksi kirjoitettuna loistavin jääkappalein.

Ja he ottivat toisiaan käsistä ja läksivät suuresta linnasta. He puhuivat isoäidistä ja ruusuista ylhäällä katolla. Ja missä he kulkivat, siellä aivan tyyntyivät tuulet ja aurinko tunki esiin. Ja kun he tulivat pensaalle, jolla oli ne punaiset marjat, seisoi poro siellä ja odotti. Sen mukana oli toinen nuori poro, jonka udar oli täynnä ja se antoi lapsille lämpimän maitonsa ja suuteli heitä suulle. Sitten veivät he Kain ja Gerdan ensin ruijalaismuijan luo, jonka kuumassa huoneessa he lämmittelivät ja saivat kotimatkaa koskevat tiedot, sitten lappalaismuijan luo, joka oli neulonut heille uudet vaatteet ja pannut kuntoon rekensä.

Ja poro ja nuori poro juoksivat vierekkäin ja seurasivat maan rajalle asti. Siellä pilkisti esiin ensimäinen vihanta, siellä he heittivät hyvästit porolle ja lappalaismuijalle. Hyvästi! sanoivat he kaikki. Ja ensimäiset pienet linnut alkoivat visertää, metsä oli vihreillä nupuilla ja sieltä tuli, ratsastaen komealla hevosella, jonka Gerda tunsi -- se oli ollut kultavaunujen edessä -- nuori tyttö, päässä punainen lakki ja edessään pistooleja. Se oli pieni ryövärityttö, joka oli ikävystynyt olemaan kotona ja nyt aikoi ensin pohjoiseen ja sitten toiselle suunnalle, jollei häntä tyydyttänyt siellä. Hän tunsi heti Gerdan ja Gerda tunsi hänet -- siinä sitä oli iloa!

-- Sinäpä olet aika veitikka kiertelemään! sanoi hän pienelle Kaille. -- Tahtoisinpa tietää, ansaitsetko, että sinun tähtesi juostaan maailman ääreen.

Mutta Gerda taputti ryövärityttöä poskelle ja kysyi prinssiä ja prinsessaa.

-- Ne ovat lähteneet vieraille maille, sanoi ryövärityttö.

-- Entä varis? kysyi pieni Gerda.

-- Niin, varis on kuollut, vastasi ryövärityttö. -- Kesy kulta on tullut leskeksi ja kulkee musta villalanganpätkä jalan ympärillä. Hän valittaa surkeasti, ja kaikki tyyni on roskaa! Mutta kerro nyt minulle, miten sinun on käynyt ja kuinka sinä sait hänet käsiisi.

Ja Gerda ja Kai kertoivat molemmat.

-- Ja hip-hap-hurre-tusselurre! sanoi ryövärityttö, otti heitä molempia kädestä ja lupasi, että jos hän kerran sattuisi kulkemaan heidän kaupunkinsa läpi, niin hän tulisi heitä tervehtimään, ja sitten hän ratsasti maailmalle. Mutta Kai ja Gerda astuivat käsikädessä ja heidän astellessaan oli kaunis kukkiva ja vihannoiva kevät. Kirkonkellot soivat ja he tunsivat korkeat tornit, suuren kaupungin, se oli se, missä he asuivat. Ja he astuivat kaupunkiin ja isoäidin ovelle ja ylös portaita, huoneeseen, missä kaikki oli samalla paikalla kuin ennen ja kello sanoi: tiki-taki! ja viisari kiersi. Mutta heidän astuessaan sisään ovesta he huomasivat tulleensa täysikasvuisiksi ihmisiksi. Ruusut katonräystäällä kukkivat sisään avonaisista ikkunoista ja siinä seisoivat pienet lapsentuolit, ja Kai ja Gerda istuutuivat kukin omalleen ja pitelivät toisiaan käsistä. Kuin pahan unen olivat he unohtaneet kylmän, tyhjän loiston lumikuningattaren luona. Isoäiti istui Jumalan kirkkaassa auringonpaisteessa ja luki ääneen raamatusta: jollette tule kuin lapsiksi, niin ette tule Jumalan valtakuntaan!

Ja Kai ja Gerda katselivat toisiaan silmiin ja yhtäkkiä ymmärsivät he vanhan virren:

Ruusuja laaksossa hohtaa, rakas Jeesus siell' lapset kohtaa!

Siinä he istuivat molemmat, täysikasvaneina ja kuitenkin lapsina, lapsina sydämeltään. Ja oli suvi, lämmin, suloinen suvi.