Part 11

Pojat leikkivät pihamaalla ja pienimmällä oli rinnassa kultatähti, jota puu oli kantanut onnellisimpana iltanaan. Nyt se oli mennyttä ja puu oli mennyttä ja tarina mennyttä. Mennyttä, mennyttä, ja niin käy kaikkien tarinoiden!

Lumikuningatar.

Seitsentarinainen satu.

_Ensimäinen tarina kertoo peilistä ja sirpaleista_.

Kas niin, nyt me alamme. Kun olemme päässeet tarinan loppuun, tiedämme enemmän kuin me nyt tiedämme, sillä oli paha peikko -- se oli kaikkein pahimpia peikkoja, se oli "Perkele". Eräänä päivänä oli hän oikein hyvällä tuulella, sillä hän oli tehnyt peilin, jolla oli se ominaisuus, että kaikki hyvä ja kaunis, mikä siihen kuvastui, hävisi siinä miltei olemattomiin, mutta mikä oli kelvotonta ja näytti rumalta, se astui esiin ja kävi vieläkin pahemmaksi. Kauneimmat maisemat olivat siinä keitetyn pinaatin näköiset ja parhaimmat ihmiset kävivät inhoittaviksi tai seisoivat päällään, ilman vatsaa. Kasvot vääntyivät niin, ettei niitä tuntenut ja jos ihmisessä oli kesakko, sai olla varma siitä, että se levisi nenän ja suun yli. Se oli erinomaisen huvittavaa, sanoi "Perkele". Jos hyvä harras ajatus kävi läpi ihmisen mielen, tuli peiliin sellainen irvistys, että peikkoperkeleen piti nauraa taitavaa keksintöään. Kaikki ne, jotka kävivät peikkokoulua -- sillä hän piti peikkokoulua -- kertoivat laajalti, että oli tapahtunut ihme. Vasta nyt, arvelivat he, saattoi oikein nähdä, miltä maailma ja ihmiset näyttävät. He juoksuttivat peiliä ympäri maailman ja vihdoin ei ollut yhtään maata eikä ihmistä, joka ei olisi siinä vääristetty. Nyt tahtoivat he myöskin lentää ylös taivasta kohti, tehdäkseen pilkkaa itse enkeleistäkin ja "Jumalasta". Kuta korkeammalle he peiliä lennättivät, sitä voimakkaammin se nauroi, tuskin he voivat pitää siitä kiinni. Yhä korkeammalle ja korkeammalle he lensivät, likemmä Jumalaa ja enkeleitä. Silloin värisi peili nauraessaan niin hirvittävästi, että se karkasi niiden käsistä ja syöksyi alas maahan, missä se meni sadaksi miljoonaksi, biljoonaksi ja vielä useammaksi kappaleeksi, ja nyt se tuotti paljoa suurempaa onnettomuutta kuin ennen. Sillä muutamat kappaleet olivat tuskin hiekkajyvästen kokoiset ja nämä lensivät ympäri maailmaa, ja missä ne sattuivat ihmisten silmiin, siellä ne pysähtyivät sinne ja silloin näkivät nuo ihmiset kaikki vääristettynä ja heillä oli silmää nähdä vain se, mikä jossakin asiassa oli nurjaa, sillä jokainen pieni peilinsärö oli säilyttänyt saman voiman, mikä koko peilillä oli. Muutamat ihmiset saivat vielä sydämeensä pienen pellinpalasen ja se oli varsin kauheaa, siitä sydämestä tuli kuin jääkimpale. Muutamat peilinkappaleet olivat niin suuret, että ne käytettiin ikkunalaseiksi, mutta sen ruudun läpi ei ollut hyvä katsella ystäviään. Muutamat palaset joutuivat silmälaseihin, ja huonosti kävi, kun ihmiset panivat ne nenälleen oikein nähdäkseen ja ollakseen oikeamieliset. Paholainen nauroi niin, että hänen vatsansa repesi ja se kutkutti häntä niin suloisesti. Mutta ulkona lenteli vielä ilmassa pieniä lasisirpaleita. Nyt me saamme kuulla!

_Toinen tarina. Pieni poika ja pieni tyttö_.

Suuressa kaupungissa, missä on niin monta taloa ja ihmistä, ettei jää tarpeeksi tilaa jokaisen saada pientä puutarhaa ja missä sentähden useimpien täytyy tyytyä kukkasiin kukkaruukuissa -- siellä oli kuitenkin kaksi köyhää lasta, joilla oli jonkun verran suurempi puutarha kuin kukkaruukku. He eivät olleet veli ja sisar, mutta he pitivät yhtä paljon toisistaan kuin jos olisivat olleet sitä. Vanhemmat asuivat aivan lähellä toisiaan, he asuivat kahdessa ullakkokamarissa. Siinä, missä katto toisen naapurin talosta sattui yhteen toisen kanssa ja vesikouru kulki pitkin katonrajaa, siinä antoi molemmista taloista ulos pieni ikkuna. Ei tarvinnut muuta kuin asettua hajareisin kourulle, niin pääsi toisesta ikkunasta toiseen.

Molemmat vanhemmat pitivät ulkona suurta puulaatikkoa ja siinä kasvoi kyökkikasveja, joita he tarvitsivat, ja pieni ruusupuu. Kummassakin laatikossa oli yksi, se kasvoi niin kauniisti. Nyt keksivät vanhemmat asettaa laatikot sillä tavalla poikkipäin yli kourun, että ne miltei ulottuivat toisesta ikkunasta toiseen ja aivan muistuttivat kahta kukkalavaa. Herneenvarret riippuivat alas laatikkojen yli ja ruusupuut kasvoivat pitkiä oksia, kietoutuivat ikkunoiden ympäri, kumartuivat toisiaan vastaan: siinä oli miltei kuin vihannasta ja kukkasista tehty kunniaportti. Kun laatikot olivat hyvin korkeat ja lapset tiesivät, etteivät he saaneet nousta niille, niin saivat he usein luvan astua ulos toistensa luo, istua pienillä jakkaroillaan ruusujen alla, ja siellä he nyt hauskasti leikkivät.

Talvellahan se ilo oli ohi. Ikkunat olivat usein aivan jäässä, mutta sitten he lämmittivät kuparirahoja uunissa, asettivat kuuman rahan jäätyneelle ruudulle ja niin tuli siitä oivallinen tirkistysreikä, ihan pyöreä, ihan pyöreä. Sen takaa katseli suloinen lempeä silmä, yksi kummastakin ikkunasta. Ne olivat pieni poika ja pieni tyttö. Pojan nimi oli Kai ja tytön nimi Gerda. Kesällä saattoivat he yhdellä hyppäyksellä päästä toistensa luo, talvella täytyi heidän ensin kulkea monet portaat alas ja monet portaat ylös. Ulkona tuiskutti lunta.

-- Valkeat mehiläiset parveilevat, sanoi vanha isoäiti.

-- Onko niillä myöskin mehiläiskuningatar? kysyi pieni poika, sillä hän tiesi, että oikeiden mehiläisten joukossa on sellainen.

-- On niillä, sanoi isoäiti. -- Hän lentää siellä, missä ne parveilevat sakeimmillaan. Hän on suurin heistä kaikista eikä hän koskaan pysähdy maahan, hän lentää takaisin ylös mustaan pilveen. Monena talviyönä lentää hän läpi kaupungin katujen ja kurkistaa sisään ikkunoista, ja silloin ne jäätyvät niin kummallisiksi, ikäänkuin niissä olisi kukkasia.

-- Niin, sen minä olen nähnyt, sanoivat molemmat lapset ja sitten he tiesivät, että se oli totta.

-- Saako lumikuningatar tulla tänne sisään? kysyi pieni tyttö.

-- Tulkoon vain, sanoi poika, -- niin minä panen hänet lämpöiselle kaakeliuunille ja sitten hän sulaa.

Mutta isoäiti silitti hänen hiuksiaan ja kertoi toisia tarinoita.

Illalla, kun pieni Kai oli kotona ja puoleksi riisuttuna, nousi hän tuolille ikkunan luona ja katseli ulos pienestä reiästä. Pari lumihiutaletta putosi siellä ulkona ja yksi näistä, kaikkein suurin, jäi toisen kukkalaatikon laidalle. Lumihiutale kasvoi kasvamistaan, vihdoin siitä tuli kokonainen nainen, puettuna hienoimpaan valkoiseen harsoon, joka oli kuin kokoonpantu miljoonista tähdentapaisista untuvista. Hän oli kovin kaunis ja hieno, mutta jäästä, häikäisevästä, kimmeltävästä jäästä. Kuitenkin oli hän elävä. Silmät tuijottivat kuin kaksi kirkasta tähteä, mutta niissä ei ollut mitään rauhaa tai lepoa. Hän nyökkäsi ikkunaan päin ja viittasi kädellään. Pieni poika pelästyi ja hyppäsi alas tuolilta. Silloin tuntui siltä, kuin suuri lintu olisi ulkopuolella lentänyt ikkunan ohitse.

Seuraavana päivänä tuli kirkas pakkanen -- ja sitten tuli suoja ja sitten tuli kevät. Aurinko paistoi, vihanta pilkisti esiin, pääskyset tekivät pesää, ikkunat avattiin ja pienet lapset istuivat taas pienessä puutarhassaan korkealla katonräystäällä kaikkien kerrosten päällä.

Ruusut kukkivat sinä kesänä aivan erinomaisesti. Pieni tyttö oli oppinut virren ja siinä luettiin ruusuista ja niitä ruusuja ajatellessa ajatteli hän omiaan. Ja hän lauloi sen pienelle pojalle, ja poika lauloi sen niinikään:

Ruusuja laaksossa hohtaa, rakas Jeesus siell' lapset kohtaa.

Ja pienokaiset pitelivät toisiaan kädestä, suutelivat ruusuja ja katselivat Jumalan kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja puhelivat sille, ikäänkuin Jeesuslapsi olisi ollut siinä. Ihania suvipäiviä ne olivat, suloista oli olla ulkona raikkaiden ruusupuiden luona, jotka eivät koskaan näyttäneet aikovan lakata kukkimasta.

Kai ja Gerda istuivat ja katselivat kuvakirjaa, jossa oli eläimiä ja lintuja. Silloin -- kello löi juuri viisi suuressa kirkontornissa -- sanoi Kai: Ai, minun sydämeeni pisti! Ja nyt tuli jotakin silmääni.

Pieni tyttö tarttui häntä kaulaan. Kai siristeli silmiään: ei, ei mitään voinut nähdä.

-- Minä luulen, että se on poissa! sanoi hän. Mutta se ei ollut poissa. Se oli juuri yksi noita lasisirpaleita, jotka lensivät peilistä, taikapeilistä -- me kyllä muistamme tuon ilkeän lasin, joka teki, että kaikki suuri ja hyvä, joka kuvastui siinä, kävi pieneksi ja rumaksi, mutta paha ja huono astui oikein esiin ja jokainen vika kävi heti huomattavaksi. Kai raukka, hän oli saanut sirpaleen myöskin suoraan sydämeensä. Pian se oli käyvä ikäänkuin jäämöhkäleeksi. Nyt ei enää tehnyt kipeää, mutta siellä se oli.

-- Miksi sinä itket? kysyi hän. -- Silloin sinä olet ruman näköinen. Eihän minua mikään vaivaa. Hyi! huusi hän samassa, -- tuo ruusu tuossa on madon syömä! Ja kas, tuo tuossahan on aivan viisto! Ne ovat todella ilkeitä ruusuja. Muistuttavat ihan laatikoita, joissa kasvavat. Ja sitten hän jalallaan lujasti tönäisi laatikkoa ja repäisi pois molemmat ruusut.

-- Kai, mitä sinä teet! huusi pieni tyttö, ja kun hän näki hänen kauhunsa, repi hän irti vielä yhden ruusun ja juoksi sitten sisään omasta ikkunastaan, pois herttaisen pienen Gerdan luota.

Kun Gerda sitten tuli ja toi kuvakirjan, sanoi hän, että se oli sylilapsia varten. Ja jos isoäiti kertoi satuja, niin pani hän aina joukkoon _mutta_ -- niin, jos hän vain saattoi päästä likettyville, niin kulki hän hänen perässään, pani silmälasit nenälleen ja puhui niinkuin hän. Se oli aivan kuin olisi ollut isoäiti, ja sitten ihmiset nauroivat häntä. Pian hän osasi matkia kaikkien ihmisten puhetta ja käyntiä koko sillä kadulla. Kaikkea, mikä heissä oli erikoista eikä kaunista, sitä osasi Kai jäljitellä, ja sitten sanoivat ihmiset: sillä pojalla on varmaan erinomainen pää! Mutta se johtui siitä lasisirpaleesta, jonka hän oli saanut silmäänsä, siitä lasisirpaleesta, joka oli sydämessä. Sentähden kiusasi hän pientä Gerdaakin, joka koko sielustaan piti hänestä.

Hänen leikkinsä kävivät nyt aivan toisenlaisiksi kuin ennen, ne olivat niin järkevät. Eräänäkin talvipäivänä, kun lumihiutaleita tuprutti, tuli hän, kädessään suuri polttolasi, piteli levällään sinistä takinlievettään ja antoi lumihiutaleiden pudota sille.

-- Katso nyt lasiin, Gerda, sanoi hän ja jokainen lumihiutale tuli paljon suuremmaksi ja oli komean kukan tai kymmensärmäisen tähden näköinen. Se oli kaunista katsella.

-- Näetkö, kuinka taidokasta! sanoi Kai. -- Se on paljon mielenkiintoisempaa kuin oikeat kukkaset. Eikä niissä ole ainoaakaan virhettä, ne ovat aivan säännölliset, kunhan vain eivät sula!

Vähän myöhemmin tuli Kai, kädessä suuret kintaat ja kelkka selässä. Hän huusi aivan Gerdan korvaan: -- Minä olen saanut luvan laskettaa suurella torilla, missä muut leikkivät! Ja sen tiensä hän meni.

Torilla köyttivät usein rohkeat pojat kelkkansa talonpojan rattaihin ja ajoivat hyvän matkaa mukana. Hauskasti se meni. Heidän paraikaa leikkiessään tuli reki. Se oli maalattu aivan valkoiseksi ja siinä istui joku kääriytyneenä karvaiseen valkoiseen turkkiin ja päässä valkoinen karvalakki. Reki kiersi torin kahteen kertaan ja Kai sai nopeasti köytetyksi kelkkansa siihen kiinni, ja nyt hän ajoi mukana. Kulku kävi nopeammin ja nopeammin suoraan seuraavalle kadulle. Se, joka ajoi, käänsi päätään, nyökkäsi ystävällisesti Kaille, tuntui siltä, kuin he olisivat tunteneet toisensa. Joka kerta kun Kai aikoi irroittaa kelkkansa, nyökkäsi tuo henkilö taas ja niin Kai jäi istumaan. He ajoivat suoraan ulos kaupungin portista. Nyt alkoi lunta tulla niin vyörymällä, ettei pieni poika voinut nähdä käden mittaa eteensä, kiitäessään eteenpäin. Silloin päästi hän nopeasti irti nuoran, päästäkseen eroon reestä, mutta se ei auttanut, hänen pienet ajoneuvonsa riippuivat siinä kiinni ja mentiin tuulen vauhdilla. Silloin huusi hän aivan ääneen, mutta kukaan ei kuullut häntä ja lumi pyrysi ja reki lensi eteenpäin. Välistä se pomppasi ilmaan, tuntui siltä, kuin se olisi kiitänyt yli ojien ja aitojen. Hän oli aivan pelästyksissään, hän olisi tahtonut lukea _isämeitänsä_, mutta hän ei muistanut muuta kuin _ison kertomataulun_.

Lumihiutaleet kävivät suuremmiksi ja suuremmiksi. Vihdoin olivat ne kuin suuria valkoisia kanoja. Yhtäkkiä singahtivat ne syrjään, reki pysähtyi ja se henkilö, joka ajoi, nousi. Turkki ja lakki olivat paljasta lunta. Nainen se oli, pitkä ja solakka, häikäisevän valkoinen, se oli lumikuningatar.

-- Meidän matkamme on kulunut onnellisesti, sanoi hän, -- mutta kuinka noin palelet? Hiivi minun karhunnahkaturkkiini! Ja hän asetti hänet rekeen viereensä, kiersi turkin hänen ympärilleen, tuntui siltä, kuin hän olisi vaipunut lumihankeen.

-- Vieläkö sinua palelee? kysyi hän ja sitten hän suuteli häntä otsalle. Hui, se oli kylmempää kuin jää, se meni suoraan hänen sydämeensä, joka jo puoleksi oli jääkimpale. Tuntui siltä, kuin hän olisi ollut kuolemaisillaan. Mutta vain hetken, sitten tuntui oikein hyvältä. Hän ei enään huomannut pakkasta ympärillään.

-- Kelkkani! älkää unohtako kelkkaani! Sen hän ensinnä muisti. Ja kelkka sidottiin erään valkoisen kanan kannettavaksi ja se lensi perässä, kelkka selässä. Lumikuningatar suuteli Kaita vielä kerran ja silloin hän oli unohtanut pienen Gerdan, isoäidin ja kaikki siellä kotona.

-- Nyt et saa useampia suudelmia, sanoi lumikuningatar, -- sillä silloin suutelisin sinut kuoliaaksi!

Kai katsoi häneen, hän oli hyvin kaunis. Viisaampia, kauniimpia kasvoja ei saattanut ajatella. Nyt ei hän tuntunut olevan jäätä niinkuin silloin, kun hän istui ikkunan takana ja viittasi hänelle. Hänen silmissään hän oli täydellinen, hän ei ensinkään pelännyt, hän kertoi hänelle, että hän osasi päässälaskua, päässälaskua murtoluvuillakin, että hän tiesi maiden neliöpenikulmat ja "kuinka monta asukasta", ja lumikuningatar hymyili kaiken aikaa. Silloin tuntui Kaista, ettei se, mitä hän tiesi, kuitenkaan riittänyt, ja hän katsoi ylös suureen, suureen tyhjyyteen ja lumikuningatar lensi hänen kanssaan, lensi korkealle ylös mustalle pilvelle ja myrsky humisi ja kohisi, tuntui siltä, kuin se olisi laulanut vanhoja lauluja. He lensivät yli metsien ja järvien, yli merten ja maiden. Alla humisi kylmä tuuli, sudet ulvoivat, lumi säihkyili, sen yli lensivät suuret, kirkuvat varikset, mutta yläpuolella paistoi kuu suurena ja kirkkaana ja siihen katseli Kai pitkän, pitkän talviyön. Päivän nukkui hän lumikuningattaren jalkain juuressa.

_Kolmas tarina. Kukkatarha vaimon luona, joka osasi noitua_.

Mutta mimmoista oli pienellä Gerdalla, kun ei Kai enään tullut? Missä hän mahtoi olla? Ei kukaan tietänyt, ei kukaan osannut antaa neuvoja. Pojat kertoivat vain nähneensä hänen sitovan kelkkansa kiinni komeaan rekeen, joka ajoi kadulle ja ulos kaupungin portista. Ei kukaan tietänyt, missä hän oli, monta kyyneltä vuosi, pieni Gerda itki katkerasti ja kauan. Sitten he sanoivat, että Kai oli kuollut, hän oli vaipunut jokeen, joka virtasi aivan kaupungin likellä. Oi, ne olivat oikein pitkiä, pimeitä talvipäiviä.

Nyt tuli kevät ja aurinko paistoi lämpöisemmin.

-- Kai on kuollut ja poissa, sanoi pieni Gerda.

-- Sitä en usko, sanoi auringonpaiste.

-- Hän on kuollut ja poissa! sanoi tyttö pääskysille.

-- Sitä en usko! vastasivat ne ja vihdoin ei pieni Gerdakaan sitä uskonut.

-- Minä otan jalkaani uudet punaiset kenkäni, sanoi hän eräänä aamuna, -- niitä ei Kai koskaan ole nähnyt, ja sitten menen joelle ja kysyn siltä.

Ja oli hyvin varhaista. Hän suuteli vanhaa isoäitiä, joka nukkui, pani jalkaansa punaiset kengät ja läksi aivan yksin ulos portista joelle.

-- Onko totta, että sinä olet ottanut pienen leikkiveljeni? Minä lahjoitan sinulle punaiset kenkäni, jos annat hänet minulle takaisin.

Ja aallot nyökkäsivät hänen mielestään niin kummallisesti. Silloin hän otti punaiset kenkänsä, rakkaimman omaisuutensa, ja viskasi ne molemmat jokeen, mutta ne putosivat aivan rantaan ja pienet kalat kantoivat ne heti hänelle maihin, tuntui siltä, kuin ei joki olisi tahtonut ottaa hänen rakkainta omaisuuttaan, koska ei sillä ollut pientä Kaita. Mutta Gerda luuli nyt, ettei hän heittänyt kenkiä tarpeeksi kauas ja niin hän kömpi veneeseen, joka oli kaislikossa, hän meni aivan äärimmäiseen päähän asti ja heitti kengät. Mutta vene ei ollut sidottu kiinni ja hänen liikkeidensä vaikutuksesta se liukui pois maalta. Hän huomasi sen ja kiirehti pääsemään pois, mutta ennenkuin hän ehti takaisin, oli vene jo yli kyynärän verran vesillä ja nyt se nopeasti liukui eteenpäin.

Silloin pelästyi pieni Gerda suuresti ja rupesi itkemään, mutta kukaan ei kuullut häntä paitsi harmaat varpuset ja ne eivät voineet kantaa häntä maihin. Mutta ne lensivät pitkin rantaa ja lauloivat ikäänkuin lohduttaakseen häntä: -- Täällä me olemme, täällä me olemme! Vene kulki virran mukana, hänen pienet punaiset kenkänsä uivat perässä, mutta ne eivät voineet saavuttaa venettä, joka alkoi kulkea kiivaammin.

Kaunista oli molemmilla rannoilla, kauniita kukkia, vanhoja puita ja rinteitä, joilla oli lampaita ja lehmiä, mutta ei ihmisiä näkyvissä.

-- Ehkäpä virta vie minut pienen Kain luo, ajatteli Gerda ja sitten hän tuli paremmalle mielelle, nousi seisomaan ja katseli monta tuntia noita kauniita, vihreitä rantoja. Sitten hän tuli suurelle kirsikkatarhalle, missä oli punainen talo kummallisine punaisine ja sinisine ikkunoineen, muuten siinä oli olkikatto ja ulkopuolella kaksi puusotamiestä, jotka tekivät kunniaa niille, jotka purjehtivat ohitse.

Gerda huusi heille. Hän luuli, että ne olivat eläviä, mutta ne tietysti eivät vastanneet. Hän tuli aivan likelle niitä, virta ajoi veneen suoraan maata kohti.

Gerda huusi vieläkin lujemmin ja silloin tuli talosta vanha, vanha vaimo, nojaten koukkusauvaansa. Hänen päässään oli suuri lierilakki, johon oli maalattu mitä kauneimpia kukkasia.

-- Sinä pieni lapsi raukka! sanoi vanha vaimo, -- kuinka sinä oletkaan joutunut suurelle, väkevälle virralle, ajautunut kauas maailmalle? Ja sitten astui vanhus aivan veteen, iski koukkusauvansa kiinni veneeseen, veti sen maihin ja nosti pois pienen Gerdan.

Ja Gerda iloitsi päästessään kuivalle maalle, mutta pelkäsi sentään hiukkasen vierasta, vanhaa vaimoa.

-- Tule toki ja kerro minulle, kuka sinä olet ja kuinka sinä olet tullut tänne! sanoi hän.

Ja Gerda kertoi hänelle kaikki ja vanhus ravisti päätään ja sanoi: hm! hm! ja kun Gerda oli sanonut hänelle kaikki ja kysynyt, eikö hän ollut nähnyt pientä Kaita, niin sanoi vaimo, ettei hän ollut kulkenut siitä ohi, mutta hän kyllä tulee, tytön ei pidä olla suruissaan, vaan maistaa hänen kirsikoitaan, katsella hänen kukkasiaan, ne ovat kauniimmat kuin mikään kuvakirja, ne saattavat kertoa kokonaisen sadun. Sitten otti hän Gerdaa kädestä, he menivät pieneen taloon ja vanha vaimo sulki oven.

Ikkunat olivat korkealla ja lasit olivat punaiset, siniset ja keltaiset. Päivänvalo paistoi sinne kummallisesti, kaikkinaisin värein, mutta pöydällä oli mitä kauneimpia kirsikoita ja Gerda söi niin paljon kuin tahtoi, sillä sen hän sai tehdä. Ja hänen syödessään suki vanhus hänen hiuksiaan kultakammalla ja hiukset kähertyivät ja paistoivat herttaisen keltaisesti pienten ystävällisten kasvojen ympärillä, jotka olivat pyöreät ja muistuttivat ruusua.

-- Tuollaista suloista pientä tyttöä minä oikein olen ikävöinyt! sanoi vanhus. -- Saatpa nähdä, kuinka hyvin me molemmat tulemme sopimaan yhteen! Ja sitä myöten kuin hän suki, unohti Gerda enemmän ja enemmän kasvinveljensä Kain. Sillä vanhus osasi noitua, mutta paha noita ei hän ollut, hän noitui vain hiukkasen omiksi huvikseen ja nyt hän mielellään halusi pitää pienen Gerdan. Sentähden meni hän puutarhaan, ojensi koukkusauvansa kaikkia ruusupuita kohti, ja miten kauniisti ne kukoistivatkaan, vaipuivat ne kuitenkin kaikki alas mustaan multaan eikä saattanut nähdä, missä ne olivat kasvaneet. Vanhus pelkäsi, että kun Gerda näkisi ruusut, hän ajattelisi omiaan ja muistaisi pienen Kain ja juoksisi tiehensä.

Nyt hän vei Gerdan kukkatarhaan. Olipa siellä tuoksua ja ihanuutta! Kaikkia mahdollisia kukkia, joka vuodenajan kukkia siellä kasvoi upeimmassa kukoistuksessaan. Ei mikään kuvakirja voinut olla kirjavampi ja kauniimpi. Gerda juoksi iloissaan ja leikki, kunnes aurinko laski korkeiden kastanjapuiden taakse. Silloin sai hän kauniin vuoteen punaisine silkkityynyineen, ne olivat täytetyt sinisillä orvokeilla ja hän makasi ja näki niin kauniita unia kuin ikinä joku kuningatar hääpäivänään.

Seuraavana päivänä hän taas sai leikkiä kukkasten kanssa lämpimässä auringonpaisteessa -- niin kului monta päivää. Gerda tunsi joka kukan, mutta vaikka niitä olikin niin monta, niin hänestä tuntui, että yksi puuttui, mutta mikä, sitä hän ei tietänyt. Silloin istuu hän eräänä päivänä ja katselee vanhan vaimon lierilakkia maalattuine kukkineen ja kaikkein kaunein siinä oli juuri ruusu. Sen oli vanhus unohtanut poistaa hatusta, kun hän toimitti toiset alas maahan. Mutta sellaista se on, kun ei pidä ajatuksiaan koossa.

-- Kuinka, sanoi Gerda, -- eikö täällä ole ruusuja? ja hän juoksi lavojen väliin, etsi ja etsi, mutta ei löytänyt yhtään. Silloin hän istuutui itkemään. Mutta hänen kyyneleensä putosivat juuri siihen, mihin ruusut olivat vaipuneet, ja kun lämpöiset kyyneleet kostuttivat maata, nousi puu yhtäkkiä yhtä kukoistavana kuin se oli vaipunutkin ja Gerda syleili sitä, suuteli ruusuja ja ajatteli kauniita ruusuja kotona ja samalla pientä Kaita.

-- Oi, kuinka minä olen myöhästynyt! sanoi pieni tyttö. -- Minunhan piti löytää Kai. Ettekö te tiedä, missä hän on? kysyi hän ruusuilta. -- Uskotteko, että hän on kuollut ja poissa?

-- Kuollut ei hän ole, sanoivat ruusut. -- Me olemme olleet maassa, kaikki kuolleet ovat siellä, mutta Kai ei ollut siellä!

-- Kiitos! sanoi pieni Gerda ja hän meni toisten kukkien luo ja katsahti niiden kupuun ja kysyi: -- Ettekö te tiedä, missä pieni Kai on?

Mutta jokainen kukka seisoi auringossa, nähden unessa oman satunsa tai tarinansa, niitä sai Gerda kuulla monta, monta, mutta kukaan ei tietänyt mitään Kaista.

Ja mitä sanoi sitten Tulililja?

-- Kuuletko rummun: pum! pum! On vain kaksi ääntä, aina: pum! pum! Kuule naisten surulaulua! Kuule pappien huutoja! Pitkässä punaisessa hameessaan seisoo hinduvaimo roviolla, liekit hulmuavat hänen kuolleen miehensä ympärillä, mutta hinduvaimo ajattelee sitä elävää täällä joukossa, häntä, jonka silmät polttivat kuumemmin kuin liekit, häntä, jonka silmien tuli kohtaa hänen sydäntänsä enemmän kuin ne liekit, jotka pian polttavat hänen ruumiinsa tuhkaksi. Saattavatko sydämen liekit kuolla rovion liekeissä?

-- Sitä en ensinkään ymmärrä, sanoi pieni Gerda.

-- Se on minun satuni, sanoi Tulililja.

Mitä sanoo Pyöräkello?

-- Kapean kalliotien päällä riippuu vanha ritarilinna. Tuuhea muratti kasvaa pitkin sen vanhoja punaisia muureja, lehti lehden vieressä parvekkeen ympäri, ja siellä seisoo kaunis tyttö. Hän kumartuu kaidepuun yli ja katselee alas tietä pitkin. Ei yksikään ruusu riipu oksassaan raikkaampana kuin hän. Ei yksikään omenankukka liitele, kun tuuli kantaa sen puusta, kevyemmin kuin hän. Kuinka komea silkkipuku kahiseekin! Eikö _hän_ toki tule?

-- Kaitako tarkoitat? kysyi pieni Gerda.

-- Puhun vain sadustani, unelmastani, vastasi Pyöräkello.

Mitä sanoo pieni Lumikello:

-- Puiden välissä riippuu nuorassa pitkä lauta. Se on keinu. Kaksi somaa pikkutyttöä -- hameet ovat valkoiset kuin lumi, vihreät silkkinauhat hulmuavat hatuista -- istuvat ja keinuvat. Veli, joka on heitä suurempi, seisoo keinussa, hän pitää käsivarttaan nuoran ympärillä pysyäkseen paikallaan, sillä toisessa kädessä hänellä on pieni malja, toisessa liitupiippu, hän puhaltaa saippuakuplia. Keinu käy ja kuplat lentelevät kauniisti vaihtelevin värein. Viimeinen riippuu vielä piipun varressa, notkuen tuulessa. Keinu käy. Pieni musta koira, köykäinen kuin kupla, nousee takajaloilleen ja tahtoo mukaan keinuun. Keinu lentää, koira menee nurin, haukkuu ja on vihainen, se ilvehtii, kuplat särkyvät -- keinuva lauta, särkyvä, vaahtokuva on lauluni!

-- Saattaa kyllä olla kaunista se, mitä sinä kerrot, mutta sinä sanot sen niin surullisesti etkä ensinkään mainitse Kaita. Mitä sanovat Hyasintit?