Part 9

Marie-Denyse oli istuutunut rouva de Jolan'in polville ja hyväilevällä liikkeellä pakottanut hänet kääntymään kuvastinkaappiin päin. Kehyksen ympäröimässä hohtavassa pinnassa näkyi nyt kahdet kasvot, ja hienoiset hopeasuortuvat koskivat pehmoisiin vaaleihin kultakutreihin... Ja siinä nähtiin — kahtena eri elämänkautena, lumi- ja päivänpaistekautena — melkein samat kasvot, vanhoja pienoiskuvia muistuttavine hienostuneine piirteineen. Silmätkin olivat melkein samanlaiset — puuteroidun markiisittaren mustat silmät, jotka vaaleiden hiusten kehystäminä vaikuttivat samalla sekä tummemmilta että loistavammilta. Isoäiti oli muinoin ollut kaunis nuori tyttö, lapsukainen oli kerran oleva kaunis vanha nainen. Mutta noissa molemmissa kasvoissa oli sittenkin vähäinen, mutta silti tärkeä eroavaisuus, joka paremminkin näytti johtuvan syntyperäisistä luonteenominaisuuksista kuin iästä, ja joka saattoi olettamaan, että rouva de Jolan oli luonteeltaan arka, empivä, hidas toimintaan ja haikaileva, mutta Marie-Denyse hilpeä, yritteliäs, veitikkamainen ja kenties hiukan uhmaileva...

— No, olkoon niin, hymyili rouva de Jolan, — olen siis vielä nuori ja saavutan patriarkkain iän. Mutta ihanassa nuoruudessani on muuan vika... minun täytyy pysytellä nojatuolini turvissa... Siitä varmaan johtuukin, että olen kasvattanut sinut, hyvä neiti, niin huonosti! Sairaalloisuuteni ja niukka toimeentulomme ovat tehneet pojantyttärestäni itsenäisen olennon, kesyttömän huimapään, joka tarvitsisi yhä jatkuvaa kasvatusta... Niin, naura vain, sinä pilkkakirves! Etkö sitten usko, että minusta todellakin on tuskallista nähdä sinun lähtevän yksin kaupungille — nauttimaan raitista ilmaa, käymään museoissa tai viemään eri paikkoihin sieviä taidevalmisteitasi — kun hyvin tiedän, ettei sinulla ole mitään suojelijaa, ettei mikään rakastavainen olento valvo turvallisuuttasi ja onneasi. Naimisiin jouduttuasi voisit viettää säätysi mukaista elämää... Ja minä puolestani voisin, yritysteni onnistuttua, nukkua levollisesti ja uneksia ilosta saada syleillä lapsenlapsenlapsiani! Huolestuneena harkitsen alati tuota avioliittokysymystä, rakas lapseni! Puolison hankkiminen nuorelle tytölle ei ole niinkään helppoa, kun on varaton, vanhuuden lamauttama ja jo niin vieraantunut maailmasta, että tuntee enää vain vanhuksia. Ja nyt on Kaitselmus rientänyt avukseni, käyttäen välikappaleenaan kunnon emäntäämme, rouva Hébron'ia. Tuo nuori mies, Philippe Jumel, kuuluu olevan erinomainen henkilö, vakava, rehellinen, lahjakas, luonnoltansa hellä ja lempeä... Kuten sinä, on hänkin isoäitinsä kasvattama, eikä hän ole koskaan ollut poissa hänen luotansa... Eikös tuo ole liikuttavaa?

Marie-Denyse rypisti hiukan kulmiansa.

— No, enpä tiedä, sanoi hän, — kun on kysymys miehestä... Minusta se pikemmin vaikuttaa hieman typerältä...

— Olepa vaiti, suupaltti, ja kuuntele edelleen! Tuo herra Jumel haluaisi saada vaimon, joka olisi herttainen, vaatimaton ja kiltti... ei ollenkaan turhamainen... ja joka polveutuisi arvossapidetystä ja ylhäisestä suvusta. Hän tyytyisi viheliäisiin myötäjäisiisi... kymmeneentuhanteen frangiin. Hän puolestansa tarjoaa sinulle mitä kadehdittavimman aseman. Hän on ollut jo muutamia vuosia huomattavimpia virkailijoita herttua de Groix'in liikkeessä. Herttua on kyllä tunnettu siitä, että hän aina toimii vain oman päänsä mukaan, mutta epäilemättä hän silti pystyy arvostelemaan liikkeensä henkilökuntaa ja määrää hänet ennen pitkää jonkun haaraosaston johtajaksi... Ah, hyvä Jumala, poikaparka on nimeltään Jumel, pienokaiseni, ja tiedän kyllä, että kapteeni de Jolan'in tyttärellä olisi täysi syy vaatia komeampaa nimeä... Mutta kuinka voi tuollaiseen nähden olla kovin jyrkkä vaatimuksissaan aikana, jolloin herttua de Groix valmistaa autoja ja myy niitä kaikkiin maailman ääriin...

— ... Ja jolloin neiti de Jolan itse piirustaa, valmistaa korutöitä, maalaa, saadaksensa itselleen vaatetuksen, lisäsi nuori tyttö heleästi nauraen. — Tiedät hyvin, isoäiti, että minulle omasta puolestani kelpaisi nimeksi mikä tahansa... Mutta haluaisin että puolisoni, herra Mikätahansa, olisi henkilö, jota rakastaisin... siitä on kysymys! Ja voisinkohan rakastaa tätä herra Jumeliä, jota en ollenkaan tunne...

— Saat piakkoin tutustua häneen. Rouva Hébron menee jouluaattona lastenlastensa kanssa rouva Letourneurin, Groix'in liikkeen toimitusjohtajan rouvan luo. Sinut kutsutaan myöskin tuohon pieneen perhejuhlaan... rouva Hébron ottaa sinut siipiensä suojaan. Siellä esitellään herra Jumel sinulle... te voitte keskustella...

— Ja puolitoistakymmentä henkilöä, joista ainakin kymmenen on selvillä asioista — siitä voit olla vakuutettu —, seuraa keskusteluamme... Ja rouva Hébron pyrkii äidillisenä ja rouva Letourneur hyväntahtoisena selville odotettavista tuloksista... Mitä muuta mahdollisuutta on tarjona, kuin että me kumpikin tulemme vakuutetuiksi toistemme erinomaisuudesta! Ja voimme tietysti olla vakuutettuja, että tunnemme toisemme perinpohjaisesti, lausuessamme arvostelun — joka jo puolittain merkitsee sitoumusta: »Hän on minusta varsin miellyttävä.» Voiko kuvitellakaan, rakas isoäiti, mitään sen naurettavampaa ja hyödyttömämpää kuin nuo juhlalliset esitteliäiset?

— Miten on sitten meneteltävä, lapsiparka? Kolmeneljäsosaa Ranskan avioliitoista on solmittu tuohon tapaan...

— Vanhempien pitäisi ainakin harkita ohjelman muutosta, jatkoi Marie-Denyse, otettuaan isoäidin sukankutimen maasta ja ryhtyen kärsivällisesti pujottamaan silmiä takaisin puikoille. — Luulen että jos nuo avioliittoa tarkoittavat tapaamiset järjestettäisiin kahdenkeskisiksi, olisi paljon hauskempaa ja asiat sujuisivat paljoa paremmin.

Rouva de Jolan hätkähti hämmästyksestä.

— Maryse! Sinä puhut puita heiniä ja tulet sanoneeksi asioita, joiden kantavuutta et pysty arvostelemaan...

— Puhun täysin vakavasti, vakuutti Maryse levolliseen sävyyn. — Ajatelkaapas! Ei olisi levottomia äitejä, ei hymyileviä ystäviä, ei uteliaita katselijoita... ei edes kuvanäyttelyä! Mikä edistysaskel se olisikaan!... Aluksi tosin nuo avioehdokkaat hiukan ujostelisivat toisiansa... vaikka minä puolestani tosin en liioin hämmentyisi herra Jumelin läheisyydestä! Joka tapauksessa olisi tuota mielenhämminkiä näkemässä vain yksi ainoa henkilö... ja tämä ei voisi nauraa toiselle, nauramatta samalla itsellensäkin. Ja jos tuo nauru lisäksi olisi molemminpuolista, hilpeää ja toverillista naurua, kuten poikaviikarien nauru kujeita keksittäessä, silloin saisi se heti sekä neidin että herran hyvälle tuulelle... Sitten keskusteltaisiin vakavasti. Selitettäisiin, että sellainen minä olen tai luulen olevani... siihen suuntaan käyvät haaveeni... tämä on käsitykseni elämästä, sellaisen kuvan olen siitä saanut pienoismaailmassa, jossa elelen... Sitten juteltaisiin minkä mitäkin. Tuo kaikki olisi varsin järkevää. Päästäisiin heti selville siitä, onko keskinäisen ymmärtämyksen edellytyksiä olemassa. Luuletko, isoäiti, että tuo pieni muutos kovin loukkaisi perinnäistapoja?

Rouva de Jolan kohautti hartioitaan.

— Puhut mielettömyyksiä, tyttöseni... Ole kuuliainen ja noudata vanhempien neuvoa. Joulu tuottaa sinulle onnea... Voi keskustella kahden suuressakin ihmisjoukossa.

— Voi kyllä, jos nuo ihmiset ovat tuntemattomia. Marie-Denyse vaikeni, sitten hän lausui huoaten:

— Puheeni voi tuntua hyvinkin järkeilevältä... ja itse asiassa tavoittelisin kumminkin juuri romanttista avioliittoa... haaveitteni satuprinssin kanssa!

— Romanttisia avioliittoja tavataan enää vain romaaneissa, mutta koska elämässä yhä edelleen nähdään onnellisia avioliittoja, niin ei valituksiin ole aihetta.

— Isoäiti, oletko täyttä totta sitä mieltä, että minun on tutustuttava tuohon herraan?

— Mutta kuinka voit sitä enää kysyäkään, Maryse!

— Siis sen täytyy tapahtua, tuumiskeli Maryse.

— Mutta oletko varma, _aivan varma_, että tuo tuuma olisi mahdoton?

— Mikä tuuma, tyttöseni?

— Että voisin tavata herra Jumeliä kahdenkesken.

Nyt isoäiti todella suuttui... Mutta Marie-Denysen mustat silmät, nuo puuteroidun markiisittaren silmät, ne hymyilivät ripsiensä suojassa, jotka käyttivät mustatuilta. Ne hymyilivät vielä hetkistä myöhemminkin, kun hän seisten yksin huoneensa akkunassa, haaveellisena katsoi välinpitämättömästi ulos puutarhaan. Tuossa vanhassa puutarhassa — jommoisia Pariisin muutamissa osissa tavataan ikäänkuin talojen turviin piiloutuneina —, hän havaitsi lehdettömien puiden keskellä kuusen. Hänen mielessään heräsi nyt ajatus, että tuo vehreä puu, jolla oli niin säännölliset oksat, oli aivan suuren joulukuusen näköinen.

Hän istuutui pienen kirjoituspöytänsä ääreen. Markiisitar-silmissä oli yhä vielä outo hohde... Hän otti arkin sinertävää, ohutta kirjepaperia, avasi porsliinisen mustepullon, kostutti kynänsä... Hän kohautti hentoja hartioitaan.

— Pistän pilkaksi koko avioliittotouhun! mumisi hän.

Mutta mustien silmien lempeä, hieman salaperäinen hilpeys levisi vähitellen uhmaileville huulillekin...

Ja levollisesti, sanojansa punniten, ryhtyi Marie-Denyse de Jolan kirjoittamaan kirjettä...

* * * * *

Kun päivän liikeasiat olivat suoritetut ja Philippe Jumel oli säntillisen huolellisesti toimittanut kaikki tehtävänsä, pyysi hän, tapansa mukaan hiukan juhlallisesti ja kursailevasti, saada ottaa puheiksi erään yksityisasiansa. Hän näytti olevan sekä järkytetty että loukkaantunut.

— Mitä nyt on tapahtunut, Jumel-parka? kysyi herttua, viitaten ystävällisesti nojatuoliin, joka oli asetettu tulisijan viereen, missä iloinen halkovalkea räiskyi. — Olette pahoillanne jostakin?

Philippe teki myöntävän liikkeen.

— Joku päivä sitten te, herra herttua, suvaitsitte hyväksyä aikeeni mennä piakkoin avioliittoon sekä avioehdokkaan, josta teille puhuin.

— Aivan niin. Muistan sen kyllä. Morsian, jota teille on ehdotettu, isoäitinsä kasvattama orpotyttö, on tuon joku vuosi sitten Madagaskarilla kuolleen kapteeni de Jolan'in tytär. Olitte saanut tuosta nuoresta tytöstä mitä kehuvimpia arvosteluja ja...

Jumel teki ehdottomasti liikkeen, joka saattoi herttuan keskeyttämään lauseensa.

— Olisitteko ehkä, jatkoi hän sitten, — saanut aihetta luulla saaneenne erehdyttäviä tietoja?

Mitään vastaamatta Jumel avasi suuren salkkunsa, ottaen siitä sinisen kirjeen, jonka kevyet lehdet väreilivät ilmassa kuin perhosen siivet.

— Herra herttua, sanoi hän, — kunnioitan teitä enin kaikista ihmisistä ja luotan teihin rajattomasti. Tahdotteko lukea tämän kirjeen... tämän hämmästyttävän kirjeen? Se selvittää teille mieleni sekasorron.

Herttua de Groix otti notkeilla, hellävaraisilla sormillaan nuo kauniit lehtiset herra Jumelin kovista kourista. Kirjeen käsiala oli korkeata ja selvää, ja sen komea tarmokkaisuus todisti varsin nuoresta kirjoittajattaresta.

»Arvoisa Herra!

Te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, minkä tuuman hyvät ystävät ovat keksineet, oivassa aikeessa huolehtia meidän molempain onnesta. He arvelevat Kaitselmuksen määränneen meidät toisillemme. Emmehän tosin tunne ollenkaan toisiamme, mutta jouluaattona tapaamme toisemme, ikäänkuin sattumalta, vieraspitojen tohinassa... Silloin voimme tutustua toisiimme perinpohjaisesti, tai ainakin tarpeeksi mennäksemme kihloihin...

Enhän tiedä, mitä te ajattelette tällaisista naittamispuuhista, joissa sydämen oma valinta niin tykkänään syrjäytetään. Minä puolestani olin haaveksinut aivan muusta... romanttisesta avioliitosta, unelmieni satuprinssistä... Myönnän kyllä, että se oli järjetöntä ja että minun on luovuttava noista haaveista... Mutta... mutta tuo tapaamisemme, tuo valmiiksi järjestetty katsastelu loukkaa mieltäni ja tuntuu minusta kiusalliselta. Oletteko ajatellut, kuinka hullunkurista tuo on, että meidän tulisi esiintyä siten, toisten tarkatessa meitä silmin ja korvin, kuin missäkin huvinäytelmässä — ainoana toivomuksenamme halu päästä tuosta kiusallisesta tilanteesta? Minulle on sanottu: 'Käyttäydy vain aivan luontevasti.' Tiedän että se on mahdotonta. Olen vakuutettu, että joudun mielenhämmennyksen valtaan, ja kenties esiintymisenikin siitä saa teeskennellyn sävyn. Teidän läsnäolonne tuntuu minusta sittenkin paljoa siedettävämmältä, kuin noiden uteliasten ihmisten, jotka tietäen asioista tulevat meitä katsomaan.

Minulle on puhuttu teistä paljonkin, ja teille epäilemättä samaten minusta. Mutta minusta tuntuu luultavalta että kahdenkeskinen keskustelu — sillä paremminhan juttelu muutoinkin käy kahden, kuin kolmen tai neljän kesken, — saattaisi meidät paremmin tuntemaan toisemme, kuin kaikki, mitä muut voivat meille toisistamme kertoa... Olen siksi miettinyt itsekseni: Miksi meille ei suoda tilaisuutta tuollaiseen keskusteluun? Mitä haittaa voisi noista vilpittömässä ja vakavassa tarkoituksessa puhutuista sanoista olla? Ja nyt lausun siis teille ehdotukseni:

Huomenna, tiistaina, olen tavallisuuden mukaan iltapäivällä Louvressa. Tulkaa sinne minua tapaamaan. Kello kahden aikaan olen minä Darun porraskäytävässä Samotraken Voiton vieressä. Minulla on tummansininen puku, turkislakki ja pieni orvokkikimppu... Löydätte minut varsin helposti. Me juttelemme toverillisesti, pyrkien olemaan vilpittömiä niin puheisiimme kuin katseihimme ja äänensävyymme nähden. Tämä on sitten meidän todellinen tutustumistilaisuutemme. Kun sitten tuo toinen, virallinen tulee, emme enää olekaan vieraita toisillemme.

Tämä, mitä teille kirjoitan, on hirmuista... Älkää luulko, etten sitä käsitä. Kiltti isoäitini sanoo usein, että minä olen vain villi vesa, jonkunmoinen rikkaruoho...

Älkää siksi arvostelko minua aivan siten kuin jotain toista nuorta tyttöä, jos olenkin erehtynyt ajatellessani, että kun isoäiti olisi valmis antamaan minut teille koko elämäniäkseni, niin voisin minä kunnioittaa teitä uskomalla itseni kahdeksi tunniksi teidän suojelukseenne. Mutta kenties olette hyvinkin loukkaantunut tästä ehdotuksestani? Kenties on myöskin vaikea lukea kirjeeni sanojen ja rivien väliltä, mitä tunteita mielessäni liikkuu... nimittäin mitä rehellisin pyrkimys vilpittömyyteen ja suoruuteen ja mitä valtavin halu onnen saavuttamiseen ja suomiseen...

En tahdo missään tapauksessa, sen kyllä käsitätte, teiltä vastausta kirjeeseeni. Jos loukkaannutte tästä kirjeestäni, niin älkää tulko... tekisitte väärin, jos tulisitte. Käsitän täysin, mitä poissaolonne merkitsee. Te ette ole minua ymmärtänyt... siinä kaikki. Eikä siitä koidu minulle suurtakaan mielipahaa, sillä koko avioliittotuuma on lähtöisin isoäidistäni. Emme peruuta jouluaaton tapaamista, se olisi liiaksi monimutkaista, ja meidät toimitettaisiin kumminkin jollakin muulla tavalla samaan seuraan. Te voitte sanoa kuvitelleenne minua isommaksi tai pienemmäksi, ja minä sanon että viiksienne väri ei minua miellytä... Ja niin on kunniamme pelastettu!

Luottaen hienotuntoisuuteenne ja kohteliaisuuteenne toivon teidän pitävän tämän salaisuuden omananne ja polttavan kirjeeni... riippumatta siitä, mitä siitä ajattelette.»

Kirjeen alla oli kirjoittajan täydellinen nimi:

»Marie-Denyse de Jolan.»

— No niin, herra herttua, huudahti Jumel, ja noissa sanoissa väräji hillitty närkästys.

Herttua de Groix asetti tuon sinisen paperin suurelle kirjoituspöydällensä, kirjeittensä ja asiapapereittensa joukkoon... Hymyily leikitteli hänen huulillansa.

— Mikä pikku veitikka! mumisi hän.

Jumel päästi kiukkunsa valloilleen.

— Ja ajatelkaa, että olin aikeissa mennä hänen kanssaan avioliittoon, silmät ummessa... tuollaisen nuoren tytön kanssa, joka ehdottaa minulle, että tapaisimme toisemme kahdenkesken, tytön kanssa, joka...

Herttua hymyili vieläkin.

— Kuulkaas, te kunnon Jumel, sanoi hän, — te arvostelette tuota asiaa väärin. Hän, joka on kirjoittanut teille nuo rohkeat sanat niin kauniille siniselle paperille, ei suinkaan ole vailla syvällisyyttä... Hän pystyy hiukan purevaan pilaan... eikä hän puolestaan halua mennä avioliittoon silmät ummessa. Mutta jollen tykkänään erehdy — ja se olisi harmillista, katsoen niihin suuriin edellytyksiin, joita minulla olisi elämän ja maailman oikeaan arvostelemiseen — on tuo nuori tyttö vilpittömin, puhdasmielisin, viattomin olento, mitä mies voi toivoa vaimoksensa... Jumel, tuo uhmamielinen kirje on viehkeä... ja teidän sijassanne minä, ystäväni...

Jumel oli kuin pilvistä pudonnut.

— Kuinka, herra herttua, te... te neuvoisitte minua menemään Louvreen?

Herttua vaikeni epäröiden.

— Rakas Jumel, jatkoi hän sitten, — yleensä on kartettava sellaisen neuvon antamista, jota neuvonanoja ei missään tapauksessa tahdo seurata... tai seuraa vastahakoisesti ja toivottua tulosta saavuttamatta. Sillä tavoin tuottaisi asianomaisille ainoastaan turhaa kiusaa. Neiti Jolan'in edellyttämä mahdollisuus on toteutunut, — te ette ole häntä ymmärtänyt, Jumel... On asioita, jotka ymmärtää heti, harkitsematta ja punnitsematta niitä, pelkästään tunteen välityksellä, tai joita ei ymmärrä koskaan. Mitä ikinä teille sanoisinkin, vallitsisi teidän mielessänne kumminkin epäilys, halveksiminen, mennessänne tuota lapsukaista tapaamaan. Vaivanne menisi hukkaan, tekonne olisi melkein rikollinen...

— Te hyväksytte siis aikomukseni olla menemättä tuohon kohtaamiseen?

— Niin teen.

Jumel hengitti helpommin.

— Minun olisi ollut vaikea, sanoi hän, — tehdä tuo päätökseni ilman teidän nimenomaista suostumustanne. Jouluna menen kyllä rouva Letourneurin luo, koska neiti de Jolan nähtävästi pitää sitä suotavana, ja kohteliaana miehenä suostun siihen, että viikseni ovat hänestä epämiellyttäviä...

Hän viivähti vielä, ja viitaten sitten sinertävään, köykäiseen kirjeeseen, jonka herttua oli pannut kirjoituspöydällensä, varovasti, sitä rypistämättä, kuin kallisarvoisen kukkasen, hän sanoi juhlallisesti:

— Herra herttua, tahdon polttaa tuon kirjeen teidän nähtenne.

Mutta herttua esti sen. Hän otti itse tuon sinisen paperin, ja lempeästi, kuin mielipahoissaan, hän jätti sen valkean valtaan, joka hyväilevästi kääräisi sen kokoon ja ahmaisi sen, jättämättä siitä mitään jäljelle.

— Tunnen vapautuneeni raskaasta taakasta, tunnusti Jumel. — Avioliitto on vakava asia.

Mutta herttua ei näyttänyt tarkkaavan hänen sanojansa. Hänen katseensa seurasi uudelleen elpyneen valkean notkeita hyppyjä, ja hänen huulillansa oli sama hymyily kuin hänen lausuessaan äsken: »Mikä pikku veitikka!»

* * * * *

Maryse seisoo Darun porraskäytävässä, »Siivekkään voiton» edessä. Hän näyttää henkilöltä, joka on tykkänään vaipunut taidenautintoon. Mutta hän ajattelee: »Mahtaneeko hän tulla!» Ja hänen katseensa eivät näe ollenkaan tuota silvottua ihanneolentoa...

— ... Mikä häikäisevän suurenmoinen teos! Tällä paikalla ei katse, ei ajatus voi kiintyä muuhun kuin siihen, eikö totta? lausuu miehen ääni hänen rinnallansa.

Ja järkytettynä Maryse huomaa, ettei hän ole ollenkaan varmasti luottanut herra Jumelin tuloon ennenkuin tänä hetkenä, jolloin hän tietää, että herra Jumel seisoo hänen rinnallansa.

Hän on saapunut... Mikä ihmeellinen seikkailu! Päätään kääntämättä Maryse antaa jonkun epämääräisen vastauksen.

Tuo miehekäs ääni kuuluu vakavalta... mutta siihen kätkeytyy salainen, vieno hymyilyn häive... Se puhuu kreikkalaisesta taiteesta, ehkäpä myöskin Demetrios Poliarketeestä. Maryse on kiitollinen tuosta juttelusta... jota hän sentään ei kuuntele. Hän ei katsele enää Samotrakeen Voittoa, ja vaikka hän ei vielä ole katsonut herra Jumeliin, on hän selvillä siitä, että hän on kookas ja sorea vartaloltaan, että hänellä on vakavat kasvot ja hymyilevät silmät, joiden väristä ei noin salavihkaa pääse täysin selville, sekä pitkät kastanjanruskeat viikset... Marysen johtopäätös on: »Hän on aika miellyttävä!» ja hän miettii: »Mitähän hän pitää minusta!» Sillä puhuessaan kreikkalaisesta taiteesta ja vieläpä Demetrios Poliarketeestäkin, on herra Jumel ilmeisesti koko ajan katsonut ainoastaan Maryseä, osoittamatta silti mitään epämiellyttävää itsepintaisuutta.

— Enhän ole erehtynyt, kysyy hän. — Tehän olette... _te_, hyvä neiti?

— Hänen äänensä on lempeä, kohtelias ja harvinaisen sointuisa.

— Niin olen.

Nyt katsoo Marie-Denyse herra Jumeliä suoraan kasvoihin. Nyt hän voisi nähdä noiden hymyilevien silmien värin... Mutta hän ei näe sitä. Hän tuntee vain, että olivatpa ne siniset, ruskeat tai harmaat, niin niiden katse syventyy lempeänä, herttaisena, ikäänkuin pyytäen anteeksi tarmoansa, hänen silmiinsä, pidättäen rukoilevalla ja vaateliaalla hyväilyllään hänen katseensa ja anastaen osan hänen sisimmästä olennostaan, hänen voimatta sitä estää.

Ja tuo kaikki tapahtuu niin äkkiä, niin odottamattomasti, on hänelle niin uutta, että hän häikäistynä luo katseensa maahan...

Tällaiseksi muodostuu Marysen ensi kohtaus herra Jumelin kanssa.

He eivät puhu sanaakaan. Kulkien rinnan he suuntaavat askeleensa »Seitsemän metrin galleriaan». Marie-Denyse seuraa ohjaajaansa tahdotonna, nyt jo suuttuneena itsellensä. »Tuo herra Jumel», ajattelee hän, »on paljoa vaarallisempi mieleni rauhalle kuin voin otaksuakaan»...

Tehden voimakkaan ponnistuksen vapautuakseen mielenhämmingistään hän pysähtyy Fra Angelicon »Pyhän Neitsyen kruunauksen» eteen, ihaillen kuvan yksityiskohtia, siinä ilmenevää viehkeää viattomuutta ja suloutta... Herra Jumel yhtyy kohteliaasti tuohon puheensävyyn, ja Maryse voi todeta, että urheilu- ja autoharrastukset eivät suinkaan ole hänessä tukahduttaneet taiteenrakkautta. Häneltä ei jää myöskään huomaamatta, millä miellyttävällä hienoudella herttua de Groix'in virkailija on puettu, kuinka keveä hänen käyntinsä on, kuinka joustavat hänen liikkeensä... Hänen täytyi ajatella tuota lyhykäistä arvostelua, jolla hänen isoäitinsä luokittelee ihmiset, heidän syntyperästänsä riippumatta, nimittäen toisia »rotuihmisiksi», toisia »roduttomiksi». Tuntui varsin luultavalta, että hän laskisi herra Jumelin edellisiin...

He jatkavat hidasta kulkuansa käytäviä pitkin. Maryse ajattelee: »Menettelin ajattelemattomasti, kenties rumastikin kirjoittaessani tuon kirjeen. Minun ei olisi pitänyt sitä tehdä... Mitähän tämä herra ajattelee minusta?»

Hän koettaa johtaa mieleensä kauniit puheet, jotka hän oli aikonut pitää, mielipiteiden erittelyt, joiden piti antaa Philippe Jumelille selvä kuva hänen henkisestä olennostaan, vakavan keskustelun, jonka kysymykset ja vastaukset hän oli valmistellut... Mutta nuo ajatukset ja sanat eivät noudata hänen kutsuansa. Kun herra Jumel kärsivällisesti ja ystävällisesti koettaa antaa keskustelulle tuttavallisemman sävyn, haluten kuulla jotakin Marysen omasta elämästä, hänen harrastuksistaan ja toiveistaan, sanalla sanoen hänestä itsestänsä, silloin palaa hän nopeasti, epätoivoisella kiiruulla Fra Angelicon, Botticellin, Ghirlandajon turviin... Tosin hän ihaileekin rajattomasti muinoista italialaista taidetta... Mutta sittenkin hän on tyytymätön itseensä... Botticellistäkö hän oli halunnut puhua herra Jumelille, esittäessään hänelle tuon julkean pyyntönsä saada häntä tavata?... Hän on ihmeissään omasta ujoudestaan...

— ... Teidän nimenne on Marie-Denyse... mutta teillä täytyy olla toinenkin nimi... ryhtyy herra Jumel jälleen puhumaan. — Nimi, jossa enemmän ilmenee teitä itseänne... Ettekö sanoisi sitä uudelle ystävällenne?

Maryse pudistaa päätänsä.

— Ei minun ystäväkseni tulla niin pian, vastaa hän, lieventäen kieltoansa hymyilyllä.

Sitten hänestä hänen käytöksensä tuntuu niin typerältä, että hän alkaa vuoroonsa tehdä kysymyksiä. Katsoen tätä sitten vieläkin typerämmäksi, hän rupeaa kiihkeällä harrastuksella puhumaan Philippe Jumelin toimeen kuuluvista seikoista ja herttua de Groix'in autoista... Jos hän olisi mies, niin hänkin valmistaisi autoja... ja ilmalaivoja myöskin... Kuinka ihailtava olikaan herttua de Groix'in suoma esimerkki!

Ja Maryse selittää:

— Minä en voi sietää tyhjäntoimittajia... Kunnioitan tuota aatelisinsinööriä häntä tuntemattani!

Olen vakuutettu, että te rakastatte ja ihailette häntä rajattomasti!

— Rakastan häntä enemmän kuin häntä ihailen! sanoi herra Jumel. — Onhan hänelläkin virheensä, kuten voitte ymmärtää.

— Onko hän niin omintakeinen toiminnassaan, kuin hänen väitetään olevan?