Part 10

— En tunne sen tarkemmin, mitä hänestä sanotaan. Luullakseni hän toimii parhaan ymmärryksensä mukaan, välittämättä liikoja muiden mielipiteistä. Onko sitä katsottava kovin suureksi omintakeisuuden määräksi?

— Sitä on paremminkin katsottava uhkarohkeudeksi, sanoi Maryse kaksimielisesti, kuin omaan kokemukseensa vedoten, ja hän punastui hiukan. — On vaarallista loukata kenenkään mielipidettä.

Ja kun juttelu herttua Groix'ista tekee saman palveluksen kuin Botticellin arvosteleminen, hän jatkaa:

— Onko herttua hyvä teille?

— On, erittäin hyväntahtoinen... ja varsinkin perin anteeksiantava.

— Hän on jo vanha mies?

Tuo otaksuma näytti huvittavan herra Jumeliä.

— Ei toki... Alain de Groix on vasta kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha... kuten minäkin.

— Olen kuvitellut että hänellä olisi pitkät valkoiset viikset... Teidän tulevaisuutenne sanotaan kovin kiinnostavan häntä.

— Epäilemättä... Luulen ettei ole ainoatakaan ihmistä, joka siinä määrin harrastaisi menestystäni ja... onneani.

Hilpeä välkähdys näkyi Marysen silmissä, jotka heti varovasti piiloutuivat ripsien suojaan.

— Hän varmaankin kehoittaa teitä... menemään avioliittoon.

— Niin kyllä... Mutta hän on romanttinen kuten tekin... ah, kuinka romanttinen!... Hänellä on mielettömiä tuumia avioliittooni nähden... aivan uskomattomia... Hän tahtoisi että solmisin rakkausliiton... tuon tarumaisen salamaniskun perusteella! Uskotteko te taruihin, neiti?

He saapuivat Neliskulmaiseen saliin. Maryse huudahti ihastuksesta, jättäen seuralaisensa kysymyksen vastaamatta.

— Oi! Lionardo da Vincin »Pyhä neitsyt ja pyhä Anna!» Eikö teistäkin pyhä Anna muistuta Bakkosta? Kuinka minua viehättävät nuo Vincin syväkatseiset silmät ja salaperäiset hymyilyt!

Mutta äkkiä saapuu saleihin, joissa vielä on jäljellä jonkunverran katselijoita, tieto, jota kerrataan aina lähempänä: On jo sulkemisaika...

Kello on neljä, aurinko laskee... jo! Maryse ja hänen seuralaisensa lähtevät vanhasta linnasta, tullen Karusellitorille. On kylmä, ilma on kevyttä, läpikuultavaa, taivas punoittaa... Maryse ilmoittaa lähtevänsä kotiin Feuillantines'in autovaunussa... hän asuu hyvin kaukana, Val-de-Grâcen puolella... Mutta lempeästi vie herra Jumel hänet yksinäisiin puutarhoihin päin, missä harmaat puut kuvastuvat siroina kuin olisivat ne kynällä piirrettyjä.

— En tahtonut, sanoi hän, — että lausuisimme jäähyväiset tuolla, missä ihmisiä kulkee joka hetki ohitse. Ja tahtoisin ennen kaikkea, ettemme eroaisi vain ilman muuta... sillä meidän täytyy tavata toisemme toiste... Eikö minulla ole syytä olla hiukan nyreissäni ja vaatia toiste tuota herttaista juttelua, josta kirjeenne antoi toiveita?... Tänä iltapäivänä — en sano tätä minään nuhteena — me olemme puhuneet pelkästään taiteesta... Ja joulu on niin kaukana! Siihen on vielä viikon päivät! Siis... tahtoisitteko siis... sanokaamme lauantaina... tavata minua... »Voiton» luona, kuten tänään?

Herra Jumel on ottanut käteensä tuon pienen, sormikkaaseen suljetun käden. Se vapautuu kiihkeällä liikkeellä.

— En, en... en! En minä tahdo tulla!

— Mutta mistä syystä, sanokaa, miksi? Tulittehan te tänään, minua ollenkaan tuntematta... ja nyt...

— Niin, juuri siksi, etten teitä tuntenut...

Hän empii silmänräpäyksen.

— Koko asia oli minulle täysin yhdentekevä! jatkaa hän.

Sitten hän koettaa korjailla lausettansa... Hellällä itsepintaisuudella pidättää herra Jumel häntä, hiukan leikillisenä, mutta samalla liikutettuna.

— Mutta tuohon joulujuhlaan te tulette?

— Tulen kyllä.

Sitten kysyy Maryse teeskentelemättömällä suoruudella:

— Tulettehan tekin?

Ja ilman vähintäkään levottomuutta, viattoman houkuttelevina, hänen silmänsä anovat odotettua vastausta.

Mutta mitään vastaamatta katsoo herra Jumel häneen, katsoo kauan, omituisen kiinteästi.

— Neiti Marie-Denyse, sanoo hän lopuksi, — luotatteko te minuun?

Maryse aikoo harkita tuota asiaa, mutta vastaus pujahtaa jo hänen huuliltansa empimättä, vastustamattomasti.

— En tiedä, mitä te ajattelette minusta... Ymmärrän nyt... että olen toiminut typerän, huonosti kasvatetun lapsen tavoin... Mutta minä tunnen luottamusta teihin... suurta luottamusta...

Herra Jumel on jälleen sulkenut Marie-Denysen käden omaansa.

— Miksikä ette sitten tahdo sanoa minulle hyväilynimeä, jolla teitä nimittävät ne, jotka teitä rakastavat? pyytelee hän herttaisesti.

— Isoäiti nimittää minua Maryseksi.

— Maryse... se on viehättävä nimi... — Noilla kolmella tavulla on nuortean viehkeä, hyväilevä sävy... ne muistuttavat teidän mustista silmistänne, vaaleista kasvoistanne... ja myöskin kirjeestänne... tuosta vallattoman herttaisesta kirjeestänne! Maryse... neiti Maryse... tarkatkaa mitä sanon! Minä tulen tuohon rouva Letourneurin lastenjuhlaan... lupaan sen teille... Mutta... jos ette näkisi minua heti, jos olisitte ihmeissänne, jos mieltänne häiritsisi jokin seikka... ettehän silti menetä luottamustanne minuun... Lupaatteko sen minulle?

— Lupaan kyllä.

— Ja nyt, Maryse, rakas, pikku Maryseni, haluatteko tietää... mitä teistä ajattelen?

Vastauksena on kiihkeä huudahdus: — En! — Mutta ihmeellinen ilo täyttää Marysen mielen.

Silloin herra Jumel, jättäen asian siksensä, kumartuu, ja avaten lempeästi tuon pienen vapisevan kätösen, hän painaa huulensa kämmenelle, siihen, missä sormikkaan aukko täsmälleen jättää tilaa suutelolle.

»Oi, en ikinä olisi uskonut, en ikinä...», ajattelee Maryse, autovaunun kuljettaessa häntä mukanaan kovalla kolinalla... »Minä rakastan häntä...»

* * * * *

Keskellä vierashuonetta, jota murattiköynnökset ja mistelinoksat koristavat, loistaa joulukuusi. Sadat vaaleanpunaiset vahakynttilät luovat hohdetta tumman vehreyden keskellä komeileviin kultapähkinöihin, hopealankoihin, pitkiin metallinvärisiin ketjuihin, kimmeltäviin lasikoristeihin ja kristallihuurteeseen, joka näyttää sokerista valmistetulta, kuten vanhojen saksalaisten satujen taikametsissä.

Perhejuhlissa on aina paljon ihmisiä... Kuusen ympärillä tungeksi joukko vieraita. Jatkuvasta puheensorinasta raikahti välillä lastenhuutoja.

Valkopukuinen Maryse seisoi vaaleana, hempeänä ja viehkeänä kuin Hebe hiukan syrjässä. Hänen sydämensä sykki kiihkeästi odotuksen vallassa... Rouva Letourneur lähestyi häntä, seurassaan pitkä, hintelä mies, josta aluksi ei voinut huomata muuta kuin parran — pitkän, pitkän mustan parran, joka peitti puolet kasvoista. Hän vaikutti aralta, ja hartiat ja käsivarret näyttivät hänestä tuntuvan rasittavalta taakalta. Rouva Letourneur hymyili hyväntahtoisesti.

— Karkelo alkaa kohta, neiti, sanoi hän, — ja tässä on bostontaituri, joka haluaisi tulla teille esitellyksi...

Maryse ihmetteli mielessään: »Bostontaituri... mies, jolla on tuollainen parta!»

— ... Herra Philippe Jumel, jatkoi rouva Letourneur...

Nuori tyttö pidätti huudon, joka pyrki tunkemaan hänen sydämestään: »Te erehdytte, tämä mies ei ole hän!»

Hän ihmetteli, etteivät kynttilät sammuneet, ettei permanto lysähtänyt kokoon... niin tuntui se hänestä vapisevan, niin vaappuivat valot hänen silmissään... Miten ja millä tavanmukaisilla sanoilla hän mahtoikaan vastata bostontaiturin tervehdykseen? Sitä ei hän myöhemmin muistanut...

Vierashuoneen toisessa päässä, loistavan joulukuusen takana, ilmoitti palvelija:

— Herra herttua de Groix!

Rouva Letourneur oli rientänyt tulijaa vastaan.

— Tekö, herra herttua! Mikä odottamaton ilo! Kuinka herttaista, että tulitte!

Kuultiin äänen vastaavan hänelle:

— Halusin, hyvä rouva, toivottaa teille hauskaa joulua ja tuoda hiukan leluja lapsille...

Tuo ääni — mitä! Tuo ääni... Maryse luuli uneksuvansa... Mutta vieraat väistyivät syrjään ja viimeksitullut joutui kirkkaaseen valaistukseen... Ei, Maryse ei uneksinut... Hän oli luullut tuntevansa ainoastaan nimeltä tuon herttua Groix'in, jonka hän mielikuvituksessaan vielä joku päivä sitten oli varustanut pitkillä valkoisilla viiksillä... mutta hän tunsi, hän tunsi tuon miellyttävän äänen, tuon komean, notkean vartalon, nuo hymyilevät silmät, kauniit kastanjanväriset viikset... Oi tuo ilkeä mies, mitä pilanäytelmää olikaan hän näytellyt, kuinka hän oli mahtanut nauraa Maryselle... kenties yhdessä tuon toisen kanssa! Oi, mitä julmaa pilaa!...

Marie-Denyse oli häpeissään, hän voi pahoin, hänen ainoana ajatuksenansa oli halu päästä pois, pois, mistä hinnasta hyvänsä!...

Välittämättä oikulliseksi tai toiselle puolen siitä, että häntä ehkä katsottaisiin epäkohteliaaksi, hän meni huoneen rouva Letourneurin luo, joka seisoi keskustellen herttua de Groix'in kanssa.

— Suokaa anteeksi, hyvä rouva, sanoi Maryse, — että minun täytyy sanoa jäähyväiset näin äkkiä... En voi hyvin... Siihen on kai kuumuus syynä...

— Mutta, huudahti rouva Letourneur peräti hämmästyneenä, — ettehän voi lähteä tällä tavoin, aivan yksin, lapsiparkani... Me koetamme hoidella teitä... Tietääkö rouva Hébron teidän pahoinvoinnistanne?

— Älkää sanoko hänelle mitään, pyysi nuori tyttö, — hän on lastenlastensa luona... Ja minä olen niin tottunut liikuskelemaan yksin...

Noihin sanoihin tuli hänen tahtomattaan katkera sävy.

— Mutta nyt on jo myöhäistä, melkein jo yö... vastusteli rouva Letourneur yhä vieläkin.

Maryse ei ollut näkevinään herttua de Groix'ia. Mutta tämä oli tullut lähemmäksi ja lausui nyt, kääntyen rouva Letourneurin puoleen:

— Minulla oli käytettävänäni vain pieni hetki ja minunkin täytyisi lähteä kohta, hyvä rouva... Etteköhän näin ollen osoittaisi minulle sitä kunniaa, että pyytäisitte tätä neitiä käyttämään hyväksensä alhaalla odottavaa autoani ja, jos hän siihen suostuu, uskoisitte tällaiselle vanhalle ystävälle kuin minulle huolenpidon hänen saattamisestaan kotiin.

Maryse yritti panna vastaan, mutta nuo epäselvät sanat, jotka hän mielenhämmingissään sopersi esiin, hukkuivat rouva Letourneurin ylenpalttiseen kiitollisuuden tulkintaan.

Ja pian istui Maryse herttua de Groix'in rinnalla hänen kauniissa ajoneuvoissansa, nauttien miellyttävästä vilpeydestä.

— Pikku Maryse, tällä kertaa sain teidät siepatuksi mukaani, puhui leikillinen ääni hänelle hiljaa, tuo sama ääni, joka äskettäin oli lausunut niin päteviä arvosteluja kreikkalaisesta ja italialaisesta taiteesta.

Mutta Maryse ei hymyillyt.

— Te olette tehnyt minusta pilkkaa, hyvä herra, sanoi hän. — Jos olen ollut varomaton, niin olen saanut siitä riittävän rangaistuksen!... Kuinka kirjeeni joutui teidän käsiinne? Ja kuinka rohkenitte menetellä sillä tavoin? Ja yksissä neuvoin tuon kauhean Jumelin kanssa... Se on anteeksiantamatonta...

— Jumelin kanssa! Oi Maryse!... Jumel-parka ei aavistakaan, eikä tule koskaan aavistamaan, etten tänään nähnyt teitä ensi kertaa.

Nyt valtasi itku Marysen.

— Miksi, miksi kirjoitin tuon kirjeen, vaikeroi hän. — En anna teille menettelyänne koskaan anteeksi!

— Miksikö kirjoititte tuon kirjeen? toisti tuo hiljainen, lempeä ääni. — Siksi että se oli välttämätöntä... sillä emmehän olisi ilman tuota köykäistä, viehkeää, taivaansinistä paperilehtistä koskaan tutustuneet toisiimme... Te halusitte solmia romanttisen avioliiton... Oi Maryse, te pieni kiittämätön tyttönen, ettekö ihaile Kaitselmuksen kekseliäisyyttä?

Mitä kunnioittavimpaan sävyyn ja koettamatta edes saada huostaansa tuota itsepintaista kätöstä, joka kerran ennen oli kieltäytynyt sulkeutumasta hänen käteensä, mutta hellästi, kuten pelästynyttä lasta rauhoitetaan, kertoi nyt Alain de Groix ihmeellisestä seikkailustaan:

— Teidän rakas, herttainen kirjeenne tuntui vastaanottajasta käsittämättömältä, mutta minä ymmärsin sen, ihastuin siihen heti... Halusin tutustua teihin... Oi Maryse, kenties minua aluksi ohjasi vain uteliaisuuden tunne, mutta joskin uteliaisuus minut johti Louvreen, tuona päivänä, jolloin te odotitte Samotraken Voiton luona, niin lähtiessäni sieltä, kätenne omaani suljettuna, olin teihin kiihkeästi rakastunut, hurmaantunut... Ettekö voi, Maryse, tuon lemmentunteen takia suoda anteeksi sitä, mikä menettelyssäni kenties aluksi oli väärää?

Maryse ei itkenyt enää. Hän pudisti päätänsä mitään vastaamatta... Olivatko hänen kyyneleensä aiheutuneet suuttumuksesta vai mielenhämmingistä? Sitä ei hän tiennyt... Hänen aivoissaan vallitsi mitä ihmeellisimpien vastakohtien sekasorto. Ja ihmeellisintä kaikesta, — hän ei ollut enää täysin varma, ettei hän syvinnä sydämessään iloinnut noista mielettömistä seikoista, jotka olivat tapahtuneet... vastoin kaikkea todennäköisyyttä...

Äkkiä tuli hänen mieleensä ajatus:

»Satuprinssi, tuo lempeä ylimys, jota odotin... on hän! Kuinka en oivaltanut sitä heti?... Ja mitä välitänkään muusta...»

Auto pysähtyi isoäidin talon edustalle. Herttua de Groix auttoi kauniin seuralaisensa maahan.

Oli selkeä, kylmä ilma. Edellisenä iltana satanut lumi oli vielä sulamattomana katoilla, akkunoiden kehyksissä, puiden oksilla, — ja nuo valkoiset pinnat levittivät ympärillensä kalpeata valoa... Maryse pysähtyi, jääden ihastuneena katsomaan taivaalle, missä ensi tähdet tuikkivat, valkoisina nekin kirkkaassa hohteessaan.

— Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa! mumisi hän, ajatellen enkeleiden ylistyslaulua.

Valkoisessa turkistakissaan näytti hän itsekin tuossa hohtoisassa valaistuksessa pieneltä talven haltiattarelta.

— Oi herttainen lumen hengetär, joulukeijukainen, rukoili nuori mies. — Taivaallisille läheteille ei voisi olla tarjona ihanampaa yötä armahduksen sanoman tuontiin tuskailevalle maailmalle... Ettekö näe, kuinka odotan anteeksiantoanne ja, kuten nuo köyhät paimenet, ihanaa lupausta!...

Silloin Maryse katsoi kihlattuansa silmin, joista näytti säteilevän tähtien tuike... Hän hymyili, hänen vienon hempeille huulillensa tuli jälleen leikillisen kiusoitteleva ilme, mutta hänen kätensä oli jo luottoisana pujahtanut Alain de Groix'in hänelle ojentamaan käteen.

— Rauha maassa ja ihmisille hyvä tahto!... jatkoi tyttönen.

SETÄ FRANEUSEN TUUMA.

— Minkä oivan tuuman hän olikaan keksinyt, tuo setä Franeuse!

Niiden kolmen viikon aikana, jotka Colette oli ollut kihloissa serkkunsa Georgesin kanssa ja joiden kuluessa he olivat useinkin kiistelleet, oli tyttönen jo monet kerrat yrittänyt lausua nämä sanat, jotka alinomaa pyrkivät pujahtamaan noille huonotuulista ja itsepäistä lasta muistuttaville huulille. Tänään oli joku ilkeämielinen henki sekaantunut asiaan ja saanut hänet lausumaan tuon hänen omasta mielestään niin tuikean loukkauksen.

Georges piti sen hyvänään kulmiansa rypistämättä. Hän ei siitä kiivastunut, siksi että häntä huvitti salata kaksikymmenviisivuotiaan luontainen kiihkeys esiintymisellä, joka jäljitteli kokeneen miehen järkkymätöntä tyyneyttä.

— No niin, sanoi hän, — kaikki riippuu siitä, miltä kannalta tuota asiaa arvostelee. Jos nyt asettuu setä Franeusen kannalle, niin tuo tuuma tuntuu erinomaisen järkevältä... Ollen syntyänsä köyhä, tuo hiljainen, umpimielinen ja vaatimaton mies sai työllään kootuksi varallisuuden, jommoisesta hänellä nuoruutensa haaveissa, noina kiihkeimmän ahertelun päivinä, ei voinut olla muuta mielikuvaa kuin pelkkä numeroluku. Rikkaaksi tultuansa hän ei iloinnut rikkaudestaan niiden nautintojen tähden, joita se olisi voinut hänelle tuottaa, vaan se merkitsi hänelle hänen ponnistustensa tulosta. Hän ei katsonut sitä keinoksi uusien voittojen saavuttamiseen, vaan jo saavutetuksi päämääräksi. Jos käsittää asian tältä kannalta, oivaltaa hyvin, kuinka tuskallinen hänelle oli ajatus, että hänen suurenmoinen elämäntyönsä voitaisiin tuhota tuon omaisuuden paloittelemisella. Tahtomatta jättää meitä kumpaakaan osattomaksi, hän siis asetti perimisen ehdoksi sen, että me, hänen molemmat perillisensä, menisimme keskenämme avioliittoon. Itse asiassa on tuo keino jo tepsinytkin. On luonnollista, että minä puolestani kaikin puolin hyväksyn hänen määräyksensä, jotka ovat minulle varsin edulliset. Mutta olen silti velvollinen huomauttamaan sinua, rakas Colette, että olet vapaa toimimaan mielesi mukaan... aina siihen hetkeen saakka, jolloin olet lausunut tuon lopullisen, ratkaisevan sanan »tahdon!» Asiakirjassa, jonka notario meille luki, oli otettu huomioon sekin mahdollisuus, ettemme suostuisi tuohon ehtoon...

Näin puhuen oli Georges repinyt kirjeen, jonka sisällöstä hän ensin oli levollisesti ottanut selkoa, ja hän oli heittänyt palaset koriin, jossa jo ennestään oli kasa samanlaisia paperinjätteitä.

Perillisinä olivat Georges ja Colette olleet pakotetut käyttämään osan iltapäivästään niiden paperien tutkimiseen, jotka täyttivät vainajan kirjoituspöydän, ja ollen sisällöltään enimmäkseen merkityksettömiä, eivät ansainneet joutua perhearkistoon.

Työhuoneen taustassa, setä Franeusen nojatuolissa, nukkui neiti Léontine, Coletten vanha kotiopettajatar.

— Niin kyllä, jatkoi nuori tyttö keskustelua, — siinä tapauksessa että me emme mene avioliittoon, ahmaisee muuan kauppa-apulaisten turvakoti setä Franeusen muiston ja hänen vaatimattomat ponnistuksensa!... Jos käyttäisin hyväkseni mahdollisuutta, johon viittasit, olisi se sinulle sentään aika kiusallista, poikaparka... sillä kaksitoista miljoonaa merkitsee sentään paljon vaatimattomalle asianajajalle, jolla ei ole tointa eikä varallisuutta... Mutta tuo laatikko, tuo laatikko! Tämähän on suorastaan sietämätöntä!

Äsken vielä, ennenkuin ensi pistopuheet oli vaihdettu, Colette oli suorittanut tehtävänsä hellävaraisin liikkein, kuin kunnioituksen läpitunkemana. Nyt hän aukoi kirjeet tuikeilla otteilla, ahdistellen koko ajan ilkeämielisillä sanoilla serkkuansa, joka näytti joutuneen tykkänään epäsuosioon, ja jättäen hänet rauhaan ainoastaan voidaksensa sättiä laatikkoa, joka varsin vastahakoisesti tuli esiin kirjoituspöydän sisäseinien väliltä. Laatikko ei pystynyt puolustautumaan... Georges puolestansa pani säyseästi vastaan.

— Myönnän kyllä, sanoi hän, — että olen vielä toistaiseksi varsin vaatimattomassa asemassa, mutta olen nuori, toimelias ja innostunut valitsemaani alaan... ja luulen voivani lukeutua niihin, jotka pitävät puoliansa elämässä, olkootpa varakkaita tai varattomia. Tuollaista pääomaa en ole koskaan tavoitellutkaan... Mutta mitä sinuun tulee, lapsiparkani, joka et ole rikkaampi kuin minäkään, ja ollen itse kaunis, komea, hilpeä, rakastat kauniita pukimia ja seuraelämää, niin ei elämäsi täti Rosalien holhoamana orpotyttönä liene aina niin hauskaa, ja kotiopettajattaresi, neiti Léontinen seura ei tehne sitä hupaisammaksi...

— Elämäni? Toivottavasti ei koko elämäni ole kysymyksessä, keskeytti hänet Colette kiihtyneenä. — Olisin kyllä voinut mennä naimisiin sinuakin ottamatta, sen tiedät hyvin... Minulla oli jo rikas kosija... ja niin komea!

— Sitä en ollenkaan ihmettele. Mutta miksi et ottanut tuota rikasta ja komeaa kosijaa?

— Siksi että hän ei miellyttänyt minua. Mutta tästä ei silti seuraa, rakas ystäväni, että sinä minua miellyttäisit. Me menemme avioliittoon siksi, että olisi järjetöntä, mieletöntä tehdä toisin... siinä kaikki! Voin myöskin uskoa sinulle, että olin aina kuvitellut tulevaa puolisoani tummaverisenä, hyvin tummana... Mutta sinä et ole tumma etkä vaalea... älä siis luulekaan...

Georges repi jälleen uuden kirjeen.

— Lapsiparkani, minä puolestani olisin voinut vaikka vannoa, että vaimoni tulisi olemaan punatukkainen...

Colette hätkähti kiukusta.

— Punatukkainen? Oikeinko täyttä totta? Onko sinusta punainen tukka kaunis?

— Erinomaisen kaunis.

— Onnittelen sinua erinomaisen kaunoaistisi johdosta... Mutta tämä laatikko, se on oikea kiusankappale!... Itse puolestani olen ihastunut siitä, ettei tukkani ole punainen... jos kohta tästä onkin koitunut sinulle pettymys...

Georges loi nuoreen tyttöön hymyilevän katseen. Surupuku kaunisti Coletteä. Hän oli vaalea, hienopiirteinen, eikä hän ollut tuntenut tarvetta itkeä silmiänsä punaisiksi sukulaisen takia, jota hän, kuten serkkunsakin, tuskin oli tuntenutkaan, ja suruharso soi hänen kasvoillensa yhä hempeämmän, raikkaamman sävyn.

— Mutta enhän minä tunne lainkaan pettymystä, sen vakuutan, vastasi Georges lempeästi... en lainkaan!

— Paljon kiitoksia kohteliaisuudestasi!

Colette nyrpisti suutansa, kohauttaen hiukan hartioitansa. Sitten hän jatkoi toiseen sävyyn, puhuen täysin vakavasti:

— Kuinka sietämätön sinä olet tänään! Tämä on tosiaankin ikävää, Jojo! Ennen setä Franeusen kuolemaa me olimme niin hyvät ystävät — etkö muista sitä?

— Mutta miksikä ystävyytemme nyt on lopussa? kysyi Georges, luopuen mahtipontisesta käytöksestään. — Setä Franeusen testamentin olisi pitänyt antaa meille yhä uutta ystävyyden aihetta. Miksikä on käynyt toisin?

Hän oli sulkenut morsiamensa käden omaansa ja puhui hyvin hellällä äänellä. Colette vetäisi pois kätensä.

— Miksi? — Siksi! sanoi hän, ollen katsovinaan ulos akkunasta.

Sitten hänen katseensa jälleen suuntautui Georges'iin.

— Kuulepas, Georges, sanoi hän, — suoraan puhuen, olitko koskaan ajatellut mennä naimisiin minun kanssani... ennen tätä?

Georges empi silmänräpäyksen.

— En, sanoi hän sitten. — Ensiksikään en ollut, kuten juuri huomautit, sellaisessa asemassa, että olisin voinut ajatella avioliittoa... ja sitäpaitsi olin tuntenut sinut pienestä pitäin... olimme leikkineet yhdessä... Tultuasi suuremmaksi kohtelit minua herttaisesti kuin veljeä... Iloitsin tavatessani sinut, minusta oli hauska jutella kanssasi, mutta...

— Niin kyllä, ymmärrän kaikki tyynni... sinun ei tarvitse enää jatkaa! keskeytti Colette hänen puheensa, äänellä, joka ei suvainnut vastaväitteitä. — Minusta oli myöskin hauska tavata sinua, puhella, naureskella kanssasi... mutta siitä päivästä saakka, jolloin kihlauduimme...

— Mitä sitten?

— Siitä päivästä saakka kaikki on ollut toisin — _kaikki_.

— Mutta, Colette, mikä kaikki?

— Ensiksikin olet sinä itse aivan toisenlainen. Olet kylläkin... Puheensävysi, käytöstapasi on muuttunut, aivan pienimpiin yksityiskohtiinkin nähden. Katsos, ennen toit sinä minulle orvokkeja, jotka ohimennen olit itse ostanut. Nyt saapuu tänne aina ennen tuloasi suuri kömpelö valkoinen kukkavihko... josta minua haluttaisi kiittää kukkaskauppiasta! Ennen puhuit minulle herttaisen sydämellisesti, nykyisin koetat keksiä korupuheita... jotka muistuttavat noita kukkavihkojasi. Tulohetkestäsi aina lähtöhetkeen, istuessasi rinnallani, puhellessasi kanssani, tuntuu kuin toistaisit koko ajan mielessäsi: »Minun on muistettava, että olen sulhasmies!»... Jollet nimittäin suvaitse, kuten esimerkiksi tänään, puhua tuohon ylvääseen sävyysi, joka hermostuttaa minua vieläkin enemmän. Et tosiaankaan ole enää sama kuin ennen — ja tuo muutos ei ole eduksesi, luvallasi sanoen!

— Mutta entä sinä, Colette! Etkö huomaa, että sinäkin olet muuttunut, etkä suinkaan eduksesi, huudahti Georges, kadottaen kärsivällisyytensä. — Ennen sinä olit lempeä, vaatimaton, hilpeä, ja minulle oli sinulla aina ystävällinen hymyily... Ja nyt...

— Nyt on kaikki toisin, eikö niin? — Nyt on välillemme tullut tuo puheenalainen seikka... siteet, jotka meille ovat vastenmielisiä, joita emme olisi ikinä solminneet, jollei meitä olisi siihen pakotettu... No niin, meidät pakottaa siihen oma järkemme... mutta pakkoahan sekin on!...

Hän puhui, puhui, haluamatta kuulla Gorges'in vastaväitteitä, tykkänään kiihkeän tunteensa vallassa, joka hänestä äkkiä tuntui liian epämääräiseltä sanoin tulkittavaksi. Sitä, minkä hän oivalsi mielensä sekasorrosta, ei hän kenties ollut niin halukas täysin paljastamaan, sillä se oli mielipaha siitä, ettei hänen ollut pelkästään sanottava: »Minä menen naimisiin Georges'in kanssa, siksi että katson olevani siihen velvoitettu», vaan myöskin ja ennen kaikkea: »Jos Georges menee kanssani naimisiin, tekee hän sen rahallisista syistä.»

Hän tunsi olevansa hermostunut, arvostelevansa ilkeästi ja väärin tuota kunnon Georges'ia, jota hän vielä muutama päivä sitten oli rakastanut luotettavimpana ystävänänsä... ja siitä hän kiukustui itsellensäkin... Ja hänen mielessään heräsi halu luopua noista epäsopua aiheuttaneista miljoonista. Mutta mitä olisivat hänen lähimpänsä sanoneet niin kamalasta teosta? Ja eikö olisi ollut väärin estää Georges'ia saamasta tuota suunnatonta omaisuutta? Ja eikö hän itsekin olisi hyväksi lopuksi vielä jonakin päivänä katunut luopumistaan setä Franeusen lahjasta?

Minkä oivan tuuman hän olikaan keksinyt, tuo kunnon setä!