Part 11

Puoleksi avoin ja jo melkein tyhjä laatikko vastusti yhä edelleen itsepintaisesti noita pieniä käsiä, jotka jo olivat aivan väsyneet hankalasta tehtävästään.

— Tämä laatikko saattaa minut hulluksi! huudahti Colette äkkiä.

Kärsimätön liike, raivokas ponnistus auttoi Coletten vihdoinkin voitolle. Uppiniskainen laatikko putosi hänen polvillensa.

— Kas! sanoi hän, kumartuen hiukan järkytettynä ottamaan kirjeen. — Tämä suuri kirje esti sitä aukeamasta... Katsopas!

Georges katsoi kirjettä, avasi ja luki sen. Huuto kajahti hänen huuliltansa, jotka vapisivat hiukan, kun hän nyt, hymyillen hymyä, jonka ilmettä olisi vaikea kuvata, ojensi kirjeen serkullensa.

— Ole hyvilläsi, pienokainen, sanoi hän, — nyt on riitakysymyksemme ratkaistu.

Kuolemansa edellisenä iltana päivätyllä testamentilla oli setä Franeuse peruuttanut aikaisemmat määräyksensä, lahjoittaen omaisuutensa kauppapalvelijoiden turvakodille.

Colette luki vuoroonsa kirjelmän, hiukan kalpeana.

— Vai niin... Täti Rosalie harmistuu tästä varmaankin kovin, mumisi hän, haluten esiintyä samalla järkkymättömällä tyyneydellä kuin Georges. — Mehän emme kumpikaan, sinä taikka minä, välittäneet niin erikoisen paljon tuosta omaisuudesta.

Hän vaikeni silmänräpäykseksi. Kenties hän odotti saavansa kuulla jotakin... Mutta hänen odotuksensa oli turha.

Sulkien laatikon hän silloin lausui aivan tyynesti, ylevän yksinkertaisesti, kuten aina kuvittelemme ratkaisevat historialliset sanat lausutuiksi:

— Minä menen naimisiin tummaverisen miehen kanssa...

Ja kun neiti Léontine, heräten laatikon kolahdukseen oikaisihe pystyyn, silmät unisina, silloin sanoi setä Franeusen veljentytär kevyeen sävyyn:

— Saatte kuulla uutisia, ystäväni... Georges ja minä emme perikään mitään... ja me puramme kihlauksemme.

* * * * *

Löydetty testamentti oli pätevässä kunnossa. Seuraavana päivänä ja sitten yhtä usein kuin ennenkin, tapasivat serkut toisensa täti Rosalien luona, aivan kuten aikaisemminkin. Colette kehui parhaansa mukaan mielihyväänsä asian uudesta käänteestä.

— Olen päässyt rahasta, naimakaupasta ja riidoista!... Kaikki tuo on ollutta ja mennyttä... ja Georges ja minä olemme pian taas yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin!

Mutta hän ei tuntenut menneisyyden salaperäistä voimaa, rinnastaessaan kaikki viimeaikaiset kokemuksensa noilla sanoilla: Kaikki on ollutta ja mennyttä!

Tosin ei mikään estänyt häntä esiintymästä rasittavasta taakasta vapautuneena henkilönä, liioittelemasta kädenlyöntiensä reippautta, muuttumasta sanoin, liikkein, puheensävyin Georges'in herttaiseksi, toverilliseksi serkuksi. Mutta hänen vallassaan ei ollut pyyhkäistä menneisyydestä noita päiviä, jolloin he hämmästellen ja vavisten tunsivat luvanneensa toisilleen elämänsä, jolloin hän äkkiä oli nähnyt lapsuudenystävässä, joka ei hänessä ollut herättänyt mitään valtavampia tunteita, siksi että hän oli niin perin tottunut hänen seuraansa, tulevan puolisonsa, ilojensa ja tuskiensa salaperäisen valtiaan.

Hiukan aikaisemmin, kun setä Franeusen testamentti oli muuttanut Georges'in ja Coletten keskinäiset suhteet, olivat he tunteneet ääretöntä ujoutta, olleet kuin häpeissään, ja pelkoon, että he esiintyisivät kömpelösti ja näyttelisivät huonosti osaansa, oli väliin ihmeellisellä tavalla sekaantunut vastakkainen tunne — epäilys, että he osoittivat liiallista mielenliikutusta ja näyttelivät liian hyvin. Nyt, kun kohtalo salli heidän palata entisiin tapoihinsa, heidät jälleen valtasi epävarmuus, kuin olisivat he saaneet uuden osan näyteltäväksensä, ja hämillään, poissa oikealta tolalta, kiusaantuneina, he tavoittelivat niin kiihkeästi luontevuutta, että eksyivät teeskentelyyn.

Verho oli väistynyt heidän väliltänsä. He eivät enää katsoneet toisiansa entisin silmin, eivät kuunnelleet entisin korvin.

Ja Colette kävi hermostuneeksi ja kiistanhaluiseksi, ja hajamielinen ja närkäs Georges voi antaa koko viikon mennä menojansa elonmerkkiä antamatta.

Eräänä sunnuntaina hän lausui puhelimitse ilmi mielipahansa siitä, ettei hän voinut, kuten tavallisesti, tulla päivälliselle täti Rosalien luo... Hän oli odottamatta saanut kutsun... hänen tulevaisuutensa oli kysymyksessä!

Asiat selvenivät äkkiä Colettelle.

— On kysymys tuosta punatukkaisesta tytöstä! päätteli hän itseksensä. — Hänet on kutsuttu päivälliselle tuon tytön kotiin. Siinä on hänen tulevaisuutensa... Tuon asian takia hän on ollut niin hajamielinen, niin epäkohtelias. Kuinka hän mahtoikaan siunata tuota toista testamenttia!... Ja samaten teen minäkin, se on varmaa!

Maanantaina vaivasi Colettea päänpakotus, influensa ja jos mitkä epämääräiset taudit, jotka sallivat hänen pysytellä pienessä vierashuoneessa, silmät suljettuina ja jouten, sillävälin kuin täti Rosalie, turvattuna tuollaisilta tuskilta valkoisen tekotukkakruununsa suojassa, juhlallisena otti vastaan muutamia ystävättäriänsä jokaviikkoiselle iltapäiväteelle »suuressa» vierashuoneessa — joka ei pienuuteen nähden antanut paljon perää pienelle.

Illan suussa saapui Georges pyytämään anteeksi edellisen päivän poissaoloansa, ja hyvänä tuttuna talossa hän meni pieneen vierashuoneeseen, ettei hänen enää tarvitsisi mennä tervehtimään vieraita, jotka jo olivat lähtemäisillään... Hän tapasi siellä Coletten, kalpeana, silmät suurina, väsymyksen ilme kasvoillaan.

— Oletko sinä sairas? huudahti hän pelästyneenä. Colette kokosi nopeasti voimansa, pystyäksensä sanasotaan, ja huudahti:

— Sairas! Mitä tyhmyyksiä!... päätäni pakottaa hiukan, siinä kaikki! Ja kuinka on sinun ja _tulevaisuutesi_ laita? kysyi hän ivallisella korostuksella. — Jopa sinä olitkin kohtelias eilen!

Georgesin kasvot kirkastuivat äkkiä.

— Kuinka tulevaisuuteni laita on? Varsin oivallisesti, pikku Colette! Ja nykyisyyteni myöskin! Minusta tulee herra Hamelin kirjuri... niin, tuon kuuluisan asianajajan, josta kyllä olet kuullut! Ja nyt minun tulevaisuuteni on turvattu, olen arvossapidetty, hyvin toimeentuleva mies, jonka sopii mennä naimisiinkin!

Ehdottomasti huudahti Colette:

— Tuon punatukkaisen tytön kanssa... arvasin sen heti!

Georges näytti peräti ällistyneeltä.

— Minkä tytön kanssa? kysyi hän.

— Tuon, jota sinä rakastat, tietystikin... minä hölmönä sinä minua pidät?

— Se, jota rakastan, on vaaleaverinen, Colette, mumisi herra Hamelin kirjuri.

Hän pysähtyi hiukan arastellen... Mutta nyt joutui Colette täysin suunniltansa.

— Tämä on jo liikaa, huudahti hän. — Sinä tunnustit minulle, ettei vaalea tukka sinua miellytä, silloin kuin... Mutta nyt on toista... Jos sinusta vielä kuukausi sitten vaalea tukka tuntui epämiellyttävältä siitä syystä että minä olen vaaleaverinen, niin sano se vaan suoraan, rakkaani... sano, sano pois vaan! Se on minulle täysin yhdentekevää!

— Epämiellyttävältä siksi että sinä olet vaaleaverinen... Mitä sinä tarkoitat? Asianlaitahan on juuri päinvastainen...

— Päinvastainen? toisti Colette kärsimättömästi.

— Mitä tuo »päinvastainen» merkitsee?

— Se merkitsee luullakseni sitä... että vaalea tukka miellyttää minua siksi, että sinä olet vaaleaverinen... ja siksi että rakastan sinun tukkaasi... ja siksi että rakastan sinua... puhui Georges. — Oi Colette, olen ollut sokea, olen ollut mieletön ja typerä... En tullut sitä ajatelleeksikaan... taikka en käsittänyt sitä... ja kenties en olisi käsittänyt sitä koskaan! Saadakseni silmäni auki täytyi minun saada sinut omakseni setä Franeusen välityksellä... ja menettää sinut... ennen kaikkea menettää sinut, omistettuani sinut ensin... Colette, rakkaani, juuri sinä merkitset minulle rikkautta ja onnea. Rakas tyttöseni, mehän rakastamme toisiamme... myönnä, että me rakastamme toisiamme...

Onnellisena, turvallisena, oli Colette jo painautunut Georges'in povelle.

—Me rakastamme toisiamme, toisti hän kuuliaisesti.

Silloin kuultiin karkean äänen lausuvan hieman ivallisesti:

— Älkää antako häiritä itseänne! Minä lähden tieheni...

Elämässä on hetkiä, jolloin ei kuule ovien aukenemista. Tuo vanha ystävä, joka oli tullut huoneeseen ja matkalta palaten aikoi viettää tämän illan täti Rosalien luona, oli jo poistunut suureen vierashuoneeseen.

Työntäen Georges'in luotaan huudahti Colette tyrmistyneenä:

— Hyvä Jumala, hänhän ei tiedä ollenkaan, että me olemme purkaneet kihlauksemme, mitähän hän sanoo tädille?...

Ja sitten hän jatkoi:

— Ja mitähän täti hänelle vastaa, kun ei hän aavistakaan, että olemme menneet uudelleen kihloihin?

Mutta hymyillen ja mitään vastaamatta suuteli Georges Coletten tuskaisia silmiä. Luoden katseensa maahan ja pyrkien mahdollisimman yksinkertaisesti suoriutumaan tuosta sekavasta tilanteesta, kuiskasi Colette:

— Minkä oivan tuuman hän olikaan keksinyt, tuo setä Franeuse!

KIRKKOHERRA CYRILLEN RUUSUTARHA.

Auringon vaipuessa kohden taivaan rantaa ja kertoellessa valtavin, niityillä ja kukkuloilla nähtävin piirroin Jumalan kunniasta, kirkkoherra Cyrille asteli rauhallisesti pappilan puutarhassa, ruusujansa kastellen.

Hän oli pienikasvuinen, hintelä ja lempeä mies, niin hintelä, että hänen vartalonsa epämääräiset piirteet tykkänään katosivat kauhtanan poimuihin, niin lempeä, että häntä kunnioitettiin Fontanettes'issä, hänen seurakunnassaan, kuin pyhimystä, ja hänen katseensa sai vihan aallot asettumaan ja vuodatti lohtua murtuneisiin mieliin. Koko hänen olentonsa henki pelkkää rakkautta.

Hän rakasti vaatimattomia seurakuntalaisiansa, hän rakasti pappilaansa puutarhoineen, joka palkitsi hänen rakkautensa mitä runsaimmalla kukkeudella. Hän rakasti myöskin sirorakenteista kirkkoansa, missä hänen mielensä täytti niin suloinen rauha, niin ihana tyyneys, hänen kohottaessaan jumalallisen anteeksiannon kalkin huulillensa. Luojaa palvoessaan hän liittyi luomakunnan valtavaan kaikkeuteen, kaikkiin olentoihin, kaikkiin olioihin.

Tänä kesäkuun iltana kukkien mehevä sulotuoksu, auringonlaskun uhkea kirkkaus herätti hänen mielessään niin valtavan kiitollisuudentunteen, että hän, virvoittaessaan ruusujansa raikkaalla vesisuihkeella, ikäänkuin kiitokseksi noiden monien ihmeiden iankaikkiselle antajalle autuaallisena alkoi mumista pyhän Fransiscus Assisilaisen ylistyslaulua:

»Kiitetty olkoon Herramme ja koko hänen luomakuntansa, erittäinkin Aurinko, veljemme, joka antaa meille päivän ja valkeuden. Kiitetty olkoon Herramme, joka on antanut meille Maan, joka meitä elättää ja ruokkii, joka meille suo monenlaisia hedelmiä, kirjavia kukkasia, yrttejä...»

Kerran, jo kauan sitten, kun Jean-Cyrille Morel ei vielä ollut pappisuralla, hän oli kokenut kammottavia hetkiä. Ne ne olivat sirottaneet lunta hänen tukkaansa jo ennen talven tuloa. Yhä vieläkin, ajan vierittyä yli neljännesvuosisadan eteenpäin, hänelle väliin kuvastui mieleen, kuinka hän silloin oli nuorena, luottoisana, toivehikkaana hakenut itselleen Pariisissa paikkaa, joka olisi tyydyttänyt hänen vaatimattomat pyyteensä, ja mennyt tarjoutumaan tuon tunnetun kauppahuoneen palvelukseen, jonne hänelle oli annettu suosituskirje. Hänen istuessaan huoneessa, jonne hänet oli neuvottu, tuli sinne nuori mies — arvatenkin liikkeen henkilökuntaan kuuluva — kynä korvan takana, pinkka papereita kädessä. Nöyrää paikananojaa, joka istui syrjässä hämärässä nurkassaan, hän ei havainnutkaan. Oi, kun kirkkoherra ajatteli tuota arkipäiväistä alkua, silloin tunsi hän väristyksen käyvän luitansa ja ytimiänsä myöten, ja kuva kuvalta esiintyi sitä seurannut näytelmä hänen muistissansa.

Mutta hän kiiruhti karkoittamaan tuon pahan unen... Eikö hänen tullut siunata tuota kauheata koettelemusta taivaan välikappaleena? Olihan se johtanut hänet kaikkien haavojen parantajan luo, hänen, joka yksin voi vuodattaa lohtua vääryyden runtelemaan mieleen! Viattomasti syytettynä, halveksittuna, oli Jean-Cyrille muistanut ne pyrkimykset, jotka lapsuudenaikana olivat täyttäneet hänen, pappien kasvattaman orvon mielen, ja tuntien vakavaa kutsumusta pappisvirkaan hän oli antautunut Jumalalle.

Nyt olivat myrskyt vaimenneet hänen sydämessään, katkeruus oli muuttunut lempeydeksi. Rukouksistansa, joissa hän anoi ihmisveljillensä Herran armoa ja hänen antimiansa, hän ei sulkenut pois ainoatakaan ihmistä, ei ainoatakaan, — ei edes tuota rangaistuksetta jäänyttä pahantekijää, jonka nimeä hän ei tiennyt, tuota miestä, joka rohkeasti oli jättänyt hänet häpeää kärsimään. Niin oli hän onnellinen, sillä maallista kunnianhimoa ei hän tuntenut, eikä hän tyydytyksen lisäksi, mitä hänen pyhä toimensa hänelle tuotti, pyytänyt muuta kuin tilaisuutta tehdä hiukan hyvää ja saada hoidella ruusujansa.

Puutarhan portti aukeni ja siitä tuli sisään viheliäisesti vaatetettu talonpoika, joka katse rukoilevana jäi seisomaan parin askeleen päähän portista. Kirkkoherra oikaisihe heti kumarasta asennostaan ja pani pois ruiskukannunsa.

— Te se olette, Chabonneau-parka, sanoi hän. — Niin... kuulin kaikki Paulinelta. Kävin tänä aamuna linnassa, ystäväni, mutta herra Minoussier ei ollut kotosalla. Menen sinne kyllä vielä uudelleen...

Nyt seurasi äänettömyys. Chabonneau pyöritteli lakkiansa känsäisissä käsissään, katse suunnattuna tuon pienen käytävän soraan. Herttaisesti ryhtyi kirkkoherra jälleen puhumaan:

— Mutta miksikä te metsästelettekin, Chabonneau-parkani, herra Minoussier'in alueella? Sehän on varsin pahoin tehty, ja minusta näyttää siltä kuin te ette täysin käsittäisi, miten tuota tekoanne on arvosteltava... Salametsästyshän on toisen omaisuuden riistämistä.

Chabonneau painoi päänsä yhä alemmaksi.

— Voi, hyvä kirkkoherra, sanoi hän, — eihän kukaan tavoittelisi hänen riistaansa, jos vain omistaisi hiukan enemmän rahaa tai saisi vähän enemmän työtä.

Puiden sitten nyrkkiä epätoivoisesti kohden taivasta hän huusi:

— Voi sitä surkeata onnettomuutta! Miksikä Paulinen pitikin neuloa minun nimeni lakkiini. Sehän minut saattoi turmioon, kirkkoherra. Minulla on ketterät sääret, minua ei olisi tavoitettu, mutta juostessani pakoon vetäisi puunoksa tuon kirotun lakin maahan, ja sitten oli sama, juoksinko vai en, herra Minoussier'illä oli mitä parhain todiste minua vastaan! Pirun Pauline!

— Pauline luuli tekevänsä hyvin, ystäväni, vastasi kirkkoherra isällisesti, — ja hän on erinomainen vaimo, sen te kyllä tiedätte.

Chabonneaun mieli heltyi.

— On kylläkin, varsin oiva vaimo, ja niin herttaisia lapsia on hän minulle lahjoittanut. Surullista sanoa, mutta on juuri niin, että jos ei rakastaisi niin kovin lapsiansa ja vaimoansa, niin ei joutuisi niin helposti kiusaukseen tehdä väärin. Ah, sen sanoinkin kyllä herra määrille, rukoillen että hän jättäisi asian siksensä. Mutta se mies ei ota korviinsa köyhien puheita!

— Osoititteko myöskin todellista katumusta? Lupasitteko luopua salametsästyksestä?

— Mitä herra Minoussier välittää lupauksista! Minä puhuin hänelle näin: »Herra määri, olen itse asiassa rehellinen mies, ja jos kunniasanallani lupaan, etten enää koskaan metsästele teidän alueillanne, niin pidän kyllä kaiken ikäni tuon lupaukseni.» Silloin hän alkoi nauraa tuota hiljaista nauruansa, joka karmii nahkaa, ja vastasi minulle: »Isä Chabonneau, kulutatte turhaan aikaanne, ja minä en voi sietää valitusvirsiä. En ole teille ollenkaan suuttunut siitä, että te metsästelette minun metsissäni. Miksikä ette kartuttaisi omaisuuttanne, missä voitte! Minä taasen puolustan omaani, ja kun nyt tällä kertaa olen saanut teidät kiinni, käytän sitä hyväkseni. Oletteko rehellinen mies vai ette, se ei koske minua ollenkaan. Menestys ei yleensä seuraa rehellisiä ihmisiä, jotka usein ovat hölmöjä, vaan älykkäitä ihmisiä, jotka usein ovat konnia. Jos olisin teidän ystävänne ja haluaisin antaa teille neuvon, niin en sanoisi: Älkää harjoittako enää salametsästystä, se on väärin vaan minä sanoisin: 'Älkää hukatko lakkianne, se on varomatonta!' Ja nyt jättäkää minut rauhaan!»

Herttainen kirkkoherra oli ehdottomasti pannut kätensä ristiin, keskeyttämättä silti Chabonneaun kertomusta.

— Näin siis, herra kirkkoherra, jatkoi talonpoika, — ettei minulla ollut muuta neuvoa kuin lähteä tieheni, ja silloin mietin itsekseni: »Jos tuohon tiikeriin kukaan voi vaikuttaa — enkä rukoilisikaan armoa itseni takia, vaan pienokaisteni ja vaimoni tähden, — niin on kirkkoherra ainoa, joka siihen pystyy!» Niin, siihen nähden ei ole epäilemistäkään! Sellainen rakkikoira kuin herra määri onkin, kunnioittaa hän kumminkin herra kirkkoherraa, ja vallan erinomaisesti! Tuo kunnioitus juuri suo meille mahdollisuuden uskoa, että hänelläkin on sielu, kuten meillä muilla kristityillä!

Kirkkoherran täytyi hymyillä. Hän oli ollut vain virka-asioitten johdosta tekemisissä Fontanettes'in määrin kanssa, mutta hänen oli täytynyt ihmetellä sitä suurta arvonantoa, jota hänelle oli aina osoittanut tuo virkamies, joka muutoin oli pappien ilmetty vihollinen.

Eräänä päivänä oli herra Minoussier, lähtiessään kirkkoherra Cyrillen luota, ojentanut hänelle kätensä ja sanonut jyrkkään tapaansa, mutta mitä sydämellisimmällä äänellä:

— Herra kirkkoherra, tiedän kyllä, että pyhimyksiä ei ole olemassa, mutta kaikki ihmiset toistavat, että te olette hyvä kuin pyhimys, ja luulen kyllä, että te voisitte käydä sellaisesta... Kun olen vakuutettu, että te väliin hoidatte minun asioitani tuolla ylhäällä, haluaisin kysyä, sallitteko minun huolehtia asioistanne täällä alhaalla?

— Herra määri, oli kirkkoherra vastannut, kiittäen liikutettuna herra Minoussier'iä, — joka ilta ja aamu rukoilen teidän puolestanne taivaan Kuningasta. Jos te tahdotte hyväntahtoisesti rukoilla minun puolestani maallisia vallanpitäjiä, niin pyytäkää että he antaisivat minun elää ja kuolla täällä Fontanettes'issä. Siitä olisin teille perin kiitollinen.

Tuo vähäinen tapahtuma johtui nyt kirkkoherran mieleen. Ottaen sitten puheiksi Chabonneaun ilmaisemat epäilykset hän huudahti, taputtaen Isäntä ystävällisesti olalle:

— Epäilemättä on herra määrillä sielu kuten meilläkin, teillä ja minulla. Älkää luulko että Jumala häntä unohtaa tai oikeuttaa meitä sellaisiin arvosteluihin. Ken tietää hänen tarkoitusperäänsä tuohon sieluun nähden, jonka olemassaolon te haluaisitte kieltää! Pyhä Paavalikin oli alkuaan vain fariseus... Mutta aluksi koetan nyt käyttää ensi kertaa ja parhaani mukaan tuota vaikutusvaltaa, jota minulla otaksutte olevan herra Minoussier'iin nähden. Älkää nukkuko kovin huonosti, ystäväni, ja varokaa torumasta Paulinea! Pyytäkää päinvastoin, että hän neuloo nimenne uuteenkin lakkiinne. Se varoittaa teitä pudottamasta sitä muuanne kuin sinne, mistä se vaaratta voidaan löytää. Olen lukenut jostakin tällaisen sananlaskun: »Teko salattava jätä tekemättä!» Siinä on tosi sana. Jos ihmiset eivät meitä näekään, lapseni, näkee meidät Jumala... ja se on paljoa vaarallisempaa!

Chabonneau loittoni kuuluvin askelin maantietä pitkin. Hiukan hajamielisempänä kuin ennen jatkoi kirkkoherra Cyrille ruusujen kastelemista. Mutta kohtalo oli määrännyt, etteivät pappilan ruusut saisi tänä iltapäivänä nauttia rauhassa tuota virvoketta. Kuului kumeaa jyminää, ja pian pysähtyivät tomupilven ympäröimät ajoneuvot tuon pienen portin edustalle. Ne olivat herra Léon Minoussier'in, Fontanettes'in määrin huvivaunut.

Hän oli jo harmaantuva mies, mutta hänen kookas, kopearyhtinen vartensa vaikutti reippaalta, hänen esiintymisensä oli perin säntillistä, vieläpä komeaakin, ja napinlävessä hänellä oli, vielä puuttuvan kunnialegionan nauhan asemesta, kansanvalistusosaston pieni orvokki. Laskeutuen ajoneuvoista hän paljasti kunnioittavasti päänsä, käydäksensä pappilan puutarhaan.

— Hyvää iltaa, herra kirkkoherra, sanoi hän, suu hymyssä ja käsi ojennettuna. — Minulle kerrottiin teidän käyneen tänä aamuna linnassa, ja kun käyntinne herätti mielessäni toiveita, että te vihdoinkin sallitte minun tehdä teille jonkun palveluksen, niin kiiruhdin tänne, vapauttaakseni teidät vaivasta tulla toistamiseen.

Ihastuneena Chabonneaun takia tästä hyvätuulisuudesta ja suopeudesta, kirkkoherra vei herra Minoussier'in huoneeseensa. Se oli varsin pieni, hyvin vaatimattomasti sisustettu ja vailla kaikkia taide-esineitä. Mutta norsunluinen ristiinnaulitunkuva näytti suojaavan sen kapeaa vuodetta, ja saviastioihin asetetut kukkavihkot soivat juhlan sävyn noille pähkinäpuulla laudoitetuille seinille.

Määrin istuuduttua, kehoitusta noudattaen, huoneen ainoaan nojatuoliin, ryhtyi kirkkoherra heti hyökkäykseen.

— Herra määri, sanoi hän, — olen teille sitäkin kiitollisempi hyväntahtoisuudestanne ja vaivannäöstänne, kun todellakin pyytäisin teiltä suurta armeliaisuudenosoitusta. Isä Chabonneau, joka todellakin on arveluttavasti rikkonut teitä vastaan, on peräti epätoivoissaan ja murtuneella mielellä...

Äkkiä katosi määrin ankarapiirteisiltä kasvoilta miellyttävä ilme, joka oli ne kirkastamat. Epäävällä liikkeellä hän sai hurskaan anomuksentekijän keskeyttämään lauseensa.

— Älkää lausuko pyyntöänne, rukoilen sitä teiltä, sanoi hän, ja tuo rukous muistutti suuresti ehdotonta kieltoa. — Tulin tänne vakavin toivein voida tehdä teille palveluksen, herra kirkkoherra. Mutta nähkääs, vaikka _tuo itse_ — ja hän viittasi töykeästi kädellään seinäkomerossa olevaan ristiinnaulitunkuvaan — vaikka tuo itse elpyisi eloon ja esittäisi minulle tarkoittamanne pyynnön, antaisin täsmälleen saman vastauksen. Chabonneau on jo kyllin kauan hävitellyt metsieni riistaa varoituksista huolimatta. Tällä kertaa tapasin hänet verekseltä, ja nyt hän saa pitää hyvänään seuraukset.

Kirkkoherra oli tyrmistynyt tuosta puheesta ja ennen kaikkea mitä syvimmin loukkaantunut halveksivasta tavasta, millä määri oli puhunut hänen kalliista Vapahtajastaan, mutta hän hillitsi kumminkin närkästyksensä.

— Tiedän yhtä hyvin kuin tekin, herra määri, että Chabonneau on syyllinen tuohon rikokseen, vastasi hän mitä suurimmalla lempeydellä. — Nuhtelin häntä jo ankarasti siitä ja teen sen vielä uudelleenkin, siitä voitte olla vakuutettu. Mutta hän on luvannut minulle ja lupaa teillekin, että hän on vastedes kunnioittava omistusoikeuttanne. Ajatelkaa sitäkin, että hän on köyhä ja kenties pikemmin altis kiusauksille kuin joku toinen, ottakaa huomioon, että hänellä on vaimo ja kaksi pientä lasta...

Kuullessaan nuo sanat määri tyrskähti nauruun, tuollaiseen hiljaiseen nauruun, joka Chabonneausta oli niin pöyristyttävää.

— Kuulkaas, herra kirkkoherra, sanoi hän, — tuo vanha virsi ei oikein sovi teidän suullenne. Tuhat tulimmaista, minä tunnen sen ennestään! Vaimo ja lapset... jollei sokea äiti ja raajarikko isä ja muuta sellaista! Ei, nähkääs, kirkkoherra, minä olen liian ovela mies... sellaista ei minulle pidä syöttää!

Kun nyt kirkkoherra vaikeni, tykkänään ymmälle joutuneena, istuutui Minoussier mukavammin nojatuoliinsa, jatkaen puhettansa kohteliaisuudella, johon sekaantui jonkunmoista kylmää ivaa:

— Herra kirkkoherra, niin erillänne maailman touhusta kuin te täällä olettekin elänyt vuosikausia, on teidän kumminkin täytynyt kuulla puhuttavan eräästä miehestä nimeltä Charles Darwin ja kirjasta nimeltä »Lajien synty». En halua suinkaan käydä oppineesta ja vielä vähemmän viisaustieteilijästä, ja tunnustan teille, että minulle on kaikesta tuon englantilaisen luonnontieteilijän lorusta jäänyt muistiin yksi ainoa lauselma, — mutta se onkin, käytännölliseen elämään sovellettuna, arvokkaampi rikkautta. »Tapa minut, muutoin minä surmaan sinut!» Tuo on minun mielilauselmani. Opettakaa se Chabonneaulle, se voi kenties hyödyttää häntä. Mitä itseeni tulee... niin näette, ettei minua ainakaan tähän saakka ole tapettu.

Tuo häikäilemätön tunnottomuus tuotti kirkkoherralle kiihkeää tuskaa ja saattoi hänet samalla tukalaan asemaan. Kuten äsken Chabonneaun puhuessa, hänen hennot sormensa liittyivät yhteen äänettömään rukoukseen.

— Teitä ei ole tapettu, mutta tekään ette ole surmannut ketään! Oi, herra määri, älkää toki kerskatko tuollaisesta mielilauseesta, joka on niin julma, niin tykkänään epäinhimillinen! Voisin vannoa, että te olette parempi kuin itse luulette, ja...