Part 12

— Te erehtyisitte, kirkkoherra, erehtyisitte tykkänään, vastasi määri samaan kylmän kohteliaaseen ja hieman pisteliääseen sävyyn kuin ennenkin. — Sillä jos Chabonneaun asiaan nähden noudatankin vain ilmeistä oikeutta, niin ei silti ole sanottu, etten voisi soveltaa tuota Darwinin lauselmaa tapauksiin, joissa oikeuteni olisi kysymyksenalainen...

— Kuulkaapa, kirkkoherra, jatkoi hän, vetäen tuolinsa hiukan lähemmäksi pöytää, johon kirkkoherra Cyrille nojasi, — en voisi selittää syytä siihen, mutta te olette aina herättänyt mielessäni ääretöntä luottamusta, niin määrätöntä luottamusta, että jos te sanoisitte minulle, joka kuulun epäuskoisiin, kuten tiedätte: »Vakuutan teille kunniasanallani, että Jumala on olemassa!» niin joutuisin melkein kiusaukseen uskoa teitä. Mutta jättäkäämme tämä... Se, mitä tarkoitan sanoa, on että minua haluttaisi antaa teille hiukan outo todiste tästä luottamuksestani... en voi sanoa tunnustuksella, sillä tuohon sanaan sisältyisi katumuksen käsite, ja sitä en tunne vähääkään... vaan uskomalla teille salaisuuden, joka suo teille tilaisuuden nauttia paremmuudestanne minun kustannuksellani.

Kirkkoherra pudisti päätänsä tyytymätönnä.

— Hyvä herra, sanoi hän, — kaikki nämä puheet tuntuvat minusta tosiaankin täysin turhilta, enkä lainkaan käsitä...

— Koetan esittää asiat lyhyesti, keskeytti määri hänen lauseensa jyrkkään tapaansa, joka ei sietänyt vastaväitteitä, alkaen samassa kertomuksensa.

— Herra kirkkoherra, minä olin nuoruuteni päivinä varsin vähäpätöinen henkilö ja niin köyhä, että ollessani jo naimisissa ja kahden lapsen isä ja palvellessani vähäisestä palkasta eräässä toimituskaupassa Pariisissa, missä toivoin edistyväni nopeammin kuin maaseudulla, olin pakotettu jättämään vaimoni ja poikani Yonneen, anoppini huomaan, odottaen parempia aikoja, jolloin voisin kutsua heidät luokseni...

Työtä en pelännyt, sen saatte uskoa, ja tunsin pystyväni vaurastumaan, kun vain siihen saisin riittävästi aikaa. Mutta eräänä päivänä — kävisi liian pitkäksi esittää minkä seikkojen johdosta — huomasin joutuneeni ahtaalle, olevani aineellisen perikadon partaalla mitättömän rahamäärän takia. Minun täytyi tavalla millä hyvänsä saada muutamia kymmeniä louisd'oreja. Hyvä Jumala... en nyt tosin tahdo väittää, että niiden hankkimiseksi olisin ollut valmis vaikka salamurhaan... mutta kun tulin erääseen toimistohuoneeseen, jossa minulla tavallisesti ei toimeni takia ollut mitään tekemistä, ja havaittuani olevani siellä yksin näin erään auki jääneen laatikon pohjalla kaksi viidensadan frangin rahaa, joita mikään ei estänyt minua ottamasta, niin otin ne hetkeäkään empimättä...

Tässä keskeytti määri kertomuksensa raskaasti hengittäen, voimatta vastustaa mielen järkytystä, jonka tuon hetken muisteleminen aiheutti. Mutta hän ei ollut huomannut että kirkkoherra oli käynyt hyvin kalpeaksi ja silmäili häntä oudon kiinteällä katseella.

— Sanoin jo, että tehdessäni tuon tekoni olin luullut olevani yksin, mutta olinkin erehtynyt. Verhon tai huonekalujen varjossa oli istunut joku — aurinko oli jo laskemaisillaan ja varjot eivät voineet olla niin selväpiirteisiä — muuan paikananoja, joka odotti isäntääni ja joka oli ohjattu tähän huoneeseen. Epäilemättä hän oli nähnyt tekoni, mutta hän ei ollut puhunut mitään, ei ollenkaan tullut, esille, eikä kukaan muu ollut nähnyt minun menevän tuohon huoneeseen tai tulevan sieltä. Illan tultua etsittiin turhaan noita tuhatta frangia, jotka minä jo olin toimittanut piilopaikkaan, ja niiden katoamisesta ei syytetty minua, vaan tuota tuntematonta miestä, paikanhakijaa, jonka kalpeus ja mielenjärkytys oli kiinnittänyt johtajan huomiota. Kaikki kehittyi minun edukseni. Pidetyssä kuulustelussa ei kukaan ajatellutkaan edes tiedustella minulta mitään, niin vieraaksi koko asialle minua katsottiin. Mitä tuohon miesparkaan tulee, niin ei hänellä ollut mitään todistetta syyttömyydestään, ei mitään mahdollisuutta todistaa minun syyllisyyttäni, ja epäilemättä puolustautuminen kävi hänelle tuiki vaikeaksi. Ilmeistä on, että hänet olisi toimitettu vankilaan mitä pahimpana veijarina, jollei liikkeenomistaja olisi katsonut edullisemmaksi jättää asiaa siksensä, ettei siitä koituisi häpeää hänen kauppahuoneellensa. Muukalaiselle syydettiin vasten silmiä kaikki halveksiminen, joka hänen katsottiin ansaitsevan, ja hänet velvoitettiin lähtemään Pariisista... Minä olin pelastettu. Siitä on nyt jo kulunut viisikolmatta vuotta, ja voisin vannoa, etten ole näiden viidenkolmatta vuoden kuluessa tehnyt ainoatakaan tekoa, jonka takia minun pitäisi punastua... jos nimittäin punastuminen kuuluisi tapoihini. Olin saavuttanut mahdollisuuden olla rehellinen ja tulin rehelliseksi. Nyt olen rikas ja olen jo aikoja sitten lähettänyt tuolle kauppahuoneelle nimeäni ilmoittamatta maksun muodossa nuo rahat, jotka sieltä... varastin. Nyt olen minä suuressa arvossa pidetty henkilö, jos en olekaan liioin rakastettu. Kaiken päälliseksi olen kuntani määri, ja on olemassa suuria edellytyksiä, että ensi vaalien jälkeen herään jonakin aamuna piirikuntani edustajana. Ajatelkaapas, missä olisinkaan tänään, jos tuolla miehellä, jota syytettiin minun asemestani ja jota minä varoin puhdistamasta noista syytöksistä, olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta kääntää syytökset minuun? Kohtalo ei suonut hänelle mitään keinoa syöstä minua perikatoon... ja minä syöksin hänet.

En tiedä ollenkaan, lopetti muinoinen kauppavirkailija kertomuksensa, tehden huolettoman kädenliikkeen, — miten tuon onnettoman miehen sitten on käynyt.

Fontenettes'in määri ei ollut huomannut, mikä riutumuksen ilme oli tullut kirkkoherra Cyrillen kasvoille ja kuinka kalpeaksi hän oli käynyt. Mutta kun hän kertomuksensa päätettyään ehdottomasti kääntyi kärsivälliseen kuuntelijaan päin, hämmästytti häntä hänen kasvojensa ylevä tyyneys. Nähdessään papin painavan päänsä alas, hän hetken tunsi melkein katumusta siitä, että oli levollisella kertomuksellaan konnantyöstään omien muistojensa loalla tahrannut tämän harvinaisen puhtaan mielen kirkkautta, — mutta tuohon katumukseen sekaantui samalla ylpeä ja luonnoton tyydytys siitä, että hänen oli onnistunut hämmästyttää, kauhistuttaa tuota viatonta olentoa, joka oli vapaaehtoisesti paennut ihmiselämän koettelemuksia ja taisteluita.

Kirkkoherra Cyrille katsoi yhä vielä sanaakaan puhumatta lattiaan, missä auringon viime säteet leikiskelivät. Äkkiä hän suoristautui, ja äänellä niin vakavalla, niin järkytetyllä, ettei määri ollut vielä konsanaan sellaista kuullut, hän ryhtyi vuoroonsa puhumaan:

— Pappisvirassa tulee tuntemaan paljon ihmisiä ja saa tietoonsa paljon asioita. Minä olen tuntenut tuon onnettoman miehen, jonka kohtalosta teillä ei ole tietoa, ja teidän kertomuksenne tapahtumista vastaa täsmälleen hänen suustaan kuulemaani kuvausta niistä, lisäten siten asiaan kohdistuvia tietojani ainoastaan rikollisen nimellä. Mutta eräs yksityiskohta on jäänyt teiltä huomaamatta. Sinä hetkenä, jolloin te pelokkaana ja hätiköiden piilotitte nuo kaksi viidensadan frangin rahaa salkkuunne, putosi povitaskustanne lattialle muuan paperi, arvatenkin teidän sitä huomaamattanne. Se oli puolen arkin paperi, johon oli kirjoitettu loppu samana aamuna tulleesta kirjeestä... Jäätyään yksin tuo mies, joka rajattoman kauhun herpaamana oli ollut tuon... heikkoutenne todistajana, otti paperin, tehden itsensä syypääksi siihen epähienouteen että luki sen. Hän jätti sen minulle, ja koska minulla nyt on siihen tilaisuus, niin annan sen teille takaisin.

Hitaasti, vaivalloisesti, ikäänkuin vuosien taakka äkkiä olisi käynyt raskaammaksi kantaa, nousi kirkkoherra paikaltansa, avasi lippaan, otti siitä paperin, jossa vielä voi nähdä kevyen naiskäden kirjoituksen, jonka aika oli haalistanut. Hän ojensi paperin määrille, — se oli hänen mainitsemansa kirjeen loppu.

»... Hyvästi siis, rakas puolisoni», puhuivat nuo pienet, vaaleat kirjaimet, »tai pikemminkin näkemiin! Oi kuinka ikävöin saada syleillä sinua. Näetkös, minua kammottaa tuo suuri Pariisi, kammottaa kaiken sen takia, mitä siitä tiedän, ja kaiken sen takia, mitä siitä en tiedä. Ja sinä et tunne siellä ketään! Eikö siellä olla ynseitä muukalaisille, noille maaseutulaisraukoille, joista pariisilaiset usein tekevät pilkkaa? Oi, jospa siellä kohtaisit ystävän, veljen, joka sinua auttaisi ja tukisi! Joka ilta, Léon'ini, annan lasten polvistua viereeni, ja me rukoilemme Jumalaa varjelemaan sinua kaikista vaaroista ja antamaan sinut meille jälleen, sillä me rakastamme sinua niin kovin!

Vaimosi Gabrielle.

Pienokaiset syleilevät sinua.

Chéroyssa, 15 p. huhtikuuta 18——»

Herra Minoussier'in kädet vapisivat kiihkeästi, lehti liiti maahan. Silmät levällään hän harhailevin katsein näytti odottavan selvitystä papilta.

Valkotukkainen kirkkoherra seisoi pöydän ääressä kasvot kalmankalpeina, niin läpikuultavan kalpeina, että niistä ilmeni hänen ääretön ruumiillinen heikkoutensa. Hänen silmänsä kohtasivat tuon niitä hakevan, harhailevan katseen.

— Herra määri, alkoi hän jälleen puhua, — tuo köyhä paikanhakija, jonka ihmiset tuomitsivat teidän asemestanne, ei ollut koskaan lukenut »Lajien syntyä» eikä tiennyt mitä Darwin on kirjoittanut. Mutta hän oli lukenut evankeliumit ja hän tiesi että muuan Jeesus Natsarealainen on sanonut: »Rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi!» Sitäpaitsi oli tuo poika epäilemättä hyvin lapsekas ja typerä, sillä tuon vaimoparan kirje, jossa puhuttiin pienokaisista, ei naurattanut häntä ollenkaan, vaan herätti hänessä kiihkeän halun puhjeta kyyneliin... Ja hän ajatteli itseksensä: »Ken tietää, ehk'ei tuo mies ole niin turmeltunut, kuin voisi luulla. Ehkä jotkut erinäiset asianhaarat saattoivat hänet erityisen alttiiksi kiusaukselle... Ja hänen vaimonsa on ilman pienintäkään epäilystä hyvä ja hurskas, ja hänen lapsensa ovat pieniä, ja he rukoilevat kaikki poissaolevan isän puolesta. Tämän kirjeen avulla minun olisi helppo vapautua kaikista kärsimyksistä, joita tästä asiasta voi koitua. Mutta silloin joutuisi tämä puoliso, tämä isä, vankilaan, missä hän seurustelisi huonojen ihmisten kanssa, jotka turmelisivat hänet tykkänään... ja nuori vaimo ja nuo pienet lapset vuodattaisivat haikeita kyyneleitä!» Näitä seikkoja hän tosiaankin mietiskeli ja paljon muuta lisäksi, tuo houkkioparka... ja niin hän piti kirjeen salassa... Teidän sitä aavistamattannekaan hän koetti olla tuo ystävä, veli, jota vaimonne rukoili teille taivaalta... Rukous pelasti teidät, teidät, joka ette usko Jumalaa olevankaan!... Epäluulot kohdistuivat tuohon järjettömään poikaan, häntä kohdeltiin rikollisena. Hän vakuutti viattomuuttaan, mutta hän ei sanonut sanaakaan, ei antanut vihjaustakaan, joka olisi johtanut tutkijat syyllisen jäljille... _teidän_ jäljillenne... Hän muisti että _tuo itse_, kuten te sanoitte, kärsi häpeällisen kuoleman, koska hän, Jumalan poika, tahtoi kantaa koko ihmiskunnan synnit... Silloin ajatteli hän, että kurja Aadamin poika kenties jaksaisi kantaa yhden ainoan veljensä rikoksen ja elää siten, kuin hänen Vapahtajansa oli kuollut... Hän kärsi tuikeita tuskia... Sitten Jumala otti korviinsa hänen rukouksensa ja antoi hänelle rauhan... Hän rupesi papiksi.

Määri oli luonut katseensa maahan, ja vähitellen oli koko hänen ruumiinsa noudattanut samaa tunteen kehoitusta. Hän oli kumartunut kumartumistaan, painanut otsansa maahan, äärettömän nöyrtymyksen vallassa.

— Anteeksi! mumisi hän.

Hän olisi halunnut puhua enemmän, tulkita tunteita, jotka kiihkeinä, sekavina täyttivät koko hänen olentonsa, ennen tuntematonta kaipuuta, jonka päämäärästä hän ei ollut selvillä, haluansa vaipua olemattomiin, päästäksensä ilkeydestään, — — — sitten rajatonta ihailuansa, joka hänestä tuntui häntä kohottavan, samalla kuin se saattoi hänet yhä selvemmin tuntemaan oman kurjuutensa. Ja liikutuksen vallassa, joka oli hänen tahtoansa voimakkaampi, hän otti, ennenkuin kirkkoherra ehti sen estää, tuon pyhän miehen käden omaansa ja pusersi sille huulensa.

— Herra kirkkoherra, sopersi hän, — en ansaitse anteeksiantoanne. Minun on koetettava ansaita se tekemällä hyvää, rakkaudentöillä...

Korina hänen voimakkaasta rinnastansa keskeytti hänen puheensa.

— Minä en ole uskovainen, jatkoi hän vihdoin, — mutta kunnioitan uskoa, joka on tehnyt teidät sellaiseksi kuin olette... Herra kirkkoherra, tahdotteko rukoilla minun puolestani?

— Olkaa siunattu, veljeni, tuon pyyntönne tähden, vastasi kirkkoherra Cyrille mitä suurimmalla lempeydellä. — Olen ottanut menneisyyden puheiksi, johtaakseni teidät Jumalan luo. Johtakoon hän teitä valollansa ja antakoon teille anteeksi, kuten minä jo aikoja sitten olen antanut teille anteeksi!

Sitten hän polvistui, ja sanoin, jotka tuottivat rauhaa, lohtua, virvoitusta murtuneelle mielelle, hän uskoi asiansa Jumalalle, joka on sallinut lohdunsanan lausuttavaksi ristiinnaulitulle ryövärille ja julistanut anteeksiannon syntiselle vaimolle. Pienestä huoneesta, jonka pimeä jo verhosi, kohosi hänen rukoileva äänensä:

— Isä meidän, joka olet taivaassa...

* * * * *

Aurinko oli jo vaipunut kukkuloitten taakse ja ensimmäiset tähdet tuikkivat illan tummassa sinessä, kun kirkkoherra Cyrille vihdoinkin voi jatkaa puutarhansa kastelemista. Hän oli vielä kalpea liikutuksesta ja tunsi ruumiinsa yhä vapisevan, mutta hänen mielensä oli onnellinen. Nähdessään kitukasvuisella varrella ihanan valkoisen ruusun, joka oli odottamatta auennut iltapäivän kuluessa, hän ajatteli, että monien sielujen laita on kuten kukkasten, että ne väliin puhkeavat ihanaan kukintaan hetkenä, jolloin sitä vähimmiten odottaa.

Kiitollisuudentunteensa valtaamana herttainen kirkkoherra kumartui hengittämään tuon uuden ruusun sulotuoksua, ja kaksi suurta kyyneltä tipahti sen lehdyköille.

Varmaankin olisivat nuo kyyneleet ihmeitten aikakautena saaneet pensaan puhkeamaan kukkasia täyteen!

EMÄNTÄ GERVAISE.

Istuen levollisena hopeanharmaan aasinsa selässä, joka oli koristettu tupsuilla ja siisti kuin lelu, matkasi emäntä Gervaise maantietä pitkin, saapui kirkkokentälle ja pysähtyi pappilan edustalle.

Hän oli viehättävä vaaleassa puvussaan, tummine hiuksineen ja veitikkamaisuutta ja nuoruuden raikkautta säteilevine silmineen! Kun hän täten kulki kylän läpi, tarkkasivat häntä kaikki. Kaikkien kasvoilla, joita hän kohtasi, kuvastui harras ihailu, halu tehdä hänelle palveluksia, osoittaa kunnioitusta ja ystävyyttä. Vanhukset viittoelivat hänelle ystävällisesti, nuoret tervehtivät häntä, pienet lapset kurottivat käsivartensa häntä kohden. Hän puolestansa nyökäytteli pitsipäähineen verhoamaa päätänsä herttaisesti kaikille, hymyilevänä ja hilpeänä, ja ihmettelemättä liioin tuota kunnioitusta, jonka hän niin hyvin ansaitsi.

Jäätyään Aunettes'in myllärin kuollessa leskeksi kahdenkymmenen vuoden iässä, oli emäntä Gervaise pitänyt hallussaan kaikki puolisonsa tilukset, pelkäämättä työtaakkaa, jonka arveltiin käyvän hänelle varsin raskaaksi ja vaikeaksi kantaa. Toimeliaisuudellaan, rehellisyydellään, järjestyksenrakkaudellaan ja säästäväisyydellään hän oli, vastoin muiden odotuksia, saavuttanut mitä oivallisimmat tulokset ja siten saanut palkinnon tarmokkaista ponnistuksistaan ja antamastaan hyvän tahdon ja kestävyyden esimerkistä.

Koko lähiseudulla oli Aunettes'in mylly kuuluisa kukkeista hedelmätarhoistaan, kullahtavista rypäleistään, rehevistä laitumistaan, viljavista vainioistaan, ja maito oli siellä parempaa, vihannekset tuoreempia, siipikarja lihavampaa kuin missään muualla. Tiedettiin myöskin, että emäntä Gervaisen tilavassa keittiössä aina oli tarjona lautasellinen lientä ja raha-almu köyhille, jotka kolkuttivat akkunaluukkuun. Oi tuo reipas, kunnon ahertelija, joka oli yhtä hyvä kuin kaunis, älykäs, selväjärkinen ja viehkeä, ja niin siro monine koruineen. Kylässä ei ollut ainoatakaan ovea, jota ei olisi ilomielin avattu selki selälleen Aunettes'in myllyn omistajattarelle. Ja pappilan ovi ei ollut mikään poikkeus, — sen voi huomata kirkkoherran tervehdyksestä, vanhan palvelijan kiireestä, heidän nähdessään pienen aasin keskeyttävän velton kulkunsa köynnöskasvien koristaman vaatimattoman porraskäytävän luona, joka oli tuttu niin monelle lohtua tai apua tarvitsevalle.

Kirkkoherra Gratien otti emäntä Gervaisen vastaan puutarhassaan, missä vanhus lehtimajassa istuen nautti toukokuun lämpöisestä päivänpaisteesta, joka kultasi viiniköynnökset, viinipuiden runkoa pitkin kiipeilevien ruusujen suloudesta ja kurjenpolven viehkeästä, voimakkaasta sulotuoksusta, joka kohosi kukkalavoilta. Keskustelu, joka oli alkanut puoli ääneen ja joka ilmeisesti koski vakavia asioita, kesti melkein neljännestunnin, mutta jolleivät linnut olisi viserrelleet niin perin riemukkaasti kirsikkapuissa, jotka jo alkoivat hieman punoittaa, kuinka hämmästyneitä ne olisivat olleetkaan siitä, mitä olisivat kuulleet! Tuo mieletön emäntä Gervaise rohkeni neuvotella kirkkoherran kanssa pukuasioista! Hänen vilkkaasta juttelustaan voi eroittaa sanoja sellaisia kuin »nauhat, musliini»... Ja ihmeellisempää vielä oli, että kirkkoherra toisti nuo sanat mitä ystävällisimmällä äänellä... Niin päätettiin siis, että emäntä Gervaise hankkisi kuudelle kylän köyhimmistä tytöistä puvut ensimmäistä ehtoolliskäyntiä varten.

Oli tosiaankin viehättävää jutella kirkkoherran kanssa tuossa kurjenpolven tuoksun täyttämässä puutarhassa! Emäntä Gervaise viivähti siellä, ihaillen kirsikkapuita, jotka toden totta olivat pitemmälle kehittyneitä kuin Aunettes'issä, ja sikurikasveja, joiden lehdet olivat niin valkoisia ja maukkaannäköisiä, että häntä halutti iskeä niihin hampaansa. Silloin katsoi kirkkoherra Gratien hetkeä otolliseksi erään arkaluontoisen tehtävän suorittamiseen, jonka joku oli hänelle uskonut. Tämä »joku» oli Jacquin Baudru, Mesnil-Roux'in isäntä. Emäntä Gervaise oli kieltäytynyt ottamasta vastaan hänen nimeänsä, omaisuuttaan ja sydäntään, mutta se ei ollut lamauttanut hänen rohkeuttansa, vaan hän oli toivonut kirkkoherran voivan johtaa asian onnelliseen ratkaisuun.

— Voi hyvä kirkkoherra, tekö myöskin!... huudahti tuo nuori leski äänellä, joka olisi liikuttanut itse Brutustakin.

Ja kun kirkkoherra lempeästi huomautti häntä siitä, että Jacquin Baudru oli varsin hyväluontoinen mies, että hänellä oli hienoja sukulaisia ja että hän oli hyvin rikas, huudahti Gervaise:

— Niin juuri, hän on aivan liian rikas... ja liian ruma! En minä pidä hänestä ollenkaan!

— Mutta, tuumiskeli kirkkoherra, — Marcellin Vannier'in kävi yhtä huonosti...

— Hän oli liian kaunis, hän puolestansa! Ei ole olemassa mitään sen typerämpää kuin kaunis mies! Marcellin Vannier haaveksi myllystäni... ja myllyni ei välittänyt hänestä. Kun miehet, joille en ole omistanut ainoatakaan ajatusta, tulevat kosimaan minua, silloin en voi muuta kuin nauraa! Minä panen arvoa huolettomalle elämälleni, vapaudelleni, ja olen tyytyväinen nykyisissä olosuhteissani.

— Mutta puhukaamme nyt hauskemmista asioista, jatkoi hän, — te saatte koko kuormallisen ruusuja. Puutarhan pieni muuri oli aivan valkeana niistä ja minä käskin Jean Fadet'in laatimaan niistä kukkavihkoja. Ne ovat aiotut pantaviksi Neitsyt Marian alttarille ensi sunnuntaina.

Kirkkoherran kasvot kirkastuivat hänen kuullessaan Jean Fadet'in nimen.

— Jean Fadet! Kuinka hän voi, tuo rakas lapsukainen?

Emäntä Gervaise tyrskähti nauruun, raikkaaseen kuin lähteiden lirinä keväällä.

— Aivan kuten ennenkin, herra kirkkoherra! Hän on mykkä kuin kala ja arka kuin ihmissusi! Mutta itse asiassa on hän kelpo poika ja varsin ahkera, mitä hänestä sanottakoonkaan. Vahinko vain että hän on niin typerän näköinen.

— Typerän? Mutta sitä ei hän lainkaan ole! vastusteli vanha pappi.

Pontevan puolustuksensa selitykseksi hän lisäsi:

— Nähkääs, minä pidän paljon Jeanista. — Niihin aikoihin kuin tulin tähän seurakuntaan, opin hänet rippikoulussa tuntemaan varsin uutterana oppilaana, ja tuo omituinen olento on aina kiinnostanut minua. Vaikk'ei hän ole sen puheliaampi minun seurassani kuin muidenkaan, olen havainnut hänessä varsin kunnioitettavia luonteenominaisuuksia. Minun ei olisi lupa sanoa sitä teille, sillä Jean on pyytänyt minua pitämään sen salassa, mutta ajatelkaas, tuo poikaparka harjoittaa hyväntekeväisyyttäkin, minun välitykselläni, pysyen itse salassa! Hänellä on mitä hellin sydän, hän on luotettava ja uskollinen, siitä olen varma... ja hän on tosiuskovainen, noita, jotka etsivät Herraa pienen lapsen viattomuudella.

— Vai harjoittaa hän todella hyväntekeväisyyttä ja on niin hyvä ja luotettava — tuo rakas Fadet-parka! vastasi Gervaise lämpimästi. — No niin, siis pidän huolta noiden tyttösten puvuista... Näkemiin, herra kirkkoherra!

— Onnellista paluumatkaa ja paljon kiitoksia, emäntä Gervaise!

* * * * *

Jäätyään yksin kirkkoherra Gratien unohti Jean Fadet'in, ajatellessaan rippilastensa iloa, sitten muisteli hän emäntä Gervaisen hilpeän hyväntahtoista olentoa ja lopuksi johtuivat hänen ajatuksensa Jacquin Baudrun vastoinkäymiseen. Tuo nainen tuntui kuin luodulta tuottamaan iloa ja olemaan kodin kunniana, kasvattamaan lapsia, jotka rakastaisivat Jumalaa ja kunnioittaisivat velvollisuuden käskyjä ja joista hän kehittäisi kunnon työntekijöitä, rehellisiä kansalaisia ja, tarpeen vaatiessa, kunnon sotureita... mutta hilpeästi nauraen hylkäsi hän edullisimmatkin aviotarjoukset. Aikoikohan hän sitten todellakin jäädä leskeksi?

Tuota kysymystä, joka heräsi kirkkoherran mielessä hartaan kunnioituksen johdosta, mitä hän tunsi emäntä Gervaiseä kohtaan, pohdittiin kylässä varsin usein. Hyväntahtoiset ihmiset ajattelivat, että niin rikas, kaunis ja vapaa valintaansa nähden kuin myllyn omistajatar oli, hän varmaankin valitsisi jonkun kaupunkilaisherran, mutta pahansuovat sanoivat salaperäisin ilmein:

— Entä Jaillou? Voisi vaikka lyödä vetoa, että hän ottaa Jailloun, jahka tuo mies uskaltaa kosia!

Jaillou oli ainoastaan myllyn isäntärenki, mutta tuollainen avioliitto ei olisi herättänyt mitään pahennusta. Maalaisväestön keskuudessa ovat luokkarajat siksi epämääräiset, ettei koskaan pidetä kovin pahaa ääntä, jos joku meneekin avioliittoon henkilön kanssa, joka on alhaisemmassa asemassa kuin hän itse. Sattuuhan esimerkiksi varsin usein, että myllärin tytär menee isänsä apulaisen vaimoksi. Jaillou oli roteva, ahkera talonpoika, jonka järkeä ei liioin käynyt kehuminen, mutta joka sai paljon työtä suoritetuksi ja piti itseään jossakin määrin talon tukena. Hän seurasi väliin Gervaisea kaupungin torille, ja vähempikin olisi riittänyt panemaan suupalttien kielet liikkeelle. Isäntärenki ei suinkaan tehnyt mitään saadaksensa niitä vaikenemaan. Tuontapaiset huhut saattoivat talon muut palvelijat, äreän vanhanpiian Marion'in, joka hoiti keittiön ja karjapihan, ja Mathurin'in ja Clauden, jotka toimittivat peltotyöt, samaten kuin kaikki nuo työmiehet, jotka otettiin avuksi kiireisenä aikana, osoittamaan hänelle aivan erinäistä arvonantoa, eikä häntä suinkaan haluttanut tehdä niitä tyhjiksi. Jean Fadet, hän, joka oli viides pyörä vaunuissa, kuten usein sanottiin, ei ottanut korviinsa noita juoruja. Mutta hänestä oli niin vähän haittaa, ettei Jaillou viitsinyt koettaakaan saada häntä niitä uskomaan.

Mitä emäntä Gervaiseen tulee, ei hän tiennyt mitään noista kulkupuheista, jotka eivät voineet häntä vahingoittaa, niin suuressa arvossa kuin häntä pidettiin. Peräti terävä-älyinen kuten oli, piti hän Jaillouta täydellisenä pölkkypäänä. Muutoin ei hän aavistanutkaan, palatessaan nyt rauhallisesti kotiinpäin, muistamatta enää Jacquin Baudrua tai Marcellin Vannier'ia, että muita niin kiinnosti hänen avioliittokysymyksensä, jota hän itse ajatteli niin tuiki vähän.

Tultuaan myllylle hän kulki puutarhan läpi, missä Jean Fadet riisteli kukkia muuria peittävästä köynnösruususta. Väliin joku kiinnitarrautunut varsi sai koko säleistön huojumaan, ja liiaksi auenneista kukista putoilivat terälehdet maahan valkoisen perhosparven kaltaisina. Jean näytti nauttivan tuosta ihanan tuoksun sulostuttamasta työstään. Hän oli täyttänyt sadolla jo kaksi koppaa, kun emäntä Gervaise saapui, lausuen hänelle tervehdyksen.