Part 13

— Kirkkoherra puhui minulle sinusta, Fadet, hän pitää sinua suuressa arvossa, sanoi hän ystävällisesti.

Ja vastausta odottamatta hän huudahti:

— Oi kuinka kauniita ruusuja ja lehtiä, mikä viehättävä kukkassade, Fadet! Koko tuo kukkien peittämä muuri olisi vietävä sunnuntaiksi kirkkoon tai tielle, missä juhlasaatto kulkee. Katsos Fadet, kuinka Jumala osaa paremmin kuin me koristaa alttarinsa!

Jean Fadet oli tuskin keskeyttänyt työtänsä.

— Niin kyllä, rouva, vastasi hän lyhyesti.

Sitten hän lisäsi:

— Kirkkoherra on kovin hyvä...

Senjälkeen hän taas tykkänään antautui työhönsä.

* * * * *

Jean Fadet, löytölapsi, joka oli löydetty äskensyntyneenä kirkon oven edustalta eräänä markkinapäivänä noin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, vuoden 1830 paikkeilla, ja jonka Aunettes'in mylläri säälintunteen valtaamana oli ottanut kasvatiksensa, oli omituisin olento mitä voi kuvailla.

Aikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli hän hämmästyttänyt ihmisiä eriskummaisella käytöksellään. Hän oli kartellut ikäisiänsä, hakien yksinäisyyttä. Kun häneltä kysyttiin jotakin, vastasi hän: »Kyllä!» taikka »Ei!» Pitkät ajat oli luultu, että siinä oli likimmittäin koko hänen sanavarastonsa, kunnes hänen kuultiin eräänä päivänä pitävän kaniinikopin edustalla niin sievän, niin lystikkään puheen, että oltiin vallan ihastuneita.

Koulussa ei Jean saavuttanut mitään menestystä, mutta lukeminen oli hänen mielityötänsä. Kun muut lapset sunnuntaisin olivat pallosilla leikkikentällään, käyskenteli hän kedoilla ja metsissä kirja kädessä. Talvella hän asettui pesävalkean ääreen, kyyristyen kokoon, ettei häntä huomattaisi, ja hän luki tai haaveksi tuntimääriä, tuleen tuijottaen.

Hän ei antanut kenellekään aihetta valituksiin, hän oli lempeä ja kärsivällinen. Kirkkoherra Gratien ei ollut koskaan nähnyt rippikoulussa sen hartaampaa oppilasta. »Autuaita ovat yksinkertaiset!» sanoi hän väliin niille, jotka tekivät pilkkaa poikasen omituisuuksista. Ja hyväntahtoisella sanalla osasi hän loitsia hymyilyn noille alakuloisille huulille.

Suureksi tultuansa oli Jean säilyttänyt tuon viattoman uskonsa, tuon nöyrän lempeytensä. Mutta senjälkeen kuin tauti oli temmannut pois hänen hyväntekijänsä, Aunettes'in myllärin, muutamia kuukausia senjälkeen kuin hän oli mennyt avioliittoon, oli Jean'in arkuus käynyt yhä silmiinpistävämmäksi.

Tuo kahdenkolmatta ikäinen nuorukainen oli kookas, laiha, kalpea, hänen silmiensä ilme oli surumielinen, ja tukka hänellä oli pitkä kuin jonkun koomillisen oopperan koulunopettajalla. Hänelle oli annettu lisänimi »Fadet», joka paikkakunnan kielikäytön mukaan merkitsi eriskummaista, haaveissaan elelevää ihmistä.

Häntä pilkattiin siitäkin, ettei hän käynyt muiden nuorukaisten kanssa kapakoissa eikä välittänyt mennä tanssimaan, kun »Kultaisen viiniköynnöksen» isäntä hankki viulunsoittajia nuorisoa huvittamaan.

Häntä viehätti yhä edelleen lukeminen ja haaveelliset kävelyretket kautta tienoon. Toisten tanssiessa hän käveli, ja heidän nukkuessaan hän luki. Työstänsä hän piti tarkkaa huolta. Myllytyössä oltaessa hän usein hämmästytti toisia jollakin lyhyellä selityksellä seikoista, joita vuosimääriä oli tehty vain vanhan tavan perusteella, ja keksimällä pulman sattuessa neuvon, rakkaista kirjoistaan saamiensa opetusten avulla.

Mutta tästä huolimatta oli Jean Fadet, kuten kaikki, jotka täyttävät velvollisuutensa siitä kovaa ääntä pitämättä, toisten epäsuosiossa. Vähitellen oli hän joutunut palvelijoiden silmätikuksi. Aterioitaessa oli hän alituisesti heidän pilkkansa esineenä. Ruuat eivät muka kelvanneet hänelle, hän söi kuin mikäkin herra, hänen suustaan oli mahdoton saada esiin kahta lausetta peräkkäin.

Väliin emäntä Gervaise, säälin valtaamana, käski pilkkaajien vaieta. Toisin kerroin hän itse, niin hyväntahtoinen kuin olikin, kävi kärsimättömäksi, — ei tosin Jean'in tavoista, vaan hänen äänettömyydestään ja kesyttömästä arkuudestaan, jotka emännästä vaikuttivat naurettavilta.

Lauantaisin oli naapurien tapana kokoontua illan suussa myllylle. Kun talvisaikaan istuttiin pesävalkean ääressä ja naiset kehräsivät hamppua tai villaa, pureskellen kastanjoita tai pähkinöitä, kertoi kukin vuoroonsa jonkun kertomuksen.

Niistä tarinoista, joita emäntä Gervaise oli kuullut isoäitinsä äidiltä, hän valitsi aina jonkun salaperäisen sadun, jossa kerrottiin korkeista torneista ja syvistä kellareista, valkoisista naisista ja mustista ritareista.

— Oli kerran, kauan sitten, eräässä maassa, joka on kaukana, kaukana täältä...

Emäntä Gervaise avasi silmänsä levälleen, osoittaakseen kuinka kaukana tuo maa oli. Ja hänen äänensä, joka kävi väräjävän korkeaksi tai syvää syvemmäksi sen mukaan, kuvasiko hän pikkuruikkuista kääpiötä vai mahdottoman suurta jättiläistä, — tuo ääni, joka osasi laulaa niin kauniisti ihanista prinsessoista ja ritarien kuolemasta, soi tarinoille erityisen viehätyksen.

Kukaan ei hiiskahtanut sanaakaan emäntä Gervaisen kertoessa, kukaan ei ajatellutkaan kotiinlähtöä.

Ja kun kertomus oli lopussa, ilmaisi Jaillou ihastuksensa niin meluavalla tavalla, ettei kukaan muu saanut ääntään kuuluviin.

— Ihmettä ja kummaa! sitä älyä, mitä tuon emännän päässä on! Ihmettä ja kummaa!

Kaikki muut olivat samaa mieltä kuin Jaillou, emäntä itse myöskin. Fadet oli ainoa, joka ei näyttänyt häntä kuuntelevankaan.

— Mene levolle, Jean, jos sinua nukuttaa, sanoi kertojatar eräänä iltana hieman ärtyneenä.

Jean säpsähti ja katsoi häneen hajamielisin ilmein.

Toiset tyrskähtivät nauruun, pyytäen että Fadet kertoisi itse jonkun kertomuksen.

Gervaise kohautti hartioitaan:

— Hänkö kertoisi jotain! Ettekö sitten tiedä, että hän kadotti kielensä syntymänsä jälkeisenä päivänä!

Ja sitten ryhtyi Jaillou kertomaan.

Hänen kertomuksessaan ei ollut hitustakaan järkeä, mutta hän esitti sen niin takaperoisen mahtipontisella äänellä, että emäntä nauroi kuin hullu ja naapurit yhtyivät häneen.

— Hyvä, Jaillou, sinä olet kiltti poika, sinä puolestasi!

— Nähkääs, meidän lehmämmekin kävisi sukkelapäiseksi teidän seurassanne, emäntä! vastasi Jaillou vaatimattomasti.

»Meidän lehmämme ei olekaan niin typerä sinä, ystäväiseni», ajatteli emäntä.

Mutta ollen liian hyväntahtoinen lausuakseen sellaisen arvostelun hän toisti:

— Niin kyllä, olet kiltti poika!

Fadet puolestansa ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota saamaansa epäsuoraan nuhteeseen, enempää kuin isäntärengin niittämään kunniaan... Pilkkapuheet eivät pystyneet häneen enempää kuin moitteetkaan. Hän eleli omissa haaveissaan eikä kuullutkaan niitä. Mahtoiko tuossa synkässä, uneksivassa mielessä koskaan liikkua mitään inhimillisiä tunteita, iloa, suuttumusta tai tuskaa?

Eräänä päivänä oli sentään luultu Fadet'in heränneen unestaan tai haaveistansa.

Kaikki olivat kokoontuneet »Kultaiseen viiniköynnökseen», missä juhlittiin tähtien ja värillisten paperilyhtyjen valossa. Emäntä Gervaise, yllään uusin pukunsa ja viehkein hymynsä huulillaan, oli ollut mukana joka tanssissa, saaden imarteluja joka taholta, ja herra määri oli julistanut hänet tanssiaisten kuningattareksi. Hyvillä mielin hän nyt tahtoi kunnioittaa kaikkia »poikasiansa» tanssimalla heidän kanssaan.

Ensiksi tuli Jailloun vuoro, sitten seurasi Claude ja lopuksi Mathurin.

Gervaise ei ollut muistanutkaan Fadet'ia, mutta nyt näki hän hänet äkkiä syrjässä, seisomassa pilariin nojaten ja ilme synkempänä kuin koskaan.

Säälin tunteen valtaamana meni hän hänen luoksensa.

— Et ole ollenkaan mukana tanssissa, Fadet-parkani!

— Minä en osaa tanssia, rouva! (Hänen omituisuuksiinsa kuului sekin, ettei hän koskaan sanonut »emäntä», kuten muut.)

— Mitä siitä! Tule minun kanssani, minä kyllä opetan sinua!

Jean loi häneen kysyvän katseen, ymmärtämättä hänen tarkoitustaan.

— Mutta missä ajatuksesi liitelevätkään, ystäväni? Etkö ole sen halukkaampi lähtemään, kun pyydän sinua tanssiin?

Silloin oikaisihe Jean äkkiä, hänen huulensa vapisivat, hänen silmänsä kyyneltyivät.

— Tahdotteko tanssia minun kanssani, rouva?

— Tahdon, sinä tyhmyri!

Musiikki soi. Fadet-parka ei ollut tanssinut vielä konsanaan, mutta Gervaise liukui niin kevyesti, niin taitavasti hänen rinnallaan, että hän helposti voi seurata mukana tahdissa.

Pian olivat he noiden hilpeiden pyörteiden keskellä. Kauniin emännän silmät loistivat kuin tähdet, hilpeys sai hänen poskensa punoittamaan. Oli niin hauskaa opettaa Jean Fadet'ia tanssimaan! Hän olisi tahtonut opettaa häntä puhumaankin, mutta hänen kasvoillaan oli yhä sama uneksiva ilme kuin ennenkin. Tuon tuostakin hän vastasi »kyllä» tai »ei», punastuen kuin nuori tyttö... siinä kaikki... Hänen hajamielisyytensä oli niin suuri, ettei hän huomannut ollenkaan, että tanssi jo päättyi, vaan jatkoi viulujen jo vaiettua tunnollisesti askeleitaan.

Naurun helke herätti hänet ajatuksistaan.

— Joko lopussa! mumisi hän.

Gervaise nauroi yhä makeammin.

— Katsokaapa vaan, Fadet alkaa mieltyä tanssiin!

Ja hän huudahti, jättäen vaatimattoman tanssitoverinsa oman onnensa nojaan:

— Eriskummainen poika!

Seuraavana päivänä oli Jean jälleen vaipunut välinpitämättömyyteensä.

* * * * *

Ihmeellinen poika! Sitä sanoivat kaikki, yksin nekin, jotka olivat mieltyneet Jean'in lempeään luonteeseen, vieläpä köyhätkin, joita hän väliin auttoi, haluamatta ottaa vastaan heidän kiitostansa. Samaa sanoi kirkkoherra Gratien'kin, joka sentään niin ilmeisesti osoitti suosiotaan entiselle rippikoululapsellensa.

Jean oli harras uskonharjoituksissaan, mutta vaikka hän tunsikin lämmintä kiitollisuutta kirkkoherraa kohtaan, ei häntä nähty pappilassa muulloin kuin niinä päivinä, jolloin hän käväisi siellä jättämässä vähäiset almunsa. Pappi tiesi, että Jean Fadet'illa oli mieli puhdas kuin lapsella, mutta ei ystävänkään, suojelijankaan onnistunut saada tietoa, mitä ajatuksia siellä voi liikkua, mitkä tuskat kenties vallita, sen kirkkautta samentamatta.

Illan suussa samana päivänä, jolloin emäntä Gervaise oli ollut kirkkoherran puheilla pappilan lehtimajassa, näki kirkkoherra Jean'in kuljettavan akkunoiden ohitse kohden kirkkoa pieniä käsirattaita, jotka olivat täynnä valkoisia kukkavihkoja, ja hän pyysi häntä poikkeamaan taloon.

— On varsin pahoin, Jean, sanoi hän, ihailtuaan kukkassatoa, — että sillä tavoin sivuutat taloni, tulematta tervehtimään. Etkö tiedä, että minusta on hauskaa nähdä sinua?

— Pelkään aina häiritseväni, mumisi Jean.

Punastuen sitten kiihkeästi, hän otti taskustaan pienen käärön, jonka muoto ilmaisi sen sisältävän rahakappaleen, ja aivan hiljaa hän lausui:

— Herra kirkkoherra, kun nyt kerran olen täällä... niin jätän tämän leski Michaud'ille.

Leski Michaud, joka oli liian heikko ja vanha, jaksaaksensa enää tehdä paljon työtä, oli suuresti avun tarpeessa, nyt, kun hänen nuorempi poikansa oli suorittamassa kolmivuotista asevelvollisuuttaan, sillä vanhempi poika ei ansainnut juuri mitään ja joi senkin vähän minkä ansaitsi. Silloin oli Jean ensimmäisenä ryhtynyt häntä auttamaan, ja joka kuukausi hän jätti kirkkoherralle almunsa.

— Kiitoksia, ystäväni, sanoi kirkkoherra yksinkertaisesti.

Kaataessaan Jean'ille lasin hedelmäviiniä, hän koetti saada hänet kertomaan jokapäiväisistä töistään ja toimistaan. Nuori mies vastasi tehtyihin kysymyksiin vain lyhyin lausein, vaikka hänen sanansa ilmaisivatkin mitä suurinta kunnioitusta.

— Tahtoisin nähdä sinut hilpeämpänä, ystäväni, huudahti kirkkoherra Gratien, ihmeissään noiden kalpeiden kasvojen synkästä ilmeestä. — Sinä omistat nuo molemmat edellytykset, jotka ovat tarpeen tyytyväisyyden saavuttamiseksi, nimittäin hyvän omantunnon ja hyvän terveyden. Tyhmä et ole lainkaan, kaukana siitä, teet työtä tarmolla, ja emäntäsi on perin tyytyväinen sinuun...

— Hän on sanonut sen teille? keskeytti Fadet hänen puheensa niin harvinaisella vilkkaudella, että pappi katsahti häneen hämmästyneenä, mutta samassa oli Jean'in kasvoille jo ehtinyt palata tavallinen alistuvaisuuden ja välinpitämättömyyden ilme.

— On kyllä, hän sanoi sen minulle! jatkoi kirkkoherra Gratien. — Eikös hän olekin aina ystävällinen sinua kohtaan?

— On kyllä, on, — ja niin hyvä.

— Mistä johtuu sitten tuo liiallinen vaatimattomuutesi, arkuutesi, jäykkä ja melkein äreä käytöstapasi?

Jean empi hiukan ja vastasi sitten hyvin hiljaa:

— En tiedä.

— Onko sinulla jotain syytä tyytymättömyyteen?

— Ei, herra kirkkoherra. Jollen olekaan hilpeä, niin olen kumminkin onnellinen.

— Onnellinen?

— Niin, kirkkoherra, hyvin onnellinen, vakuutti hän, luoden kirkkoherraan katseen, joka muistutti noita tummapintaisia lammikolta, joissa taivas kuvastuu. — Minulla ei ole mitään toivomuksia. Haluaisin vain elää tällä tavoin vuosikausia ja kuolla sitten, ennenkuin olen tullut kovin vanhaksi, voidakseni tehdä työtä loppuun saakka.

Kirkkoherra puhui hänelle vielä hetkisen samaan herttaiseen ja hieman nuhtelevaan tapaan. Ainoa, mitä hän saavutti, oli, että kun samana iltana jälleen tuli vieraita myllylle, Jean voittaen arkuutensa liittyi toisiin.

* * * * *

Usein lauletuinkin noissa illanvietoissa. Hilpeinä kajahtelivat loilotukset ja liritykset, jokainen esitti oman laulunsa.

»Satakieli armas, metsän tenhotar...»

Oi, kuinka heleästi raikahtikaan emäntä Gervaisen ääni!

Jailloun esitykset olivat kotoisin kasarmilta. Sotamiestoverikuntain sukkeluudet olivat näille kunnon kyläläisille salattua viisautta, mutta ei mikään herätä niin suurta ihastusta maalla — taikka muuallakaan — kuin se, mitä ei ymmärretä. Isäntärengin pieninkin laulupätkä palkittiin meluavilla suosionosoituksilla.

Tänä lauantaina sanoi Jaillou, ylpeänä voitostaan, Jean Fadet'ille, joka tunnontarkasti pysytteli tuossa kodikkaassa piirissä:

— No, hyvä herra, nyt on sinun vuorosi!

— En minä osaa laulaa.

— Etkö todellakaan? Sinulla ei tosiaankaan ole päätä eikä sydäntä. Ah, jos emäntä käskisi minua vaikka puhumaan latinaa, luulen että esittäisin messun yhtä hyvin kuin kirkkoherra.

Jean pudisti päätänsä.

— Emäntä ei ole ollenkaan pyytänyt minua laulamaan, vastasi hän jonkunmoisella katkeruudella.

Tuo äänensävy kiinnitti emännän huomion ja hän kääntyi hymyillen Jean'in puoleen.

— Laula, Jean, sanoi hän ystävällisesti, — laula, minusta olisi hyvin hauskaa kuulla lauluasi.

Muistellen arvatenkin kirkkoherralle antamaansa lupausta, Jean nousi paikaltansa. Hänen silmissään oli ilme, joka liikutti kaikkia.

Varmana ettei kilpailusta koituisi hänelle mitään vaaraa, naureskeli Jaillou hiljaa itseksensä. Mutta tuota varmuutta seurasi äkkiä huikea tappio.

Jean'in matala ääni oli harvinaisen kaunis ja täyteläinen hänen laulaessaan.

— Paimen, oi paimen, Ken ystäväsi on? Hän onko ihanainen, Suukkonsa suloinen? Elo on kärsimystä, — Hän kuningatar on. Se unen multa riistää, On mielen' rauhaton! Niin rauhaton!

Säkeen loppu kertaantui kaukaisen kaiun tavoin. Sanat olivat yksinkertaiset, mutta Jean näytti kohdistavan ne itseensä, niin lämmin tunne ilmeni hänen esityksessään. Tapa, millä hän lausui: »Elo on kärsimystä!» kohotti kyyneleet kuulijain silmiin.

— Paimen, oi paimen, Sä hänet unhota! Viel' elo suopi sulle Morsion rikkahan! — Rakkaus on kärsimystä! Kultani oma oon, Henkeni hälle kuuluu Ain' kolkkoon kuolohon. Ain' kuolohon!

Ja Jean'in ääni, joka hellästi ja ylpeästi oli laulanut: »Kultani oma oon», hiljeni nyyhkytyksen muminaksi säkeen lopussa.

Kuulijakunnan hämmästys oli suuri. Kukaan ei toden totta olisi luullut, että Fadet osaisi laulaa sillä tavoin.

— Kuka sinulle on opettanut tuon laulusi? kysyi Gervaise ihmeissään.

— Ei kukaan, vastasi Fadet surumielisesti hymyillen. — Lauloin sen eräänä kauniina kesäpäivänä, liioin tietämättä miksi, kun Iso-Pierre soitti säkkipilliänsä.

— Se on siis sinun itsesi sepittämä?

— Sävelen soitti Iso-Pierre... ja sävel juuri herätti nuo sanat sydämessäni.

Jean vaikeni. Ihmeteltiin hänen vastauksiansa, jotka toisista tuntuivat järjettömiltä. Sitten huudahti Jaillou äkkiä:

— Sepä hauska juttu! Ajatelkaas, että Jean Fadet on rakastunut kuningattareen!

Tuo ajatus tuntui niin eriskummalliselta, että palvelijat tyrskähtivät nauruun, vieläpä emäntä Gervaisekin. Siitä tyynnyttyään havaitsivat he Jean'in poistuneen.

— Poikaparka! sanoi emäntä. — Hänen laulunsa oli aika kaunis.

Seuraavana päivänä hän sanoi Jean'ille:

— Miksikä sinä lähdit niin pian pois? Tahtoisin kuulla vielä uudelleen tuon paimenen laulun.

Jean pudisti päätänsä. — Olen unohtanut sen, sanoi hän.

— Unohtanut! Älä ole paha, Fadet, vaan laula!

— Ei, rouva, minä en muista sitä enää.

Emäntä Gervaisen ei onnistunut saada muuta vastausta. Silloin hän nauroi, ajattelematta sen enempää koko asiaa.

Kului kaksi kuukautta. Oli ehditty keskikesään. Päivät olivat pitkät ja työtä paljon.

Jean Fadet aherteli kuin uhalla, mutta ei seurustellut työtovereittensa kanssa enempää kuin ennenkään. Usein hän myöskin pysytteli poissa lauantaisista illanvietoista, jotka vuodenajan johdosta muodostuivat muillekin lyhyemmiksi.

Kukaan ei siitä välittänyt Aunettes'issa. Kuka muu kuin kirkkoherra Gratien olisi vaivautunut pyrkimällä pääsemään selville tuollaisen omituisen olennon mahdollisista sieluntuskista? Kun Jean Fadet nyt lähti pappilasta, jätettyään sinne pienen kuukautisen avustuksensa leski Michaud'ille, istui kirkkoherra kauan ajatuksiinsa vaipuneena, sitten hän tyytymättömän näköisenä pyrki vapautumaan noista mietteistänsä, pudistellen valkoista päätänsä.

Mutta vaikka Jean ei ollut avomielisempi kuin ennenkään, ei kirkkoherra enää ahdistellut häntä kysymyksillä. Hän tyytyi puhumaan hänelle hyvin lempeästi niiden olentojen rauhasta, pyhästä ylväydestä, jotka täydellisen kieltäymyksen voimalla ovat kohonneet korkeammalle henkiselle tasolle ja pystyvät pitämään kurissa oman itsensä, häiriintymättömästä ja puhtaasta ilosta, jota sellaisille olennoille tuottaa uhrautuminen muiden hyväksi, niidenkin hyväksi, jotka eivät tiedä, eivätkä koskaan tule tietämään heistä mitään, eivät koskaan voi heitä käsittää.

Ja kun Jean lähti pois, ei hänen mielensä tosin ollut hilpeämpi kuin ennenkään, mutta karaistuneempi.

Elämä meni menoansa Aunettes'issa rauhallisessa työn touhussa.

Mutta ratkaiseva käänne oli lähellä.

* * * * *

Eräänä helteisenä päivänä olivat palvelijat koolla ruokasalissa ja pakisivat minkä mitäkin — tietysti Jean'ia lukuunottamatta — juoden maukasta rypälemehua.

Sekä kuumuus että juttelu ja rypälemehu olivat nousseet Jaillou'lle päähän. Lasi kädessä hän piti suurta ääntä, kertoen typerään ja rehentelevään tapaansa eriskummaisia hurjastelujuttuja.

— Lempo soikoon! huudahti hän äkkiä. — Sinä päivänä, jolloin emäntä Gervaisesta tulee rouva Jaillou, täällä pidetään komeat kestit! Minä tarjoan teille...

Hän ei voinut jatkaa lausettansa, rautakoura tarttui hänen olkaansa, ja käheä, suuttumuksesta tukahtumaisillaan oleva ääni änkytti hänen korvaansa:

— Mitä sinä sanot, mitä uskallatkaan sanoa?

Roteva Jaillou kääntyi häneen päin sanoen ilveilevällä äänellä:

— Sitä, minkä sinä jo tietäisit, jollet eläisi kuin karhu, sitä, mistä tänään kuiskaillaan ja huomenna puhutaan lujalla äänellä.

* * * * *

Neljännestuntia myöhemmin emäntä Gervaise avasi levollisesti pihan ristikkoportin. Hän lähestyi taloa kahden vaaleapukuisen naishenkilön seurassa. Ne olivat linnassa oleskelevia pariisittaria, jotka maitohoidolla ollen kävivät juomassa annoksensa Aunettes'in myllyllä.

Emäntä vei komeat vieraansa ruokasaliin, tuohon kauniiseen huoneeseen, joka oli laudoitettu kiilloitetulla puulla ja jossa tinatuopit kiilsivät kuin hopea ja fajanssiastiat hohtivat kirjavin värein.

— Käykää sisään, hyvät neidit, sanoi hän hymyillen, ja väistyen hiukan syrjään hän avasi oven.

Mutta millä hämmästyksellä ja suuttumuksella täyttikään hänen mielensä siellä tarjonaoleva näytelmä: pöydät poissa paikoiltaan, tuolit kumossa, lasit osittain sirpaleina, — ja tuon kuvaamattoman sekasorron keskellä Jaillou lamassa jakkaralla, nenä murskattuna, ranne sinisenä!

Marion, Mathurin ja Claude seisoivat hänen ympärillään, paimentyttönen vuodatti kiihkeitä kyyneleitä, Jean Fadet istui, kasvot synkkinä, huoneen takaosassa.

Gervaise punastui häpeästä. Hän oli väliin kehunut myllyllä vallitsevaa oivaa järjestystä, ja nyt täällä tapeltiinkin kuin missäkin kapakassa.

Hän heitti syyllisiksi epäilemiinsä henkilöihin musertavan katseen, ja paiskaten oven kiinni hän vei pariisittaret maitohuoneeseen, tarjosi anteeksi pyytäen itse heille heidän annoksensa ja palasi heidän lähdettyänsä heti ruokasaliin, voimatta enää hillitä suuttumustaan.

Kukaan ei ollut hievahtanutkaan paikaltansa.

— Mitä on tapahtunut? kysyi hän tuikeasti.

— Jaillou ja Fadet ovat tapelleet, vastasi vanha palvelijatar.

— Sepä ihmeellistä! Ja mistä syystä, jos on lupa kysyä!

Nyt puristi Jaillou tarmokkaasti Marion'in käsivartta, ja hän oli vaiti, sillä eihän sopinut suututtaa tulevaa isäntää.

— Mistä syystä täällä on tapeltu? kysyi emäntä uudelleen, polkien jalkaa kuin lapsi.

— Emäntä, sanoi isäntärenki, — minä puhuin aivan kauniisti, ja silloin Fadet hyökkäsi kimppuuni takaapäin. Pidin puoliani, ja näette missä kunnossa olen.

— Mitä sinä sitten puhuit?

— Aivan tavallisia asioita vaan. Kerroin jotakin, ja Jean luuli minun tähtäävän häneen, muutamassa illanvietossamme täällä sattuneen seikan johdosta.

— Onko tuo totta — Marion, Mathurin, Claude?

Nämä painoivat päänsä alas, mutta Mathurin sanoi, saatuaan salaa pienen potkun:

— On kyllä, emäntä!

— Ja mitä sinulla sitten on sanottavaa? kysyi emäntä Gervaise vielä, kääntyen nyt Jean'in puoleen.

— Ei mitään, vastasi tämä soinnittomalla äänellä, katse synkkänä, kädet raivokkaasti nyrkkiin puristettuina.

— Kuinka, sinulla ei ole mitään sanottavaa? Et siis edes koetakaan puolustautua? Minusta näyttäisivät selitykset tässä olevan tarpeen. Sinä, Fadet, joka muutoin olet niin kärsivällinen, olet käynyt Jailloun kimppuun turhanpäiväisen asian takia... ja lisäksi vielä takaapäin... kuin mikäkin halpamielinen pelkuri!

Kuullessaan viime sanat Jean puri huultaan, mutta pysyi vaiti.

— Seinällekö minä puhun? Suvaitsepas nyt vastata: Kävitkö sinä Jailloun kimppuun vai et?

— Kävin, mumisi Jean.

— Etkö tahdo sanoa mistä syystä?

— En.

— No niin, ystäväni, pahoittelen sitä, mutta meidän täytyy erota, selitti Gervaise varsin kylmähkösti. — En ole koskaan sietänyt tappelua talossani, sinun täytyy saada riita-asiasi ratkaistuiksi muualla. Ja noiden neitien nähden piti minun kokea tämä häpeä. Sitä ei tule toiste tapahtumaan!

Seurasi vaitiolo, sitten lisäsi emäntä Gervaise, jo hiukan leppeämmin:

— Voit lähteä muutaman päivän perästä, milloin tahdot!

— Hyvä, rouva.

Ja Jean'in syvällinen katse kiintyi Gervaiseen, synkempänä, murheellisempana kuin koskaan ennen.

* * * * *

Oli tuskallista nähdä tuo katse.

Gervaise oli illallisella vähäpuheinen ja lähti varhain levolle.

Vaikka hän toisti itsellensä, että Fadet jo jonkun aikaa oli ollut varsin kummallinen, että hänen synkkä umpimielisyytensä vaikutti salavihalta, ja että vaiteliaat ihmiset usein ovat pahansuopia ja kenties tekopyhiäkin, vaivasivat häntä hänen nukuttuaan sekavat ja kiusalliset unet, joissa alinomaa ilmaantui kaksi suurta silmää, murtuneen äänen lausuessa: — Hyvä, rouva!

Emäntä Gervaise heräsi masentuneena. Hän kiiruhti akkunan luo ja avasi sen, vilvoittaakseen kuumeista otsaansa ilman henkäyksillä.

Tuskin voi vielä huomatakaan aamun valkenemista. Täydellinen rauha vallitsi uneen vaipuneilla kedoilla, joita ei vielä häirinnyt aamun epämääräinen melu. Hiljaisin askelin laskeutui Gervaise portaita alas, joutui hajamielisenä astellessaan vihannestarhaan, käveli siellä hetkisen, poimien jonkun kukan tai pistäen suuhunsa punaisen retiisin. Jo väsähtäneenä hän avasi ladon oven, minne oli ajettu heinää, ja jäi siihen seisomaan, nauttien sisältä virtaavasta miellyttävästä tuoksusta. Nähtyään heinärukojen säännölliset rivit hän aikoi jo kääntyä takaisin, tietäen että hänen määräyksiänsä oli seurattu, mutta silloin kiintyi hänen huomionsa esineeseen, josta hän ei voinut erottaa, mikä se oli.