Part 8

Pikku prinsessan silkkihiukset, hohtoisat kuin hänen kruununsa, valuivat paksuina palmikkoina pitkin samettipieluksia, mutta hänen voimaton päänsä ei näyttänyt jaksavan kannattaa noita kahdenkertaisia koristeita, kuningattaren ja naisen. Hopeakirjailuin koristettu silkkipuku näytti painollaan rasittavan liiaksi tuota hentoa ja perin kalpeaa olentoa, hänen otsansa sairaalloinen väri muistutti hortensioista, jotka muutaman askeleen päässä hänestä viettivät kuihtuvaa elämää komeissa ruukuissansa.

Ja Coelio-vanhus katsoi häneen alakuloisesti, kosketellen vienosti luuttunsa kieliä. Hänet oli valittu opettamaan tässä hovissa vieraita kieliä, ja kauniista isänmaastaan erotettuna oli hän täällä vieraalla maalla kiintynyt talvisen seudun sairaaseen lapsoseen, joka niin lempeänä kuunteli hänen kertomuksiansa maista, missä meri aina on sininen ja aurinko kultainen.

Mitä hakikaan pikku prinsessa noista helmiäisvärisistä usmajoukoista, jonne kalastajain purjeet katosivat, toiset toistensa jälkeen? Mitä hakivatkaan hänen sinisilmänsä, koiran sulkiessa luomensa hänen hyväilystään nauttien?...

— Coelio, mumisi hän, — minä mietiskelen, mitä varten oikeastaan olen syntynyt... Sanotaan usein: hän on onnellinen kuin prinsessa... Minä olen prinsessa, ja kumminkin tuo masennuksen kysymys kohoaa huulilleni. Luuletteko että sellainen kysymys on koskaan herännyt noiden laulavien tyttösten mielessä, jotka ammentavat vettä tuolla kaivolla... Mitä varten olen siis syntynyt, Coelio?

Coelio, joka läheni elämän loppua, tiesi hyvin, että on paljonkin kysymyksiä, joihin tämä elämä ei voi suoda vastausta, mutta hän ei rohjennut sitä sanoa, peläten pahoittavansa prinsessaa. Hymyillen hän vastasi:

— Pian tulee nuori ja kaunis kuningas noutamaan teidät linnaansa... silloin ymmärrätte, mitä varten olette syntynyt.

Prinsessa Hieldis pudisti päätänsä.

— Kuukauden kuluttua täytän kaksikymmentä vuotta, vastasi hän, — ja minua ei nouda täältä mikään kuningas, vaan haudankaivaja. Olen perinyt äidiltäni taudin, johon hän kuoli siinä iässä. Mikään prinssi ei haluaisi minua puolisoksensa, sillä voisin jättää taudin perintönä pojilleni... Ikätoverini palmikoivat hilpeinä myrttikruunujansa, minä saan sen päähäni, vaipuessani haudan lepoon.

Coelio koetti yhä vieläkin hymyillä.

— Meren synkkä ilmekö teidän mielessänne herättää nuo kuolemanajatukset?

— Ah, huudahti Hieldis, — kuinka ne eivät valtaisi mieltäni? Lapsuudestani saakka on jokainen minuun kiintynyt katse niitä kuvastanut, olen kuullut ne jokaisessa minuun kohdistetussa puhuttelussa. Äitini maalattiin kahdenkymmenen vuoden vanhana ruusujen peittämällä vuoteella, silmät suljettuina, ryppyisessä kädessään lilja, jonka kalpeus ei vedä vertoja hänen kuolinkasvoillensa. Tuo kuva on hyvin minun näköiseni, Coelio.

Pikku prinsessan katse oli koko ajan kiintynyt helmenhohteiseen taivaanrantaan. Johtaaksensa hänen ajatuksensa toiseen suuntaan, Coelio pyysi että hän kertoisi hänelle jonkun noista ihmeellisistä taruista, joita pohjolan asukkaat kertoelevat iltojensa ratoksi.

Prinsessa alkoi kertoa:

— Oli kerran hyvin vaalea ja hyvin kaunis haltiatar, jonka täytyi toisen häntä mahtavamman hengen määräyksestä viettää päivänsä syvällä huurrelinnassa. Hänen täytyi olla siellä vankina siihen päivään saakka, jolloin hän vaipuisi ikuisten lunten uneen, joka on talven haltiatarten paratiisi. Eräänä aamuna, kun auringon säde liekehti ylhäällä vuorten harjalla, haltiattaren sydän alkoi laulaa kuin lintu. »Vaiti, vaiti», sanoi hän sydämellensä, »en saa kuunnella sinua, suloinen laulu». Mutta sydän ei vaiennut. Silloin mietti haltiatar: »Mitä hyödyttää sydämen omistaminen, jollei saa rakastaa!» Ja hän riisti valkoisilla sormenpäillään povestansa tuon pienen laulavan esineen, pujahti sitten hetkiseksi pois linnasta ja piilotti sen kiven alle metsänsopukkaan, missä syysorvokit tuoksuivat. »Hyvästi, sydämeni, hyvästi!» lausui hän. »Siellä saat sinä laulaa. Kenties tulee vielä päivä, jolloin joku hellämielinen runoilija kuulee valituksesi... Hän ei tiedä, mistä se tulee, minne menee... Mutta sen surumielisyys viehättää häntä. Ja minä iloitsen siitä kylmässä linnassani.»

Pikku prinsessa vaikeni ja vanhus kysyi:

— Loppuiko tarina siihen?

— Siihen se loppui, Coelio, vastasi prinsessa.

Ja hitain askelin poistui pikku prinsessa parvekkeelta linnaan, kuninkaallisen puvun verhotessa jäykin poimuin hänen hentoa varttansa.

— Oi pikku prinsessaparka! ajatteli Coelio. — Jospa olisin nuori kuten sinä. Joka ilta tuudittaisi soittoni sinut uneen, joka aamu panisin salaa messukirjaasi mitä kauneimpia runoja, ja päivisin pysyttelisin, kuten uskollinen koirasi, alati luonasi ja kuiskaisin sinulle arkoja lemmensanoja... Hellyyteni olisi tosin vain viehkeää unta, herttainen haave, joka hyväilisi neitseellistä sydäntäsi, mutta näkisinhän sinun edes hetkisen hymyilevän elämälle, sinä hentonen kuoleman saalis!

Hän harhaili puistossa, jonka harva lehdistö kuvastui epämääräisesti, rajaviivoitta taivaalle. Äkkiä hän havaitsi kiven, joka oli valkoinen kuin alttarikivi. Värittömässä ruohikossa kasvavat orvokit painoivat sitä vastaan päänsä, ikäänkuin surren jotakin yhtä katoavaista kuin ne itse. Muistellen vaalean haltiattaren sydäntä Coelio siirsi runoilijan uteliaisuudella kiven paikaltansa.

Kosteassa maassa hän näki kauniin kuvitetun kirjan, jonka hän avasi sanomattomalla kunnioituksella. Sen kultareunaiset lehdet olivat kirjoitetut täyteen naisen käsialalla. Kynää pitelevät laihat sormet olivat vavisseet, ja silmistä, jotka seurasivat kirjoitusta, oli tipahtanut kirkas kyynelkarpale toisensa jälkeen, jättäen jäljen pergamenttiin...

Coelio luki. Heikko, murtunut nainen siinä uskoi, väsyneenä yksin kantamaan kärsimyksensä, ne tuntemattomalle, salaperäiselle olennolle. Nuo sivut uhkuivat epämääräisiin sanoihin puettua hellyyttä, hämäriä unelmia. Vaalea haltiatar siinä lauloi lauluansa, sydämensä laulua, sävelittä, kyynelin ja sulotuoksuin, vaatimatonta lauluansa, joka odotti vastausta runoilijan sydämeltä.

Coelio oli luullut, että vuodet olivat ainaiseksi kuivanneet hänen silmänsä, mutta nyt kostuivat hänen haalistuneet ripsensä. Hän muisteli aikaa, jolloin hän oli lukenut nuo ajatukset ja tunteet rakastamansa naisen sinisistä silmistä, hän kaihosi menneitä hetkiä ja noita silmiä, jotka olivat sulkeutuneet. Ilman henkäykset, jotka liehuttelivat hänen hopeahapsiansa, toivat mukanansa muistoja, hentoja ja salaperäisiä... Ne lähtivät kuljettamaan hänen aatoksiansa lentimillään... Ottaen kultakynän, joka oli käyttämätönnä entisajoista saakka, hän alkoi kirjoittaa kirjan tyhjille loppulehdille runoja... muinoin sepittämiänsä.

Seuraavanakin päivänä oli Hieldis hajamielinen, kuunnellessaan Coelion soittoa, mutta hänen poskillensa oli tullut ruusunhohdetta ja riemu säteili hänen silmistänsä.

— Eilen olin unohtanut tuon tarinan lopun, Coelio, sanoi hän, — nyt muistan sen... Pikku haltiattaren sydän lauloi kauan kiven alla, sitten, eräänä päivänä — oi, ajatelkaa mikä viehättävä päivä se oli! — kuuli runoilija tuon laulun. Tuo tuntematon laulu sai haaveita hereille hänen mielessänsä... hän yhtyi lauluun... niin hellin, niin kaunein sanoin! »Oi!» ajatteli haltiatar, »_nyt_ voin nukahtaa ainiaaksi lumeen.»

— Tuo loppu ei ole vielä sellainen, kuin toivoisin, sanoi Coelio.

Ja illan tultua hän meni jälleen kohottamaan valkoista kiveä, ja seuraavina iltoina hän teki samaten. Hieldis kävi joka aamu poimimassa orvokkeja, jotka kukkivat kukkimistaan, kuin kiiruhtaen kukkimaan tarpeeksensa ennen talven tuloa.

Niin kului aika. Pikku prinsessa oli pian täyttävä kaksikymmentä vuotta. Hän kuihtui kuihtumistaan, hänen hento vartensa katosi puvun poimuihin, vähäisinkin liike saattoi sormukset vierähtämään hänen sormistansa... Päivä päivältä kuulsi hänen sinipunainen suoniverkkonsa aina selvemmin kellahtavan ihon lävitse, mutta päivä päivältä tulkitsi hänen kiihkeä katseensa yhä suurempaa onnea. Noissa lyijynharmaissa kasvoissa elivät enää vain silmät! Mutta Hieldis ei puhunut enää kuolemasta.

Kohottautuen istumaan pielustensa varaan, posket hehkuvina, hän sanoi lempeällä äänellä:

— Sanon teille salaisuuden, Coelio! Kun ikuisten lunten pitkällinen uni yritti tukehduttaa pikku haltiattaren, silloin heräsi hänen vastustuskykynsä! Hän ei tahtonut enää olla haltiatar, hän tunsi olevansa nainen. Hän ikävöitsi elämää eikä kuolemattomuutta. Häntä pidätti ääni, jonka hän kuuli kukkivasta metsiköstä, ja se oli ylimyksen, kuninkaan ääni... Hän tiesi, ken tuo runoilija oli, joka oli henkiä voimakkaampi, voimakkaampi ikuisten lunten unta. Hänen nimensä oli Rakkaus. Minä en kuole, Coelio, elämä on niin ihanaa! Olen uneksunut tapaavani huomenna hänet, joka minua rakastaa... Huomenna, huomenna!

— Tämä on tarinan oikea loppu, vastasi vanhus.

Salatakseen kyyneleensä hän käänsi katseensa toisaanne.

Hieldis eli viimeistä päiväänsä. Kun pikku prinsessa seuraavana aamuna odotti lemmittyänsä, sulki kuolema hänet hellään syleilyynsä, suudellen hänen kiihkeitä silmiänsä.

Kun Hieldis, myrttikruunu päässään, viehkeänä ja hentona kuin kallisarvoinen veistokuva, lepäsi orvokkien keskellä valkoisilla patjoillaan kulta-arkussa, silloin suutelivat kuningas ja prinsessat itkien hänen otsaansa, hänen silmiänsä, hänen Sormustensa helmiä...

— Hieldis-parka, valittivat he, — oi, pikku prinsessaparka!

* * * * *

Mutta Coelio-vanhus, seisten syrjässä, pudisti päätänsä.

Hän mietiskeli, oliko syytä sääliä pikku prinsessaa, joka oli odottanut onnea, luottaen varmasti sen tuloon, ja joka oli kuollut tuon haaveen hurmaamana, tietämättä ettei se toteutuisi...

MAAN AARTEHISTO.

Legenda.

Kevään alkaessa elpyä eloon olivat Floryse ja Fridolin kihlautuneet keskenään. Maaemon todellisina lapsukaisina olivat hekin tulleet tietoisiksi tunteistansa silloin, kun maa herää ja koristautuu juhlapukineillaan, ja kertoaksensa päivän vanhasta onnestansa Roselinelle, Florysen rintasisarelle, olivat he lähteneet astelemaan käsi kädessä kaupunkia kohden, jo vihertävien nurmikenttien poikki.

— Huomenna on juhlapäivä, sanoi Fridolin, — ja huomenna panen kihlasormuksen sormeesi. Mikä onnellinen mies minä olenkaan! Joka kesä saan viljaa aurani kyntämästä vaosta ja omistan alati sinun sydämesi. Mitä muuta voisinkaan toivoa?... Ylistetty olkoon Jumala ja siunattu olkoon maa!

Neiti Roseline kuunteli haaveellisena hänelle lähetettyä ballaadia, jota hovipoika hänelle luki hänen jalkojensa juuressa, ja nuo vaaleiden paksujen palmikkojen kehystämät kasvot kuvastuivat, hennon pyhimyksenkuvan kaltaisina, auringossa hohtavaan moniväriseen akkunaan.

— Jumala suojelkoon teitä ja katsokoon liittoanne suopein silmin! sanoi hän, hymyillen ystävilleen, jotka uskoivat hänelle ilonsa. — Olen yhtä tyytyväinen kuin tekin, sillä isäni on luvannut minut puolisoksi herra Bertramille, kuninkaan rahastonhoitajalle, joka on ihaillut minua jo vuoden ajan.

Ja kaunis Roseline halusi näyttää Floryselle herra Bertramilta saamansa kultasormuksen, jonka lipas oli valmistettu pitsinmuotoiseksi taotusta kalliista metallista ja koristettu hohtavilla jalokivillä.

Floryse katseli sitä ihaillen. Mutta ajatelkaas! tuon lahjan näkeminen tuhosi Fridolinin sydämestä onnen tunteen. Tytön liverrellessä paluumatkalla hänen rinnallansa ja kertoessa tuhansista viehättävistä pikkuseikoista, hän pysyi vaiteliaana, ja katsoessaan morsiamensa kirkasta hipiää, taivaansinisiä silmiä ja silkkikutreja hän ajatteli:

»Tyttöni on suloisin kaikista maailman naisista. Miksi en ole rikas, niin että voisin lahjoittaa hänelle koruja, helmiä, kultaa!»

Saatettuaan nuoren tytön majan ovelle, missä isoäiti häntä odotti, hän harhaili pitkin kenttiä, ajatellen halveksivasti tuota pientä pajulipasta, jonka hän oli edellisenä iltana palmikoinut niin huolellisesti ja joka sisälsi Floryselle annettavan hopeasormuksen.

— Oi kuinka köyhä olenkaan! toisteli hän itseksensä. — Maa on hyvä äiti, mutta juro tunteiltansa. Hän antaa minulle leipää elatukseksi Floryselleni, mutta ei jalokiviä, joilla voisin hänet koristaa!

Nuo synkät ajatukset saattoivat hänet unohtamaan kaiken, mikä niin oli viehättänyt hänen sydäntänsä, kaikki nuo iloiset tulevaisuudentuumat, joita he olivat sommitelleet edellisenä iltana, kiltin isoäidin kehrätessä lankaansa lähellä heitä, pesävalkean ääressä.

Niin oli hän kulkenut kulkemistaan ja saapunut metsänreunaan sekä sitten aukealle, missä nurmikko oli niin kitukasvuista, että siinä sanottiin alati liikuskelevan tonttuja ja haltiattaria. Väsyneenä hän pysähtyi sinne, istuutuen kivelle.

Tässä pienessä maailmankolkassa vietettiin paraikaa suurta yleistä riemujuhlaa. Kevät oli saapunut. Kiihkeänä väreili elämä tuskin lehdittyneissä metsiköissä ja vihreään verhoutuvien kasvien alla... ilmassa leijaili sulotuoksuja, tietymätöntä, minkä kukkasten levittämiä, kuului ääniä, joista kukaan ei olisi voinut sanoa, mistä suusta ne olivat lähteneet. Salaperäinen työskentely elvytti hämärän. Kaikkialla vallitsi kuin onnellisen odotuksen, hillityn riemun tunnelma, joka oli pian raikahtava ilmoille. Fridolin kuunteli salaperäisten olentojen laulua, johon metsän henget yhtyivät epämääräisin loppusäkein.

— Katsokaa, katsokaa! hyrisi leppäterttu, — olen löytänyt kullalleni juoma-astian, joka kelpaisi kuningattarellekin! Hän saa juoda aamukastetta väriherneen sievimmästä kukkalehdykästä.

— Minä olen laatinut satakielettärelleni kaunoisen pesän, kertoeli satakieli, — pesän pelkästä hopeasta ja pehmoisista untuvista.

Ja hämähäkki sanoi:

— Oi kuinka kaunista pitsikangasta olen kutonut kaunokaiselleni... silkin sekaista harsoa!

Sitten välähti pimeästä vihreä valo, ja ratsastaen kultaraitaisen lehtisammakon selässä saapui tonttu, jonka viitta oli valmistettu kovakuoriaisen kiiltävästä peitinsiivestä. Nauraen hilpeän vallattomasti hän sanoi:

— Missä ovat kihlasi, — tuo lahja, jonka aiot antaa morsiamellesi?

— Älä puhu joutavia! sanoi Fridolin, — en ole ylimys enkä rikas porvari! Pieni hopeasormus, jonka hänelle annan, on tässä omin käsin valmistamassani lippaassa.

— Minä pidän tuosta valkoisesta sormuksesta, sanoi tonttu, — mutta lipas ei miellytä minua. Minä olisin valinnut kallisarvoisemman lippaan, joka olisi ollut koristettu kultajuotoksin kiinnitetyillä helmillä.

— No, jopa jotakin! huudahti Fridolin. — Minun laihalle kukkarolleni eivät kallisarvoiset lippaat sovellu!

— Sinä olet tyhmyri, vastasi pikkumies, nauraen jälleen raikasta nauruansa. — Avaa silmäsi paremmin, niin saat minun luvallani poimia maan aarteita. Ne ovat uhkeampia kuin rahastonhoitajan jalokivet!

Tonttu katosi tarumaiseen valoon, joka sammui vihreänä väreilynä. Hetkisen vallitsi pimeys, sitten nousi kuu taivaalle, vuodattaen aukealle häikäisevää hohdetta. Nurmikolla säteili lukemattomia jalokiviä: siinä oli maan aartehisto.

Polvistuen ryhtyi Fridolin poimimaan noita kalleuksia, ottaen maasta väliin vihreitä säteitä levittävän valkoisen helmen, väliin siroin lehdyköin koristetun kultatangon. Ja hän kiinnitti helmen lippaansa pajunoksien väliin ja ympäröi sen kultasilauksella. Pian peittivät koristeet tykkänään tuon vaatimattoman tekeleen, ja ihastuneena työnsä tuloksista Fridolin huudahti, yhtyen kuulemiinsa riemuääniin:

— Katsokaa, katsokaa, minkä kauniin, helmillä ja jalokivillä koristetun lippaan kultani saa!

Kun viimeinenkin pajunoksa oli piilossa, meni kuu pilviin, ja pimeyden ympäröimänä Fridolin vaipui uneen ja nukkui aamuun saakka.

Herätessään hän ihmetteli, miksi hän oli nukkunut metsässä, sitten hän harkitsi, oliko hän nähnyt unta. Silloin hän havaitsi sammalikossa olevan lippaansa ja oivalsi ettei hän ollut uneksinut. Pajunoksia peittivät, viehkeinä aamukasteesta, valkoiset lumikukat ja kultaiset voikukat. Ne olivat noita kalleuksia, joita Fridolin yöllä oli valinnut itselleen maan aartehistosta.

— Oi rakas maaemoni, huudahti hän, — kuinka väärin olenkaan sinua arvostellut! Et suo ainoastaan viljaa syödäksemme, vaan myös kukkia koristeiksi, mahtavassa hyvyydessäsi ja ikuisessa viehkeydessäsi! Mikä kultaseppä olisi voinut koristaa rakkaudenlahjani paremmin kuin Luojani, joka on luonut sinutkin!

Ja kaukaa kylästä kuului aamukellojen soittoa, ja metsän kukkaset yhtyivät siihen, keinutellen hentoja kupukoitansa.

KUKKASKAUTENA.

Lapset eivät vielä olleet puetut. Anteeksi pyytäen oli palvelija vienyt pikku opettajattaren lukuhuoneeseen, ja odottaessaan siellä hän tarkasti suljettujen akkunaluukkujen pimittämää ympäristöänsä, ikäänkuin ottaaksensa selkoa, olivatko kaikki nuo tutut esineet — pulpetit, opettajan istuin, musta taulu — tavallisella paikallansa... Mutta kristallimaljakossa, joka eilen epäilemättä oli vielä ollut papereihin käärittynä, hän näki puhkeamaisillaan olevia ruusuja, joilla oli vankat, tuuheat varret ja jotka juuri olivat saapuneet — kuten niiden raikas tuoreus osoitti kauniista puutarhasta, missä niitä ei oltu viljelty kaupattaviksi, vaan ainoastaan sulotuoksua levittämään... Ja nuorten silmien äsken vielä harhaileva katse kiintyi niihin, sierainten hieman halveksiva sävy katosi, ja ne painautuivat kiihkeästi uhkeaan ruusuun, »Dijonin kunniaan».

Kalpea pikku opettajatar nautti muutaman silmänräpäyksen kukkasen kupukasta kohoavaa vienoa sulotuoksua. Silloin kuvastui hänen mieleensä, äkkiä kuin taian tuomana, hänelle muinoin rakas paikka, leveä lehtikuja, joka kulki pitkin loivaa rinnettä ja jota paalut reunustivat. Siinä kasvoi ruusuja, ruusuja, ruusuja! Oi, kuinka paljon niitä oli, sekä pensaissa että maahan sataneina... Vastakkaisella puolella oli siro pensasten ympäröimä kukkasjumalattaren patsas, jota kannatti vanhan murattiköynnöksen verhoama harmaa jalusta. Sen vieressä leikki pieni vaalea tyttö, kiharat tuulessa liehuvina, samanikäisen pojan kanssa. Ja kastanjoiden suhinaan sekaantui tytön äidin tyyni, matala ääni.

Sää oli ihana, tuo päivä oli viehkeä kevätpäivä. Arvatenkin olivat toiset päivät olleet yhtä ihania, mutta olikohan tuo pikku tyttö ollut tänä yhtenä päivänä erityisen herkällä mielellä? Oliko hän hengittäessään teeruusujen vienoa tuoksua, jota mereltä tulevat ilma-aallot liidättivät mukanansa, kuullessaan orapihlajoiden suhinaa ja laineiden loisketta, jota herttaisen leikkitoverin nauru säesti, tietämättään nauttinut tuosta kaikesta? Ehkä kylläkin...

Niin oli tuo epämääräisten aistimusten herättämä mielihyvän tunne jäänyt johonkin hänen muistinsa sopukkaan uinailemaan... Ja nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, oli tuoksu, joka muistutti noita jo aikoja sitten kuihtuneita kukkasia, saanut sen jälleen hereille!

Pikku opettajatar vavahti, kiihkeä liikutuksen puna kohosi hänen kasvoillensa, hänen sormensa vapisivat — ja muistaen että kukilla on hiukan taikavoimaa, että niiden sydämessä valmistetaan lemmenjuomaa, joka voi hetkiseksi herättää eloon menneen onnen, hän kiinnitti mielensä toiseen ruusuun, hivellen sitä huulillansa ja tiedustellen sen salaisuuksia.

Tuo ruusu oli hento rakenteeltaan, melkein sinipunainen väriltänsä, ja se levitti surunvoittoista lemua, josta halusi nauttia yhä uudelleen.

— Mitähän nyt saan nähdä! huoahti neitonen ajatuksiinsa vaipuneena.

Loitsu uudistuu: Hän näkee eräässä puutarhassa tyttösen, jolla jo on pitkät hameet, hän näkee mietiskelevän nuorukaisen. He sitovat yhdessä kukkavihkoja, liittäen ihaniin ruusuihin nurmikon villiheiniä. Taivaanrannalle kuvastuu jono siintäviä, autereiseen ilmaan puolittain häipyviä vuoria. Oltiin kaukana merestä. Painostava kesäinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Ei lehtikään liikahtanut, ja uupuneet hyönteiset olivat yhtä hiljaisia kuin lehdet. Mutta kuusten juurella istui vanha hoitajatar, hyräillen eriskummaista kehtolaulua, jossa puhuttiin postivaunuista, jotka vierivät, vierivät pitkät matkat... ja myös pitkät ajat... ja ajasta, joka myös vierii nopeaan... Ja täysikasvuiseksi kehittynyt tyttö tunsi muinoisen pikku ystävänsä äänen hänen tuskallisessa huudahduksessaan:

— Tuo laulu on niin haikea, eikö totta!...

»Menneisyyttä, lisää menneisyyttä!» rukoilee pikku opettajatar, tiedustellen yhä entisyyden viestejä uudelta ruusulta, jonka väri on helakkaa vaaleanpunaa. Ja hänen kiihtyneissä aivoissansa väreilevät heti sulosoinnut, valkeat hohtavat — hän näkee kevyitä vaaleita pukuja, kaukaista karkeloa... Mehevä tuoksu on kutsunut esiin uusia menneisyydenkuvia.

Nuori tyttö, yllään vaaleanpunainen harsopuku, kukkia povella, kukkia hiuksissa, tanssii valssia nuoren miehen kanssa, joka on hänen haaveittensa satuprinssi ja joka kumartuu häntä kohden, lausuaksensa hänelle hiukan juhlallisella äänellä, mutta yksinkertaisin, tuttavallisin sanoin, jotka hän erottaa vain puolittain, tuhansia viehättäviä seikkoja, jotka hän arvaa.

Onko tuo neitonen kaunis? Sitä on vaikea sanoa. Mutta hänen silmiensä viehkeän toivehikas ilme, luottoisa hymy, jolla hän katselee kuvastimessa liitelevää siroa olentoansa, saa kaikki, miehet ja naiset, luomaan häneen ihastuneita katseita. Hän kuvastaa heille nuoruutta, joka hänelle itselleen on vasta äsken ilmennyttä viehättävää todellisuutta, heille haavekuva unhoon vajonneilta ajoilta.

Oi sinä rakas, unohtumaton harsopuku, sinä uusien, hilpeiden haaveiden puku... köykäinen ja riemukas ja raikas kuin tuo hento pikku olento, joka sinun kannattamanasi luuli liitelevänsä riemujen maailmaan, missä ovat kukitetut solmukkeesi, missä rusohohteesi?...

Ja opettajatar pudisti päätänsä. Tuli riistäytyä liian kiihkeitten toiveiden vallasta!... Mitkä mullistukset seuraisivatkaan valssia, jonka muistot näyttävät piiloutuneen tuon kukan kupukkaan! Perhe menetti varallisuutensa, seurasi taistelu jokapäiväisestä leivästä. Sitten oli neitonen, jonka tanssikausi päättyi tuohon yhteen iltaan, väsähtäneenä laskenut kätösensä sulhonsa hellään ja suojelevaan käteen — hänen, joka oli hänen lapsuutensa ystävä, hänen pikku toverinsa niin hilpeästä, kuin surunvoittoisesta puutarhasta, tanssiaisten satuprinssi, joka oli kiiruhtanut sanomaan hänelle: »Huolesi ovat lopussa, sillä rakastan sinua...» Ja neitonen alkoi jälleen hymyillä kuvastimen heijastamille kuville... Sitten... sitten päättyi hänen elämänsä ruusukausi. Kuolema karkoitti onnelliset haaveet, tukahdutti kaiken riemun...

Menneitten muistojen järkyttämättä, mietteisiinsä vaipuneena, unohtaen kukkaset, joista nuo kuvat olivat hänen mieleensä johtuneet, painoi nuori tyttö, joka odotti päivänpaisteelta suljetussa lukuhuoneessa, verettömän otsansa kristallimaljakkoon... Nyt ympäröi hänet outo, aineeton, salaperäinen sulotuoksu... hän näki edessään marmoriristin, jota ruusut peittivät... valkoiset ruusut... Eivätkö ne olleet samanlaisia kuin hänen kihlajaisruusunsa, jotka lakastuivat niin pian?... Ainakin olivat ne surumielisiä ruusuja, joiden lehdykät putoilivat maahan kuin tipahtelevat kyyneleet...

Ja luoden katseen mustaan pukuunsa, antautui nuori tyttö kyyneltensä valtaan.

KAHDEN.

— Isoäiti, olen niin nuori, vasta yhdeksäntoistavuotias... Enkö voisi mennä naimisiin vasta myöhemmin?

— Pikku Maryse, minä olen vanha, neljä kertaa niin vanha kuin sinä — eikä kuolema odota sopivaa aikaa!

— Kuolemako... sinä paha isoäiti! Sinun pitää elää sadan vuoden vanhaksi... Etkä sinä ole lainkaan vanha... katsopas!