Part 4

Mutta hän huomasi heti, ettei Roger ollut puhunut mitään heidän riidastansa.

— Marçay-parka, tuo houkkio, puhui vanha rouva.

— Hän on pahanpäiväisesti rakastunut sinuun, Pierrette. Mutta hän tunnusti minulle, että välinpitämättömyytesi oli vienyt häneltä kaiken rohkeuden. Mitä sinulla oikeastaan on hänestä muistuttamista?

Pierrette kohautti hartioitaan.

— Ei mitään, — mutta en välitä hänestä.

Ja jättäen sikseen tunnustuksen, joka hänestä oli tuntunut välttämättömältä pakkotyöltä, hän vaikeni koko asiasta, kuten herra Marçay.

Eikö ollutkin parasta unohtaa koko tuo huikea seikkailu — nuo inhottavat tanssiaiset — tuo sietämätön Roger?

Rauhoittuneena ja tyytyväisenä — oi, kuinka tyytyväisenä, sitä ei kukaan saisi epäillä! — hän kertoi Marcellelle ostavansa papukaijan ja koiran ja alkavansa viettää oikeata vanhanpiian elämää, — sitten hän kertoi niin hemaisevia juttuja, että molemmat nauroivat katketaksensa.

Mutta jäätyään illalla yksin pieneen huoneeseensa, hän huomasi että karkoitetut muistot uhkasivat kavalasti käydä hänen kimppuunsa.

»Hyvä Jumala», ajatteli hän, »jos hän olisi luullut minun esittäneen tuota näytelmää miehen pyydystämiseksi! Ja niin hän kenties luulikin hetken aikaa!»

Ja äkkiä hän tyrskähti hillittömään itkuun.

* * * * *

Vogeseilla suoritetut kokeilut eivät olleet täysin vastanneet toiveita, ja tuskin oli herra Hémont ehtinyt takaisin Pariisiin, kun hän jo jälleen oli syventynyt työhönsä, päästäksensä selville tuon puolittaisen epäonnistumisensa syistä.

Marcelle, joka oli suuresti heikontunut sairaudestansa, toipui siitä vain vähitellen, ja rouva Charlier oli lähtenyt kummityttönsä mukana Normandiaan.

Rouva Charlier'ilta ei tullut kirjeitä, herra Hémont tuli työhuoneestaan ainoastaan aterioille, ja Pierrette kärsi yksinäisyydestä tuossa suuressa talossa, joka hänen tädistänsä oli tuntunut niin synkältä. Hän maalaili tarmotta, innostuksetta. Päivät kävivät hänestä pitkiksi, väliin häntä olisi haluttanut itkeä.

Hän ajatteli kiukustuneena: »Siitä saakka kun olin tanssiaisissa, jolloin karkeloin, kuuntelin mielihyvällä kohteliaisuuksia, komeilin valkoisessa puvussa, en ole enää välittänyt työstäni enkä mistään muustakaan. Lisäksi olen vielä tullut ilkeäksikin, sillä syvinnä mielessäni olen tyytymätön isääni siitä, että hän jättää minut niin paljon yksin.» — —

Oli sunnuntai-ilta, kello lähenteli kahdeksaa, ja Thérèse oli epätoivoisena vienyt liemen jälleen kuumenemaan, kun professori vihdoinkin laskeutui työhuoneestaan.

— Voi sentään, isä, alkoi Pierrette.

Mutta professorin hymyilevät kasvot kuvastivat niin valtavaa iloa, että hän jätti nuhteensa kesken.

— Tässä näet sinä onnellisen ihmisen, kultaseni, sanoi herra Hémont, käyden ruokasalissa istumaan vastapäätä tytärtänsä. — Olen vihdoinkin saanut apulaisen, tai paremminkin työtoverin, ilmoituksen avulla, jonka olin panettanut »Kemistain Neuvonantajaan». Tuo nuori mies, joka on suorittanut opintonsa Teknillisessä Korkeakoulussa, ilmoitti minulle rehellisesti, että hän tavoittelee suurempituloista paikkaa ja ottaisi tarjoamani toimen vain väliaikaisesti, mutta me olemme työskennelleet koko päivän ja yhdessä saavuttaneet hyviä tuloksia. Ajatteles, hän tuntee sisareni. Hän on erään rouva Saugén sisarenpoika, ja tuo rouva...

Pierrette tunsi mielensä hieman järkytetyksi, mutta osoittaen samanlaista rohkeutta kuin ihmiset, jotka laulavat pelkonsa vaimentamiseksi, hän keskeytti isänsä puheen sanoen:

— Tiedän kyllä, — rouva Saugé on täti Gertruden ystävätär. Minä tanssinkin tuon herran kanssa Prével-Desforges'ien tanssiaisissa.

— Hän on nimeltään Roger Marçay, jatkoi herra Hémont levollisesti. — Hän on kunnon poika, hyvin lahjakas, erittäin hienostunut. Hieman häpeissäni siitä, että olin pitänyt hänet täällä niin myöhäiseen, — ja lisäksi vielä sunnuntaina — pyysin häntä muitta mutkitta päivälliselle, mutta hän vastasi kieltävästi — pelkästä kohteliaisuudesta — peläten häiritsevänsä sinua.

— Se oli oikein, tuumi Pierrette.

Päivällisen jälkeen hän avasi »Kemistain Neuvonantajan», hakeaksensa siitä isänsä mainitseman ilmoituksen.

»Nähtävästi tuo herra haluaa käydä perin vakavaluonteisesta henkilöstä ja ilmeisesti hän pyrkii todistamaan, että olen arvostellut häntä väärin», ajatteli hän.

Ensi hetkenä oli hänen mielensä täyttänyt riemukas liikutus. »Entä jos hän on päättänyt alkaa toisenlaista elämää _minun tähteni_», oli hän ajatellut. Mutta heti oli hän karaissut mielensä tuollaista heikkoutta vastaan.

»Minunko tähteni! Mitä vielä! Hän on huomannut, että joutilaisuus saattaa hänet huonoon valoon ja se on loukannut hänen ylpeyttänsä. Minun tähteni! Eihän hän edes ole pyrkinyt minua tapaamaan, — ja itse asiassa olen siitä perin hyvilläni!»

Pierrette sai tilaisuutta iloita tuosta seikasta vielä seuraavinakin päivinä, sillä Roger Marçay ei tosiaankaan esiintynyt tungettelevaisena. Ei sattuman oikku eikä mikään toimelias henkilö ollut saattanut häntä tuon nuoren miehen seuraan, jota hän suvaitsi katsoa jonkinlaiseksi vihamieheksensä, tietämättä itsekään syytä.

— Sinusta olisi kaiketi hyvin ikävää, jos pyytäisin Marçayn päivälliselle? tiedusteli herra Hémont varovasti, arastellen tyttärensä torjuvaa esiintymistä.

— Olisipa todellakin, varsin ikävää, vastasi Pierrette. — Meillähän on yleensä niin harvoin vieraita, ja emmehän tunne ollenkaan tuota herraa!

Vai pitäisi hänet vielä kutsua päivälliselle! Että hän sitten luulisi sen tapahtuvan jossakin erinäisessä tarkoituksessa! Ei, ei, ei mitenkään! Ja välittäisikö hän edes tuosta kutsusta? Johan se kerran oli esitetty hänelle, ja hän oli vastannut kieltävästi!

Tuo kielto harmitti Pierretteä, hänen ottamatta huomioon, että myöntymys olisi loukannut häntä vielä enemmän.

»Luulen melkein», tuumiskeli hän itsekseen eräänä päivänä, »että olen mustasukkainen tuolle herra Marçaylle. Hän anastaa minulta isäni.»

Herra Hémont näytti todellakin olevan vakavasti kiintynyt nuoreen työtoveriinsa, jonka ansioita, älyä, luonnetta, tietoja hän kehui ärsyttävällä itsepintaisuudella. Mutta hänen yhä lisääntyvä mieltymyksensä oli täysin vapaata itsekkäisyydestä, ja juuri tuon uuden ystävänsä lämpimän suosituksen perusteella sai Roger Marçay oivan insinöörinpaikan erään kemiallisia tuotteita valmistavan suurtehtailijan palveluksessa. Tämä oli herra Louis Maille, jonka kanssa herra Hémont jo vuosikausia oli ollut mitä läheisimmässä tuttavuudessa.

— Tilanne näyttää lupaavalta, ja kun Maille on hyvä ihmistuntija, voi Marçay olla varsin levollinen tulevaisuuteensa nähden! selitti professori iloisin ilmein.

— On edullista päästä sinun holhotiksesi, pikku isä! vastasi Pierrette.

— Voihan olla niinkin, — mutta poikaparka osoittikin minulle mitä rajattominta kiitollisuutta, Pierrette, sanoi tuo kunnon mies, välittämättä tyttärensä hiukan pisteliäästä äänensävystä. — Hän empi silmänräpäyksen, sitten hän syleili minua, ajatteles... ja niin sydämensä pohjasta! Juuri tuo harkitsematon ja vilpitön sydämellisyys on niitä puolia hänen luonnossansa, jotka minua erityisesti viehättävät. Hän on vielä niin tuiki nuori, tuo neljänkolmatta ikäinen insinööri... nuori kuten sinä, eikö totta, Pierrette...

Pierrette syleili isäänsä. Hänestä isä oli niin hyvä, niin hyvä, että hänet sen johdosta äkkiä valtasi suorastaan liikutus...

Muutamia päiviä myöhemmin herra Hémont palatessaan kotiin koetti näyttää hiukan pelokkaalta ja katuvaiselta.

— Pierrette, sanoi hän, — nyt sinä torut minua... Marçay tuli minua vastaan, me juttelimme minkä mitäkin ja minulla oli niin paljon selittämistä hänelle, että pyysin hänet huomiseksi päivälliselle.

Pierretten kasvoille levisi punoittava varjo.

— Koska olet hänet kutsunut, isä, niin kestitsemme häntä parhaamme mukaan...

Neiti Hémont laati Thérèsen avulla mitä hienoimman ruokalistan päivällistä varten, antoi ottaa astiakaapista valkoiset kultaviiruiset pöytäastiat ja osti kukkia pöydän koristamiseksi... mutta hän ei vaihtanut pukua, vaan tyytyi yksinkertaiseen villapukuunsa, joka hänen omasta mielestänsä oli varsin vanhanaikainen.

»Herra Marçay saa nähdä, että jos me kerran näemme hyväksi kutsua vieraita, niin ymmärrämme myöskin noudattaa sovinnaisia tapoja», ajatteli hän, purren kevyesti huultansa, »mutta hän saa myöskin havaita, että minä en välitä hänestä tuon enempää!»

Ja hän napsautti ilmaan pienen luunapin.

Mutta hänen kultatukkansa, joka ympäröi häntä kuin taikahohteella, saattoi hänet aina näyttämään hienopukuiselta, ja kun hän lisäksi oli kyllin varomaton kiinnittääkseen valkoisen neilikan villapukuunsa, ajatteli Roger Marçay tullessaan sisään:

»Kuinka hienoksi hän onkaan pukeutunut!»

Insinööri oli hiukan kalpea, hän näytti olevan hämillään tai kenties mielenliikutuksen vallassa. Pierrette huomasi sen heti ensi sanoista, jotka hän lausui tervehdittyänsä.

»Ei ihmekään, että hän on hämillään», ajatteli Pierrette. »Hän on epävarma siitä, millä tavoin aion häntä kohdella. Mutta jos olenkin huonostikasvatettu nuori tyttö, ei minun silti tarvitse olla epäkohtelias emäntä.»

Tänä iltana sai Roger Marçay tutustua uuteen Pierretteen, jossa ainoastaan joku äkillinen katseen välkähdys, lapsellinen huulten elje, jokin pään liike muistutti valkoisten tanssiaisten viehättävää impeä tai ilkeätä tyttöstä, jonka kanssa hän oli keskustellut rouva Charlier'in luona. Tämäniltainen Pierrette oli varsin arvokas ja hienoälyinen henkilö, jolla kieltämättä oli tottuneen perheenemännän käytöstapa ja ominaisuudet.

Mutta Roger'illa ei ollut juuri ollenkaan tilaisuutta keskustella tämän uuden Pierretten kanssa. Ilta omistettiin kemialle ja herra Hémont'in keksinnöille. Mutta nauttien harvinaisesta ja siksi sen arvokkaammasta huvista saada yksinäisten tutkistelujen sijaan vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä toverin kanssa, joka pystyi kuuntelemaan ja vastaamaan aivan toisin kuin asialle välinpitämätön tai vieras henkilö, jutteli professori juttelemistaan hilpeänä ja katse onnellisena. Pierrette, joka rakasti hellästi isäänsä, joskaan ei kemiaa, joutui väliin tuon ilomielisyyden, molemminpuolisen sydämellisyyden tenhopiiriin, kuten jokin epämääräinen ilme hänen katseessaan ja hymyilyssään osoitti...

— Mikä viehättävä ilta! huudahti herra Hémont, Roger'in lausuessa hänelle jäähyväiset. — Te olette oiva seuratoveri, nuori ystäväni! Ei kiittämistä... se on tykkänään minun tehtäväni, kuten kohteliaat ihmiset sanovat... ja pyydän teitä tulemaan pian jälleen! Kuinkas olisi, jos jo määräisimme päivän!

He seisoivat kaikki kolme herra Hémont'in vastaanottohuoneessa. Ehdottomasti katsoi Roger Pierretteä silmiin. Tuo katse puhui: »Tiedätte kyllä, neiti, että tulisin ilolla... mutta enhän voi tulla teidän kutsuttanne...»

Pierretten silmät, siniset ja kirkkaat kuin tyyni vesi, eivät suvainneet vastata tuohon mykkään kysymykseen, mutta hänen suunsa ei ollut aivan niin julma, vaan vastasi:

— Niin, määrätkää päivä, herra Marçay, käyntinne tuottavat isälleni niin suurta iloa!

* * * * *

Rouva Charlier palasi Pariisiin vasta syksyllä ja totesi ihmetellen olleensa viisi kuukautta poissa kotoa. Marcelle oli halunnut pitää hänet luonaan maalla ja sitten merikylpylässä, eikä hän ollut voinut vastustaa tuota herttaista itsevaltiasta olentoa.

Nyt oli siis syksy, jo syksy! Hiukan alakuloisena, hieman kalpeana — sillä kuuma aika on niin rasittava työtä tekeville — Pierrette koristeli punaisilla lehdillä kirjoitusalustimen hopeoitua nahkaa, hänen tätinsä käydessä sisään, kasvot pyöristyneinä, epämääräisen punakan hohteen nuorentamina, katse ystävällisenä.

He keskustelivat Marcellesta. Hän oli Cabourg'issa tutustunut nuoreen taidemaalariin, jonka ihailu ei ollut jättänyt häntä välinpitämättömäksi, — mutta asia oli vielä suuri salaisuus.

— Luulen että kylmä kaunottaremme vihdoinkin on lämmennyt! Ja mitä tuohon nuoreen mieheen tulee — joka muutoin voi tarjota Marcellelle mitä loistavimman aseman — niin on hän silmittömästi rakastunut Marcelleen! huudahti rouva Charlier.

Sitten muistui hänelle äkkiä mieleen eräs toinen seikka.

— Ja kuinka on sinun laitasi, Pierrette? sanoi hän.

— Sain äskettäin kirjeen rouva Saugélta, joka vielä on maalla. Hänen sisarenpoikansa näyttää seurustelevan teillä paljonkin... Otatko sinä hänet vai et?

Pierretten ilme kävi harmistuneeksi, tyytymättömäksi. Tädin puhetapa oli tosiaankin hiukan liian rivakkaa!

— Herra Marçay käy joskus juttelemassa isän kanssa, täti, sanoi hän, — mutta en ole koskaan kuvaillut häntä mielessäni sulhasmiehenäni. Isällä on myöskin hiukan syytä otaksua, että hän menee naimisiin isäntänsä tehtailija Maillen tyttären kanssa.

— Neiti Mailien kanssa! Mailien perhehän on loistavissa olosuhteissa!

— Herra Marçay ei ole aivan varaton, kuten tiedätte, ja herra Maille näkee hänessä ennen kaikkea henkilön, joka aluksi voi olla hänen apunaan tehtaan johdossa ja sitten ottaa sen itsenäisesti huostaansa.

— Mitkä ihanat tulevaisuudentoiveet tuolle nuorelle miehelle! huudahti rouva Charlier. — Ja minä kun otaksuin... olin muistavinani...

Pierretten huulet vapisivat hieman.

— Olisin kiitollinen, täti, sanoi hän, — jos te ette enää puhuisi tuosta iankaikkisen vanhasta jutusta, jonka minä jo olen aikoja unohtanut ja josta isä ei ole koskaan tiennytkään... Puhukaamme mieluummin Marcellesta, kertokaapa hänen onnestansa!...

Siitä saakka kuin neiti Hémont oli kehoittanut Roger Marçayta määräämään päivän, jolloin hän tulisi vierailulle, oli hän saapunut useinkin tuohon Batignolles-kadun varrella sijaitsevaan pieneen asuntoon, ja osittain siksi, että on ikävä esiintyä huonotuulisena, osittain kohteliaisuudesta henkilölle, jonka seurustelu oli hänen isällensä niin mieluista, oli Pierrette vähitellen luopunut juhlallisesta käytöstavastaan. Keskustelu ei ollut aina niin oppinutta kuin ensi iltana, — ei Pierretten kukittaman pöydän ääressä eikä parvekkeella, minne usein mentiin päivän helteestä väsyneinä vilpeyttä hakemaan. Kuten jo Prévelien tanssiaisissa, oli neiti Hémont nytkin voinut todeta, että Roger'in ja hänen mielipiteissään, Roger'in ja hänen tunteissaan oli omituista, hämmästyttävää sopusointua.

Niin oli Pierrette vähitellen, huomaamattansa muuttunut tuoksi vaatimattoman avomieliseksi, hilpeäksi tyttöseksi, joksi mustatakki heti alkuaan oli häntä arvostellut. Kiihkeistä vihamiehistä oli tullut mitä lempeimmät toverukset.

Entisiä asioita ei voitu kosketella, eikä kosketeltu sanallakaan. Roger näytti olevan mieltynyt työteliääseen elämäänsä, herra Maille pani hänelle niin suurta arvoa, että jo puhui mahdollisuudesta että hän liittyisi yhtiöön... Hän oli kutsunut Marçayn vierailulle kotiinsa, oli esitellyt hänet vaimollensa ja tyttärellensä.

Eräänä päivänä oli herra Hémont sanonut:

— Tiedätkös, Pierrette, luulen tosiaankin, että tuosta kunnon Marçaysta hyväksi lopuksi tulee neiti Mailien puoliso.

Ja Pierrette oli ajatellut hiukan ivallisena:

»Epäilemättä, — kohtalo oli jo alun pitäin määrännyt, että herra Marçayn oli tehtävä oivat naimakaupat!»

Tuon olettamisensa oli herra Hémont lausunut ilmi päivää ennen rouva Charlier'in paluuta ja Pierrette oli heti halunnut kertoa asiasta tädillensä... Rouva Charlier'in ei pitänyt keksiä mitään mielettömyyksiä, ei kuvitella Tuhkapöperön juttua mahdolliseksi todellisuudessa ja luulla että kukaan voi saavuttaa onnea, voittaa rakkautta sillä, että on ollut kaunis tanssiaisissa.

Ihastuneena juhlailtana näkemäänsä prinsessaan oli prinssi halunnut nähdä hänet jälleen, mutta hän olikin tavannut vain huonosti puetun ja varsin arkipäiväisen vaatimattoman tytön, joka hoiteli taloutta ja maalaili viuhkoja, ansaitaksensa rahaa.

Pettyneenä oli prinssi silloin unohtanut valkoisen tanssijattaren, mennäksensä naimisiin hyvin rikkaan neitosen kanssa... Sillä tavoin päättyi tuo viehättävä satu aina todellisuudessa!

Ja entistä enemmän karttoi Pierrette pukeutua hienoksi herra Marçayn takia, ja hän vastasi hajamielisesti hänen kysymyksiinsä, ei suvainnut enää hymyillä hänelle, vaan koetti äänensävyllään, kohtelullaan, kasvojensa ilmeellä osoittaa hänelle mitä suurinta välinpitämättömyyttä.

* * * * *

Neiti Hémont'illa oli paljon työtä. Hän sai kauppiailta paljon tilauksia ja oli myöskin sitoutunut antamaan akvarellimaalauksen opetusta monta tuntia viikossa. Hän oli usein varsin väsynyt. Eräänä synkkänä, sateisena iltana hän tuli kotiin tavallista väsyneempänä, alakuloisena ja hermostuneena. Hän tunsi kyllästystä elämäänsä, joka ei tarjonnut mitään muuta kuin työtä, joka ei tyydyttänyt hänen sydäntänsä, ja joka kahlehti hänen mielikuvituksensa lennon.

Hän heitti hattunsa ja takkinsa vuoteellensa ja aikoi mennä isänsä vastaanottohuoneeseen, mutta hän pysähtyi kynnykselle: herra Marçay oli siellä, ilme ikävystyneenä hän kuunteli herra Hémont'ia, joka puhui hänelle puoliääneen. Heillä näytti olevan tärkeä neuvottelu.

— Anteeksi! sanoi Pierrette hämillään.

Mutta isä pidätti hänet.

— Älä mene pois, huusi hän, — minulla on sinulle asiaa, kultaseni... Ensiksikin pidämme tämän herran luonamme päivällisellä.

— Hyvä, isä, vastasi Pierrette, mitään ihastusta osoittamatta.

— Mutta siinä ei ole kaikki, jatkoi herra Hémont, — minua on kehoitettu suorittamaan eräs arkaluontoinen asia... tai oikeastaan olen juhlallisesti saanut sen tehtäväkseni. Minun pitää menetellä hyvin taitavasti, tulee ottaa selkoa Marçayn aikeista hänen sitä huomaamattansa... Lyhyesti sanoen, Maille näyttää olevan halukas saamaan ystävämme vävyksensä ja liiketoveriksensa... mutta tämä nuori mies suvaitseekin niskoitella, sen sijaan että ilosta lentäisi minun kaulaani! Koetapa saada hänet järkiinsä, sinä, joka niin usein olet kehunut pitäväsi tuosta herttaisesta nuoresta tytöstä! Jääpä tänne ja lue hänelle lakia, sill'aikaa kuin minä pukeudun päivälliselle...

Pierretteä olisi haluttanut sanoa, että herra Marçayn epäröiminen ei koskenut häntä, mutta hän ei tahtonut millään ehdolla herättää epäluuloa, että tuo avioliitto olisi henkilökohtaisista syistä ollut hänelle vastenmielinen.

Ja ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa sitä taikka tätä, oli hän jo jäänyt kahden Roger'in kanssa. Tämä tapahtui ensi kerran heidän kohtalokkaan riitansa jälkeen...

Herra Marçay näytti odottavan, että hän alkaisi puhua. Pierrette oli jo muutamia päiviä kohdellut häntä niin kylmäkiskoisesti, että hän kyllä voi pelkästä ylpeydestä katsoa soveliaammaksi olla tiedustelematta hänen mielipidettänsä.

— Isäni on oikeassa, ryhtyi tyttönen puhumaan, — neiti Maille on herttaisimpia nuoria tyttöjä, joita tunnen... olen nimittäin antanut hänelle maalaustunteja (hän lisäsi tämän huomautuksen erityisellä korostuksella), ja näissä olosuhteissa on minulla ollut tilaisuus havaita, että hänellä on erinomaisen hyvä sydän, erittäin terävä äly...

Roger katsoi häneen herkeämättä, hiukan tylysti.

— Ja sitten siinä olisi minulle tarjona niin oivat naimakaupat, eikö totta? keskeytti hän Pierretten äkkiä. — Oivat naimakaupat, ja niitähän minä tavoittelen, eikö niin! Sillä juuri siinä aikeessa olen muuttanut elintapani, tullut nöyrästi herra Hémont'in apulaiseksi, omistanut herra Maillen palvelukseen tultuani ruumiini ja sieluni voimat työlle, saadakseni varman, jopa oivallisenkin toimeentulon...

Ja ponnistukseni eivät ole menneet hukkaan, sillä...

Mutta äkkiä hän huudahti:

— Pierrette, rakas pikku Pierretteni, niiksi te itkette?

Hänen puhuessaan oli Pierrette äkkiä kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja alkanut nyyhkyttää epätoivoisesti.

— Miksi te itkette? toisti Roger, suudellen kiihkeällä hellyydellä noita kyynelten kostuttamia kätösiä.

— Siksi, että olen loukannut teitä ja että te olette niin hirveän paha...

Tuossa vastauksessa ei kenties ilmennyt juuri johdonmukaisuutta, mutta Roger ei välittänyt niin vähistä, vaan vastasi samaa ajatuksenjuoksua noudattaen:

— Jos olen paha, rakkaani, niin se johtuu siitä, että rakastan teitä...

Pierrette oli irroittanut kätensä ja painanut ne jälleen kasvoillensa.

— Ja sitäpaitsi, jatkoi Roger, — olette te ollut yhtä paha ja pahempikin vielä kuin minä... olette minua epäillyt... syyttänyt... nolannut lukemattomia kertoja... kiusannut minua...

Pierrette ei vastannut heti, mutta nyt tulivat hänen silmänsä hymyilevinä esiin kätten takaa: tuo ajatus, että hän oli kiusannut Roger'ia, näytti tuottavan hänelle todellista nautintoa.

— Mutta ette voi sittenkään vakuuttaa, mumisi hän lopuksi, — ettei tädillänne olisi ollut erinäisiä syitä kehoittaa teitä tanssimaan Prévelien iltamassa neiti Hémont'in kanssa.

— Enpä suinkaan, vastasi nuori mies, — sillä olen äskettäin pannut tätini kovalle ja pakottanut hänet tunnustuksiin. Mutta sen voin vakuuttaa teille, että tuo oiva nainen piti suunnitelmansa toteutumista siksi tärkeänä asiana, ettei hän luiskahtanutkaan sisarenpojallensa mitään avioliittomahdollisuuksista... kaikkein vähimmin raha-avioliitosta, Pierrette! Hän tunsi liian hyvin sisarenpoikansa, erehtyäksensä sellaiseen varomattomuuteen.

Pierrette loi silmänsä maahan, hiukan hämillään, posket punoittavina.

— Prévelien tanssiaisiin, jatkoi herra Marçay, — menin siis vain varsin luvallisessa aikeessa pelastaa — pääasiallisesti tädilleni mielihyviksi — erään pikku maalaistytön jäämästä tanssitoveritta, luullen tätä toimenpidettäni tarpeelliseksi. Mutta...

Hän vaikeni, suunnaten lempeän katseensa silmäluomiin, jotka häneltä kätkivät Pierretten siniset silmät.

— Mutta mitä? kysyi Pierrette, hiukan kohottaen tummia silmäripsiänsä.

— Mutta minun täytyy tunnustaa, jatkoi herra Marçay, — että tuskin olin ehtinyt tanssisaliin, kun jo olin unohtanut tuon tehtäväni, neiti Hémont'in ja tätini... Nuori tyttö, jota olen rakastanut ensi hetkestä kun hänet näin, ei ollut sen enempää maalaistyttö neiti Hémont kuin samanniminen pariisitarkaan, ei enempää perijätär kuin myötäjäisiä vailla oleva neiti Hémont... vaan valkopukuinen pikku Pierrette, joka hymyili kauniille kuvallensa sekä ilosta saada huvitella... suloinen pieni taruolento, jonka havaitsin karkeloivien joukossa... ja jota katselin kauan, tietämättä hänestä mitään... edes hänen nimeäänkään.

— En ole mikään taruolento... huokasi Pierrette.

— Oi, huudahti Roger, — nyt te olette minulle niin paljoa enemmän... olette nytkin jo... ja te tulette olemaan... Pierrette, ettehän halveksi minua enää?

Lempeä kosketus sai tuon kauniin kultatukkaisen pään painumaan nöyrästi, antautuvasti Roger'in olalle.

— En, vastasi Pierrette aivan hiljaa, — en halveksi teitä enää... kunnioitan teitä... varsin suuresti.

Mutta hänen silmänsä lausuivat lisäksi paljon, josta hänen suunsa vaikeni.

— Kuinkas kävi, Pierrette, huudahti herra Hémont, joka oli tullut sisään tohvelit jalassa, tyynen ja levänneen näköisenä, samettiliivit yllään, — oletko ollut kaunopuheisempi kuin minä? Olen ihmeissäni tuosta pojasta... luulin häntä kunnianhimoiseksi...

— Ah, niin olenkin, herra professori, vastasi nuori mies — niin olen... ja paljoa suuremmassa määrässä kuin luulettekaan... Annatteko Pierrettenne minun omakseni?

SAMA JUTTU.

Puheen sorinan käydessä kuljeskeli ihmisjoukko edestakaisin hallissa, missä oli paraikaa »turvattomain vanhusten töitten» vuosimyyjäiset. Eri maitten tapoja kuvastavissa myymälöissä hoitivat kauniit tilapäiset myyjättäret, eriskummallisten pukujensa rohkaisemina ja innostamina, parhaansa mukaan tointansa.

Jacques Chazel katsoi luetteloa, jonka hänen äitinsä oli laatinut häntä varten. Hän ei ollut vielä täyttänyt kaikkia velvollisuuksia, jotka hänen hyväntahtoisena ostajana oli suoritettava. Luettelossa kehoitettiin häntä vielä muistamaan yksi kaupitsijatar: »Pikku Morange — kuusitoistavuotias — tummaverinen — mustalaispukuinen — myy saviastioita.»

»Niin kyllä», mietti Jacques, »onhan Morangen perheessä tosiaankin tytär... Kuusitoistavuotias... vai on hän jo ehtinyt siihen ikään! Siis vielä yksi myymälä... yhdeksäs, jossa olen uhrannut äitini rovon. Mikä kiltti poika minä olen! Uh, sentään!»