Part 5

Hän oli hiukan haluton, hiukan kyllästynyt kaikkeen, tietämättä itsekään, oliko tuo hermostunut väsymys seuraus kestetyistä kärsimyksistä — vakavalaatuisesta kuumeesta ja onnettomasta rakkaudesta — vai kevätpäivätkö vain liiaksi uuvuttivat toipilasta. Hän kulki muutaman askeleen, mustalaistyttöä hakien. Romanttisessa teltassa, jonka rääsyseinät suojasivat saviastiavarastoa, hän näki hohtavin helyin koristetun hempeän, aivan nuoren olennon, jolla oli tummahkot kasvot, siniset silmät, musta tukka, missä kimmelsi sekiiniketju, reunustaen punaista silkkiliinaa.

Ja kun hän oli lähestynyt ja maininnut nimensä, tuntui hänestä kuin nuo silmät, joista puhui varhaiskeväimen raikkaus, olisivat hymyilleet hänelle.

— Oi kuinka kiltti rouva Chazel onkaan... ja te myös! Te ostatte varmaankin kaikkein kauneimman kulhoni taikka tämän maitovadin... eikö niin?

— Minulla ei vielä ole ollut aikomusta panna kuntoon omaa taloutta, neiti, vastasi Jacques. — Mutta ehkäpä povaisitte minulle?

— Minä! Mutta enhän minä...

— Osaatte tietystikin, neiti! Sehän on mustalaisnaisen tärkein tehtävä!

Pikku neiti harkitsi asiaa.

— No niin... olkoon menneeksi, sanoi hän sitten, rohkeana ja veitikkamaisena. — Povaan teille... se maksaa kaksikymmentä frangia. Kätenne, hyvä herra! Vasen! Hyvä!... Elämän viiva on oivallinen — sangen pitkä... Tuosta vähäpätöisestä taudista ei koidu mitään haittaa... Ja nyt järjen viiva. Ai, ai — nuo pienet punaiset säteet merkitsevät huimapäisyyttä! Mitä taas sydämen viivaan tulee, todistaa se valtavasta rakkaudesta!

— Tosiaanko! tuumiskeli Jacques, huvitettuna povaajattaren juhlallisesta äänensävystä. — Ja mitä vielä?

Herttaisen viaton ja raikas nauru helkähti ilmoille, tyttösen pyöritellessä lempeän veitikkamaisena päätänsä, jonka tummassa tukassa sekiinit säikkyivät kultasatein.

— Ei, tästä tulee vakavia asioita... Näen vaalean naisen... hyvin kauniin... Hän on ollut ihastuksenne esine. Olette rakastanut häntä kiihkeästi... oikein intohimoisesti. Luulitte saavanne häneltä vastarakkautta... Oi, se oli luulottelua vain! Kammottava, järkyttävä todellisuus avasi silmänne...

Jacques vetäisi kätensä pois tuikealla liikkeellä. Hän ei hymyillyt enää. Niin kylläkin... hän oli rakastanut intohimoisesti, uskollisesti, naista, joka ei ansainnut hänen nuoren, turmeltumattoman sydämensä kiintymystä. Hän oli vasta kahdenkymmenen vuoden vanha, oli ollut hellä, luottavainen intoilija... Kun sitten kurja, katala petos herätti hänet onnen huumeesta, kun seurasi välien rikkoutuminen — kuinka kauheata se olikaan ollut, kaikesta huolimatta! — kun he olivat eronneet... silloin oli hän toivonut kuolevansa. Tuskin toipuneena tuosta kaikesta, hän vieläkin vavahti tuskasta sitä mainittaessa. Mutta kuinka olikaan pikku neiti Morange saanut tiedon noista hänen salaisista kokemuksistansa? Kuinka uskalsi tuo julma ja huonostikasvatettu lapsi ottaa ne puheiksi?

Hyvin kalpeana, otsa rypyssä pani Jacques tiskille lupaamansa kultarahan.

— Olette kyllä, neiti, sanoi hän kylmästi, — taitava sanomaan asiat kohdalleen, mutta tätä ei enää voi sanoa pelkäksi povaamiseksi.

Herttainen myyjätär katsoi häneen ihmeissään, epävarmana, koettaen yhä vieläkin hymyillä.

— Mitä te tarkoitatte? kysyi hän.

— Olette osoittanut hienotunteisuuden puutetta, lievimmin sanoen.

Hän yritti lähteä. Mielipahan huudahdus pidätti hänet.

— Hyvä herra, oi, ymmärrän — ymmärrän tuottaneeni teille tuskaa. Voi näyttää siitä, kuin olisin tiennyt jotakin, arvannut asioita. Mutta vakuutan teille, vakuutan etten tiennyt mitään... en kerrassaan mitään. Ettekö usko minua?

Jacques vastasi epämääräisellä liikkeellä.

Aivan kalpeana, ja hempeämpänä vielä kalpeudessaan vaikeni tyttönen empien. Rohkaisten sitten äkkiä mielensä hän jatkoi päättäväisesti:

— En kestä, en kestä tätä, että minua luullaan niin pahaksi, huudahti hän. — Kuulkaa siis, — tunnustan teille koko totuuden. Ainoa, mistä minua voidaan syyttää, on että sanon liian nopeasti, ajattelemattomasti, mitä vain päähäni pälkähtää. Povaamistaidosta ei minulla ole aavistustakaan, sen kyllä voitte huomata. Mutta ainahan povaajattaret puhuvat jostakin rakkausjutusta, ja minunhan täytyi äkkiä keksiä jotakin sentapaista. Tuon jutun, jonka teille kerroin, olin itse kokenut. Puhuin vain teistä itseni asemesta, naisesta miehen sijaan. Olin niin vakuutettu, että te pitäisitte tuota kaikkea pelkkänä turhanpäiväisenä lörpöttelynä! Ja sattuikin niin, että meillä kahdella, teillä ja minulla, on ollut aivan samanlaatuinen rakkausjuttu! Tämä selvittää koko tuon salaperäisen asian!

— Samanlainen rakkausjuttu! kertasi Jacques ihmeissään.

Mustalaistyttö nyökkäsi vakuuttavasti, kohottaen Jacques'iin loistavat silmänsä, joiden hohde oli niin häikäisevä, että nuorukainen aavisti kyyneleen kimmeltävän niissä, — ja niiden kirkkaasta sinestä säteili yhä edelleen keväimen koko raikkaus.

— Hyvä herra, jatkoi tuo vakava, lapsellinen ääni, — asia, jonka teille juuri uskoin, on salaisuus. Ajattelin, etten puhuisi siitä kenellekään — ennenkuin myöhemmin, jos menen avioliittoon... sulhaselleni... ollakseni täysin rehellinen. Luvatkaa, ettette kerro siitä kenellekään... ette edes äidillenne!

Jacques antoi juhlallisesti tuon pyydetyn lupauksen, mutta tuo asia pani hänet päästä pyörälle. Sama juttu oli tuolle nuorelle tytölle sattunut kuin hänelle! Mitä tuo lapsukainen oikein tarkoittikaan! Tyttöparka! Ja niin herttaisesti oli hän siitä kertonut, niin lapsellisesta... Oliko tuo paatumusta vai viattomuutta? Vai sama juttu! Kenties oli kysymys jostakin serkusta — mutta mitä oli sitten tapahtunut? Oliko hän ehkä joutunut lemmenleikin uhriksi, joka miehelle merkitsi vain hetkellistä ajanviettoa, vaan tuotti varomattomalle neitoselle kiihkeitä tuskia... Niin oli varmaan käynyt! Mielikuvituksissaan Jacques sommitteli edelleen tuota juttua. Viatonta lemmenleikkiähän se tietysti oli ollut... mutta olihan sittenkin vaihdettu rakkaudentunnustuksia, kirjeitä, oli suotu suutelolta... niin, epäilemättä, suutelolta myöskin... Ja kamarineitsyen turvissa oli kenties tavattu useinkin ulkona kaupungilla, puotiretkillä, museoissa... ja tuo lapsukainen oli vasta kuudentoista vanha! Kuka olikaan tuo konnamainen mies? Jacques tunsi halveksuvansa häntä!

Hän koetti hankkia lisätietoja äidiltänsä — varsin taitavasti, muistaen hyvin vaitiolonlupauksensa. Mutta rouva Chazel ei tiennyt kertoa mitään erikoista. Simone Morange — niin, hän oli melkein lapsi vielä, raikas kuin kaste ja eloisa kuin tuulenpuuska... Joissakin tanssiaisissa oli hän jo ollut mukana...

»Äitini ei tiedä mitään tuosta asiasta», päätteli Jacques. »Ja kuinka hän voisikaan sitä tietää! Mitä tuo juttu sitäpaitsi koskee minuun!»

Mutta se koski häneen sittenkin! Ajatus, että noiden kevättä säteilevien sinisilmien oli täytynyt vuodattaa kyyneleitä arveluttavan rakkausjutun tähden, kiusasi häntä ja tuotti hänelle tuskaa ja uhkasi vahingoittaa tuota pientä valkoista kukkaa, joka versoi hänen sydämessään ja jota ei toverien pilkka eikä hänen oma lemmenseikkailunsa ollut voinut kuihduttaa.

Muutamia päiviä myöhemmin tapasi Jacques erään äitinsä ystävättären iltakutsuissa Simone Morangen. Kun tuo kevyeen valkoiseen pukuun vaatetettu tyttönen näki tuttavansa »turvattomain vanhusten» basaarista, levisi hänen kauniin tummahkoille kasvoillensa puna, kiihkeä puna.

Illan kuluessa karkeloitiinkin. Ja kun tyttönen loi nuo tummien ripsien varjostamat sinisilmänsä hetkiseksi Jacques'iin, kirkkaan säteilevinä ja luottavaisina, silloin ajatteli nuorukainen häpeissään ja katuvaisena:

— Lemmenleikkiä — seikkailuja — tuollaisten silmien omistajatar! Sula mahdottomuus!

Mutta sitten palasi epävarmuus jälleen. Tämä toistui joka kerran kuin he tapasivat toisensa. Sama juttu! Sama juttu kuin hänelle oli tuolle tyttösellekin sattunut!... Jacques olisi uhrannut paljonkin, päästäksensä selville tuosta lemmenjutusta, jonka Simone, »ollaksensa täysin rehellinen», aikoi uskoa tulevalle puolisollensa. Epäilyksen ja luottamuksen hetket vaihtelivat alinomaa hänen mielessänsä. Ehdittyään vakaumukseen, että oli selvillä tuosta arvoituksesta, hän jo seuraavana päivänä tunsi vajonneensa jälleen epätietoisuuteen. Niin askarruttivat sinisilmät yhtä mittaa hänen mielikuvitustansa.

Kun hän elokuuhun ehdittyä kuuli, että Morangen perhe matkustaisi joksikin aikaa merenrannalle, Cannes'iin, silloin hän ajatteli: »Entä jos minäkin lähtisin Cannes'iin? Miksi en voisi oleskella siellä yhtä hyvin kuin jossakin muualla!» Ja niin lähti hän sinne. Siellä heidän suhteensa kävi herttaisen tuttavalliseksi. He kohtasivat toisiansa alinomaa rannalla, tenniskentällä tai muualla ja he seurustelivat keskenänsä hyvinä naapureina.

Sinisilmäinen Simone oli viehkeä — niin hilpeä, vilkas ja leikillinen. Väliin säihkyi hänen katseensa veitikkamaisuudesta, väliin henki hänen puheensa syvämielistä vakavuutta tai harrasti innostusta.

Muutamat nuorukaiset, joihin Simone oli tutustunut talvikauden tanssiaisissa, seurustelivat myöskin tuttavallisesti Morangen huvilassa. Simone käyttäytyi heitä kohtaan luontevan toverillisesti.

»Ja ken onkaan tuon 'jutun' sankari? Miten suhtautuu Simone nyt häneen? Onko hän täällä?» mietiskeli Jacques.

Ja muutamana päivänä selvisi hänelle eriskummainen seikka: hän rakasti Simone Morangea — aivan yksinkertaisesti sanoen!

»No jopa jotakin!» huudahti hän. »Tästäpä tulee hyvä juttu! Ja entä tuo entinen...»

Niin, Simonen lemmenseikkailu, se ei suonut hänelle lepoa eikä rauhaa! Seuraavana päivänä hän havaitsi joutuneensa Morangen huvilaan, aikomattaan tai nimenomaan päättämättään sinne mennä. Simone istui yksin kukkasparvekkeella. Hänellä oli kädessään välipitsi, jonka kaunis köynnös vielä oli kesken... mutta hän ei virkannut, vaan hänen katseensa oli suunnattu kohden kaukaisuutta, jonka peitti opaalinhohteisen meren ja helmenvärisen taivaan erottava sumuviiru. Jacques oli jo jonkun aikaa ollut selvillä siitä, että tuon nuoren tytön olennossa oli tapahtunut pieni muutos. Hän oli kenties kauniimpi vielä kuin ennen, vielä viehättävämpi, mutta hän oli käynyt salaperäisemmäksi. Mitä hän ajattelikaan, istuessaan nyt aamuhetken kirkkaudessa niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei ollut kuullut Jacquesin lähestyvän? Nuorukainen tunsi sydäntänsä kouristavan.

— Ah, huudahti hän melkein tietämättään, — olen vakuutettu, että te vielä ajattelette _häntä_...

Simone säpsähti:

— Häntä... ketä sitten? kysyi hän, posket punoittavina.

— Ketä? Tietysti häntä, jota tuo meidän juttumme... tarkoitan teidän juttunne... koskee! Tiedätte kyllä, mitä tarkoitan!

— Miksi kysytte minulta tuota asiaa?

Hillittömästi huudahti nuorukainen:

— Siksi että olen mustasukkainen.

— Te?

— Niin, juuri minä. Ettei minulla ole siihen oikeutta, se ei lainkaan muuta asiaa. Olen mustasukkainen ja kärsin — en saa mielestäni tuota juttua, josta te puhuitte minulle... Antaisin henkeni — kuuletteko, henkeni — saadakseni tietää — _kaikki_!

Yhä kiihkeämpi puna levisi Simonen kauniille kasvoille, mutta kuten hyväntekeväisyysbasaarissakin hän kohotti Jacquesia kohden silmänsä, joissa hymyili taivaan sini. Nuorukainen olisi halunnut polvistua hänen eteensä.

— Simone... rukoili hän, tietämättä enää itsekään tuskansa aihetta.

— Oi, vastasi tyttönen, hymyilevänä vieläkin ja punaposkisena, — oi kuinka vaikeata, kuinka vaikeata tuo on, jota minulta pyydätte!

Aivan hiljaa, kuin häpeissään, mumisi nuorukainen:

— Te rakastitte häntä?

— Niin kyllä, vastasi tyttö uljaasti.

Jacquesin katse sumeni tuskallisesta mielipahasta... Silloin kertoi Simone alistuvasti tuon lemmenjuttunsa. Se oli tapahtunut maalla, edellisenä vuonna. Siellä oli ollut eräs hänen veljensä ystävä, — jo kolmenkymmenen vuoden vanha.

— Minusta hän oli kuin joku romaanin sankari. Ajattelin vain häntä, uneksin hänestä. Hänen nimensä huulillani tiedustelin päivänkakkaroilta hänen tunteitansa. Varmuuden vuoksi laskin aina etukäteen lehdykät — ja niin vastasi minulle joka kukkanen: »Hän rakastaa tulisesti!» Ja minä toistin itselleni: »Hän rakastaa minua, se on totta, hän rakastaa minua!» Sitten romaanisankarini — meni naimisiin. Saadessani sen tietää tulin niin järkytetyksi, että menetin tajuntani. Selitettiin, että minua vaivasi verettömyys, ja minua hoidettiin huolellisesti, — oikea syy pysyi salassa. En ollut samaa ainesta kuin ystävättäreni, jotka juttelivat huolettomasti mielitietyistänsä. Olin aina ajatellut: »Rakastan kerran vain — ja annan rakastetulleni koko sydämeni». Mutta olin vielä niin nuori... kenties _luulin_ vain rakastavani... enhän silloin tiennyt...

Tuo huokauksin lausuttu tunnustus päättyi niin hiljaiseen muminaan, että Jacques kumartui lähemmäksi kuullaksensa kaikki.

— Entä sitten? kysyi hän tuskaisesti.

— Sitten? Eihän siinä ollut muuta.

— Mutta entä tuo mies... mitä hän teki, mitä hän puhui?

Nuori tyttö hymyili hämmästyneenä.

— Hän? toisti hän. — Mitä hän sitten olisi voinut sanoa minulle? Tuo kaikkihan tapahtui vain minun omassa järjettömässä mielessäni... Eihän hän tiennyt mitään koko asiasta!

Jacques sulki Simonen molemmat kädet omiinsa, pusertaen huulensa kiihkeästi niitä vastaan. Hän olisi halunnut osoittaa nöyrtymystään, pyytää anteeksi ja huutaa ilonsa ilmoille! Mutta Simone ei olisi ymmärtänyt häntä.

— Oi rakkaani, sanoi hän, — muistattehan, ettei kenenkään muun pitänyt saada tietoa tästä nuoruutenne lemmentarinasta kuin kihlattunne. Ettekö tahtoisi pysyä tuossa päätöksessänne?

Kuinka mielellään Simone sen teki! Hänen silmiensä hellä hohde, suloinen liikutus, joka sai hänen huulensa värähtelemään, todisti sitä tarpeeksi sanoittakin.

— Ettehän ajattele häntä enää koskaan... rakkakin Simone!

— Ja te, Jacques, ettehän te ajattele koskaan... tuota naista?

Hän sai kiihkeän kieltävän vastauksen.

— Kuinka haluaisin muistella häntä!... Oi, rakkaani, jos tietäisit...

Mutta noilla viattomilla huulilla näkyi hieman surumielinen hymyily, ja hilpeille lapsenkasvoille tuli melkein kokeneen naisen ilme.

— Oi, mumisi pikku Simone, — minusta on sen parempi, mitä vähemmän siitä tiedän!

RUUSUNEITI.

Kiinnitettyään muutamalla pistoksella vaalean silkkiruusun tummien, melkein punaisenruskeitten lehtien keskelle, neiti Lise Doucette kumartui puremaan poikki ompelulangan.

Tässä pienessä ullakkokamarissa ei ollut mitään sunnuntailevon pakkoa, ja kun tänä lokakuun sunnuntaina kuultiin kellon lyövän kolme Saint-Germain-des-Prés'issä, lopetti Lise-neiti juuri viidennen ruusunsa. Neljä edellistä hohti valkoisella paperialustallaan tuoreina ja raikkaina kuin oikeat kukat, ihmeellisinä ja uhkeina kuin unien haavekuvat.

Kaukaisina nuoruutensa päivinä, jäätyänsä orvoksi äidistänsä, sokean isän ja pienen veljen turvaksi, oli Lise-neiti työskennellyt eräässä noista työpaikoista, jotka valmistavat tuhansittain kukkia suuria kauppahuoneita varten. Nyt olivat Lise-neidin voimat jo heikontuneet ja hän työskenteli omin päin kotonansa, valmistellen mielikuvituksensa tuotteita... taiteellisia vaateruusuja, joihin ei ollut tarpeen kalliita aineksia eikä työkaluja, vaan ainoastaan taitavat, varovaiset sormet ja kaunista ja pehmeää silkkiä, monta eri väriä ja väriasteikkoa: vaaleanpunaista, tummanpunaista, sinipunaista, keltaista... vieläpä sinistäkin. Lise-neidin ihmeellisessä puutarhassa eivät sinisetkään ruusut hämmästyttäneet — ne viehättivät harvinaisuudellaan... Kukkien kupuun sirotteli Lise hiukan tuoksupulveria... Kaiken naisellisen mielikuvituksensa, kaiken pariisittaren aistikkaisuuden hän käytti näitä eriskummaisia tuotteita luodessaan. Niillä ansaitsi hän ilman erinäistä vaivaa elatuksensa, niin ettei hänen tarvinnut kurjuutta kärsiä.

Saatuaan tuon kauniin kukan valmiiksi, meni Lise-neiti akkunan luo ja veti sen edestä musliiniuutimet, haluten samalla tavoin kohottaa tuota harmaata harsoa, jolla sade verhosi esineet. Ottaen sitten säiliöstä mustepullon ja muutaman arkin paksua sinertävää paperia — naisten kirjepaperia — hän istuutui pöydän ääreen, mihin vielä oli jäänyt silkkikankaan huituvia. Mutta hän ei kirjoittanutkaan, vaan alkoi lukea uudelleen kirjettä, joka oli tullut hänelle viimeisen edellisellä viikolla ja johon hänen olisi pitänyt vastata.

Tuo kirje alkoi tällä tavoin: »Rakas, viehkeä ystävättäreni, — miksikä ette ole luonani, näillä ihanilla rantamilla, missä kukkii sitruuna! Tai miksi en minä saa olla luonanne tuossa vanhassa goottilaisessa tornissa, jossa te minulle kirjoitatte?! Oi, olen näkevinäni hennon vartenne, siniset silmänne, vaalean tukkanne...»

Ehdottomasti kohotti Lise-neiti katseensa kirjeestä, suunnaten sen poikki huoneen — joka ei ollut goottilaista tyyliä — kuvastimeen, mihin äkkiä ilmaantui kuihtuneet kasvot, lumivalkea tukka...

Kaunis ei Lise-neiti ollut koskaan ollutkaan, mutta olihan hän ollut nuori, ja nuoruuden raikkaus lähentelee melkein kauneutta. Nyt olivat hänen silmänsä haalistuneet kuin kuihtuneet lemmikit, ja talvi oli sirottanut luntansa vaaleaan tukkaan. Nyt oli Lise-neiti vanha.

»Ystävättäreni, te, jota en ole koskaan nähnyt ja joka sentään olette haaveitteni ainaisena esineenä», — niin jatkui kirje, — »sallikaa minun kuiskata korvaanne salaisuus, jonka kenties jo olette arvannutkin... Minä rakastan teitä...»

Lise-neiti ei lukenut pitemmälle, vaan taittoi kirjeen kokoon. Hän ajatteli tuon seikkailun alkukohtaa. Eräänä päivänä oli hän nähnyt »Pienen Päivälehden» neljännellä sivulla tämänlaatuisen ilmoituksen:

»Nuori yksinäisyydestä kärsivä taiteilija haluaa kirjevaihtoon samassa tilanteessa olevan nuoren tytön kanssa. Nimen ilmoittamista ei vaadita. Vastaus t. 1. toimistoon N:o 1209.»

Lise-neiti oli säälinyt tuota yksinäistä taiteilijaparkaa ja kuvitellut mielessään hyväsydämistä nuorta tyttöä, joka vastaisi hänen ilmoitukseensa. Lisellä oli vilkas mielikuvitus. Heti oli hän ollut selvillä, että tuon nuoren tytön piti olla kaunis, ylhäinen ja köyhä, että hän asuisi ylpeän isänsä kanssa vanhassa, puolittain rappeutuneessa linnassa ja että hänen nimensä olisi Bérengère. Ruusuja valmistellessaan oli Lise-neiti sommitellut kokoon kauniin tarinan. Kuten hänen sormensa käsittelivät silkkiä ja musliinia, askaroivat hänen ajatuksensa lausuttavien mielipiteiden, sanojen keksinnässä.

Niin oli hän ajankuluksensa kirjoittanut tuon nuoren tytön kirjeen. Huvin vuoksi oli hän sitten tullut panneeksi sen postiin. Ei aikaakaan niin tuli vastaus »Päivälehden» välityksellä.

Taiteilija kiitti häntä, oli onnellinen ja ihastunut ja tunsi mielensä virkistyneeksi. Hän rukoili Bérengèreä jatkamaan kirjeenvaihtoa, olemaan hänen ystävänsä.

Niin olivat he joutuneet tuohon ihmeelliseen kirjeenvaihtoon, joka jo oli jatkunut puolen vuoden ajan.

Bérengère kertoi Renélle — tuota mielenkiintoa herättävää nimeä taiteilija käytti — yksinäisestä ja romanttisesta elämästään, haaveista, joissa hän eleli harppuaan soitellessaan, lukiessaan romaaneja, runoutta... kävellessään linnan vanhassa, yksinäisessä puistossa. Joskin tuon vanhassa herraskartanossa elelevän ylhäisen neidin haaveet lähinnä muistuttivat vaatimattomassa kamarissaan asustavan kaksikymmenvuotisen työläisnaisen mielikuvia, niin ei siitä koitunut haittaa, kun taiteilijallakaan ei liene ollut tarkkoja tietoja ylhäisen naisen sielunelämästä. Hän puolestansa oli matkoilla. Hän kirjoitti ystävättärellensä Egyptistä, Kreikasta, Italiasta. Ihastuksen tunteittensa ohella hän tulkitsi myöskin kunnioitustaan, ystävyyttään. Ja nyt oli hän puhunut rakkaudestakin...

Kirje oli sisältänyt hellän lemmentunnustuksen... itse asiassa ensimmäisen, joka hienotunteisesti ja kunnioittavasti oli lausuttu tälle viisaalle neitsyeelle, — sillä nuoruutensa päivinä oli hän ollut liian köyhä, liiaksi velvollisuuksien rasittama saadaksensa kosijoita... ja nyt oli hän jo ehtinyt ohi viidenkymmenen!

Lise-neiti oli hymyillyt. Hän oli tehnyt pilkkaa omasta itsestänsä, mutta ollut sentään hieman liikutettu, hieman hyvillään. Oliko hän sitten lukenut tuon rakkaudenkirjeen nuoren tytön uteliain silmin? Eipä suinkaan, — mutta nuo taikasanat olivat kenties tunkeneet hänen muinoiseen mieleensä, kaksikymmenvuotiaan mieleen, jonka elämän huolet eivät olleet sallineet herätä eloon ja jota ei mikään satuprinssi ollut tullut herättämään...

Valitettavasti oli Lise-neidin mielihyvä ollut varsin lyhytaikaista... tuskalliset mietteet rupesivat pian vaivaamaan hänen sydäntänsä. Tuo miesparka rakasti Bérengèreä. Eikö hän ollut velvollinen ilmoittamaan hänelle, ettei Bérengèreä ollut olemassakaan — muualla kuin vanhan työläisnaisen haaveellisessa mielessä...

Viikon päivät oli Lise-neiti jo harkinnut tuota asiaa. Tuollaisen tunnustuksen laatiminen tuntui hänestä niin perin vaikealta. Kenties hänestä sitäpaitsi tuntui ikävämmältä kuin itse aavistikaan; tehdä loppu tuosta haavetarinasta, lakata kirjoittamasta Bérengèren kirjeitä, jäädä Renén viestejä vaille.

Ja tämä lokakuun sunnuntai meni menojansa kuten edellisetkin päivät, Lise Doucetten tarttumatta kynään. Ja illalla hän tunsi olevansa niin väsynyt ja alakuloinen, että häntä melkein halutti jättää siksensä pikettipeli, jolla hän joka ilta kävi huvittamassa vanhaa ullakkonaapuriansa herra Petitbois'ia. Tuo miesparka, joka oli hieman kyttyräselkäinen, hieman sairaalloinen, oli pakotettu enimmäkseen pysyttelemään nojatuolissaan, ja illat kävivät hänestä pitkiksi. Lise-neitiä vaivasi tuo petos, johon hän oli syypää, ja tuntien halua uskoa salaisuutensa jollekin hän teki rohkean päätöksen:

»Minä kerron tuon asian herra Petitbois'ille, hän voi antaa minulle hyvän neuvon.»

Erakkoelämäänsä viettäen oli herra Petitbois lukenut paljon, ajatellut paljon. Lise-neidistä hän oli erehtymätön arvosteluissaan. Niinpä ei hän salannutkaan häneltä mitään tuosta myöhään kokemastaan rakkausjutusta. Käsittäen asiat perin vakavalta kannalta, ei hän aikonut ollenkaan hangoitella »hyvää neuvoa» vastaan, jonka hän arveli saavansa tuolta taatulta vilpin viholliselta. Hän kiiruhtikin jo vakuuttamaan sitä etukäteen.

— Tuo erehdys ei saa enää jatkua, selitti hän. — Kirjoitan tuolle nuorelle miehelle, että...

Mutta hänen suureksi ihmeeksensä herra Petitbois pudisti päätänsä tyynesti ja harkitsevasti.

— Mutta... jollei tuo kirjoittaja olekaan mikään nuori mies? lausui hän hitaasti.

Ja kun Lise-neiti jäi kuuntelemaan suu auki, mieli tykkänään hämmennyksissä, hän jatkoi:

— Jos ei hän olekaan nuori mies, neiti Lise? Jos hän onkin päinvastoin kiltti vanha ukkeli? Luonnon lapsipuoli, joka olisi hänkin halunnut olla kaunis, voittaa rakkautta! — raajarikko, joka on haaveillut avarasta maailmasta, matkoista... elämän onnea vaille jäänyt olento, vanhus, jolla ei ole ollutkaan nuoruutta...

Tahtomattaan mumisi Lise-neiti:

— Kuten teillä...

— Kuten minulla, niin juuri.

Silloin heräsi Lise-neidin liikutetussa mielessä epäilys, joka äkkiä kehittyi varmuudeksi.

— Onko mahdollista, naapurini, huudahti hän, — tuo nuori taiteilija... olitte te!

— Niin olin, kunnon naapurini! Tuo typerä tuuma tuli päähäni eräänä päivänä, kun aika kävi minusta ylen pitkäksi... Mutta taivas tietköön, etten aavistanutkaan...

— Te olitte tuo kirjoittaja! toisti Lise-neiti, yhä vielä päästä pyörällä. — Nuo kaukaisista maista tulevat kirjeet te kirjoititte muutaman askeleen päässä ovestani. Te kerroitte Egyptistä ja Kreikasta, istuen paikoillanne nojatuolissanne!

— Samaten kuin te kerroitte minulle linnastanne... Teidän kirjeenne, hyvä neiti, olivat viehättäviä!

— Entä sitten teidän! Koulunkäyntimme ei ole mennyt hukkaan!

Herra Petitbois hymyili, hiukan surunvoittoisin ilmein.

— Mitä vanhoja houkkioita me olemmekaan, huokasi hän.

Mutta neiti Lise pani vastaan.

— Emmepä niinkään, hyvä naapuri! Tuo mielikuvituksen pila oli viehättävää! Elämä oli riistänyt meiltä ilon rakastaa, olla kaksikymmenvuotiaita. Elämää uhmaten me anastimme itsellemme sittenkin tuon ilon... kuten vaateruusuni korvaavat minulle keväimen...

Seurasi hetken vaitiolo. Seinäkello naksutteli hiljaa, säännöllisesti kuin levollinen sydän.

Palaten sitten todellisuuteen herra Petitbois huudahti:

— Entä meidän pikettimme, Lise-neiti!