Part 3
— Prévelien valkoiset tanssiaisetko... Tunnustaisinkohan sinulle erään seikan, rakkaani... No niin, suoraan sanoen en välittänyt niin erikoisesti noista tanssiaisista, — arastelin niitä hiukan, näetkös. Kaikki olivat kutsutut sinne ilman vanhempiansa, kutsujat olivat herra Max ja neiti Suzanne Prével, talon poika ja tytär — näyttää olevan jotakin uutta kuosia! Kutsujien isä ja äiti saavat ottaa koko seurueen siipiensä suojaan. Näin ollen minä, joka en ole erityisen rohkea, olisin tuntenut olevani hiukan turvatonna. Ainoa, minkä takia olen pahoillani, on pukuni. Oi sitä pukua, Pierrette! Katsopa sitä, se on tuolla pienellä leposohvalla... kohotapa liinaa!
Pierrette noudatti kehoitusta, huudahtaen ihastuneena:
— Oi Marcelle, kuinka valkoinen se on!
Pierrette rakasti valkoista väriä intohimoisesti, mielettömästi... Hän ei olisi tänä hetkenä voinut sanoa, mihin kuosiin Marcellen puku oli laadittu, mutta hän nautti hurmaantuneena kaikesta tuosta valkeudesta, joka oli levitettynä hänen silmiensä eteen, — silkkimusliinin värisyttävästä lumivalkeudesta, satiiniruusukkeiden ja -pumppuloiden hohteesta, kahisevan, helmasta koristellun vuorisilkin kimmellyksestä ja väikkeestä... Oi, kuinka valkoinen, kuinka ihanteellisen valkoinen tuo puku oli!
Olisi luullut tuota kaikkea haltiattaren taikasauvan esiinloitsimaksi, niin mahdottomalta tuntui, että ihmiskäsi olisi kajonnutkaan noihin utuisen hentoihin, pehmoisiin kankaihin. Nyt havaitsi Pierrette myöskin pienet kengät silkkitupsuineen ja valkoisen huopahatun, jonka tavanmukaista mustaa nauhaa koristi vannikkeessa kieppuva oksa pähkinänvärisiä ruusuja. Pierrette katseli katselemistaan tuota viehättävää näkyä, ihaillen sitä lempein, hilpein mielin, taiteilijan tyydytyksellä. Kateuden tai katkeruuden tunnetta ei sekaantunut iloon, jota hänelle tuottivat nämä viehkeän kauniit ja hienot pukimet.
— Oi, Marcelle, toisti hän, — en olisi ikinä voinut kuvitellakaan tämän ihanampaa! Etkö sitten voi käyttää tätä pukua joissakin toisissa tanssiaisissa?
Marcellea huvitti tuo ihastus.
— Valitettavasti en, sanoi hän, — pukutanssiaisten aika on huomenna lopussa. Tuo kaunis puku jää käyttämättä, Pierrette-parkani... jollei kenties kävisi päinsä... mutta sehän sopiikin... miksikä ei! Sepä oli hyvä tuuma!
Pierrette katsoi häneen kysyvin, hämmästynein silmin.
— Pierrette, sanoi sitten Marcelle hilpeästi, — entä jos sinä menisit minun asemestani Prévelien tanssiaisiin?
Hämmästys, hurmaus jähmistytti Pierretten eloisat kasvot.
— Mitäs siitä arvelet? kysyi Marcelle.
— Mutta, sopersi Pierrette, päästessään vihdoinkin ääneen, — enhän ole... en ole ollut koskaan ennen tanssiaisissa.
— Etkö osaa tanssia?
— Osaan kyllä.
— Arasteletko sitten muutoin?
— En ollenkaan. Mutta...
— Mitä sitten? Olemme kasvultamme samankaltaisia, tuo puku sopii sinulle epäilemättä oikein hyvin. Ja se olisi minun mielestäni niin kovin hauska tuuma!
— Entä täti Gertrude?
— Täti Gertrude kirjoittaa pari sanaa rouva Prévelille, ilmoittaakseen tästä pienestä ohjelman muutoksesta, — siinä kaikki, Täti on niin herttainen, hän tekee kaikki mitä vain tahdon. Pierrette, rukoilen sinua suostumaan!
Pierrette hymyili. Hän loi silmäyksen tummahkoon pukuunsa, hän katsoi valkoista pukua, hän katsoi Marcellea. Äkkiä hän kiiruhti sairaan luo ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.
— Koska tahdot, niin menen tanssiaisiin, sanoi hän. — Tämä on kuin satua tai unta... Paljon kiitoksia, rakas haltiatar!
* * * * *
Tänä iltapäivänä tuntui elämä Pierrettestä lakkaamatta sadulta. Tuhkapöperö ei voinut tuntea kuninkaan tanssiaisissa valtavampaa ihastusta kuin Pierrette noissa valkoisin kukin upeasti koristetuissa vierashuoneissa, missä hänen katsettansa kohtasi komea, loistelias valkopukuinen seurue, joka liiteli, pyörähteli valomeressä, valssin tenhoavien sävelten kiidättämänä.
Ja kaiken tuon valkeuden keskellä havaitsi Pierrette itsensä, yhtä valkoisena, ja hän hymyili katsoessaan kuvastimiin, ihmeissään kauneudestansa. Pelkoa ei hän tuntenut, levottomuus tai arkuus ei häirinnyt hänen ihastustaan. Marcellen puvussa hän tunsi itsensä uudeksi olioksi, pieneksi hilpeäksi lumihiutaleeksi, jonka ainoana mielihaluna oli liiteleminen.
Suzanne Prével oli vienyt hänet heti valkopukuiseen tyttöparveen, missä häntä oli tervehditty toverillisesti. Sitten hänelle oli esitelty joukko tanssinhaluisia nuorukaisia, valkopukuisia nekin. Nuo poikaset olivat mitä herttaisimpia olentoja ja kaikki samaa mallia. Kaikki ne tanssivat hyvin, kaikki hymyilivät Pierrettelle, sanoen hänelle kohteliaisuuksia. Ne olivat huvittavia toveruksia, jotka tuntuivat hieman tarumaisilta nekin. Tämän kuutamoseurueen valkeutta häiritsi vain muutama musta puku, neljä tai viisi kaikkiaan.
Pierretten oli hauska. Hänen riemunsa oli niin herttaista, teeskentelemätöntä ja luontevaa, hänen hilpeytensä niin puhdasmielistä, että hänen hymyilynsä sai muutkin hymyilemään, hänen ilonsa muutkin iloitsemaan.
Kun Pierrette oli istuutunut hetkiseksi kukkamaljakon viereen, jossa oli valkoisia hortensioita, lähestyi häntä eräs mustapukuinen herra, hänen äskeisen tanssitoverinsa seurassa.
— Sallitteko, neiti, sanoi nuorukainen, — minun esitellä erään ystävistäni, herra Roger Marçayn.
Mustatakki pyysi valssiin. Hän oli hyvin nuori, hyvin solakka ja hyvin hieno olennoltaan, hänellä oli vaaleat viikset ja syväkatseiset, lempeän hymyilevät silmät. Hän tanssi vielä paljoa paremmin kuin valkopojat. Hänen ohjaamanaan ei Pierrette enää ajatellut harjaantumattomuuttaan, — hän tunsi enää vain koskettavansa hiukan maanpintaa valkoisten jalkineittensa kärjellä.
Täten he karkeloivat hetken, mitään puhumatta, ikäänkuin hämmästyksen ja epämääräisen mielihyvän vallassa siitä, että heidän liikkeensä sopeutuivat niin erinomaisesti toisiinsa. Pierrette mietti mielessään, että valssi sentään oli harvinaisen viehättävää huvia.
Lopuksi mustatakki — Roger Marçay nimeltään — keskeytti äänettömyyden lausumalla pahoittelunsa synkän ikävästä puvustansa. Mutta kun he samassa sivuuttivat kuvastimen, joka jälleen totesi Pierrettelle hänen kuvansa viehkeyden, oli tyttönen juuri ajatellut, että koruttoman mustan puvun ja kevyen, hohtoisan silkkimusliinin vastakohta itse asiassa oli varsin miellyttävä. Hän oli myöskin miettinyt, että niin komea ja hieno kuin nuorukaisten valkoinen puku olikin, ei tuollainen tarjoilijan vaatetus kumminkaan oikein sopeutunut hieman ylpeään itsetuntoon, joka kuuluu arvostaan tietoisen nuoren miehen olentoon. Hän lausui nyt avoimesti nuo ajatuksensa herra Roger Marçaylle, joka hymyili tyytyväisen näköisenä, ikäänkuin hän juuri olisi ollut hiukan kateellinen valkopojille ja nyt rauhoittunut asiaan nähden. Sitten hän alkoi puhua noista tanssiaisista.
— En kysykään, onko teillä täällä hauskaa, neiti; sanoi hän, — se olisi turha kysymys. Loistavat silmänne, hulmuava tukkanne, hymyilevät huulenne, liitävät jalkanne vastaavat puolestanne. Hyvä Jumala, kuinka onkaan ihanaa, että on vielä olemassa nuoria tyttöjä, jotka voivat huvitella tuolla tavoin!
Pierrette vastasi helmeilevällä naurulla, joka viehkeästi suli valssin säveliin.
— Jospa tietäisitte... Nämähän ovat minun ensimmäiset tanssiaiseni!
— Mutta senhän tiesinkin, neiti!
He olivat lakanneet karkeloimasta ja menivät nyt talvipuutarhaan. Pierretten katseessa oli kysyvä ilme.
— Niin, tiesin sen, toisti nuori mies hilpeästi. — Tiesin nimenne, neiti, vaikka minun nimeni oli teille outo, ja tiesin että te olisitte tänään, tänä iltapäivänä, Prévelien tanssiaisissa, — ensimmäisissä tanssiaisissanne!
— Tuon kaikki tiesitte — jo ennen tuloanne tänne?
— Niin kyllä, neiti! Älkää vaivautuko arvailemaan, — tämän ihmeen selitys on varsin yksinkertainen: tätini on teidän tätinne vanhoja ystävättäriä...
Pierrette huudahti ehdottomasti:
— Rouva Saugékö?
— Juuri niin, rouva Saugé on tätini, myönsi nuori mies levollisesti. — Rouva Saugé, joka nyt on Cannes'issa, mutta oli kuullut rouva Charlier'ilta, että te aioitte noudattaa tämän hänelle varsin tutun, mutta minulle jokseenkin vieraan perheen kutsua, kehoitti minua välttämättömästi pitämään mielessäni nämä kauniit pukutanssiaiset ja pyytämään täällä karkeloon hänen nuoren ystävättärensä neiti Hémont'in. Huomautus tanssiaisista oli kylläkin tarpeellinen, sillä käyn niissä vain harvoin, mutta karkeloon nähden en olisi tarvinnutkaan tuota erityistä kehoitusta.
Neiti Hémont kuunteli häntä, hymyilyn häive suupielissään.
Mustatakki, Roger Marçay, oli siis rouva Saugén sisarenpoika, joka tädiltään saamiensa tietojen perusteella luuli karkeloivansa Marcelle Hémont'in kanssa! Tuo tiedonanto tuntui perin hullunkuriselta Pierrettestä, joka toden totta ei olisi uskonut osaavansa niin oikeaan ivallisissa ennusteluissaan... Rouva Saugé ei ollut hukannut aikaa, enemmän kuin hänen sisarenpoikansakaan! He halusivat ensimmäisiksi perijättären pyydystelyssä!
Pierretten huvista hurmaantuneissa silmissä näkyi välkähdys. Kiusoiteltuaan tätiänsä hän nyt tunsi kiihkeää halua tehdä hieman pilkkaa tuosta vaaleaviiksisestä mustatakista.
»Tämä on epäilemättä ainoa tilaisuus, jolloin voin tutustua runsaille myötäjäisille omistettuun uhrisuitsutukseen», ajatteli hän. »Minun on käytettävä sitä hyväkseni, kuten käytin mahdollisuutta päästä näihin ensimmäisiin tanssiaisiini, jotka kenties samalla ovat myös viimeiseni.»
Heidän sitten jatkaessaan jälleen karkeloa kysyi Roger:
— Tehän asutte Normandiassa, neiti?
Tuo oli suoranainen kysymys, ja silmänräpäystäkään epäröimättä vastasi Pierrette:
— Niin kyllä, Normandiassa...
Arpa oli heitetty. Keskustelu kävi nyt siihen tapaan, kuin sitä olisivat jatkaneet Roger Marçay ja Marcelle Hémont. Mutta Pierretten oli mahdoton pysyä siitä aivan syrjässä, ja Marcellen puheissa kuvastui jossakin määrin Pierretten elämä, ajatukset ja tunteet ja niitä säesti Pierretten raikas ja viehkeä nauru...
Roger Marçay ei tyytynyt yhteen ainoaan valssiin, vaan halusi useampia karkelolta, ja Pierrette täytti hänen pyyntönsä. Lopuksi hän tuskin enää muistikaan näyttelevänsä toista henkilöä, karkelo viehätti häntä aina enemmän, hän oli hilpeä, tunsi tyydytystä, nautti osaksensa tulevasta ihailusta, — sillä niin kokematon kuin hän olikin, totesi hän kumminkin herkällä käsityskyvyllään, että rouva Saugén sisarenpoika osoitti hänelle suurta huomaavaisuutta, ettei hän välittänyt kenestäkään muusta — karkeloi muutaman ainoan kerran, sovinnaisuuden takia, neiti Prévelin ystävättärien kanssa.
»Kuinka ihastunut hän on Marcelle Hémont'iin!» ajatteli Pierrette. »Ei ihmekään! Kahdeksansadantuhannen myötäjäiset vapauttavat kyllä turhasta harkinnasta!»
Mutta vähitellen, illan jatkuessa, tuo ajatus alkoi herättää hänen mielessään katkeruutta. Tuo nuori mies oli kieltämättä miellyttävä! Hänen hymyilyssään, hänen katseessaan oli nuorteaa raikkautta ja vilpittömyyttä, hän vaikutti hyväsydämiseltä, lahjakkaalta. Ja kumminkin hän nuoruutensa päivinä, tuona kaikkea ylevää ja suurta unelmoivana aikana, omisti elämänsä suurten myötäjäisten pyydystämiselle! Ja ensi kerran elämässään Pierrette harkitsi, oliko maailma todellakin niin ruma ja rahanhimoinen, kuin miksi täti Gertrude sitä useinkin kuvaili.
Lähtöhetken tultua tiedusteli herra Marçay, oliko rouva Charlier'illa vastaanottonsa maanantaisin.
— On kyllä, aina maanantaisin, totesi Pierrette.
»Poikaparka, hän haluaa tavata Marcellea!» ajatteli hän, ajaessaan hetkistä myöhemmin tätinsä palvelijattaren seurassa hänen asunnollensa.
Vaivuttuaan hetkiseksi haaveisiinsa hän sitten pudisti kevyesti päätänsä päättäväisin elein.
»Se oli oikein hänelle!» mietti hän. »Hän ansaitsi hyvin pilani!»
* * * * *
Pierrette oli kertonut paljonkin tanssiaisista, mutta varsin vähän Roger Marçaysta. Hänellä oli hämärä tunne, että oli parasta pitää rouva Charlier'ilta salassa tuo pieni kepponen, johon hän oli syypää.
— Tehän tiedätte, täti, oli hän sanonut kuin ohimennen, — että rouva Saugén sisarenpoika myöskin oli noissa tanssiaisissa.
— Vai niin, oli täti vastannut lyhyesti, kirjanpitolaskujansa tarkastellen.
Pierretten mielihyväksi oli keskustelu katkennut siihen. Kumminkin muisto tuosta pilasta, joka huvittelun, saavutetun ihailun huumeessa oli ollut hänestä niin hauskaa, nyt jälkeenpäin tuotti hänelle levottomuutta, sillä heti kuin rouva Charlier joutuisi keskusteluun herra Marçayn kanssa, täytyisi kaiken käydä ilmi. Ja olihan herra Marçay melkein ilmaissut aikeensa tulla vierailulle!
»Kunpa hän pysyisi poissa vielä muutaman päivän ja tulisi vasta lähdettyäni!» tuumiskeli Pierrette itseksensä.
Mutta ei ollut olemassa juuri suuria edellytyksiä, että tuo hänen toiveensa toteutuisi. Kun hän tanssiaisten jälkeisenä päivänä oli lähtenyt tätinsä asunnosta hänen palvelijattarensa saattamana, oli Roger Marçay tullut talon läheisyydessä häntä vastaan. Hän oli tervehtinyt mitä kunnioittavimmin, jatkaen matkaansa, ja Pierrette oli olettanut tuon hänelle harmillisen kohtaamisen johtuneen pelkästä sattumasta, mutta seuraavina päivinä oli sama seikka jälleen toistunut, ja tuo sattuman uudistuminen tuntui hänestä tosiaankin ihmeelliseltä.
Ivallisena oli hän miettinyt: »Kuinka hullunkurista, — Marcelle potee influensaansa, aavistamatta että kaunis nuori mies haikaillen uneksii onnesta päästä osalliseksi hänen omaisuudestaan!»
Sitten tuli hän ajatelleeksi: »Mitähän hän piti minusta kävelypuvussa?» Mutta nopeasti seurasi jatko: »Mitä minuun koskee, miellytänkö häntä vai olen miellyttämättä, kun hän tavoittelee ainoastaan myötäjäisiäni... tarkoitan Marcellen myötäjäisiä... Mitäpä muusta, kun vain olisin jälleen kotona, ennenkuin hän tulee!»
Mutta maanantaina, hyvissä ajoin, jo ennen vierasten tavallista tuloaikaa, saapui Roger.
— Oi kuinka kiltisti! huusi vanha rouva. — Te tuotte minulle terveisiä tädiltänne?
Rouva Charlier oli tänään erinomaisella tuulella, kasvot ja mieli pelkkää päivänpaistetta.
Roger esitti tätinsä terveiset, puhui sitten Cannes'in keväästä ja Pariisin keväästä, — sitten hän äkkiä keskeytti keskustelun, luoden rouva Charlier'iin lempeät, vilpittömät silmänsä, joissa kuvastui liikutusta ja samalla hilpeätä halua laskea leikkiä tuosta tunteesta.
— Rakas rouva Charlier, sanoi hän, — minun täytyy tunnustaa teille näin jyrkällä, järjettömällä tavalla eräs järkyttävä seikka... muutoin tukehdun tähän tunnustukseeni... jota pyydän etukäteen anteeksi... Ihastuin rajattomasti veljentyttäreenne, heti kuin näin hänet Prévelien tanssiaisissa, — ja puhellessani teidän kanssanne, ovat ajatukseni koko ajan hänen tykönänsä.
Hän lausui tuon kaikki niin teeskentelemättömällä suoruudella, että rouva Charlier hymyili hymyä niin lempeätä, että sen täytyi hämmästyttää noilla huulilla, — hymyä, joka tuntui kuuluvan menneisiin aikoihin, kuten nuo hänen nuoruutensa aikaiset vaaleat, sulotuoksuiset puvut, jotka hän väliin otti esille, veljentyttäriänsä huvittaakseen.
— Te rakastatte Pierretteä?
— Hänen nimensä on siis Pierrette — en tiennyt sitä... Kuinka hyvin tuo nimi sopii hänelle, jatkoi nuori mies. — Niin, rouva Charlier, — rakastan häntä... ja pelkään niin kovin, että joku ottaa hänet minulta... haluaisin siksi heti puhua asiasta herra Hémont'in kanssa.
— Heti kohta? Kylläpä te pidättekin kiirettä! tuumi rouva Charlier nauraen. — Mutta herra Hémont ei ole Pariisissa.
— Sen tiedän kyllä, — siksi käännyinkin ensiksi teidän puoleenne, rakas rouva Charlier. Oi, tahtoisin niin mielelläni tietää — luuletteko että minulla on ollenkaan onnistumisen toiveita? Varallisuuteni on varsin vähäinen, ja herra Hémont...
— Mitä siihen tulee, keskeytti hänet rouva Charlier, — on veljeni omaa laatuansa oleva henkilö, jolle rahakysymys ei merkitse mitään ja joka katselee kaikkea tyttärensä silmin... Siis on teidän huolehdittava vain Pierretten suosiosta. Hän antoi äskettäin rukkaset eräälle, jolla oli kaksikymmentätuhatta korkoja, siksi että tuo tarjokas ei oikein muistuttanut mitään satuprinssiä... Mitä nyt, Berthe? kysyi hän sitten äkkiä, käännähtäen ovelle päin, joka oli avattu varovasti.
— Herra tohtori on täällä.
Rouva Charlier oli noussut paikaltaan.
— En pyydä anteeksi poistumistani, sanoi hän, — sillä aion olla kovin kiltti... ja pyytää Pierretten tänne seuraksenne. Hän on nämä päivät hoitanut hyvin uskollisesti sairasta serkkuansa, toisen veljeni Etienne Hémont'in tytärtä, häntä, joka asuu maalla. Marcelle-parka joutui täällä heti vuoteeseen. Tiedätte että hän aikoi Prévelien tanssiaisiin, — minähän puhuin siitä tädillenne. Viime hetkenä päätimme, että Pierrette käyttäisi hyväkseen kutsua ja hänen pukuansa... No niin, palaan heti.
Jättäen Roger'in niin suunnattoman hämmästyksen valtaan, ettei hän saanut sanaakaan huuliltaan, lähti rouva Charlier ottamaan vastaan lääkäriä.
— Marcelle, Marcelle Hémont! toisteli nuori mies itseksensä. Niin kyllä, Marcellehan hänen nimensä piti olla... mutta hän oli Pierrette... Mutta Pierrette oli puhunut elämästään Normandiassa, Pierrette, tuo viaton pikku maalaistyttö... Oi, Pierrette, Pierrette...
* * * * *
Kun rouva Charlier oli levollisesti ja varsin luonnollisena asiana pyytänyt Pierretteä menemään hänen sijaansa hetkiseksi vieraalle seuraksi, oli Pierrette tuntenut mielensä rauhoittuvan. Tuo erehdys, josta hän oli ollut levoton, ei ollut vielä tuottanut mitään haittaa, ja nyt oli hänellä tilaisuus sen selvittämiseen. Niin, hänen tuli nyt vain tunnustaa kepposensa. Hän pyytäisi kiltisti ja nöyrästi anteeksi, sillä itse asiassa oli hän menetellyt pahoin, varsin pahoin. Eihän ollut hänen tehtävänsä arvostella herra Marçayta. Olipa tuolla muukalaisella aikomus naida perijätär taikka ei, pysyi kumminkin kieltämättömänä tosiseikkana että hän puolestansa oli esiintynyt toisen tytön nimellä, oli pettänyt herra Marçayn, valehdellut hänelle.
Tullessaan nyt vierashuoneeseen, hänen täytyi vastoin tahtoansa luoda katseensa maahan ja hänen kätensä vapisivat hiukan.
Arasti hän alkoi puhua:
— Herra Marçay, tätini...
Mutta äkkiä tyly ja tuikea ääni, joka hänestä kuulosti varsin vieraalta, ajoi väristyksen kautta koko hänen olentonsa.
— Tekisittekö hyvin, neiti, ja selittäisitte minulle, mitä menettelynne viime torstaina oikeastaan tarkoitti! Rouva Charlier'in mainitessa, että hänen piti mennä _serkkunne Marcellen_ luo (hän korosti ivallisesti noita sanoja), joka oli _kotoisin maalta_ (uusi ivallinen korostus), huomasin olleeni tanssiaisissa teidän pilantekonne esineenä... ja että te olitte valehdellut minulle...
Mutta tuon nuhdesaarnan keskeytti äkkiä kysymys:
— Tätinnekö teidät on kasvattanut noin huonosti, hyvä herra?
Pierrette seisoi pää pystyssä. Vai niin, hän kävi epäkohteliaaksi, käsitteli asiaa tuolla tavoin!
Roger oli niin varmasti odottanut anteeksipyyntöä tämän ripeän vastaiskun asemesta, että hän nuhteesta joutui aivan hämmennyksiinsä.
— Niin kyllä, herra, jatkoi Pierrette, — tädilläni on kaksi veljentytärtä. Minun nimeni ei ole Marcelle, vaan Pierrette, enkä myöskään asu maalla, vaan Batignolles-kadulla. Kun te luulitte minua serkukseni, huvitti minua laatia nuo juttuni, — siinä koko rikokseni! Ken tahansa voi teille todistaa että sellaista pidetään luvallisena karnevaali- tai laskiaispilana. Ehdittyänne jälleen rauhoittua, huomaatte itse, kuinka aiheettomat nuo mahtipontiset sananne ja tuikea suuttumuksenne ovat... kun kysymyksessä on pelkkä leikillinen kuje, jota te, luvallanne sanoen, käsittelette suorastaan hullunkurisen juhlallisesti...
— Hullunkurisen juhlallisesti! toisti Roger. — Vai katsotte te minun käsittelevän tuota asiaa hullunkurisen juhlallisesti! Arvostelkaa itse tilannetta, neiti! Hetkenä, jolloin huomasin teidän tehneen minusta pilaa, olin juuri tädiltänne pyytänyt teitä vaimokseni...
Tuo ei tosin ollut täysin totuudenmukaista, mutta Roger ei ollut siinä mielentilassa, että olisi pystynyt täsmälleen punnitsemaan sanojansa.
Nyt joutui Pierrette vuoroonsa mielenhämmennyksen valtaan. Puna kohosi hänen poskillensa, mutta hän hillitsi lujalla tahdonponnistuksella liikutuksensa, ja puhuen samaan hyökkäävään ja ivalliseen sävyyn kuin keskustelun alusta saakka, hän jatkoi:
— Olen pahoillani, että olen aiheuttanut tällaisen erehdyksen. En voinut aavistaa, se minun täytyy tunnustaa, noin kiireellistä kosintaa. Mutta rauhoittukaa! Olette erehtynyt henkilöstä, — näin ollen katsotaan kosintanne peruutetuksi. Tätini saa heti paikalla siitä tiedon, — minulta itseltäni.
Hän puhui harkitulla tyyneydellä, hänen pikku nenänsä kohosi halveksivasti pystyyn. Tämä nenäkkään, kielevän tyttöletukan kuva oli hullunkurisuudestaan huolimatta kaunis, yhtä kaunis kuin tanssiaisten viehkeä impi. Roger katsoi katsomistaan riitakumppaniansa.
— Kun ajattelen, sanoi hän, — että se, mikä minua viehätti, oli lapsellinen viattomuus, tunteitten raikkaus, jonka olin teissä havaitsevinani... Ja tuo kaikki, hämmästelevä ihastus, luottoisa hilpeys, olikin vain keimailevan neitosen temppuja!
— Temppuja! toisti Pierrette, aivan suunniltaan mielenjärkytyksestä.
— Niin, keimailijattaren temppuja, käsittämätöntä teeskentelyä, vastasi Roger. — Niin, käsittämätöntä tosiaankin, sillä miksi te oikeastaan huvittelitte minun kustannuksellani, — missä tarkoituksessa?
— Missä tarkoituksessa? sanoi nuori tyttö, jota tuo kysymys ei suinkaan saattanut lempeämmälle mielelle. — Missä tarkoituksessa? Sen voin teille kyllä sanoa. Serkullani Marcellella on suuret myötäjäiset, ja minua, joka olen varsin köyhä, huvitti kerrankin kokea, millä tavoin nuoret miehet käyttäytyvät, rakastuessaan komeihin myötäjäisiin... Siinä kaikki!
Roger'in otsaan kohosi puna.
— Siis luulitte...
— Ajattelin, että tätinne; rouva Saugé, oli suunnitellut sisarenpojalleen ihanan tulevaisuuden... ja että tuo suunnitelma viehätti rouva Saugén sisarenpoikaa... niin kyllä, hyvä herra! Mutta joskin olen ollut ajattelematon, niin en silti ole mikään keimailijatar, ja minun tarvinnee tuskin mainitakaan, etten ole omistanut itselleni ihailuanne, enempää kuin kosintaannekaan, jotka tarkoittivat Marcelle Hémont'ia.
— No niin, — mutta te olette väärässä, neiti, vastasi nuori mies, kiukun ja tuskan vallassa. — Sen voin teille todistaa muutamalla sanalla... Hetki sitten ilmaisin rouva Charlier'ille haluavani mennä avioliittoon tuon nuoren tytön kanssa, jonka näin Prévelien tanssiaisissa. Mieleni ei ole siitään muuttunut... Tahdotteko tulla vaimokseni?
Mutta tänä hetkenä ei Roger-parka enää tiennyt, rakastiko hän Pierretteä, vai vihasiko hän häntä, ja tuo aviotarjous, jossa väreili tuskan kiihdyttämä suuttumus, muistutti pikemmin sodanjulistusta, kuin lemmentunnustusta.
— Te olette auttamattomasti erehtynyt minusta, vastasi neiti Hémont jäätävän kylmästi. — Toistan, ettei minulla ollut mielessä muuta kuin huvitella — hiukan huimapäisesti, se myönnettäköön —, mutta jos olenkin menetellyt huonosti kasvatetun lapsen tavoin, ei minulla silti ollut mitään miestä pyydystelevän neidin aikeita... eikä minulla ole pienintäkään halua mennä kanssanne naimisiin.
Roger yritti puhua, Pierrette esti sen.
— Vastaukseni on täysin harkittu, jatkoi hän, — ja aivan riippumaton niistä kiusallisista olosuhteista, joissa olemme toisiimme tutustuneet. Olen itse aina tehnyt työtä, ja oma tottumukseni sekä ympäristöni suoma esimerkki ovat opettaneet minua... hiukan halveksimaan niitä, jotka elelevät toimettomina. En menisi ikinä avioliittoon tyhjäntoimittajan kanssa.
Roger oli käynyt hyvin kalpeaksi, mutta vihanpurkaus, jota Pierrette oli odottanut jonkunmoisen taisteluhuumeen vallassa, jäi tulematta.
Roger oli kumartanut syvästi.
— Olette oikeassa, neiti, vastasi hän, — mutta jos hiukan ansaitsenkin moitteenne velttoudesta, nautittuani kolmivuotisen opiskelun ja yksivuotisen asevelvollisuuden jälkeen muutaman kuukauden vapautta, virkistävää joutenoloa, niin olen nyt juuri täydelleen korjannut tuon virheeni.
Rouva Charlier tuli sisään. Pierrette pujahti pois, palaten Marcellen tykö. Hetkisen kuluttua kuului eteisestä askeleita, sitten ovi sulkeutui ja rouva Charlier palasi veljentytärtensä luo.
— Uusi rajuilma on tulossa, ajatteli Pierrette.