Part 2

— Nähkääs, väärinkäsitys erotti meidät... aiheeton epäluulo. En voinut estää teitä lähtemästä, pelosta että sitten taas en enää voisi uskoa teitä. Mutta voin lähteä teidän mukaanne... niin tekin puolestanne uskotte minua. Tuolla kaukana ei minulla ole enemmän hyötyä teidän arvonimestänne kuin teillä minun rikkaudestani. Meidän täytyi kummankin »esittää todiste», kuten vaaditaan oikeudenkäynneissä, joista setäni väliin puhuu, ja nyt olemme sen tehneet.

Sormet sormien lomassa, he katsoivat toisiansa ihastellen, lumoutuneina. Kuten lapset, jotka ovat kiivenneet pöydälle, he tunsivat äkkiä oman suuruutensa, joka heitä häikäisi sitä enemmän, kun se oli ristiriidassa koko heidän sisäisen olentonsa kanssa. Hurmaantuneina he nyt ihailivat itseänsä ja toisiansa tuon suunnittelemansa ylevän teon johdosta.

Tuo hetki merkitsi sankarillista unelmaa heille, joiden hengenominaisuuksista puuttui, kuten Guillemette jo oli todennut, sekä ylenpalttinen suurenmoisuus että syvällisyys. He nauttivat haaveestansa rajattomasti, unohtumatonna oli se säilyvä heidän kallisarvoisten muistojensa joukossa...

Lionelin oli määrä lähteä vasta kolmen kuukauden kuluttua. Hän meni kertomaan tuosta uudesta elämänkokemuksestansa paroni de Jancourt'ille, joka hymyili, selittäen että Guillemette oli »herttainen pienokainen» ja antoi Lionelille maksumääräyksen, jolla hän sai nostaa kaksisataatuhatta frangia, voidaksensa ostaa, kuten paroni sanoi, vaimollensa joitakin pieniä koruja ja tarjota hänelle jotakin ravintoloissa, heidän huvitellessaan kuherruskuukautenansa.

* * * * *

Tilapäisessä asunnossaan Ludvig XVI:n aikaisessa taiteellisessa sopukassa Champs-Elysées'in kaupunginosassa ja hiukan kaikkialla Pariisissa ovat herra ja rouva de Montjoie viettäneet ne kolme viikkoa, jotka heidän avioliittonsa on kestänyt. Sillävälin on kokonainen lauma työväkeä hääriskellyt korjaustöissä Montjoien linnassa, — isäntäväen odotellessa hetkeä, jolloin heidän on astuttava laivaan, matkataksensa Buenos-Ayresiin.

Vastanaineet ovat onnellisia. Guillemette havaitsee, ettei hänellä ole ollut mitään iloa rikkaudestaan, ennenkuin Lionel ryhtyi sitä käyttämään, Lionel puolestaan tuntee, kuinka vähän tyydytystä hänelle on tuottanut ylimpiin piireihin kuuluminen, komea elämä, perehtyneisyys huvituksiin, jotka edellyttävät vuosisatojen hienostamaa perinnäistä älyä ja tunnetta, ennen sitä aikaa, jolloin hän ryhtyi perehdyttämään tähän elämään tuota jumaloimaansa olentoa, jonka muovailu hänestä näyttää tuottavan hänelle niin suurta kunniaa.

Lionel miettii myöskin, että varallisuus tuottaa onnea, ja Guillemette ajattelee, että on hauskaa olla markiisitar, — ja kumpikin he ovat sitä mieltä, että on suloista rakastaa.

Ja he rakastavat toisiansa, se on pääasia... Kaikki muu merkitsee kehystä, sivuseikkaa, kultamaljaa, josta virvoittava viini juodaan, soittoa ja sulotuoksua, jotka säestävät viehkeää unta... Mutta on miellyttävää juoda kallisarvoisesta maljasta ja uneksia nauttiessaan miellyttävistä aistimuksista.

Kello on kuusi. Markiisi ja markiisitar de Montjoie ovat kotona. Markiisitar istuu nojatuolissa, selaillen hajamielisesti kirjaansa, markiisi seisoo pöydän luona, missä hän juuri avaa konemaisesti Argentinan kartan.

Akkuna on auki. Riemukaaren takana rusottaa taivas ruusunhohteessa.

Tuo hohde virtaa aina lähemmäs kohden Guillemetteä, tauluille, huonekaluille, taideteoksille, sitten hänen vaalealle tukallensa, kasvoillensa — ja lopuksi se valahtaa yli koko hänen olentonsa. Kuin heräten hän silloin kutsuu Lioneliä, joka on heti hänen rinnallansa.

— Mitä sinä ajattelet? kysyy Guillemette.

— En mitään erikoista... tietääkseni, vastaa Lionel.

— Ajattelin kysyä sinulta erästä asiaa... Rakastathan sinä minua, eikö totta?

— Oi, rakkaani — rakastanko sinua... Voitko todella sitä epäillä?

Guillemette pudistaa hiljaa päätänsä, ikäänkuin karistaaksensa hiuksistaan niihin takertuneet auringonsäteet.

— Oi rakas, armas puolisoni, en epäile sitä ollenkaan, sanoo hän vakuuttavasti. — Entä sinä... luuletko että olen mennyt sinun kanssasi naimisiin kahdeksanhuippuisen kruunusi takia?

— Minun kruununi takia... Hyvä Jumala, rakkaani, kuinka voit ajatellakaan sellaista...

Hän on kietonut kätensä Guillemetten ympärille ja katselee häntä kiihkeällä ihailulla.

— Tiedätkös, mitä minä mietin, jatkaa Guillemette. — Ajattelen sitä, että meillähän on jo todisteemme.

— Niin kyllä, rakkaani.

— Ja minä ajattelen, että rakkautemme on niin voimakas, että me tulemme hyvin, hyvin onnellisiksi tuolla kaukana, Patagoniassa... Arvelen että tulemme siellä yhtä onnellisiksi kuin täälläkin...

— Epäilemättä, rakkaani.

Hetkisen epäröityään jatkaa Guillemette hellästi:

— Tulemme siellä yhtä onnellisiksi kuin täällä... mutta onnellisemmiksi emme voi tulla siellä kuin täällä... koska on mahdotonta olla sen onnellisempi, eikö niin?

— Niin kyllä... juuri niin!

— Siis, jatkoi Guillemette, — kun meillä nyt on todisteemme... ja kun emme siellä tule onnellisemmiksi kuin täällä...

Hän keskeytti lauseensa, jatkaen toiseen sävyyn:

— Minkätähden me sitten oikeastaan lähtisimme sinne? Sitä minä puolestani en käsitä... Entä jos jäisimmekin tänne... mitä arvelet?

Ja he jäivät.

Nuori aviomies oli hyvin levoton mennessään ilmoittamaan serkullensa de Jancourt'ille tästä heidän uudesta päätöksestään, mutta paroni oli vanha ihmistuntija.

Samana päivänä, jolloin hän sai tietää Lionelin kihlauksesta, hän oli ryhtynyt toimeen, hankkiakseen toisen miehen hänen sijallensa.

TUHKAPÖPERÖ TANSSIAISISSA.

Pierrette Hémont maalasi viuhkaa. Kumartuneena siron, taivaansinisen silkkikankaan yli, johon hän taitavin sormin sirotteli parven hentoja valkoisia perhosia, hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, tykkänään työhönsä kiintyneenä, ja niin jäi häneltä huomaamatta ovikellon hiukan soinnuton kilahdus. Nähdessään äkkiä huoneessaan rouva Charlier'in valkotukkaisen pään kukitettuine päähineineen, hän päästi iloista hämmästystä ilmaisevan huudahduksen.

— Täti Gertrude! Kuinka kiltisti, että tulitte tänne! Ja vielä näin rumalla säällä!

— Veljeni ei ole kotona? kysyi vanha rouva.

Ja sateelle läpäisemätön viittansa yhä yllään jäi Gertrude-rouva seisomaan, välittämättä nojatuolista, jonka Pierrette siirsi hänelle valkean ääreen. Vaihteleva kuten taivas ja meri oli rouva Charlier, — viehättävä ollessaan hyvällä tuulella ja sietämätön myrskypäivinään. Tänä lauantaipäivänä vaikutti hänen nenänsä terävähköltä ja hänen hymyilynsä happamelta.

— Huonot enteet! ajatteli Pierrette, kurottaessaan hänelle poskensa.

Himmeä valo, joka tunki sisään musliiniverhojen läpi, hieman lohdutonna valaisemastaan sateisen harmaata Pariisia, näytti käyvän hymyilevämmäksi saadessaan hyväillä Pierretten kultatukkaa ja päilyä hänen kirkkaansinisissä silmissään, mutta nuo vaaleat kasvot, jotka soivat valolle hilpeämmän sävyn, eivät pystyneet antamaan rouva Charlier'in nenälle omaa iloisaa ilmettänsä. Ne saivat osaksensa vain tavanmukaisen kylmähkön suutelon.

— Isäni on opistolla — luentoansa pitämässä, vastasi nuori tyttö tädin lausumaan kysymykseen. — Hän pahoittelee poissaoloansa...

— Käyntini takia, tarkoitat? Sitä minä en usko. Mihin hän oikeastaan pyrkii, mitä hän toimiskelee? Luullakseni eivät kaikki kemian professorit ole pakotetut laiminlyömään perhettänsä. Minä en ole nähnyt häntä kokonaiseen kuukauteen!

— Vähän minäkin häntä näen. Tehän tunnette rakkaan isäni tieteelliset harrastukset. Nykyisin häntä erityisesti kiinnostaa kauppakemia, ja kun hän toivoo keksineensä uuden huomiotaherättävän kankaiden värittämistavan, käyttää hän kaiken luennoista ja tutkintojen pidosta liikenevän aikansa kokeiluihin, jotka innostuttavat häntä aivan rajattomasti. Hän on laatinut itselleen kuntoon työhuoneen kuudenteen kerrokseen, hän hakee itselleen apulaista..

— Olisi parempi, jos hän hakisi sinulle puolison, keskeytti hänet rouva Charlier kimeimmällä äänellänsä.

— Minulle puolison, täti Gertrude? Mutta meidän vanha ystävättäremme, rouva Desmoulins'hän oli saanut käsiinsä niin oivan tarjokkaan!

Kuullessaan nuo sanat rouva Charlier, joka vihdoinkin oli suvainnut käydä istumaan, hypähti raivostuneena pystyyn.

— Siis on totta, mitä minulle on kerrottu? Tulinkin juuri tiedustellakseni tuota asiaa isältäsi... On siis totta, että herra Ferny on kosinut sinua? Mutta, jos niin on, onneton lapsi, kuinka oletkaan voinut antaa hänelle rukkaset?

Lempeä, raikas nauru pulpahti esiin Pierretten huulilta.

— Kysymys kysymyksestä, täti Gertrude! Kuinka olisin voinut vastata myöntävästi? Kaunis hän ei ole, tuo herra Ferny!

— Kaunis — eipä suinkaan! myönsi rouva Charlier kylmän arvokkaasti. — Herra Ferny ei ole kaunis eikä ruma...

— Juuri niin, selitti Pierrette vakavana. — Hän ei ole kaunis eikä ruma, mutta pikemmin ruma, ei nuori eikä vanha, mutta pikemmin vanha, ei lahjakas eikä typerä, mutta pikemmin...

— Tyhmyyksiä, rakkaani! Herra Ferny ei tosin ole niitä miehiä, joista haaveelliset koulutytöt uneksuvat, mutta hän on kieltämättä kunnioitusta ansaitseva mies... ja hänen korkonsa ovat omiansa herättämään järkevän tytön mielessä mitä ihastuttavimpia haaveita... Hän oli mieltynyt sinuun, kaikesta päättäen olisivat avioehdot olleet mitä edullisimmat sinulle... Tuohan olisi ollut odottamaton onnenpotkaus sinulle, jolla ei ole lanttiakaan myötäjäisiä... Olen ihmeissäni siitä, ettei isäsi oivaltanut paremmin tuota asiaa!

Rouva Charlier'in huono tuuli ei ollut voinut sittenkään häiritä herttaisen maalaajattaren tyyntä onnentunnetta.

— Isäni ei sekaantunut ollenkaan tuohon asiaan! sanoi hän. — Hän on kasvattanut minut amerikkalaiseen tapaan ja on aina pikemmin kehittänyt kuin vastustanut luontaista itsenäisyyttäni. Mutta olen vakuutettu, että hän ajattelee samaten kuin minäkin, että nuorten tyttöjen, joilla ei ole myötäjäisiä, ei sovi käsitellä avioliittoasiaa ajattelemattomammin kuin niidenkään, joilla on mitä runsaimmat myötäjäiset. Olen yhdeksäntoista vuoden vanha... Vanhaksipiiaksi en siis joudu vielä aivan tuota pikaa, ja jos niin kävisikin, niin en lukisi sitä itselleni miksikään häpeäksi. Tunnen itseni rikkaaksi, sillä vaatimukseni ovat vähäiset, olen tottunut säästäväisyyteen, työni huvittaa minua, ja vaatimattomat taidetuotteeni suovat minulle mahdollisuuden osaksi huolehtia toimeentulostani. Siis ei mikään pakota minua menemään avioliittoon erinäisen aseman tai varallisuuden saavuttamiseksi. Jos menen naimisiin, rakas täti, silloin on sattuman täytynyt auttaa minut löytämään miehen, jolla on sydän paikallaan ja joka rakastaa minua myötäjäisten puutteesta huolimatta ja on herättänyt mielessäni tarpeeksi kunnioitusta ja hellyyttä, voidakseni ilolla omistaa hänelle elämäni. Tämä on minun käsitykseni tuosta asiasta!

— Pyydän sentään, pienokaiseni, ettet ainakaan odota minun ryhtyvän tuota sattumaa avustamaan! lausui täti Gertrude, yhä vieläkin kiihtyneenä.

— En mitenkään! Sitäpaitsihan teidän on piakkoin ryhdyttävä paljoa kiitollisempaan tehtävään, — serkkuni naittamiseen! Odotatteko häntä jo piankin? Iloitsen kovin tuon rakkaan Marcellen tulosta.

Kuullessaan mainittavan kummilastansa, rakkaimman veljensä Etienne Hémontin ainoata tytärtä, kävi rouva Charlier vihdoinkin virkeämmälle mielelle, kuin taikasanan vaikutuksesta.

Etienne Hémont oli kartuttanut vaimonsa tuomat runsaat myötäjäiset kolminkertaisiksi suurenmoisissa karjanhoitoyrityksissä. Marcelle oli kaunis, hän oli saanut huolellisen kasvatuksen ja oli varustettu mitä runsaimmilla myötäjäisillä, mutta huolimatta siitä, että hän pian oli alkava kahdennenkolmatta ikävuotensa, ei hänelle vielä ollut löydetty sopivaa avioehdokasta pienestä kaupungista, jonka peräti maalaisessa ympäristössä hänen vanhempansa asuivat. Rouva Charlier'in hartain toivomus, jonka hän myös oli uskonut Pierrettelle, oli saada tuo rakas veljentytär naitetuksi lähettyvillensä, Pariisiin.

— Marcelle saapuu kolmen päivän perästä, lapseni, sanoi vanha rouva melkein hellästi. — Pidän hänet luonani kokonaisen kuukauden... tai vaikkapa puolitoistakin, jos hän viihtyy. Ja sen hän epäilemättä tekee! Heti toisena päivänä tulonsa jälkeen hän saa esiintyä ensi kerran Pariisissa, »valkoisissa tanssiaisissa», jotka Prével-Desforges'in perhe panee toimeen karnevaalin johdosta, torstai-iltana. Kaikki ovat valkopukuisia, siitä tulee komea juhla... Tuo rakas pienokainen saa epäilemättä kutsuja kuinka paljon tahansa, ja toivon tosiaankin, että hänen kohtalonsa on ratkaistu, hänen palatessaan Normandiaan.

— Epäilemättä on helpompi järjestää hänen tulevaisuutensa kuin minun! tuumiskeli Pierrette, huoaten leikillisesti. — Ensiksikin on Marcelle viehättävä ja toiseksi ette voi häntä moittia samasta kuin minua, — ettei hänellä olisi lanttiakaan myötäjäisiä, sillä niitä hänellä on säkittäin!

Tuo huomautus harmitti rouva Charlier'iä.

— Luuletko siis, huudahti hän, — että aion houkutella kummitytölleni kosijoita hänen myötäjäisillään! Marcellen on voitettava ihailijoita kauneudellaan ja muilla henkilöllisillä ominaisuuksillaan... varon kyllä esittelemästä häntä ihmisille perijättärenä... Minä puolestani olen melkein köyhä, isäsi, joka viettää erakkoelämää ja jota ei monikaan tunne, omistaa ainoastaan professorin palkkansa... kuinka voisi siis kukaan tietää, että Marcelle on rikas!

Tädin väitteessä, että hänen veljentyttärensä Pierretten täytyisi myötäjäisten puutteessa tyytyä ottamaan puolisoksensa kenen vain saisi, vaan että hänen veljentyttärensä Marcelle köyhästäkin käydessään tekisi loistavat naimakaupat, — tuossa väitteessä, joka lausuttiin mitä viattomiinkaan sävyyn, ilmeni niin suunnatonta kohtuuttomuutta, niin kouraantuntuvaa epäjohdonmukaisuutta, että se pikemmin huvitti kuin harmitti Pierretteä. Mutta hän oli kerkäs naureskeluun ja pilantekoon. Jollei hän käynytkään kateelliseksi serkullensa, valtasi hänet kumminkin niin voimakas halu kiusoitella tätiänsä, ettei hän voinut sitä vastustaa.

— Kaikki saavat tietää, että Marcelle on rikas, hyvä täti, kaikki ihmiset, — sanokaa sitten minun sen sanoneeni! huudahti hän päätänsä pudistellen.

Rouva Charlier'in nenä venyi yhä pitemmäksi.

— En voi käsittää, kuinka kukaan voisi saada siitä tiedon...

— Siitä saadaan tieto siksi, etteivät tuollaiset asiat koskaan pysy salassa. Ken tietää sitäpaitsi, ettekö te juuri itse ilmaise sitä kaikkein ensiksi... jollette ole sitä jo tehnyt, lisäsi hän syvämietteisen näköisenä.

Rouva Charlier hätkähti kiukusta.

— Minä!

— Niin, te juuri, täti! Ettekö jo ole puhunut Marcellesta?

— Olen puhunut hänestä hänen myötäjäisiänsä mainitsematta.

— Oletteko varma, ettette ole puhunut niistä kenellekään? Ette ainoallekaan ihmiselle?

— En tietystikään... taikka tuskin ainoallekaan. Mainitsinhan tosin noista onnettomista myötäjäisistä ystävättärelleni rouva Saugélle, joka on itse henkilöity vaiteliaisuus... Ethän toki epäille, ettei...

— Ettei rouva Saugé sitä säilytä omana tietonansa, te tarkoitatte. Voihan hän tehdä senkin, jos hänellä on siihen omat henkilökohtaiset syynsä. Kuinkas onkaan, tätiseni, eikö hänellä ole poikaa, tuolla rouva Saugélla? Lapsukainen, joka voisi kuolla pelkästä rakkaudesta, heti Marcellen nähtyänsä?

— Rouva Saugén molemmat pojat ovat naimisissa, tiuskasi rouva Charlier voitonriemuisena vastaan. — Myöntänet toki...

— Ettei hänellä voi olla laskelmia siltä varalta että he joutuisivat leskimiehiksi? Siinä olette kylläkin oikeassa! Mutta voitteko myöskin vakuuttaa, ettei tuolla vaiteliaalla rouvalla ole esimerkiksi nuorta veljeä?

— Hänen veljensä on jo kuollut.

— Taikka serkkua? Veljen- tai sisarenpoikaa? Täti hyvä, löisin vetoa siitä, että rouva Saugélla on sisarenpoika!

Rouva Charlier kohautti hartioitaan.

— No niin, olet osannut oikeaan, hänellä on sisarenpoika, myönsi hän, — mutta se ei merkitse kerrassaan mitään tähän asiaan nähden, sillä rouva Saugé on varsin järkevä nainen ja käsittää ettei tuo nuorukainen sovi puolisoksi Marcellelle. Hänellä on nimittäin kaiken kaikkiaan ainoastaan viisi- tai kuusituhatta frangia korkoja vanhempiensa jättämästä perinnöstä. Ja vaikka hän on opiskellut paljonkin, vieläpä saanut jonkun diploominkin, ei hän ole edes vielä ajatellut hankkia itselleen paikkaa tämän vuoden kuluessa, jonka hän jo on ollut vapaana sotapalveluksesta. Hän on taiteenharrastaja... noita ainaisia tyhjäntoimittajia, jotka voivat olla syömättä päästäksensä teatteriin tai saadakseen jonkun helyn ostetuksi.

— Ettekö luule, rakas täti, kysyi nuori tyttö peräti lempeällä äänellä, — että tuosta herrasmiehestä olisi hauskempi mennä naimisiin Marcellen kanssa kuin olla syömättä?

Vihan puna kohosi rouva Charlier'in luiseville poskipäille, mutta hänen kiukkunsa oli siksi suuri, ettei hän keksinyt mitään tarpeeksi nasevaa vastausta, ennenkuin Pierrette jo ehätti jatkamaan:

— Olen vakuutettu, että rouva Saugé on määrännyt Marcellen sisarenpojallensa!

— Rouva Saugé ei voi edes esitellä sisarenpoikaansa Marcellelle, vakuutti rouva Charlier, jo hiukan rauhoittuneena ja voitonriemuisena löydettyään mielestään pätevän vastaväitteen. — Hän on ollut hyvin sairaalloinen ja on viikko sitten asettunut Cannes'iin. Puhuin hänelle juuri illalla ennen hänen lähtöänsä Marcellesta ja häneen kohdistuvista tuumistani.

— Jollei hän voi itse esitellä sisarenpoikaansa, pitää hän muulla tavoin huolta siitä, että he sattumalta tapaavat toisensa, — siinä kaikki.

— Pierrette, huudahti rouva Charlier poissa suunniltaan, — olet ilmeisesti vannoutunut saattamaan minut raivostumaan!

Pierretten ilme kävi perin hämmästyneeksi.

— Minäkö! ihmetteli hän. — Mutta täti hyvä!

Nopeasti hän sitten jatkoi:

— Miksi te oikeastaan olette suutuksissanne, rakas täti? Te tiedätte varsin hyvin, ettei Marcelle ole niitä tyttöjä, jotka ken hyvänsä saa ansoihinsa mairitteluillaan! Mitä haittaa siitä siis on, jos tuo nuori mies haluaakin naida hänet?

— Olet oikeassa, myönsi rouva Charlier, puolittain vastahakoisesti.

— Te tiedätte, jatkoi Pierrette, — että nuoret tytöt, joilla on rahaa, väliin saavat hurjan paljon ihailijoita. Mitä minä puolestani toivon? Sitä, ettei Marcelle välittäisi noiden myötäjäismetsästäjien ihailusta! Te puolestanne katsotte suotavaksi, että hän kävisi köyhästä kuin Job — taikka minä, — tietääksensä miten hänen on arvosteltava tanssiaistuttavuuksiensa kohteliaisuutta. Mikä on lopuksi meidän kummankin vakaumus? Se, että Marcelle on liiaksi arvostelukykyinen, tehdäksensä typerät naimakaupat... Näette siis että olemme tähän asiaan nähden yksimielisempiä kuin koskaan ennen!

Hän lausui tuon kaikki niin herttaisella hilpeydellä ja oli niin ilmeisesti oikeassa, että rouva Charlier tunsi leppyvänsä ja oli melkein hämillään.

— Tuo selityksesi oli tarpeen, sanoi hän. — Väliin luulisi että sinä pelkäksi huviksesi intät minua vastaan tai ainakin olet niin tekevinäsi.

Äkkiä, kuin hyväilynhaluinen pikku tyttö, heittäytyi Pierrette täti Gertruden kaulaan.

— Älkää toruko minua... vaikka sitä ehkä hiukan ansaitsenkin! rukoili hän. — Minulla on teille eräs pyyntö, rakas täti, enkä rohkene lausua sitä, jos minua nuhtelette! Torstaina, jolloin on karnevaalipäivä ja nuo Prévelin perheen tanssiaiset, olen suorittanut työni loppuun ja haluaisin tulla katsomaan Marcellea tanssiaispuvussa.

— Tule meille jo aamiaiselle, pienokaiseni! Marcelle pukeutuu jo hyvissä ajoin ja minustakin on hauskaa että saat nähdä hänet. Puku, jonka hänelle olen tilannut, on ihmeen kaunis! vastasi rouva Charlier hyvillä mielin.

Sitten hän lisäsi, äkillisen liikutuksen vallassa, kuten hänen väliin kävi:

— Pikku tuhkapöperö-parka! Sinä et ole koskaan ollut tanssiaisissa!

— Minusta olisi kyllä hauskaa käydä niissä, rakas täti, mutta se kävisi niin kovin kalliiksi... niin saavat viuhkani mennä sinne minun puolestani! selitti Pierrette tyynesti.

Ja hyväillen kiintyi hänen hymyilevä katseensa valkeihin perhosiin, jotka liitelivät niin siroina silkin siintävässä ilmameressä.

— Lapsiparkani! Olen pahoillani, etten ole rikkaampi! Kun ajattelen, ettei sinulla ole mitään muuta huvia kuin maalaaminen ja että nuoruutesi päivät kuluvat hukkaan tässä synkässä asunnossa tällaisen kapean kadun varrella...

Mutta Pierretten ilme pysyi yhä edelleen hymyilevänä.

— Älkää puhuko niin, sanoi hän. — Synkkiä asuntoja ei ole olemassakaan, vaan ainoastaan synkkiä ihmisiä — ja he ovat synkkiä siksi, että heidän on ikävä. Minä olen hilpeä — sillä olen onnellinen, eikä minun ole koskaan ikävä.

Pierrette puhui totta, hänen mielensä oli täynnä onnen ja hilpeyden tunnetta.

Hän rakasti hellästi isäänsä ja tiesi omistavansa tuon omassa ajatusmaailmassaan elelevän innokkaan työntekijän rakkauden, joka jakaantui hänelle, nuorena kuolleen vaimon jättämälle lapsukaiselle, ja tieteelle, — hän piti tästä synkän harmaasta talosta, jonka tarjoaman kotilieden suojassa he viettivät lempeän vakavaa elämäänsä, sydänten yhdistäminä, joskin työ heidät usein erotti, — ja hän rakasti herttaista työskentelyänsä, joka samalla huvina ja velvollisuutena soi sisältöä hänen yksinäisille hetkillensä, taitoansa elähyttää silkki, kupari, porsliini kukkasilla ja perhoilla, ikäänkuin joku suopea haltiatar olisi loitsinut hänen sormensa sirottelemaan kevättä kaikkialle... Ja hän uskoi onneen, koska sitä uhkui koko hänen oma olentonsa, — hänen reipas nuoruutensa, hänen tyyni, raikas luontonsa, hänen salaperäinen tarmonsa vähäksyä vastahakoisuuksia.

Mutta hän uskoi siihen siksikin, ettei hän tätinsä karvaista opetuksista huolimatta tahtonut myöntää, että maailmaa hallitsisivat pankkipaperit ja rahasäkit...

Rouva Charlier'in lähdettyä pikku maalaajatar ryhtyi jälleen työhönsä. Hänen siveltimestään lennähti ilmoille valkoinen perhosparvi... elämästä iloitseva, kuten hän itsekin. Ja heidän lentimillään, hennoilla kuin kukkalehdet, lensivät nuoren tytön aatokset kauas, kauas siintävään kaukaisuuteen.

* * * * *

— Pikku Pierrette, olen niin pahoillani!

Nuo sanat kajahtivat Pierrette Hémont'ille vastaan, hänen saapuessaan seuraavana torstaina tätinsä vierashuoneeseen.

— Eikö Marcelle ole tullutkaan? huudahti hän.

— On kyllä, vastasi rouva Charlier, — mutta hän on varmaankin vilustunut matkalla — ja nyt hän on kuumeisena vuoteessa, aivan voimatonna... Se on kai influensaa tai jotain muuta sentapaista.

— Kuinka harmillista, kuinka hirveän harmillista! päivitteli Pierrette, naputtaen kevyesti mattoa pienen kenkänsä kärjellä. — Marcelle-parka! Ja minä kun juuri tulin kysymään...

— Mitä sitten, rakkaani?

— Nyt ei siitä tule mitään... Kun Marcelle on sairas, tuottaisin teille aivan liiaksi vaivaa! Isälle oli tarjoutunut oiva tilaisuus kokeilla keksinnöllään jossakin tehtaassa Vogeseilla, ja kun hän sai sijaisen luentojaan varten, lähti hän matkaan ja palaa vasta tiistaina. Hän lähti tänä aamuna, ja kahdenolo Thérèse-muorin kanssa ei viehättänyt minua erityisesti, — ja ajattelin siksi, että kenties te suostuisitte...

— Pitämään sinut täällä vieraana, jatkoi rouva Charlier.

— Niin, täti kiltti... Ajattelin, että saisin jutella hiukan enemmän Marcellen kanssa!

— Niin kyllä — mutta miksi käytät puheessasi ehtotapaa? Tietysti minä pidän sinut täällä, ehätti rouva Charlier vakuuttamaan herttaisesti. — Marcelle ihastuu kovin, kun saa pitää sinut luonansa, — aika käy hänestä hirmuisen pitkäksi!

Marcelle oli yhtä tyyni ja harkitseva, kuin Pierrette vilkas ja yritteliäs, mutta huolimatta luontonsa erilaisuudesta ja hieman pintapuolisesta tuttavuudestaan nuo serkut tunsivat harrasta kiintymystä toisiinsa. Ne harvat hetket, jotka he olivat saaneet viettää toistensa seurassa, olivat heistä aina tuntuneet miellyttäviltä ja hauskoilta.

Kun he olivat tervehtineet toisiansa lämpimin suuteloin, istuutui Pierrette Marcellen vuoteen ääreen, ja nyt seurasi hiukan lapsellinen keskustelu, jossa vieraan heleä ja sairaan hieman väsähtänyt ääni sekaantuivat toisiinsa, leikillisin tai hellin huudahduksin toisiansa säestäen.

— Ja entä Prével-Desforges'in perheen tanssiaiset? huudahti Pierrette äkkiä. — Nuo viehättävät valkoiset tanssiaiset, — nehän ovat tänään! Mikä onnettomuus, kultaseni!

Marcelle hymyili pieluksensa pohjasta.