Part 8

— Toverit, aloitti hän, minä kiitän teitä siitä suuresta kunniasta, minkä olette tänään minulle osoittaneet ottaessanne minut ystävyspiirinne jäseneksi. Toverit, minä juon maljan teidän kaikkien kunniaksi. Malja pohjaan! Eläköön ystävyys!

— Eläköön!

Olavi jatkoi:

— Se ei ollut ensimmäinen maljani. Mutta — teille ja ystävyydelle omistettuna — olkoon se viimeiseni. Älköön se enää milloinkaan kohotko huulilleni. Ei enää milloinkaan koko elämässä!

Samassa sinkoutui lasi lattiaan särkyen tuhansiksi sirpaleiksi. Pojat hypähtivät seisomaan ja jäivät ällistyneinä tuijottamaan toveriinsa, joka palavin silmin ja tumma tukka epäjärjestyksessä seisoi heidän edessään.

— Oletko menettänyt järkesi, mies?

— Toverit, kaikui Olavin ääni, te itse kukin tunnette hiljaisessa mielessänne, ettei tällaista voi eikä saa iäti jatkua. Jätti-Matti oli oikeassa: kujeilu on voileipien heittelemistä, joka ei ajanpitkään voi tyydyttää miehen mieltä. Ja tällainen elämä on, totta tosiaan, kuraveden litkimistä!

— Kuulkaapas tuota! huudahti Terä katkeroituneena.

— Luullakseni pidit sitä elämää vielä hetki sitten korkeimpana päämääränäsi!

Olavi huomasi, että vastassa oli jäätä. Äskeinen hyväntahtoisuus oli poispyyhkäisty poikien olemuksesta. Epäluuloisina he katsoivat häneen. Mutta hän tahtoi murtaa jään. Hän tahtoi saada heidät ymmärtämään. Siksipä hän vastasi epäröimättä:

— Niin kyllä, vielä äsken. Mutta nyt olen havahtunut näkemään, että se on vain ajan ja voimien tuhlausta. Voimien, jotka eivät ole meidän, vaan kuuluvat toiselle.

— Hohoo, vai toiselle? nauroi Heinämaa ilkeästi.

— Heilallesiko? Siinä tapauksessa minun voimani eivät ole toisen, vaan toisten omaa. Sangen monen vielä kaupan päälliseksi.

Pojat tervehtivät sanoja naurunremahduksella. Mutta siitä piittaamatta Olavi oikaisi innostuksesta värisevällä äänellä:

— Voimia, jotka kuuluvat isänmaalle!

Huoneeseen tuli yhtäkkiä hiljaista. Se oli kuin taikasana, tuo, jonka Olavi oli lausunut. Ivanhymy haihtui kasvoilta. Pilkkasanat kuolivat huulille. Olavi saattoi jatkaa rauhassa:

— Toverit, tänä päivänä, jolloin meistä itsekukin on saanut mitellä voimiaan miehiä vastaan, joiden esi-isien kanssa esi-isämme ammoisista ajoista ovat kamppailleet elämästä ja kuolemasta ja joiden isät ja veljet nyt parastaikaa kiväärein, nagaikoin, kahlein, vankityrmin sortavat ja kiduttavat meidän kansa-parkaamme, tänä päivänä sallikaa minun muistuttaa, toverit, että ne voimat, joita me päivästä päivään täysin käsin viskomme tunkiolle, kuuluvat isänmaalle!

Ympärillä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.

— Tuo ei ole hullummin sanottu, tuo, virkahti Aava miettiväisenä. — Mutta, hyvä veli, voimia, joita viskotaan tunkiolle — niitähän on koko maa täynnä. Vanhat ja viisaat ovat vetäytyneet loukkoihinsa. He näkevät, ettei enää ole mitään mahdollisuutta. Mitäs puhutaankaan rotista, jotka jättävät uppoavan laivan?

— He vetäytyvät pois, koska heillä ei ole uskoa! huudahti Olavi. — Mutta meillä nuorilla täytyy sitä olla. Täytyy olla uskoa pian lyövään kohtalon hetkeen! Täytyy olla halua sen varalta työskennellä!

— Eivät tässä maassa kummemmatkaan miehet kuin me saa pannuksi rikkaa ristiin isänmaan hyväksi, väitti Terä.

— Valitettavasti, yhtyi Aavakin. — Nuo sanasi, Linna, eivät ole muuta kuin tyhjiä sanoja. Olkoon vain, että ne ovat kauniita.

— Ne eivät ole tyhjiä sanoja! intoutui Olavi. — Olette kai joka mies kuulleet kuiskailtavan Saksaan menijöistä? Siellä on suuri, ensiluokkainen jääkäripataljoona, jonka jok'ainoa sotilas on suomalainen. Ne ovat miehiä, jotka näyttävät, että puhe suomalaisesta isänmaasta ei ole tyhjiä sanoja vain. Ne ovat miehiä, jotka ovat luopuneet kaikestaan ja rynnistävät nyt kohti Pietaria, kohti isänmaata ja sen vapautta!

Pojat olivat keräytyneet puhujan ympärille. Jokaiseen oli tarttumassa hänen hehkuva innostuksensa. Suomalaiset jääkärit — vapaus — isänmaa! Mitä sanoja! Mitä uskon ja voiman sanoja keskellä toivottomuutta!

— Ja näiltä, jatkoi Olavi, näiltä miehiltä olemme me tänään saaneet tervehdyksen. Niin, juuri me! Tuoja on eräs heidän miehiään, joka on täällä komennusmatkalla. Lähettäjä on muuan sukulaiseni, koulumme entinen oppilas. Ja tervehdys? Se kuuluu näin: »Kauttasi lähetän tovereillesi omat ja toverieni terveiset. Ihmetellen olemme kuulleet, ettei teillä ole aavistustakaan siitä, mitä vakava aika vaatii jokaiselta Suomen nuorelta mieheltä. Kun me saavumme kotiin, tietänette, silloin lyö taistelun hetki. Oletteko silloin te ja ympäristönne valmiit tukemaan meitä? Oletteko silloin valmiit astumaan meidän riveihimme? Ovatko voimanne silloin terästetyt tätä kamppailua varten isänmaan vapauden puolesta? Vai ovatko ne tylsyneet, hiekkaan tyhjiksi juosseet?»

Juhlallisen hiljaisuuden vallitessa pojat olivat kuunnelleet tervehdystä. Kun Olavi lopetti, jatkui äänettömyyttä. Jotakin suurta se oli, tuo, joka nyt ikäänkuin levisi heidän silmiensä eteen, sen pojat ymmärsivät. Mutta heidän jo hieman sameat aivonsa eivät voineet käsittää sen mittasuhteita.

Vihdoin puhkesi Aava puhumaan.

— Se ei sittenkään ole muuta kuin unelmaa. Ikävä kyllä: ei muuta. Unelmaa, joka on sanoissa ihmeen ihana, mutta todellisuudeksi mahdoton luoda. Kun he tulevat, sanoit. Mutta tulevatko he? Silloin lyö taistelun hetki, sanoit. Mutta lyökö se? Ja jos lyökin, niin pataljoona taistelussa Venäjän keisarikunnan armeijoja vastaan — se on outoa sotaa, se!

Olavi tuijotti ällistyneenä Aavaan. Niinkö tämä tosiaan ajatteli? Sellainenko oli tämän usko tulevaisuuteen? Hän huudahti innoissaan:

— He tulevat! Ja hetki lyö! Ja silloin tarvitaan koko kansan voimia. Meidänkin voimiamme. Sitä hetkeä varten meidän on kaikkemme säästettävä! Voimamme koottava, kartutettava! Taistelua varten isänmaan puolesta!

— Haavetta, murahti Terä. — Tyhjiä sanoja!

— Koottava, säästettävä, kartutettava, sanoit, tarttui Aava uudelleen puheeseen. — Nekin ovat sanoja. Mutta sano, miten sinä kokoat, säästät, kartutat.

Olavi tarkasteli kasvoja ympärillään. Hän huomasi, ettei hänen ainakaan vielä ollut onnistunut temmata heitä täydellisesti mukaansa. Epäilys vaihteli niillä innostuksen kanssa.

— Olen ajatellut sitä, vastasi hän levollisesti. — Olen ajatellut, että meidän pitäisi muodostaa seura, Sarastus, sarastavan nuoruuden seura, sarastavan vapauden seura...

— Eikös sarastavan rakkauden seura? ivasi Terä.

— Ohoo, vai seura...?

Aava nauroi.

— Vuoret vapisivat synnytystuskissaan, mutta syntyjä — niin, se oli hiiri!

Pojat purskahtivat raikuvaan nauruun, mutta Olavi ei hellittänyt.

— Tämä seura ja jokainen sen jäsen ottaisi päämääräkseen isänmaan vapauttamisen, selitti hän. — Se asettuisi yhteyteen suomalaisen jääkäripataljoonan edustajien kanssa, saisi heiltä tietoja asioiden kehittymisestä ja valmistaisi maaperää vapausliikkeelle. Se työskentelisi noiden miesten hengessä. Isänmaallisen uhrimielen hengessä. Ja kun taistelun hetki sitten löisi, olisi sen jokainen jäsen valmis kaikkensa uhraamaan. Se vaatisi jokaiselta jäseneltään ehdotonta kuuliaisuutta laeilleen ja tarkoitusperiensä toteuttamiselle. Ja luonteensa mukaisesti se tulisi olemaan eräänlainen raittiusseura...

— Raittiusseura?

— Oletko menettänyt järkesi, mies? Mekö perustaisimme raittiusseuran?

— Niin, se olisi raittiusseura, vahvisti Olavi. — Seura, joka vaatisi jäseniltään raittiutta sen sanan laajimmassa mielessä. Myöskin sanoissa ja teoissa. Puhdasta mieltä. Suoraa mieltä. Raittiutta, joka säästää kaiken ja kokoaa kaiken palvelemaan yhtä ainoaa suurta päämaalia: isänmaan vapautta ja suuruutta ja kansan onnea ja menestystä varten. Tällaista raittiutta vaatisi Sarastus jäseniltään. Ja se on raittiutta, jonka pitäisi puhua jokaisen nuoren sydämelle ymmärrettävää kieltä.

Nauru oli ainoa vastaus. Pojat takertuivat tuohon yhteen sanaan: raittiusseura, ja se sai heidät unohtamaan kaiken muun.

— Enkös minä uumoillut tuota alunperin! ärähti Aava.

— Katsopas tänne mies! Näetkös tätä paperisuikaletta? Näetkös, miten nopeasti ja tasaisesti se nousee minun sormieni välistä ylös ilmaan? Ymmärrätkös? Samaten sinä olet noussut minun silmissäni tällä lukukaudella. Kas, noin korkealle!

Samassa hän sieppasi käteensä sakset ja leikkasi poikki paperipalan, joka putosi lattialle kahtena kappaleena.

— Mutta noin se satu loppui, jatkoi Aava irvistäen. — Se oli tuo sinun raittiusseura-ideasi. Ymmärrätkös? Näes, se kaatuu, millä ei ole juuria. Minä luulin sinusta, hiisi vie, vähän toista. Raittiusmies — kas sitä ei tästä pojasta tule. Tulkoon mitä muuta hyvänsä. Valoja näetkös, niitä en minä siedä vapauttani rajoittamassa... Raittiusseura! Etkö nyt samalla voisi perustaa pakanalähetysseuraakin?

Mutta Olavi ei antanut vaientaa itseään niin vain. Vaikkakin hän poikien naurusta aavisti joutuneensa tappiolle, jatkoi hän:

— Minä en ole ennen tiennytkään, että meidän toveripiirimme ainoa ylläpitävä voima on ollut humala. Luulin seisovamme lujemmalla pohjalla. Mutta jos tosiaan niin on, niin paljon se ei silloin, totta totisesti, maksa!

— Älä sinä rehentele, tulokas! karjaisi Terä. — Tässä on puhe siitä, että sinä tahdot riistää meiltä vapauden tehdä, mitä haluamme. Me tahdomme olla vapaita!

— Kaunista vapautta! ivasi Olavi. — Mutta olkoonpa vaikka niinkin, että Sarastus teiltä jotakin vaatisi. Arveletteko, ettei suuren päämäärän vuoksi kannata mitään uhrata?

— Milloinka tulokas luulee saaneensa uhrimielen patentin meidän joukossamme? virkahti Ojanen. — Kun me emme näe mitään järjellistä syytä antautua kelkkaasi, johtuu se tietysti vain siitä, ettei mitään suurta päämäärää ole tarjollakaan.

— Siis, jos olisi päämäärä, niin kannattaisi yrittää? tiukkasi Olavi.

— Suunnilleen.

Olavi katsahti voitonvarmana tovereihin. Nyt hän oli saanut heidät umpikujaan. Nyt hän tiesi, miten saada heidät innostumaan. Täytyihän heidän tulla vakuutetuiksi. Hänen äänensä värisi innostuksesta, kun hän huudahti:

— Mutta päämäärähän on suuri! Suurin, mitä voi olla! Suomen vapaus!

Hän pettyi. Pojat eivät tempautuneet mukaan. He eivät uskoneet. Piiri hänen ympärillään oli jo harvennut. Muutamat muutkin olivat seuranneet Hongan esimerkkiä ja vetäytyneet jatkamaan kemuja. Jäljelläolevienkin kasvoilla kuvastui selvääkin selvemmin epäilys.

— Se ei ole muuta kuin utopia. Haave, joka ei toteudu, virkahti Aava raskaasti.

— Ettekö te usko Suomen päivän koittoon? huudahti Olavi kiihkeästi. — Mitenkä te sitten jaksatte elää?

— Täytynee koettaa kitkuttaa, naurahti Terä.

Ja Aava yhtyi häneen:

— Ei ole terveellistä niin paljon tyhjiä aprikoida. Mikä on, se ei muutu. Ajattelimmepa me niin tai näin. Puhumattakaan kaikista tuollaisista sarastavista hullunyrityksistä. Itseään vain vahingoittaa. Ei muuta. Ei jaksa elää...

— Mutta! Eihän kannata elää, ellei voi uskoa isänmaan tulevaisuuteen!

— Ei ole tietysti muuta kuin hauskaa, kun jaksaa siihen uskoa, oli Aavan pessimistinen vastaus. — Mutta valitettavasti on toisia, joilta ei puutu todellisuussilmää. He eivät voi olla näkemättä tuon haaveen ja itsensä välissä Venäjän tsaarin mahtavaa valtaistuinta ja hänen lukemattomia sotalaumojaan. Ja se väliseinä on korkeampi kuin Kiinan muuri. Sen ylitse ei ole pääsyä.

— Lopettakaa jo tuo suunsoitto! karjaisi Paasio kyllästyneenä kuuntelemiseen. — Muuta se ei kuitenkaan ole. Ellei tuo tulokas osaa pitää kitaansa kiinni, niin laputtakoon hiivattiin kaikkine pyhäkouluhaaveineen! Ja mukaan joka mies, joka on saanut tartunnan. Seitsemäs luokka ei piirissään siedä vesipoikia. Ei totta vie!

— Hyvä, hyvä!

— Ulos, tulokas, ja vie mukana koko roikkasi!

Olavi oli poistunut puhujapaikaltaan. Hän oli kalman kalpea. Katkera pettymys täytti hänen mielensä. Näin hän siis oli epäonnistunut, näin perinpohjin. Tällainen oli tämän illan loppu, josta hän oli niin paljon toivomat ja iloinnut.

— Kyllähän minusta pääsette, virkahti hän. — Mutta sinulle, Aava, tahdon vielä sanoa sanasen. Sinä puhuit tänään rehtorin arkuudesta. Mutta omat sanasi ovat todistuksena pessimismistäsi, joka ei ole muuta kuin arkuutta. Sydämesi vanhuudesta, joka on sitäkin surkeampaa, kun sinä olet nuori. Nuoren täytyy uskoa. Nuoren täytyy uskaltaa. Tsaarin valtaistuin voi sortua ja sotalaumat hajota, jos Jumala niin tahtoo ja kun Jumala niin tahtoo! Se on totuus!

— Mutta raittiusseura ei synny, vaikka tulokas niin tahtoo, pilkkasi Terä.

— Prelaatti pois! kirkui Heinämaa.

— Ulos! Tulokas ulos!

Olavi lähti pystyssä päin. Hänen jykevä leukansa näytti tällä hetkellä työntyvän eteenpäin entistä itsepäisemmin, uhmaavammin. Kun hän sivuutti Aarnen, kuiskasi tämä:

— Varoitinhan sinua. Olisit uskonut minua. Ei kannattanut puhua heille. Ei ainakaan tänä iltana.

Viimeinen, minkä Olavi kuuli huoneesta, oli Hongan käheä mörinä:

— Totuus? Lasinne, kaverit! Pohjaan! Siinä on totuus. Totellinen totuus. In vino veritas! Pirtu ei valehtele.

Kun ovi oli sulkeutunut Olavin jälkeen, nousi Kataja äkisti ylös.

— No, mikäs totuus Kortti-Jaskalle noin yhtäkkiä setvisi? kysäisi Paasio.

— Minä lähden myös, oli varma vastaus. — Häpeän tällä hetkellä teidän seuraanne. Tosiaan kaunis isänmaallinen juhla! Linnan sanat voimien tunkiolle keittämisestä eivät tulleet liian aikaisin lausutuiksi. Tästä hetkestä lähtien olen minä hänen Sarastuksensa miehiä.

— Ole, ole! ärjyi Paasio. — Mitäs sitä siinä laulat. Laputa vain kiireimmän kaupalla siitä hiivattiin profeettasi perässä.

— Kyllä menen, vastasi Kataja. — Vakaumukseni onkin, että hän yksin on meistä kaikista johtajaksi kelvollinen!

Ovi paukahti kiinni. Huoneeseen tuli hetkeksi hiljaista. Nyt oli seitsemäs luokka ensi kertaa todella hajonnut, se tunnettiin.

Portin luona Kataja saavutti Olavi Linnan, joka seisoi siinä hautoen polttavia ohimoltaan lumella.

— Sinä olit suurenmoinen, kiitti Kataja, kun he olivat hetken aikaa kävelleet rinnatusten ääneti.

Mutta Olavi pudisti päätään.

— Ei, torjui hän, minä en osannut puhua niin kuin ajattelin. Minun taitamattomuuteni oli syynä epäonnistumiseen. Siihen, ettei minun ajatukseni muuttunut heidän ajatuksekseen. Mutta heidän täytyy vielä kerran tempautua mukaan!

— Vieläkö aiot yrittää? ihmetteli Kataja. — Kaiken tämän jälkeen?

— Tietysti, vaikka toisia teitä, oli vastaus. — He heittivät minut ulos toveripiiristä. Minun täytyy päästä siihen takaisin — jotenkuten. Ja sitten täytyy minun saada heidät uskomaan. Uskoa, sitä heiltä puuttuu. Kaikkea muuta heillä on. Minun täytyy yrittää, kunnes onnistun. Minun täytyy saada mukaan heidät kaikki. Juuri heidät. Ilman heitä ei Sarastus ole minulle mitään. Ja kyllä minä lopulta onnistun. Sillä asia on oikea!

Kataja katsoi ihmeissään toveriin. Tämän silmissä paloi horjumaton varmuus. Tuotako hänen suljetun kuorensa alla siis oli ollut? Tulta!

— Sinä olet muuttunut, sanoi hän. Olet tänään toinen mies kuin eilen. Erilainen kuin me muut.

Olavi hymähti.

— Niin, katsohan, sanoi hän sitten vakavasti, tänään ovat silmäni auenneet näkemään sivulle ja eteenpäin. Luuletko, etteivät kaikki nuo epäilykset ole johtuneet minun mieleeni, joita Aava esitti? Olen nähnyt ne avoimesti. Mutta minun täytyy silti uskoa. Ja kun uskoo, ei voi olla toimimatta. Olkoon vain, että se on perin vaatimatonta toimintaa. Se antaa kuitenkin tyydytystä. Tuo tunne, että vähäpätöisyydestään huolimatta on mukana suurta työtä tukemassa... Mutta, kas tästä eroavat tiemme. Hyvää yötä.

Kataja tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti.

— Ymmärrän sinut, Olavi, sanoi hän. — Ja Sarastuksesta täytyy tulla tosi.

IX.

Seuraavana maanantaiaamuna värjötti Heinämaa tutussa kadunkulmassa, jossa hänellä ja Terällä oli tapana tavata jatkaakseen yhdessä matkaa kouluun. Toverilla ei tänään näyttänyt olevan lainkaan aikomusta ehtiä ajoissa rukouksiin. No — vihdoinkin!

— Terve, terve! Jokos höyryt ovat haihtuneet?

— Suunnilleen.

Toverukset astelivat vaiteliaina rinnakkain. Kumpikin askarteli omissa ajatuksissaan. Viimein Terä virkahti äkisti:

— Mitä arvelet Sarastuksesta?

Olkapäiden kohautus oli vastauksena.

— Roskaa se minusta on, jatkoi Terä. — Musertavaan tappioonhan se toissailtainen tulokkaalle päättyikin. Mutta tuntuu siltä kuin yksi ja toinen pojista olisi jo vähän niinkuin kallistumassa hänen hullutuksensa puolelle. Nyt he jo saarnaavat vakavasta ajasta ja sen vaatimuksista. Sellaiseksi se on mennyt, se seitsemännen luokan reilu toverielämä. Kaikki tuon kirotun tulokkaan syytä. Ennenkaikkea hänen idioottimaisen puheensa syytä. Hulluja olimme, kun annoimme hänen mielinmäärin soittaa suutaan. Vasten turpaa sille olisi pitänyt vetää, jotta olisi oppinut tietämään huutia kaikkine sarastavine hulluuksineen... Mutta miksi sinä et sano mitään, Pikku-Eero? Vai oletko sinäkin jo Sarastuksen miehiä?

Heinämaa nauroi.

— En sentään, vastasi hän, en ainakaan vielä. Olen tässä vain vallan muissa mietteissä. Kuulehan, anna sinä hyvä neuvo. Olen sopinut Leenan kanssa — vietävän fiksu bööna — täräyksestä tänä iltana luistinradalla kello kuudelta ja Martan kanssa — tiedäthän sen Tipalan reiluimman likan, joka antaa opettajilleen, niille hanhille, yhtä paljon päänvaivaa kuin koko muu lauma yhteensä — kohtauksesta kello kahdeksalta Kirkkopuistossa. No jaa, siihen asti on kaikki kyllä reilassa. Mutta nyt sain Ainolta — siltä minun »viralliselta morsiameltani» — kirjeen, jossa hän ilmoittaa tulevansa tänään kaupunkiin mutshinsa ja fatshinsa kanssa ja haluavansa välttämättä tavata minua jo tänä iltana, hiivaahan se olisi, sekin. Mutta mistäs minä otan aikaa häntä varten? Sanosta!

— Selvitä omat soppasi, murahti Terä. — Minulla on tärkeämpääkin ajateltavaa. Koko tuo Sarastus-hulluus on saatava puhalletuksi poikien aivoista. Mutta miten? Olen puhunut siitä Paukan kanssa. Olemme yhtä mieltä, että jotakin on yritettävä. Ja yritettävä pian. Mutta mitä? Jos saisimme toimeen oikein repäisevän kepposen, hautaisi se alleen tulokkaan kaikkine Sarastuksineen.

— Kepposen? toisti Heinämaa. — Ellei minun vaivainen muistini petä, lupasimme rehtorille toissapäivänä, että annamme niiden jo olla.

Terä nauroi.

— Roskaa! huudahti hän. — Ensinnäkin se oli vain Jätti-Matti, joka lupasi. Kuka hänet oli valtuuttanut puhumaan luokan puolesta? Ei kukaan. Hän vastaa siis yksin sanoistaan. Toisekseen ei rehtori pyytänytkään meiltä muuta lupausta kuin että antaisimme Puutiaisen olla rauhassa. Eihän meidän tarvitsekaan Puutiaiseen enää ryhtyä. Puulta maistuu jo koko mies. Mutta onhan niitä muita opettajia. Esimerkiksi Harmonikkahousu.

Heinämaa tempautui mukaan. Hän sysäsi luotaan oman pulmansa. Kaipa siitä jotenkuten selviäisi. Niinkuin aina ennenkin. Tässä oli hänellä tarjolla hauskempaa hommaa.

— Ehkäpä minä voisin koettaa erästä temppua, sanoi hän. — Olen monasti historiantunnilla ajatellut, että olisi metkaa yrittää sitä joskus. Olisi liivaa nähdä, mitä tohvelisankarimme tuumisi siitä.

Terä katsoi toveriin tutkivasti. Olihan Heinämaa kylläkin aika näppärä. Mutta onnistuisiko hänen aikaansaada toivottu tulos? Ei kuitenkaan ollut tarjolla muutakaan keinoa, Paasion suunnittelema oli sentään melkein liian kömpelö. Ja niinpä hän hyväksyi:

— No, koeta. Ei se ainakaan pahenna asemaa.

Ensimmäinen tunti kului kaikessa rauhassa. Lehtori Tuisku huomasi tyydytyksekseen, että pojat olivat alkaneet yhä vakavammin harrastaa saksaa. Läksystä selvittiin ilman sanottavia kommelluksia.

Toinen tunti oli venäjää. Lehtori Kotkavaara, liikanimeltään Ryssä, pitkä miehenhonkelo, kyseli läksyä innottomasti. Näitä tunteja kohtaan tunnettiin suurta vastenmielisyyttä. Eipä niinollen kumma, että tunti matoi eteenpäin väsyneesti, raskaasti. Vasta aivan lopulla tapahtui jotakin, joka houkutteli hymyn poikien huulille.

Ojanen luki kirjasta kankeasti ja änkyttäen uutta läksyä. Sanojen korko putoili summanmutikassa milloin millekin tavulle. Viimein ei lehtori Kotkavaara enää jaksanut kuunnella, vaan ärähti hermostuneesti:

— Voi jessus sun korkojasi

Ällistyneenä keskeytti Ojanen lukemisen.

— Siinä sen kuulit, Ämmä, kuiskasi Heinämaa. — Tuotat häpeää tovereillesi ja opettajillesi. Mene suutarille. Tarvitset uudet puolipohjat ja korot!

Poikia nauratti. Mutta opettaja pureskeli kiukkuisena kynsiään. Sitten hän tuhahti äkisti:

— Nääs ny'. Sellaista se on. Istu!

Ojanen istuutui onnettoman näköisenä. Lehtori ei jatkanut opetusta. Hän oli huonolla tuulella, ja hänen täytyi saada pusketuksi vihaansa johonkuhun. Onnettomuudekseen oli Ojanen nyt joutunut hänen tyytymättömyytensä esineeksi. Hyvä toki, että tunti läheni loppuaan. Mutta juuri kun hän jo luuli päässeensä enemmistä tunteenpurkauksista, heitti opettaja kyntensä rauhaan, suuntasi kiukkuisen katseen häneen ja murahti:

— Ja tuolla Ojasella on vielä niin ämmämäinen ääni!

Pojat purskahtivat nauruun.

Samassa soi kello. Ojanen tervehti väliaikaa helpotuksen huokauksella. Luoja ties, mitä olisi vielä voinut olla tulossa.

Seuraava tunti oli historiaa. Jo ennen tunnin alkua oli ilmassa sähköä. Olavi Linna ja Kataja silmäsivät merkitsevästi toisiinsa. He kyllä ymmärsivät, että jotakin oli tulossa ja että se oli suunnattu lähinnä heihin. Pojat tahtoivat tietysti osoittaa veisaavansa viis heistä.

Tuskin luokka oli palannut välitunnilla huoneeseensa, kun kummallinen olento tulla viipotti sisälle. Toinen olkapää edellä se kompuroi opettajanpöydän luo. Pää oli kalju, vain muutamia valkeita karvoja ohimoilla ja niskassa. Kasvot kurttuiset. Silmien likinäköisyyttä koettivat kahdet silmälasit turhaan lieventää. Puku vanhanaikainen ja kulunut. Ilmeisesti se oli tehty sekä lihavampaa että rotevampaa miestä varten. Vaatekappaleet riippuivat avuttomina tuon kumaran vartalon ympärillä. Housunlahkeet olivat niin pitkät, että hämmästyttävän suurten kenkien yläpuolelle muodostui paksuja sykkyröitä.

— Ilmetty Haitarihousu! ihastui Rimpi.

— Hyvä, Paukka! Peijakkaan hyvä! kiitti Terä.

— Oletpa, totta vie, vielä parempi näyttelijä kuin Juristimme silloin muinoin.

Paasio avasi suunsa matkiakseen vielä asianomaisen opettajan kimeää puhetapaa, mutta samassa hän kuuli käytävästä valvomassa olevan lehtori Karin äänen. Kiireimmän kaupalla hän ryntäsi luokkahuoneen perälle ja ehti parahiksi piiloutua pulpettien taa riisumaan liikoja varustuksiaan, ennenkuin lehtori Kari saapui luokkaa tarkastamaan.

— Ei olisi ollut hullumpaa kuulla, olisitko sinä, Paukka, osannut opettaa historiaa paremmin kuin Luoma, virkahti Aava, kun opettaja oli poistunut. — Tuskin ainakaan huonommin.

— Paremmin tietysti! intoutui Mustala. — Olihan hän muutenkin parempi Harmonikkahousu kuin Harmonikkahousu itse!

Pojat nauroivat.

— Hävetkää! kajahti samassa Katajan ääni. — On siinäkin miehille mielitystä! Pilkata vanhaa miestä. Elleikään hän ole mikään erikoinen opettaja, pitäisi teitä pidättää kurjasta pilanteostanne sen seikan, että hän on tiedemies.

— Huutavan ääni korvessa! ivasi Heinämaa.

— Mihinkä Körtti-Jaska on »vakaumuksensa» unohtanut? huusi Paasio. — Vai onko se Sarastus niellyt nekin?

Alkanut kinastus keskeytyi. Historianopettaja, lehtori Luoma, jolle huolimaton pukeutumistapa oli hankkinut haukkumanimen Harmonikkahousu, työntyi sisälle. Paasion esitys oli kylläkin vahvasti liioiteltu, mutta pääkohdissaan sittenkin oikea, sitä ei voi kieltää, ajatteli Olavi tarkastaessaan opettajaa. Tämän ilmeinen ihmispelko ei milloinkaan ollut hänestä näyttänyt niin räikeän surkuteltavalta.