Part 7

— Meillä ei nähdäksemme ole aihetta esittää mitään _pyyntöjä_, oli jyrkkä vastaus. — Me emme tahdo muuta kuin oikeutta. Niinkauankuin se meiltä kielletään, emme katso voivamme olla koulutyössä mukana.

— Peijakkaan poika, murahti Terä itsekseen, suututtaa turhanpäiten Kustaa Aadolfin.

Mutta rehtori ei suuttunut. Hän tarkasteli edessään seisovaa nuorukaista hyväntahtoisin ilmein, huulilla jotakin hymyntapaista.

— Vai sillä lailla, virkahti hän. — No, niinkuin tahdotte. Mutta ehkäpä sentään voitte tulla tänään kello 7 koululle kuulemaan, mitä minun on siihen mennessä onnistunut saada aikaan hyväksenne. Saatte lomaa iltapäivätunneiksi. Toivottavasti se rauhoittaa mieliänne.

Luokka hajautui tavallista hiljaisempana. Vakava askel oli otettu, eikä tiedetty, mihin se oli johtava.

Aarne Salo ja Olavi Linna lähtivät yhdessä koulusta. Aarnen koti oli kylläkin aivan toisaalla. Mutta hän ei katsonut tänään olevan syytä pitää kiirettä. Sitäpaitsi askarrutti häntä kysymys, mitä Annikin ja Olavin välillä oli mahtanut tapahtua. He näyttivät nykyisin suorastaan välttävän toisiaan. Jotakin se oli. Eihän Olavi juuri puhelias yleensäkään ollut, mutta viime päivinä hän oli ollut suorastaan synkän vaitelias.

— Miten sinä luulet tämän päättyvän? kysäisi hän jutun alkuun päästäkseen.

— En tiedä. Samantekevää.

— Minä luulen, että me lopuksi kuitenkin selviämme, puheli Aarne. — Huomasitko, miten rehtorin käytös muuttui, kun hän näki, että meidän puoleltamme oli tosi kyseessä? Hän tahtoo aina kaikin mokomin välttää skandaalia. Lupaakin hän antoi meille estääkseen meitä päätäpahkaa eroamasta. Sillä se olisi jo ollut julkinen skandaali. Näetkös, hän on diplomaatti, tuo meidän Kustaa Aadolfimme.

— Niin.

— Minä olen sitä mieltä, että kunhan vain nyt selviämme tästä jutusta, niin saa tämä laji loppua, jatkoi Aarne kiinnittämättä huomiota toverinsa vähäpuheisuuteen. — Meidän alkaa tosiaan jo olla aika ruveta ajattelemaan vähän vakavammin lukuja. Tuiskun kanssa ei ole enää leikkimistä. Ajatteles, että vuoden perästä meidän pitäisi yrittää ylioppilaiksi. Puistattaa, kun vain muistaa sitä. Vai luuletko sinä, että pärjäämme?

— En tiedä.

Toverukset kävelivät hetken ääneti.

— Kuulepas, Olle, alkoi Aarne sitten taas, mikä sinua oikein vaivaa nykyisin? Onko jotakin ikävää tapahtunut sinun ja Annikin välillä?

Olavi ei vastannut heti, kulki vain eteensä tuijottaen. Vihdoin hän virkahti tukahtuneesti, toveriin katsomatta:

— Ei mitään. On vain lakannut lopullisesti tapahtumasta.

Aarnen olisi tehnyt mieli kysellä enemmän. Mutta toisen raskasmielisessä vastauksessa oli jotakin, joka pidätti häntä. Hän kääntyi kotiin lujasti päättäneenä ottaa Annikilta selvää, millä kannalla Olavin asiat olivat.

Mutta kun hän sitten kysyi sisareltaan tilaisuuden tullen, ei tämä näyttänyt lainkaan halukkaalta tekemään selkoa. He istuivat Annikin huoneessa, sisar sohvalla koruommel käsissään, veli kirjoituspöydän ääressä piirrellen pöytäalmanakan imupaperiin ukonpäitä. Annikki oli punastunut, kun veli oli äkkiarvaamatta kysynyt Olavista.

— Onko Olavi pyytänyt sinua kysymään? kysyi hän kuiskaten.

— Olle pyytänyt? Ei, sitä hän ei tosiaan ole tehnyt! Minusta tuntuu vain kovin kummalliselta, että noin yhtäkkiä olet tehnyt lopun kaikesta.

Sisar ei pitänyt kiirettä vastauksella. Vihdoin hän virkahti hiljaa:

— En minä ole tehnyt mitään loppua. Ehkä se olisi parasta, mutta se on niin vaikeaa. Ainakin vielä.

— Mitä hulluttelua tuo nyt taas on? huudahti Aarne tyytymättömänä. — Ellei Olavi ole sinulle vastenmielinen, en ymmärrä, mitä sinä tuolla kaikella tarkoitat.

— Vastenmielinen! Kylläpä sinä löydät sanoja... Etkö muuten voisi antaa minun olla rauhassa kysymyksiltäsi?... Tai olkoon, voinhan koettaa selittää sinulle. Katsohan... niin, taisin luulla häntä toisenlaiseksi, jotenkin... Oh, et sinä ymmärrä, mitä minä tarkoitan... Hän on niin synkkä. Uneksija hän on, joka näkee elämän harmaana, raskaana, tukehduttavana.

— Kuulepas nyt, pikku sisko, tuota en minä ymmärrä, keskeytti Aarne.

Annikki ei nostanut katsettaan, jatkoi vain hiljaisella äänellä:

— En tietysti osaa selittää sitä sinulle, niin että käsittäisit. Katsohan, hänen maailmansa on niin toisenlainen kuin minun — se minua peloittaa. Minä tukehdun, ellen saa kulkea niityillä ja vuorilla, jossa on ilmaa ja valoa, sen tunnen. Ikävöin tuulta, olkoon se sitten myrskyä tai kesäillan hempeää henkäilyä... Ja... Kyllä kai se kuulostaa sinun korvissasi kovin kummalliselta, mutta jos jonkun kanssa yhdessä taivalta teen, niin täytyy sen olla myös yksi ja sama nyt ja aina. Muuten kuljen mieluummin yksin... Kun näen, etteivät Olavin ja minun polkuni kulje samaan suuntaan, niin miks'emme alunperin kulkisi kumpikin omia teitämme. Hän on synkkä haaveilija. Minä taas ihailen enemmän toimintaa. Se riippuu kai siitä, että olen niin arkipäiväinen.

— Toimintaa? tarttui Aarne puheeseen. — Mitähän sillä tarkoitat? Tuskin koulukepposia?

Sisar naurahti lyhyeen.

— En, en todellakaan niitä. Jotakin muuta. Vakavampaa. Suurempaa.

— Kas, siinä sitä ollaan! huudahti Aarne. — Pikku sisko ei ihaile haaveita, mutta on itse kuitenkin suurin haaveilija. Vakavaa työtä! Suurta toimintaa! Ho-hoi, ne ovat haaveita nuo, jos mitkä! Läksyt — siinä, herrat lyseolaiset, vakavia aloitteita teille? Ryssien pistinten alla ei juuri suuria töitä tehdä. Eihän vanhempikaan polvi pysty tekemään! Vai sankaria se pikku sisko itselleen haaveilee? No, silloin ovat Olavin mahdollisuudet todellakin sangen vähäiset!

Annikki katsoi veljeensä pitkään ja vakavasti.

— Sinä et tahdo käsittää minua oikein, huomautti hän.

— Ellei suuria töitä pysty tekemään, voinee ainakin pieniä vakavasti koettaa. Sekin on jo suurta... Tai en tiedä. Sitä johtuu vain ajattelemaan niin monenlaista tällaisena aikana.

Aarne oli noussut.

— Haaveilija sinä olet, Annikki. Suuri uneksija. Siinä kaikki, sanoi hän. — Mutta kello on jo yli kuuden, minun täytyy lähteä tapaamaan poikia. Hei sun kanssas!

Ja jo seuraavassa hetkessä Annikki oli yksin.

VIlI.

Rehtori Kuusinen istui kansliassaan. Silloin tällöin hän vilkaisi kelloaan. Pian oli määrähetki käsissä. Olikohan seitsemäs luokka jo tullut opettajakunnan vastausta kuulemaan?

Niin, seitsemäs luokka... Kyllä se oli antanutkin hänelle tällä lukukaudella vaivaa ja harmia. Yhtämittaisia rettelöjä. Ainaista pyykinpesua. Mutta kuitenkin... Niin, hän piti kaikesta huolimatta noista reippaista pojista. Vallattomiahan he olivat ja ajattelemattomia, mutta ennenkaikkea reippaita poikia. Ja se oli sentään pääasia. Muusta pitäisi kyllä elämä huolen.

Niin, elämä... Liikaa liikkuma-alaa se ei tosiaan nykyisin tarjonnut. Kieltoja, uhkauksia, pistimiä joka puolella. Tukahduttavaa sortoa kaikkialla. Niin että kaiken sen vastapainona teki sydämelle hyvää nähdä edes reippaita poikia, olkoonpa, että he välistä hairahtuivat oikeilta teiltä. Ja onni toki, ettei tietoisuus ympäröivän elämän kurjuudesta ollut vielä päässyt myrkyttämään nuortenkin maailmaa...

Rehtori havahtui ajatuksistaan, kun ovelle koputettiin.

Kukahan se mahtoi olla? Tähän aikaan! Synkkä muisto välähti hänen mieleensä. Näin kai sekin opettajatoveri vietiin yht’äkkiä, työnsä äärestä? Pistinniekkojen välissä. Eikä milloinkaan enää palannut. Ennenkuin vasta ruumiina. Sellaisiahan ne ajat olivat, nyt...

— Sisään!

Rehtori silmäsi kummastuneena tulijaan. Se oli Matti Honka.

— No, mitäs Honka?

Nuorukainen vilkuili neuvottomana ympärilleen. Hän oli tottumaton puhemiehen tehtäviä hoitamaan. Sitäpaitsi oli hänellä kiusallinen aavistus siitä, että jokin hänen ulkomuodossaan ei ollut niinkuin olla piti.

— Tuota noin, rohkaisi hän kuitenkin mielensä, luokka lähetti minut kuulemaan opettajakunnan päätöstä.

— Soo-o, virkahti rehtori. — No, missä luokka nyt sitten on, kun se ei kokonaisuudessaan tullut saamaan vastaustani?

— Tuota noin, kyllähän luokka on huoneessaan, mutta... hämmentyi Honka. — Mutta pojat eivät ole oikein kunnossa.

Rehtorin silmät levisivät hämmästyksestä.

— Eivät kunnossa! Mitä tämä nyt on?

— Niin, heitän ulkoasunsa on vähän niin ja näin, selitti Honka. — Siksi he lähettivät minut, joka näytin eniten ihmiseltä. Pyytäisin, että rehtori hyväntahtoisesti antaisi vastauksen minulle heille vietäväksi.

Pahoja aavistuksia heräsi rehtorin mielessä. Oli selvää, että luokka oli taas sotkeutunut johonkin vihoviimeiseen juttuun. Taas — ennenkuin entinen oli vielä kunnolla saatu loppuun.

— Minä vien itse vastaukseni heille, sanoi hän lyhyesti.

Honka kävi onnettoman näköiseksi.

— Niin no, miten herra rehtori haluaa. Mutta mikään hauska näky se ei ole. Totisesti ei.

Eikä se mikään hauska näky todellakaan ollut, se täytyi rehtorin myöntää seisoessaan luokan edessä. Oikeassa oli Honka ollut siinäkin, että pörröttyneestä tukastaan ja hiestyneistä kasvoistaan huolimatta hän oli noista kolmestatoista kaikkein ihmismäisimmän näköinen.

Pojat tuijottivat ällistyneinä ja hieman häpeissään rehtoriinsa. Tässä kunnossa he eivät olisi missään nimessä tahtoneet näyttäytyä koulunsa johtajalle. He olivat kuin mitäkin ryysyläissakkia. Vaatteet roikkuivat itsekunkin päällä risoina. Kasvot olivat mustelmilla. Kädet veressä.

— Soo-o, mitäs tämä nyt merkitsee? sai rehtori viimein kysytyksi.

Mutta vastausta ei kuulunut.

— Kylläpä te olette hienon näköisiä. Joka mies, virkahti rehtori hetken kuluttua. Naurun väre pyrki hänen huulilleen.

Aava nousi vaivalloisesti seisomaan. Kun hän otti nenäliinan suunsa edestä, näki rehtori, että häneltä oli pari etuhammasta poissa. Nuorukainen yritti hymyillä, mutta se vääntyi irvistykseksi.

— Pelkään, etten erehdy, herra rehtori, jos luulen meidän kaikkien toivovan mahdollisimman lyhyttä vastausta: kuulummeko me nykyään kouluun vai emmekö kuulu. Ei taitaisi näet olla haitaksi, vaikka pääsisimme jo vähitellen mamman ja papan luo.

— Ei, ei se tosiaan näyttäisi haittaavan, myönsi rehtori. — Siispä ilmoitan lyhyesti: opettajakunta on peruuttanut Saarelaisen rangaistuspäätöksen ja päättänyt pitää tämän asian loppuun käsiteltynä. Omasta puolestani tahdon lisätä tähän vain hartaan toivomukseni, ettei uusia kujeita tai rettelöltä teidän puoleltanne enää lehtori Puutista vastaan kuulu.

Helpotuksen ilme oli levinnyt poikien kasvoille. Mitään voitonriemua he eivät voineet tällä hetkellä tuntea. Mutta tuntui hyvältä tietää, että tuosta aikaisemmasta jutusta oli nyt onnellisesti päästy.

— Voitte luottaa siihen, herra rehtori, lupasi Honka juhlallisesti luokan puolesta.

— Uskon sanaanne, pojat. Olen iloinen siitä, että tämä juttu on saatu päättymään molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Ja nyt haluan kuulla, mitä teille on tänä iltana tapahtunut. Ymmärrättehän, että ensi tilassa minulle, teidän rehtorinanne, tullaan valittamaan käyttäytymistänne, joka ei tällä kertaa näy olleen varsin rauhallista laadultaan. Silloin on hyvä, että asianne on yksityiskohdittain tiedossani.

Pojat käsittivät, että oli parasta olla avomielinen rehtorille.

— Me ollaan tapeltu tuolla puistossa ryssän kimnasistien kanssa! julisti Honka.

Rehtori säpsähti. Olivatko asiat niin hullusti? Tätä hän ei tosiaan ollut osannut aavistaa. Hänen kasvonsa saivat huolestuneen ilmeen. Mutta poikien katseisiin olivat nuo sanat sytyttäneet uudelleen liekin. Vihan liekin.

Rehtori kiiruhti ovelle tarkastamaan, ettei käytävässä vain ollut ketään kuuntelemassa. Sitten hän sulki huolellisesti oven ja istuutui opettajanpöydän taa.

— Kertokaa minulle kaikki, käski hän. — Mutta nopeasti ja ilman turhaa hälyä. Kykeneekö Salo puhumaan?

Aarne oli heti valmis.

— Meidän oli määrä kokoutua hieman yli kuuden puiston toisessa laidassa. Kun minä saavuin, olivat paikalla vasta Terä ja Ojanen. Muita ei näkynyt, ei kuulunut: Päätimme ajan kuluksi hiukan jaloitella puistossa. Äkkiä huomasimme rivin mustia varjoja pimeässä tulevan vastaamme. Välitimme heistä viis. Yritimme vain rauhallisesti ohi. Mutta vastaantulijat eivät antaneet tietä.

Röyhkeästi he asettuivat eteemme. Joukko ryssän kimnasisteja, selvisi meille. Samassa tarttui yksi pitkä roikale Terää kauluksesta. »Kas, ne ovat tsuhnalurjuksia», ärjyi hän ryssäksi. »Ettekö te osaa antaa tietä herroille, suomalaiskoirat? Gentlemannit, opetetaan näille orjille ihmistapoja!»

— Mistä Salo tietää, että sanat kuuluivat juuri noin? kysyi rehtori. Hänen äänensä oli kiihtynyt.

— Mistäkö? sekautui Aava puheeseen. Pojat katsahtivat häneen kummastuneina, hänen tavallisesti ivallinen, ohut äänensä kajahti kiivaana, miltei yltiöpäisenä. — Täällä koulussahan päntätään meidän päähämme ryssää ja ryssää ja vieläkin kerran ryssää. Kuusi kertaa viikossa! Väellä ja voimalla. Ikäänkuin vähintään sielumme autuus riippuisi ryssäntaitomme syvyydestä. Taitavat suuret herrat luulla, ettei isä Pietarikaan, taivaan portin pappa, muuta kieltä ymmärrä. »Nje panimaju... gavarite pa russkij.» Vai kuinka? Tietäähän sen: »sivistyskieltä»!

— No, no, tyynnytteli rehtori. — Ehkä Salo jatkaa.

— Selvää on, että meidän veremme kuohahti, kertoi Aarne leimuavin silmin. — Heitä oli ympärillämme toistakymmentä pitkää roikaletta. Mutta verinen loukkaus sai unohtamaan kaiken muun: päälle! Vaikka vain kynsin ja hampain, mutta päälle vain! He ehtivät kuitenkin ennemmin. Neljä heistä heittäytyi Terän kimppuun, saman verran Ojasen niskaan ja loput minun päälleni. Yritimme iskeä tiuhaan. Teräkin tappeli kuin leijona. Mutta... Niin no, näkeehän herra rehtori ulkomuodostamme, mitä ylivalta sai aikaan. Ehkä se oli myös sokea vimmamme, joka osaltaan lamautti vastustustamme. Mutta oli miten oli, luulen, että jos sitä menoa olisi jatkunut vielä muutamia minuutteja, emme kykenisi seisomaan koko loppuikänämme. Ratkaisevana hetkenä kuulimme kuitenkin toveriemme lähenevän. Honka ja Linna heittäytyivät ensimmäisinä vainolaisten niskaan. Siinä ne iskut soivat! Ja tuulispäänä oli pian koko muukin luokka paikalla. Meistä kolmesta ei ollut enää mihinkään. Mutta oli ilo katsella, millaista jälkeä toverien nyrkit tekivät. Ryssät saivat kyllä apujoukkoja, niin että heitä oli aina neljä yhtä vastaan. Mutta meidän pojat iskivät suomalaisella sisulla ja karoliinien vihalla. Iskuja satoi. Vaatteita repeytyi. Vertakin vuoti. Suomalainen seisoi ryssää vastaan... Ja vaikka me, herra rehtori, näytämmekin koko lailla peitatuilta, niin voittajina me taistelutantereelle jäimme. Ja voin hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, että kyllä se voitettu nelikymmen-miehinen kimnasistilauma on vielä hyvän joukon kurjemmassa kunnossa.

— Sehän on kauheata, pääsi rehtorilta, kun Aarne oli lopettanut. — Mitähän tästä tuleekaan?

— Mitäpä siitä meille voisi tulla? intoutui Paasio. — Ryssät solvasivat meitä. Ryssät aloittivat tappelun. Ryssissä on syy. Ja ryssät saivat selkäänsä. Vot tebie! Asia on selvä ja lasku kuitattu!

Rehtori viittasi hilliten.

— Olen hyvin pahoillani, sanoi hän.

— Pahoilla? huudahti Olavi Linna. — Eikö rehtori ole hyvillään, että ne olivat ryssät, jotka saivat selkäänsä? Jos me suomalaiset olisimme joutuneet tappiolle, niin silloin kannattaisi surra.

— So-so, kylläpä te kaikki nyt olette sotaisia, koetti rehtori tyynnyttää. Sitten hän jäi tuijottamaan oveen Hän oli ollut kuulevinaan sen takaa liikettä. — Joku kuuntelee. Eikö? No, kenties kuuloni petti. Mutta ehkä Honka kuitenkin käy katsomassa, onko siellä ketään.

Honka meni. Niinkauankuin hän oli poissa, vallitsi luokassa äänettömyys. Pojat tuijottivat ihmeissään rehtoriinsa. Heidän oli vaikeaa ymmärtää nyt häntä.

— Ei ketään, ilmoitti Honka jo kynnykseltä. — Ulko-ovikin on lukossa.

Rehtori huo'ahti helpotuksesta. Hän nousi kävelemään ja asteli mietteissään muutaman kerran lattian ylitse. Sitten hän pysähtyi antaen tutkivan katseensa tarkastaa luokkaa pitkään. Viimein hän puhkesi puhumaan hiljaisella äänellä, mutta sydämellisesti:

— Tahdon sanoa teille jotakin, pojat, jotta ymmärtäisimme oikein toisiamme. Se on tarkoitettu yksin teille, pyydän teitä muistamaan sen. Minä ymmärrän teidän menettelynne ja mielialanne. Minä kunnioitan kansallista itsetuntoanne ja isänmaallista mieltänne, jotka kylläkin ovat tällä hetkellä maassamme pikemmin vaaraksi ja vahingoksi kuin eduksi. Niin, minä saatan sanoa teille suoraan: minun sydämelleni tekee hyvää nähdä intomieltänne. Minä olen ylpeä teistä... Ja lupaan tehdä kaikkeni — tuli mitä tuli — suojellukseni teitä.

Pojat olivat innoissaan nousseet paikoiltaan.

— Pojat! huudahti Aarne. — Kolminkertainen eläköönhuuto rakkaalle rehtorillemme!

Ja huolimatta rehtorin torjuvasta kädenliikkeestä kajahti luokkahuoneessa raikuva eläköön-huuto, toinen ja sitten vielä kolmas.

— Kas niin, pojat, virkahti rehtori, kun huudot olivat vaienneet, menkää nyt kotiin hoitelemaan vammojanne ja tulkaa maanantaina uudella mielellä kouluun.

Rehtori kätteli kutakin heistä erikseen hyvästiksi. Kun he kaikki olivat sitten menneet, suuntasi hän raskain mielin askeleensa kansliaa kohden. Huomenna hänellä oli oleva vaikea päivä oppilaitaan puolustaessaan. Mutta hän tekisi sen. Ja niistä ponnistuksista, joita se häneltä vaati, ei poikien tarvinnut tietää mitään.

Kun seitsemäs luokka oli päässyt ulos koulun ovesta, huudahti Paasio:

— Kaverit! Istunto meillä yhdeksältä! Kai te siihen mennessä saatte uutta päällenne?

— Kello yhdeksältä. Sovittu!

* * * * *

Määräaikana oli koko luokka paikalla. Paasion huone oli pieni, mutta pojat olivat aina viihtyneet siellä erinomaisesti. Ei tarvinnut pelätä tärvelevänsä huonekaluja — ne olivat jo ennestään peräti kehnoja — eikä häiritsevänsä kenenkään iltarauhaa, ympärillä asuvat eivät näet kuulostaneet olevan kaikkein rauhallisinta väkeä.

Tunnelma oli alusta pitäen korkealla. Pojat hehkuivat vielä taisteluintoa. Voitonhurma oli noussut heille päähän. Maljoja ehdotettiin ja maljoja juotiin eläköön-huutojen raikuessa. Ensimmäinen oli voiton kunniaksi. Toinen oli rehtorin malja. Hänen osakkeensa olivat tänään huimaavasti nousseet entisestään.

— Hän on meidän miehiämme, rehtori! huusi Aava. — Arkahan hän on, hänkin. Kieltää ei voi. Niinkuin kaikki muutkin vanhat. Mutta sydän kullasta. Eläköön rehtori Kuusinen!

— Eläköön!

Laurila hyppäsi tuolille lasi kädessä.

— Päivän kahden sankarin malja! huudahti hän.

— Jätti-Matti on kaikkien tappelujemme kuningas. Ne nyrkit, ne nyrkit! Jätti-Matin malja! Pohjaan, pojat! Hyvä! Ja toinen? Se on tulokas. Mikä yllätysten mies! Tuollainen hieveröinen. Mutta tänään olemme nähneet, että käsivarsissa on rautaa. Ja mikä sisu, ah, veljet, mikä sisu! Kyllä ryssien naamatauluissa on siitä muistomerkkejä. Me muut jäimme aivan varjoon hänen rinnallaan. Jos sinä, Linna, oletkin tähän asti ollut tulokas meidän joukossamme, niin tänään sinä tappelit itsesi sydämiimme, yhdeksi meistä. Pojat, ystävysliittomme uuden jäsenen malja! Toverit, Linnan malja!

— Eläköön!

Ja lasit tyhjenivät. Sitten tuli jokainen puristamaan Olavin kättä, lämpimästi ja lujasti.

Hän seisoi heidän keskellään onnellisena ja innoissaan. Hänestä tuntui kuin viimeksikuluneet tunnit olisivat tuoneet mukanaan täyskäännöksen koko hänen elämänjuoksuunsa. Hän oli kuin herännyt. Uusia, outoja ajatuksia oli tullut hänen mieleensä. Uutta toiminnanhalua oli syntynyt hänessä. Ja sitten tappelu ryssän kimnasistien kanssa. Ja nyt lopuksi toverien ylenpalttinen ystävällisyys. Se oli kaikki kuin unta.

— Päivän sankarit puhujalavalle! ehdotti Mustala.

— Oikein. Puhukaa!

— Jätti-Matti esiin!

Ja Honka oli heti valmis. Hän nousi seisomaan pöydälle, jolle pojat olivat raivanneet hieman tilaa. Pöytä natisi hänen ruhonsa painosta, ja kun hän oikaisihe täyteen pituuteensa, viisti päälaki kattoa.

— Kaunopuhuja Honka, saan esitellä, kajahti kumea ääni. — Valittu ensimmäiseksi juhlapuhujaksi. Niin, kaverit! Mitäs minä sanoisinkaan?... Jaha... juu... Hyvät herrat! Alea jacta est, sanoi muinoin Cato.

— Caesar se oli, muistutti Kataja.

— Saattoipa olla Caesarkin, myönsi Honka. — No niin. Alea jacta est, näillä vanhan Caesarin sanoilla voimme merkitä pisteen viimeaikaisille etesottamuksillemme. Arpaa sitä olemme mekin heittäneet. Monenlaista arpaa. Ja hyvällä menestyksellä. Ensin Puutiaisen kanssa. Lujallehan se välistä otti. Mutta päihinsä Puutiainen, saaplari, lopuksi sai. Ja yövierailut, ne olivat meitän puoleltamme samaa kuin vanhalta ylimieliseltä Barabbaalta, miekka vaa'alle punnuksien lisäksi — vae victis, voi voitettua!

— Kuulepas, Maddi, vanhat roomalaiset kääntyvät haudoissaan, keskeytti Aava. — Etköhän jättäisi heitä hyvin ansaittuun rauhaansa? Minun tietojeni mukaan ei Barabbas-nimisellä herralla olisi pitänyt lainkaan olla syytä elämässään huutaa ylipäänsä mitään ylimielisesti. Ja jos hän oli vanha, niin ei muu vanha kuin vanha roisto ja murhamies. Se oli gallialainen Brennus, jonka väitetään huutaneen: vae victis!

— Jätti-Matti on jo ottanut lasin liikaa, huomautti Heinämaa. — Hänen ulottuvaisuutensa ylöspäin on niin suuri, että häntä rupeaa heikottamaan, silloinkuin muut eivät vielä lainkaan tunne meritaudin oireita. Selvänä hän ei osaa sanaakaan latinaa. Mutta annapas, että on annos höyryä päässä, niin paukuttaa kuin parahin pappi.

— Mutta päin mäntyä vain, lisäsi Ojanen.

— Holtsheft, nulkit! ärähti Honka. — Se olen minä, joka puhun! Slaiskatkaa te toiste paremmin, niin saatte sen kunnian. Mutta nyt se on minun! No niin, saattaa olla, että se oli Brennus. Mutta eihän se asiaa muuta. Päihinsä Puutiainen vain sai ja saaplarin hyvästi saikin. Ja saman tien iskettiin tantereeseen sakinpoikia. Paiskattiin heidän erinäisiä sulojaan kenttään, jotta jymisi. Ja tänään sitten nuijittiin ihmistapoja ryssännulikoitten päähän. Nuijittiin, totta vie, oikein isän kätellä! Mutta nytpä tulikin punktum elikkä piste. Arvelen, ettemme juuri hevin voi enää jatkaa samaan suuntaan. Arvelen, että voileipien heitteleminen alkaa lopulta maistua puulta sileimmälläkin lammenpinnalla. Parasta lopettaa kahvin juonti, ennenkuin se rupeaa maistumaan kuraveteltä. Saaplari!

— Ajatuksesi menee jo sekaisin, mein lieber Bruder, keskeytti Terä. — Jätä sinä kahvi rauhaan. Parempi, että lopetat lasin kallistamisen, ennenkuin itse kaikkine puheinesi alat maistua vesivelliltä. Vai onko tarkoituksesi ehkä leikkiä Delphoin Pythiaa ja huumauksissa antaa meille oraakkelimaisia neuvoja ja elämänohjeita? Lopeta jo!

— No no, myönteli Honka lauhkeana, lopetanhan minä, hyvä veli. Siis lopuksi, saaplari: eläköön voittoisa taistelu! Kaikkien loistavien voittojen malja!

Nauraen joivat pojat maljan. Mutta Honka ei vielä tullut alas. Hän näytti kovin mieltyneen korkeaan asemaansa.

— No, Nopeus, astu sakeasti alas! kiirehti Saarelainen. — Me tahdomme kuulla päivän toistakin sankaria.

— Jaha, jaha, nyökäytteli Honka. — No niin, siispä minä nyt lopullisesti lopetan vanhan roomalaisen sanoilla...

—Kenen? kiusoitteli Aava.

— Vanhan roomalaisen, sanoin, toisti Honka itsepäisesti, vanhan roomalaisen sanoilla: Autiatur et altera pars, kuultakoon toistakin puhujaa!

— Hyvä!

— Hyvin lopetettu, Jätti-Matti, kiitti Mustala. — Sinusta tulee vähitellen vaarallinen kilpailija Demosthenes-vainajalle.

— Vainajalle? No, voi tulla, jos elää saan, sutkautti Honka.

Pojat kääntyivät Olaviin. Hänen vuoronsa oli nyt astua puhumaan. Omiin ajatuksiinsa vaipuneena, hieman syrjässä hän oli istunut äskeisen rähinän aikana. Mutta silmissä paloi yhä sama tuli kuin ryssien kanssa tapeltaessa.

— En minä osaa puhua, esteli hän.

— Vai on tulokas mykkä? pisteli Terä.

Mutta sitä ei Laurila sietänyt.

— Kuulepas, sinä Toivottomantylsä, huusi hän, älä sinä puhu enää tulokkaista. Meidän joukossamme ei ole enää ketään tulokasta. Ellet sinä tahdo siksi tulla! No, Linna, rohkeutta vain! Kyllä se menee.

Olavi nousi. Entäpä, jos hän uskaltaisi puhua pojille siitä, mikä koko iltapäivän oli askarruttanut hänen mieltään. Voisihan hän ainakin koettaa, onnistuisiko hänen saada heidätkin siitä innostumaan, vaikkei ollutkaan tottunut puhumaan.

Aarne Salo veti hänet syrjään.

— Kuule, kuiskasi hän, vain muutama sana. He ovat jo joutuneet siihen mielialaan, etteivät enää siedä paljon.

Mutta Olavi tuskin kuuli, mitä toinen sanoi. Hänen mielensä täytti vain yksi ainoa ajatus. Hän nousi pöydälle lasi kädessä.