Part 6

Eilen...? Eilenhän nuo riidat olivat, pälkähti Annikin päähän. Ja eilen — niin eilen oli heidän kahden pitänyt tavata toisensa kello kuudelta kirkon luona. Mutta hän, Annikki, ei ollut saattanut lähteä. Hänen silmänsä olivat olleet niin punaiset ja kasvonsa niin itkettyneet, että Olavi olisi heti nähnyt jotakin tapahtuneen. Ja silloin hän ei olisi päässyt kertomasta, mitä hänen veljensä oli vastikään sanonut Olavista, luokkatoveristaan. Ja sitä hän ei ollut tahtonut, ei, vaikka tiesi Olavin saavan turhaan odottaa häntä.

Annikki ei enää voinut pidättäytyä, vaan luki:

Älä etsi elämästä iloa...

Älä etsi elämästä iloa — etsi tuskaa vain! Älä toivo elämältä onnea — toivo murhetta vain! —

Kuljet elämäsi polkua... Katsot eteesi — näet usvaa ja sumua vain — kuulet kirousten korvissasi vinkuvan — tunnet useitten käsien maahan sinua painavan... Katsot sivullesi — yksin kuljet... Katsot taaksesi — lyhyt on elämäsi taival: alun voit vielä selvästi erottaa, katsot — näet tuskaa ja murhetta vain. Tuskan kuivuneet puut kumartuvat yli pimeän polun, murheen musta multa sen pintaa peittää... Muistat — eivät ilon kultarintaiset linnut noitten puitten oksilla pesäänsä rakentaneet, ei onnen vehreä ruoho tuon mullan povesta versonut — tuskaa ja murhetta vain.

Yksin kuljet... kaukana ovat muitten kulkijain polut... Tunnet sydäntäsi kouristavan, sammumattoman janon huuliasi polttavan. Puret hampaasi yhteen, mutta se ei auta — tuskasi esiin pursuu.

— Oli yksi, joka näki läpi kuoren, aavisti sydämen, itkevän, kaipaavan sydämen. Mutta hänetkin piti teidän riistää, te pilkkaajat, naurajat! Silmille multaa ja mieleen rautaa — se oli tekonne, sankarit! Parempi näin. Mutta kostaa minä tahdon teille! Halveksikaa minua, minä halveksin teitä! Vihatkaa minua, minä vihaan teitä!

Mutia ah... tuskasi tuulille tuhlaat. Yö yksin ympärilläsi, yksinäinen...

Et kiitosta matkallasi kuule... Ei hyväilevä käsi kuumaa otsaasi hivele... Kulje korskana — pystyssä päin... Naura kiitoksille, hyväilyjä pilkkaa — vaikka sisimpäsi niitä kaipaa, itkee...

* * * * *

Polulla seisot, jota verhoavat tuskan puut — polulla, jota peittää murheen multa... Yksin seisot... Eteesi katsot ja — naurat...

Annikki antoi vihon solua syliinsä. Hänen mieltään ahdisti. Oli kuin olisi valoisasta huoneesta joutunut tuijottamaan pitkään, pimeään käytävään. Ja kuitenkin...

— No, pääsinpä viimeinkin heistä eroon! kajahti samassa Olavin reipas ääni.

Mutta tullessaan Annikin luo ja nähdessään kyyneleitä tytön silmissä, muuttui hän vakavaksi.

— Mikä sinun on?

Mutta vastauksen asemesta kysyi tyttö:

— Kuinka siellä kävi?

— Oh, hyvin tietysti. Sanoinhan sen jo etukäteen. Sopivat juuri yksityisseikoista. Mutta sinun laitasi ei näy olevan yhtä hyvä, Annikki.

Samassa hän huomasi päiväkirjansa tytön sylissä.

— Äsh, onko se tuon vuoksi? Älä huoli välittää siitä, mitä olen sinne tuhrinut. Katsohan, ihminen on joskus vain synkällä päällä...

— Joskus? pisti tyttö väliin.

— Niin, no, myönsi Olavi, minullahan se nyt ei ole juuri vain joskus. Katsos, minä olen sellainen kummallinen otus. Minulla on synkät hetkeni. Silloin on kaikki pimeää ja niin lohdutonta, että luulee menettävänsä järkensä. Isäni sanovatkin tulleen hulluksi. Mutta ei puhuta siitä nyt. Miksi muistaa yötä, kun on saanut auringon vieraakseen?

Olavi yritti saada äänensä huolettomaksi. Mutta Annikki puristi päiväkirjavihkoa lujasti poveaan vastaan ja kuiskasi poikaan katsomatta:

— Kuka se on, tuo »yksi»?

Olavi naurahti ja tarttui tytön käteen vastatessaan:

— Minulla on ollut ja on vain yksi aurinko. Ja sen auringon olen nyt onnistunut vangitsemaan.

Hieno puna nousi Annikin kasvoille.

— Minä tahtoisin aina olla sinun ystäväsi, Olavi, sanoi hän hiljaa.

— Tahdotko? Aina? riemastui poika.

Annikki joutui hämilleen. Hän punnitsi asiaa. Pojan äänessä oli outoa kuumuutta. Ja nuo jyrkkäpiirteiset tummat kasvot, tuo jykevä leuka — tuntui kuin ne olisivat sanoneet: vastauksesi on sitova, siitä pidetään kiinni kuolemaan asti.

— Niin... tai en oikein tiedä. Väliin minua peloittaa. On... on kuin katsoisin kaivoon, jonka pohjaa ei voi erottaa. Ja silloin johdun ajattelemaan, että... että kenties sillä ei olekaan pohjaa, kun se on niin syvä ja pimeä... Enkä minä... enkä minä voi lainkaan tietää, mitä siellä on...

— En minä itsekään tiedä, mitä siellä on. Mutta siksipä sinne aurinkoa juuri tarvitaankin, Annikki! Oh, jospa sinä tietäisit, miten iloinen minä nyt olen ja miten voimakkaaksi itseni tunnen!

Hän puristi tytön kättä lujasti. Viimein Annikki irroitti hänen otteensa hymyillen.

— Älä toki murskaa kättäni. Ja kuulehan: he tulevat.

VII.

Seuraavana aamuna olivat seitsemäsluokkalaiset rukouksissa tavallista tarkkaamattomampia. Heitä itsekutakin hermostutti kysymys, kuka oli se, johon lehtori Puutisen epäluulo oli suuntautunut. Mutta jos joku olisi kysynyt, peloittiko heitä kenties, olisivat he tietysti yhteen ääneen vakuuttaneet, ettei sellainen juolahtanut heille mieleenkään. Ilkeältä vain tuntui sydänalassa. Kun pojat silmäsivät lehtori Puutiseen, joka ovensuusta tarkasteli luokkaa voitonriemuisin ilmein, häipyi heidän mielestään viimeinenkin toivo, että tästä sopasta selvittäisiin ehkä sittenkin kunnialla. He olivat kuin olivatkin nyt pussissa, ja pussin suu oli kiinni. Kysymys oli vain siitä, miten raju oli edessä oleva myrsky. Ja se riippui — se täytyi poikien, joskin vastahakoisesti ja karvain mielin, tunnustaa — lehtori Puutisesta. Kun hän nyt kerran oli saanut todistuksia yhtä heistä vastaan toissailtaisen mielenosoituksen järjestämisestä, niin hyväksyisivät muut opettajat epäilemättä hänen rangaistusvaatimuksensa sellaisenaan. Olihan tuo kepponen opettajaan kohdistettuna hieman uskalias. Mutta toisaalta, järkeilivät pojat, jos otti huomioon molempien asianosaisten välillä vallitsevan sotatilan ja sen syyt, niin se oli täysin ymmärrettävä, ellei suorastaan...

Mutta — tapahtui ihme: päivä kului rauhallisesti. Koko jutusta ei puhuttu mitään. Kului toinen ja kului kolmaskin päivä, kului kokonaista viisi päivää, eikä odotettu myrsky puhjennut. Pojat ihmettelivät, mistä tämä hiljaisuus johtui. Arvailtiin sinne ja arvailtiin tänne, mutta mitään varmaa ei kukaan osannut sanoa. Vihdoin selvisi, että lehtori Puutinen jatkoi tutkimuksiaan. Hänelle ei siis riittänytkään, että hän sai yhden heistä kiikkiin, koko luokka oli saatava satimeen. No, sitä hän kyllä sai heidän puolestaan yrittää.

Mitä useampia päiviä kului, sitä rauhallisemmiksi kävivät mielet. Ehkä Puutiainen oli päättänyt painaa villasella koko jutun, koskei hänen onnistunut saada todistuksia heitä kaikkia vastaan. Tai kenties opettajakunta oli asettunut puolustamaan luokkaa hänen kostonhalultaan. Mielettömiä toiveita — sen saivat pojat kokea, sillä tuskin olivat he lauantaiaamuna seuraavalla viikolla edelläkerrottujen tapahtumien jälkeen ehtineet rukouksista luokkahuoneeseen, kun rehtori tuli sisään ja sulki ovet jälkeensä. Jo hänen tulonsa — saksanopettajalla ei ollut tapana turhanpäiten lahjoitella pois tuntejaan seitsemännellä luokalla — riitti ilmaisemaan, mistä oli kysymys. Hänen vakava, ei vihainen, pikemmin surullinen ilmeensä todisti puolestaan, että edessä oli kovat paikat.

Rehtori ei heti aloittanut kuulustelua. Hän istui pöydän takana tarkastellen äänettömänä luokkaa, kutakin noista kolmestatoista vuoronperään. Pojat tunsivat olonsa perin kiusalliseksi. Hiljaisuus kävi heille painostavaksi, niin painostavaksi, ettei Paasio lopulta enää jaksanut sitä kestää, vaan rehtorin läsnäolosta huolimatta kuiskasi puoliääneen:

— Kaverit, lähtäänks plaadaan?

Hymy häivähti poikien kasvoilla. Olihan se sopimaton kysymys tähän tilaisuuteen — kukapa tässä nyt saattoi ajatella tupakkaa? — mutta vapauttavalta se vain tuntui piinaavan äänettömyyden jälkeen. Ja kolmestatoista rinnasta kohosi kuulumaton huokaus: Luojan kiitos, se loppui kuitenkin.

— Hiljaa, Paasio, varoitti rehtori. — Tämä hetki ei ole juuri sopiva leikinlaskuun.

Ja vähän ajan kuluttua hän jatkoi levollisella, hillityllä tavallaan:

— Tämä on jo kolmas kerta, jolloin minun tällä lukukaudella on pakko tulla muistuttamaan teitä sopimattomasta käytöksestä. Minua surettaa, etteivät vakavat varoitukseni näy voivan hillitä teitä, se surettaa minua todella suuresti. Tällä asteella ei enää pitäisi tapahtua sellaista. Vieläpä olette tällä kertaa tehneet itsenne syypäiksi törkeään ilkivaltaan, jollaiseen en olisi uskonut ainoankaan oppilaistani voivan alentua. Siihen ryhtyessänne on teidän täytynyt olla tietoisia siitä, että jo alkeellinen oikeudentunto tuomitsee teidät ja että rangaistus, jolla opettajakunnan on teitä ojennettava, on oleva sen mukainen. Ymmärrättekö?

Pojat tuijottivat eteensä välinpitämättöminä. Mitäpä heitä liikutti tämä osa tutkinnosta? He eivät voineet katsoa asiaa samalta kannalta ja he tunsivat niin ollen mielenkiintoa vain ratkaisua kohtaan. Kun rehtori tarkasteli heidän levollisia kasvojaan, heräsi hänen mielessään toivo: entäpä, jos pojat sittenkin olivat syyttömiä? Mutta hän karkoitti ajatuksistaan tuollaisen mahdollisuudenkin, puhuivathan kaikki tosiasiat sitä vastaan, ja jatkoi:

— On saatu varmoja tietoja sen ennenkuulumattoman ilveilyn toimeenpanijoista, jolla yhden koulumme opettajan ja kunnioitetun kansalaisen kotirauhaa viikko sitten häirittiin. Tunnustaako luokka syyllisyytensä?

Pojat eivät hievahtaneetkaan. Niin erilaisia kuin nuo kolmetoista nuorukaista olivatkin, niin tällä hetkellä oli kaikkien kasvoilla sama ilme, joka saattoi heidät muistuttamaan toisiaan. Suljettuja kirjoja, ajatteli rehtori odottaessaan turhaan vastausta oppilailtaan.

— Ette kai tahtone väittää, ettette te olisi syypäät siihen? kysäisi hän. Mutta kun vastausta ei nytkään kuulunut, jatkoi hän: — Niin, opettajakunta on vakuutettu siitä, että koko luokka on tämän ilveilyn takana ja kantaa siitä kokonaisuudessaan vastuun. Mutta koska vain yhden syyllisyydestä on saatu todistuksia ja koska luokka ei näy olevan nytkään halukas tunnustamaan, on rangaistus kohtaava vain tätä yhtä, jotta ette tällä kertaa voisi syyttää opettajistoa »rankaisemisesta ilman sitovia todistuksia». Vai kuuluivatko Aavan sanat ehkä toisin? Ne, jotka kuuleman mukaan lausuit, senjälkeenkuin luokka oli saanut tunnin jälki-istuntoa vallattomuudesta lehtori Puutisen kokeissa?

Aava ei näyttänyt halukkaalta vastaamaan, ja niinpä rehtori lisäsi:

— Mutta varoitukseksi teille kaikille on tämän yhden rangaistus oleva sitä ankarampi.

Pojat pakottautuivat pysymään liikkumattomina. Mutta jännitys oli luokassa rehtorin sanoja seuranneen äänettömyyden aikana suorastaan hirveä. Kuka? Kuka oli tuo yksi? Siitä riippui, olisiko ehkä vielä jokin, vaikkapa vain pienen pieni mahdollisuus selvitä jutusta ilman perinpohjaista tappiota. Sillä he olivat optimisteja, nuo pojat: toivo ei ollut vieläkään aivan tyyten sammunut heidän sydämistään.

Kun rehtori jälleen alkoi puhua, tuntui pojista kuin olisi hiljaisuutta kestänyt koko iäisyyden.

— Opettajakunnan yksimielisen päätöksen mukaan saa Saarelainen pisimmän mahdollisen karsserirangaistuksen. Te tiedätte, mitä se merkitsee.

Saarelainen...? Saarelainen! Oliko rehtori tosiaan sanonut, että se oli Saarelainen? Saattoiko tosiaan uskoa korviaan? Sehän oli melkein kuin jos olisi lyönyt vetoa yhden mahdollisuuden puolesta sataa vastaan ja — voittanut.

— Ei lainkaan tyhmä likkalapsi, se Emmi! hymähti Aava itsekseen. — Aarnella on vaalea tukka, Saarelaisella ruskea ja kihara. Pari yksityisseikkaa vain. Mutta heti johtivat harhaan. Ei hullummin!

Saarelainen oli ensin valahtanut kalpeaksi, iskuhan tuli niin odottamatta. Mutta sitten hän nousi seisomaan ja pyysi rauhallisesti selitystä, mikä oli mahtanut aiheuttaa tällaisen erehdyksen.

— Mieleni on paha, vastasi rehtori, mutta todistus on siksi selvä, ettei mikään erehdys ole mahdollinen. Tyttö, jonka lahjoit vaihtamaan ilmoitukset lehtori Puutisen ovella, ei kyllä tiennyt nimeäsi, mutta antoi tuntomerkit, jotka eivät sovi keneenkään muuhun tovereistasi, mutta sinuun sen sijaan täydellisesti.

— Tyttö, jonka lahjoin...? Saarelainen oli todella hämmästynyt. — Ei, sen täytyy olla -erehdys. Elleivät tuntomerkit sovi keneenkään muuhun tovereistani, olen iloinen siitä, koska heitä silloin ei voida epäillä. Mutta minä se en liioin ollut. Milloin se olisi tapahtunut?

Rehtori pureskeli hermostuneesti viiksiään. Hän oli vakuutettu poikien syyllisyydestä, mutta Saarelaisen jyrkkä kielto ei ollut vaikuttamatta häneen.

— Mitä tuo kysymys hyödyttää? kysyi hän tyytymättömällä äänellä, mutta se ei ollut kuitenkaan niin varma kuin miksi se oli tarkoitettu. — Jos tarkoitus on voittaa aikaa jonkin pelastustien keksimiseen, niin minun on pakko jo etukäteen ilmoittaa, että se on turhaa vaivaa: opettajakunnan rankaisupäätös on lopullinen. Mutta jos se huvittaa sinua, niin voinhan sanoa sinulle ajan muistisi elvyttämiseksi. Eilisillasta täsmälleen viikko sitten kello yhdentoista ja kahdentoista välillä.

Saarelaisen kasvoille oli levinnyt hyväntahtoinen hymy. Hän nyökäytti päätään luottavaisesti Aavalle, joka katsoi häneen kysyvästi. Pojat saattoivat olla huoleti, hän kyllä hoitaisi asian yksinkin.

Niin, pojat — heidän oli vieläkin vaikeaa käsittää tapahtunutta muutosta. Näkivätkö he unta vai oliko todella mahdollista, että edessä ei ollutkaan nöyryyttävä, täydellinen tappio, vaan pelastus ja voitto? Heidän teki mieli nauraa ääneen, niin helpolta elämä taas tuntui.

— Viikko sitten — kello yhdentoista ja kahdentoista välillä illalla? kertasi Saarelainen hitaasti. — Silloin olin kokonaan toisella puolella kaupunkia.

Rehtori viittasi torjuen. _Tuon_ jutun hän osasi jo ulkoa.

— Asia on todellakin niin, intti Saarelainen. — Veljeni vihittiin näet siiloin, ja minä olin muiden vieraiden mukana kello 6:sta ohi puoliyön vihkiäiskemuissa.

Luokassa syntyi liikettä. Pojat eivät enää jaksaneet pysyä hiljaa nähdessään, miten nämä sanat saivat rehtorin ylimielisen ilmeen vaihtumaan vilkkaaksi mielenkiinnoksi.

— Voitko sinä myöskin todistaa tuon väitteesi? tiedusteli hän aivan toisella äänellä.

— Tietysti, oli varma vastaus. — Herra rehtori voi soittaa puhelimella kauppias Suomelalle, veljeni appiukolle, tai rovasti Valtavuolle, joka toimitti vihkimisen. Viimemainittu muistanee, että hänellä oli minun kanssani pitkä keskustelu juuri niihin aikoihin kuin tuon »lahjomisen» olisi pitänyt tapahtua.

Rehtori merkitsi nimet muistiin. Sitten hän nousi.

— On itsestään selvää, että jo kohtuullisuus vaatii ottamaan selvää, pitääkö Saarelaisen väite paikkansa, ennenkuin tässä asiassa mennään pitemmälle. Ja minä puolestani toivon hartaasti, että se pitää.

Sen sanottuaan hän jätti huoneen.

Pojat katsahtivat toisiinsa ihmeissään. Mutta he eivät ennättäneet vaihtaa ainoatakaan sanaa, kun lehtori Tuisku, pelätty ja ihailtu saksankielen opettaja, jo kiiruhti luokkaan.

Edellisen illan tapahtumat ja tieto ilmitulosta olivat aiheuttaneet, ettei kukaan pojista ollut tullut riittävästi lukeneeksi tämänpäiväistä saksan läksyä, joka kuitenkin aina oli ensimmäisellä sijalla poikien lukuohjelmassa. Äskeinen jännitys oli vielä pyyhkäissyt suuren osan tuosta vähästäkin opista. Eipä siis ihme, että tunti muodostui myrskyiseksi, vielä hyvän joukon myrskyisemmäksi kuin mitä Tuiskun tunnit tavallisesti olivat.

Kun se vihdoin kaikkine nöyryytyksineen oli lopussa, eivät pojat sittenkään saaneet tilaisuutta keskustella asiain uudesta käänteestä. Heillä oli hämärä tietoisuus, että lehtori Puutisen korvat ja silmät seurasivat heitä kaikkialle vaanien. Yksi varomaton sana tai ele, ja kaikki olisi hukassa. Siksipä he välttivät tuota puheenaihetta, kunnes aamupäivän tunnit olisivat ohi. Tunnit matoivat hitaasti. Aamupäivä oli pitkä kuin iäisyys.

Mutta pisimmälläkin on loppunsa. Ja niin löi kello viimein yksitoista. Mustala asui lähinnä koulua, ja siksi päätettiin mennä suoraan hänen kotiinsa neuvottelemaan uudesta tilanteesta. Kahden ja kolmen miehen ryhmissä sinne luokka sitten kokoutui. Kun ovi sulkeutui viimeisen tulijan jälkeen, puhkesi riemu ilmoille:

— Voitto, voitto!

— Millainen nolaus Puutiaiselle! »

— Näettekös, kohtalokin auttaa meitä!

Vain Aava vielä epäili.

— Oletko varma, että tuo rovasti muistaa keskustelunne ja sen ajan? tiedusteli hän Saarelaiselta.

— Varmasti, oli huoleton vastaus. — Me puhuimme — tai oikeastaan se oli hän, joka puhui, ja minä kuuntelin — ajan vakavuudesta.

— Ajan vakavuudesta?

Jotakin pilventapaista vilahti noiden suruttomien nuorukaisten kasvoilla kadotakseen taas yhtä nopeasti.

— Niin juuri, vahvisti Saarelainen. —; Ja kun ihminen saa rauhassa esitelmöidä tunnin verran tarkkaavalle kuulijalle, niin muistaa hän tuon tapauksen muutamia viikkoja, ellei koko loppuikänsä, luulen minä — vaikken, lisäsi hän hymähtäen, ole varma, muistaako kuulija sitä yhtä pitkää aikaa.

— Jos siis rovastisi todistaa hyväksesi, on asiamme puoleksi selvä, virkahti Aava harkiten tilannetta. — Toinen puoli riippuu...

— Riippuu? huudahti Rimpi. — Et kai tarkoita, ettei hyökkäystä vielä olekaan kokonaan torjuttu?

— Juuri sitä tarkoitan, vahvisti Aava hymähtäen toverien kummastukselle. — Vaikka te ette tietystikään ole johtuneet sitä ajattelemaan. Ette kai sentään luule, että Puutiainen on nyt toimetonna? Ellen pahasti erehdy, panee hän parastaikaa maat ja taivaat liikkeelle kerätäkseen uusia todistuksia meitä vastaan. Kaikki riippuu siitä, onnistuuko hän saamaan niitä.

— Oh, ole huoletta, puuttui Aarne puheeseen. — Ilmiantajamme osoitetta hän ei tietysti tiedä, ja luulen, että Jätti-Matti on pitänyt huolta tuon miehen pysymisestä toistaiseksi poissa näyttämöltä. Vai mitä itse arvelet, Matti?

Honka myhähteli tyytyväisenä.

— Hö-höh! Olipa kuin olisin tiennyt, että tuota saaplarin tsaikkaria oli kolhaistava tavallista lujemmin. Voitte olla huoletta, pojat. Sulo ei ilmesty näyttämölle vielä kahteen viikkoon.

— Hyvä! No, ja entä tyttö? Puutiainen tietää hänen osoitteensa.

— Tyttö on turvassa, selitti Aarne. — Vallan toisella puolella kaupunkia. Puutiainen ei voi miltään taholta saada uusia todistuksia!

— Sitten on asiamme paremmalla kannalla kuin rohkenin toivoa, myönsi Aava. — Juttu on siis selvä, ellei...

Mutta Terä ei jaksanut enää kuunnella.

— Ole jo noine epäilyksinesi! huudahti hän kiukkuisena.

— Sinä tahdot vain pysyä keskuksena, siinä ainoa syy, miksi jankutat noita »elleitäsi»!

— Ellei, sanon minä, lopetti Aava häiriytymättä, asia tosiaan ole niin hullusti kuin rehtori sanoi — »opettajakunnan rankaisupäätös on lopullinen».

— Ei, Aava, sitä minä en jaksa uskoa, tarttui Kataja puheeseen. — Miten opettajakunta voisi rangaista, kun tosiasiat osoittavat Saarelaisen syyttömäksi? Se olisi veristä vääryyttä.

— Eipä juuri muutakaan, yhtyi Aava. — Mutta mahdollisuuksien ulkopuolella ei se kuitenkaan ole. Mitä me silloin teemme?

— Jäämme pois koko luokka. Eroamme koulusta! huudahti Aarne. — Teemme koululakon!

— Hyvä, hyvä!

—Juuri niin! Koululakon!

— Onko se luokan yksimielinen päätös? tiedusti Aava.

— Ne, jotka kannattavat Aarnen ehdotusta, nostavat kätensä.

Kolmetoista kättä nousi ilmaan.

— Kaikki, totesi Kataja.

Luokka hajautui toivehikkain mielin. Sillä oli tällä kertaa taas yliote, jonka pysyväisyydestä pojat olivat varmoja.

Kello 1 olivat he taas koolla luokkahuoneessa. Piti olla lehtori Puutisen tunti. Mutta neljännestunti kului, kului puolituntinen. Opettajaa ei vain kuulunut.

‒ Puutiainen on juoksunsa päälle suihkussa, selitti Heinämaa. — Tarpeen se onkin, mies juoksi itsensä tietysti hikeen. Sulon haussa sitä saakin juosta — niinkuin sulottarenkin. Vai mitä sanoo Toivottomantylsän laaja kokemus?

Kun luokkahuoneen ovi viimeinkin aukeni, ei tulija ollut lehtori Puutinen, vaan rehtori. Hän näytti kiusautuneelta. Käytöksestä puuttui tavallinen luonteva rauhallisuus. Tuskin pojat olivat nähneet hänet, kun he jo aavistivat, minkä käänteen asia oli saanut. He silmäsivät Aavaan. Nyt saisi hän hoitaa jutun.

Rehtori ei istuutunut, vaan jäi seisomaan luokan eteen.

— Ikäväkseni täytyy minun ilmoittaa, ettei opettajakunta ole katsonut olevan syytä ottaa Saarelaisen asiaa uudelleen käsiteltäväkseen. Rankaisupäätös jää siis voimaan.

Ilmoitus synnytti murinaa luokassa. Tavallisissa oloissa rehtori ei olisi sallinut sellaista kurittomuutta, mutta nyt hän ei sanonut mitään.

— Herra rehtori, miten se on mahdollista? huudahti Aarne Salo hypähtäen pystyyn. — Ei kai rehtori tahtone väittää, että Saarelainen valehteli sanoessaan olleensa veljensä häissä.

— Ei, sitä en väitä, oli vastaus. — Päinvastoin olen tullut vakuutetuksi, ettei Saarelaisella ole mitään — ainakaan suoranaista osuutta — tuohon näytelmään. Mutta opettajakunta pitää varmana, että koko luokka on syypää häväistykseen, ja ellei luokka tahdo tunnustaa tekoaan, ei opettajakunta katso olevan mitään syytä ottaa asiaa enää toistamiseen käsiteltäväkseen.

— Mutta se on väärin! kiivastui Aarne. — Jos opettajakunta on vakuutettu koko luokan syyllisyydestä, niin rangaiskoon sitten myös koko luokkaa. On kaikkea järkeä ja kohtuutta vastaan rangaista sellaista, joka voi todistaa syyttömyytensä!

— En voi auttaa asiaa, torjui rehtori. — Voin vain pyytää teitä ottamaan päätöksen rauhallisesti vastaan. Enemmät harkitsemattomuudet teidän puoleltanne yhä vain pahentaisivat asemaanne.

Sen sanottuaan hän aikoi jättää huoneen, mutta Aava pidätti häntä.

— Herra rehtori, alkoi hän intohimottomalla, ohuella äänellään, meidän mielipiteemme on se, että tällä kertaa on opettajakunta itse antautunut harkitsemattomuuksien tielle. Me emme voi muuta kuin pitää tätä opettajakunnan kannanottoa ennenkuulumattomana. Herra rehtori, seitsemännen luokan puolesta on ikävä velvollisuuteni ilmoittaa, ettei ainoakaan meistä enää saavu kouluun. Ei, ennenkuin tämä väärä rangaistuspäätös on peruutettu.

Rehtori jäi hämmästyneenä tuijottamaan rohkeaan puhujaan. Sitten hän palasi opettajanpöydän luo.

— Tuo on tietysti vain pelkkä uhkaus? virkahti hän mutta hänen kasvoistaan oli helppo nähdä, ettei hän itsekään uskonut sitä.

— Se ei ole uhkaus. Se on luja päätöksemme, vastasi Aava.

— Jaha, vai luja päätöksenne? kertasi rehtori. — Äsken sinä suvaitsit käyttää opettajakunnan rankaisupäätöksestä mainesanaa »ennenkuulumaton». Miten on siis mahdollista, että te olette kuitenkin katsoneet tarpeelliseksi tehdä etukäteen päätöksiä tällaisen »ennenkuulumattoman» tapahtuman varalta?

— Ehkäpä se on katkera kokemus, joka on osoittanut sellaisen välttämättömäksi, oli ivallinen vastaus.

Rehtorin otsa peittyi pilveen.

— Tiedättekö, mitä päätöksenne merkitsee? kysyi hän hetken äänettömyyden jälkeen tiukasti. — Se katkaisee kaikki siteet koulun ja teidän väliltänne. Se merkitsee eroanne koulusta. Oletteko harkinneet sitä?

— Olemme.

— Mutta on varmaan sentään yksi tekijä, jonka olette laskuistanne jättäneet pois — holhoojanne, muistutti rehtori.

Mutta Aavalla oli vastaus heti valmiina:

— Herra rehtori, me puolestamme luotamme vahvasti siihen, etteivät he moiti tekoamme. Me emme kylläkään ole muuta kuin oppilaita ja koulukurin alaisia. Mutta uskomme, etteivät vanhempamme sentään vaadi meiltä opettajien mielivallan alle alistumista. Herra rehtori, me emme epäile uskoa, että tekin sisimmässänne myönnätte meidän nyt menettelevän ainoalla mahdollisella tavalla. Ette tekään, herra rehtori, varmaankaan tyytyisi tyynin mielin katsomaan syrjästä yhden toverinne epäoikeutettua rankaisemista. Tämä opettajakunnan päätös muistuttaa liian paljon maamme valtiollista elämää tukahduttavaa ryssäläistä sortoa. Ja sortoa, sitä me nuoret vihaamme, tulkoon se sieltä tai täältä.

— Omituisia rinnastuksia, hymähti rehtori.

Huoneeseen tuli hiljaista. Pojat istuivat äänettöminä, liikkumattomina. Rehtori oli vetäytynyt ikkunan ääreen ja silmäili ulos pakkassäähän. Hän näytti harkitsevan tilannetta.

Viimein hän kääntyi takaisin luokkaan.

— Te siis haluatte kauttani esittää opettajakunnalle pyynnön, että se ottaisi Saarelaisen asian uudelleen käsiteltäväkseen? tiedusteli hän.