Part 9

Lehtori Luoma oli niitä opettajia, jotka eivät voineet herättää kunnioitusta oppilaissaan. Hän oli heidän ainaisen kiusoittelunsa kohde, sitäkin mieluisampi, kun hän kesti kaiken ihmeteltävällä pitkämielisyydellä. Koulu oli hänelle vain kuin ruokakellari. Hän vaivautui sinne, koska ansaitsi sillä leipänsä. Hän alistui hiljaisin mielin noina muutamina tunteina vallattomien poikien piinattavaksi saadakseen illalla viettää onnellisia hetkiä rauhassa rakkaitten kirjojensa ääressä. Miksipä hän olisikaan valittanut rehtorille? Tiesihän hän, että pojillakin puolestaan olisi ollut yhtä ja toista valittamisen syytä hänen opetuksensa suhteen. Sielutonta se oli, se täytyi hänen itsensäkin tunnustaa. Mutta saattoiko leipäviran täyttö muuta ollakaan? Parasta, kun piti mahdollisimman vähän melua itsestään. Vaikeata se kyllä monasti oli. Ja väkisinkin pyrki välistä menettämään malttinsa, kun poikien kujeilu ylitti kaikki rajansa. Silloin hän joutui silmittömään raivoon, jota perästäpäin aina katkerasti katui — sehän vain pahensi hänen asemaansa saattaen hänet naurunalaiseksi — ja jollaisia lääkärikin oli käskenyt hänen varoa. Rasittivat kuulemma liiaksi heikkoa sydäntä. Mutta minkäpä sille onnettomalle luonnolleen voi...?

Pojat tarkastelivat opettajaansa, kun tämä väsyneellä kädenliikkeellä viittasi heitä istuutumaan paikoilleen. Vanha hän on, ajattelivat he jonkinlaisen säälintunteen vallassa. Miten monasti hekin olivat kiusanneet häntä! Tuntematta lainkaan sääliä. Kyselemättä, miltä sen oli täytynyt hänestä tuntua. Että se saattaisi olla väärin, sitä he eivät olleet milloinkaan ennen tulleet ajatelleeksi.

Lehtori Luoma avasi päiväkirjan ihmetellen luokassa vallitsevaa hiljaisuutta. Mitähän se mahtoi merkitä? Varmaankaan ei mitään hyvää. Siitä toivosta, että joskus tapahtuisi muutos parempaan päin hänen ja poikien välisissä suhteissa, hän oli jo aikoja sitten luopunut.

Hän kumartui tekemään päiväkirjaan merkintäänsä. Mutta samassa hän suoristautui. Hänestä oli tuntunut kuin jotakin kylmää olisi pudonnut hänen kaljulle päälaelleen. Hän katsahti epäluuloisena luokkaan. Tuo syyn etsiminen sieltä, milloin vain jotakin odottamatonta tapahtui, oli muuttunut hänelle tavaksi. Mutta pojat istuivat välinpitämättöminä paikoillaan. Ei, sieltä se ei tällä kertaa voinut olla. Jokin herne tai hauli sieltä kyllä saattoi sinkoutua hänen päähänsä. Mutta sellaista se ei ollut nyt ollut. Ehkä hän oli erehtynyt. Hermot kai jo valehtelivat.

Hän kumartui uudelleen. Mutta samassa se toistui. Jotakin kylmää ja kosteaa putosi hänen päälaelleen. Ja heti sitten uudelleen, tällä kertaa niskaan.

Nyt huomasivat pojatkin, että jotakin oli tapahtumassa. Lehtori Luoman jähmettynyt, tuijottava katse riitti ilmaisemaan, ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla. Mutta mitä se saattoi olla?

Vasta kun lehtorin niskaan putosi jälleen tuota kylmää ja kosteaa valuen paidankauluksesta sisään ja alas selkää pitkin, selvisi hän säikähdyksestään sen verran, että älysi silmätä ylös. Suuri vesipisara tipahti silloin hänen nenälleen.

— Vettä, kuiskasi hän tukahtuneesti.

Heinämaa ryntäsi pulpetistaan käytävään ja oli tuulena takaisin kädessä muki, jota hän kumartaen tarjosi opettajalleen.

— Kas tässä, herra lehtori.

Lehtori Luoma silmäsi häneen kysyvästi.

— Mitä siinä on?

— Vettä. Lehtorihan pyysi vettä, vastasi Heinämaa viattomin naamoin.

Opettaja ei vastannut heti, viittasi vain torjuen. Sitten hän sai sanotuksi:

— Tarkoitan, että katosta todennäköisesti tippuu vettä. Samassa putosi kaksi suurta pisaraa avoimelle päiväkirjalle. Lehtori kiiruhti kuivaamaan ne huolellisesti ja sulkemaan kirjan. Sitten pyyhki hän nenäliinalla päänsä ja jäi sanattomana tarkkaamaan vesipisaroiden tippumista pöydälle. Väliin niitä tuli kaksi, kolme kerrallaan, väliin oli pitempi väliaika.

Pojat seurasivat hymyillen hänen puuhailujaan. Miten avuton, miten surkean avuton hän onkaan, ajatteli Olavi. Tuossa vanhassa, ränstyneessä olennossa, joka kauhistunein katsein seurasi viattomien vesipisaroiden putoilua, oli melkoinen annos naurettavuutta.

Kului näin kymmenisen minuuttia. Pöytä oli jo aivan märkä keskeltä. Aikamoinen vesilammikko oli muodostunut siihen. Sitten hypähti lehtori Luoma-pystyyn ja kiipesi seisomaan tuolilleen kurkottautuen tarkastamaan pöydän yläpuolella riippuvaa lamppua.

— Tsiikatkaas, kaverit, ihmettä! huudahti Paasio puoliääneen. -— Haitarihousun kraijista nousta putkahti kirahvin kaula. Kukas olisi tiennyt, että noiden liivien sisällä on sellaistakin kamaa?

Samassa oli lehtori Luoma jälleen lattialla. Hän oli punainen kuin krapu. Hän oli pakahtumaisillaan raivosta.

— Tiedättekö, että minä olen opettaja? Ymmärrättekö? Tämä... tämä on hävytöntä... Ennenkuulumatonta!

Enempää hän ei saanut sanotuksi. Sanat takertuivat kurkkuun.

—Älä nyt pullaasi tukehtu murahti Honka.

Silloin räjähti. Lehtori Luoma sieppasi karttapuikon ja iski sillä pöytään voimiensa takaa. Kepin paukahdus näytti lisäävän hänen rohkeuttaan, sillä nyt valuivat sanat vuolaana virtana hänen suustaan:

— Minä olen opettaja! Ettekö te ymmärrä, mitä se merkitsee? Teidän menettelynne on hävytöntä! Ennenkuulumatonta! Mitä te oikein luulette olevanne? Raakalaisia te olette! Inhottavia barbaareja! Ette ole nähneetkään sivistyneitä ihmisiä!

— Valitettavasti emme ainakaan nyt, virkahti Aarne Salo väliin.

— Tapoja teillä ei ole! jatkoi lehtori kirkuvalla äänellään. — Ei säädyllisyyttä! Katupoikia te olette! Rakkareita!

Sitten hän pysähtyi hengästyneenä ja vaipui tuolilleen.

Pojat olivat aluksi seuranneet opettajansa liikkeitä uteliaina. Paasion ja Hongan välihuomautukset olivat jo houkutelleet heidät nauramaan, mutta vielä he eivät tienneet, miten asiaan oikein piti suhtautua. Opettajan silmitön raivonpurkaus teki nyt lopun vaa'an vaappumisesta puolelle ja toiselle. Pojat purskahtivat raikuvaan ivanauruun. Heinämaa sen aloitti, Terä ja Paasio yhtyivät heti häneen, ja pian nauroivat kaikki Olavi Linnaa ja Katajaa lukuunottamatta.

Avuttomana katsoi opettaja luokkaa. Mutta sitten hän ryntäsi pystyyn uuden raivonpuuskan vallassa.

— Minä vaadin hiljaisuutta! Minä olen opettaja, ja minulla on oikeus vaatia oppilailtani kunnioitusta osakseni!.. Joku teistä on pannut vettä lampunkuupan päälle. Nouskoon ylös se poika tai ne pojat, jotka ovat sen tehneet. ‒ ‒ ‒ Vai ei kukaan? Sen saatoin arvata! Kyllä teillä on rohkeutta kujehtia, mutta tekonne tunnustamiseen, kas siihen ei teiltä uskallusta riitä! Arkalasta te olette kotoisin! Raukkoja te olette!

Jospa hän ymmärtäisi edes vaieta, ajatteli Olavi. Mitä muuta hyvänsä: tunnin keskeytys tai jälki-istuntoa tai vaikkapa karsseria! Mutta ei tätä silmitöntä sohimista, ei ainakaan tällaiselle luokalle. Täällä saattoikin sen ainoa vastaus olla naurunrähäkkä. ‒ ‒ Ilmeisesti oli joku tovereista järjestänyt tuon »vedenpaisumuksen» juuri tälle tunnille laskien aivan oikein saavansa sillä lehtori Luoman menettämään malttinsa ja solvauksilla vimmastuttamaan pojat. Tarkoitus oli tietysti karkoittaa poikien päästä viimeinenkin toiseen suuntaan menevä ajatus ja ennenkaikkea: antaa Sarastukselle kuolinisku. Hyvin laskettu. Liiankin hyvin.

Lehtori Luoma mitteli luokan edessä lattiaa koettaen kaikin voimin säilyttää kiivastustaan. Pojat nauttivat säälittä ja täysin siemauksin edessään olevasta näytelmästä. Heistä tuntui kuin olisivat he istuneet teatterissa ja lavalla olisi esiytynyt joku inhimillisen naurettavaisuuden mahtipontisimpia edustajia. Joku Jourdain.

— Minä olen opettaja ja minä tahdon saada selvän tästä inhottavasta ja raukkamaisesta konnantyöstä! raivosi lehtori Luoma. — Ette kai te sentään vielä niin alhaisia ole, että rohkenette vasten naamaa opettajallenne valehdella. Saammehan nähdä. Oliko se Honka?

— En, oli jämerä vastaus.

Ja niin kävi lehtori koko luokan lävitse, pisimmistä lyhyimpään, ja aina oli vastaus sama, jyrkkä kielto. Heinämaan kohdalla hän pysähtyi. Tämä oli viimeinen — entäpä, jos tämäkin vastaisi kieltäen? Mitä hän sitten tekisi? Hänen kiihkonsa oli jo arveluttavassa määrässä asettunut. Väsymys, suuri raukeus pyrki valtaan.

— Onko Heinämaa pannut vettä lampunkuupan päälle? Heinämaa nousi säteilevin kasvoin.

— En, herra lehtori, vastasi hän silmää räpäyttämättä, en minä ole pannut vettä lampunkuupan päälle. (Sillä se, kuiskasi hän itsekseen, jota minä sinne panin, se ei ollut vettä, vaan lunta).

— Kolmetoista vitivalkoista karitsaa on meidän lammashuoneessamme, kuiskasi Terä, kolmetoista karitsaa. Eikä ainoatakaan sutta. Ei edes yhtä syntistä pässiä.

Pojat nauroivat.

Se sai lehtori Luoman vielä kerran riehahtamaan.

— Hiljaa! huusi hän kimeästi. — Minä olen opettaja ja minä vaadin hiljaisuutta! Yksi teidän joukostanne on valehtelija, ja se valhe on Pääpahasta itsestään! Suuria raukkoja te olette, joka mies, joiden opettajana en ainakaan minä kauempaa tahdo olla!

Ja sen sanottuaan hän ryntäsi poikien riemuhuutojen seuraamana käytävään rämähdyttäen oven perässään kiinni. Mutta kauas käytävään hän kuuli vielä Hongan jylhän basson:

— Ta kaappo, sanon minä. Bravo. Ta kaappo! Lisää sellaista lirutusta housuhaitarista!

* * * * *

Iltapäivällä olivat mielet jo ehtineet rauhoittua. Mutta kaikki vakavammat ajatukset oli kuin poispyyhkäisty poikien mielestä. Aamupäivän »ottelu veten varassa», kuten Honka sanoi, oli herättänyt pojissa kaikki entiset vaistot. Heinämaa oli päivän sankari.

Mutta sotaista innostusta ei kestänyt kauan. Se sai hieman odottamattoman lopun.

Kahden ja kolmen välitunnilta saapui Laurila luokkahuoneeseen viimeisenä. Hän oli vakavan näköinen.

— Tsiikatkaas Juristia! huusi Paasio. — Tuleekos mies suoraan rippikirkosta?

— Melkein, oli tyyni vastaus. — Joka tapauksessa on minulla jotakin tärkeää teille sanottavana. Tulen rehtorin puheilta.

— Onko Haitarihousu skvalrannut?

— Ei, vastasi Laurila. — Ei rehtori ainakaan puhunut mitään siitä. Hän vain pyysi meidän apuamme erään ilkivallan lopettamiseksi.

— Ilkivallan?

— Niin. Lehtori Luomaan kohdistuvan ilkivallan, toisti Laurila vakavana. — Ilkivallan, joka on huolestuttavasti levinnyt koulussa ja joka viimeksi tänään on saanut varsin raa'an ilmenemismuodon. »Se on tarttunut jo lapsiinkin, ja rangaistukset ovat tehottomia», sanoi rehtori. Siksi hän pyytää meidän, koulun nykyään ylimmän luokan apua järjestyksen palauttamiseksi. Hän toivoo meidän painostavan alaluokkalaisia. Minunkin täytyy tunnustaa toisen luokan tämänpäiväisen tapahtuman olevan sitä laatua, että meidän täytyy ryhtyä asiaan.

— Meidän? ivasi Kataja.

— Mitä ne nahan penteleet sitten ovat nyt keksineet? murahti Paasio.

— Tulen juuri siihen, jatkoi Laurila. — Koko luokka oli yksissä tuumin täyttänyt opettajan tuolin keskessä olevan syvennyksen liituvedellä. Kun mitään pahaa aavistamaton Luoma istuutui paikoilleen, päästivät nappulat oikean intiaanikirkaisun ja purskahtivat sitten nauramaan lehtorin säikähdykselle. Ja peijakas — saada takalistonsa liituvedellä liuotetuksi, se ei ole herkkua kenellekään.

— Ei totisesti! yhtyi Aarne. — Tuo tuollainen on jo liikaa. Vai onko joku toista mieltä?

— Yhtytään, ärähti Honka. — Pahempaakin sietää, mutta vitsiä siinä olla pitää. Tuo on tyhmää, nautamaista!

— Meidän on ajettava nahkojen päähän järkeä! huudahti Aarne. — Ellei muuten, niin nyrkein.

— Hyvä!

— Koska ilmeisesti ei mitään eriäviä mielipiteitä ole, tarttui Laurila jälleen puheeseen, on nyt valittava henkilö tai henkilöt, jotka saattavat rehtorin ja alaluokkalaisten tietoon päätöksemme. Tehkää ehdotuksia.

— Juristi rehtorin luo ja Jätti-Matti uhkaavan rangaistuksen ruumiillistumana nahkojen leiriin! ehdotti Aarne.

— Hyvä!

Asia oli loppuun käsitelty. Mutta silloin nousi Kataja pystyyn.

— Te koetatte turhaan pettää itseänne, sanoi hän painokkaasti. — Tuollaisilla päätöksillä koetatte pyyhkiä mielestänne oman häpeänne, jonka nyt vasta kuin peilistä näette. Vakaumukseni on, että kaikki se villitys, joka häiritsee koulumme elämää, on kotoisin meistä. Me olemme antaneet esimerkin, jota muut luokat nyt seuraavat. On suorastaan naurettavaa, että me, juuri _me_ teemme päätöksiä järjen ajamisesta alaluokkalaisten päähän. Ota ensin malka omasta silmästäsi, sanotaan Sanassa. Mutta me vain tahdomme kynsiä raiskaa veljemme silmästä. Ettekö te nyt jo ala käsittää, että uudistuksen meissä täytyy tapahtua?

Pojat eivät vastanneet. Kataja oli koskettanut arkaan kohtaan. Heidän täytyi tunnustaa, että rehtorin vetoomus oli asettanut heidät pulmalliseen asenteeseen, jolta katsoen heidän oma menettelynsä tänä aamuna sai vähemmän kunniakkaan hohteen.

— Onhan se vähän niinkin, tunnusti Aarne viimein avoimesti.

Enempää ei asiasta ehditty keskustella. Lehtori Järvi saapui tunnilleen. Ja kun iltapäivä sitten loppui, hajautuivat pojat miettiväisinä ja harvasanaisina.

Heinämaa ja Terä vaelsivat kotiinpäin mustalla mielellä. Vasta erotessa keskeytti Terä hiljaisuuden virkahtaen:

— Plöröksi koko yritys meni. Nyt on juttu entistä hullumpi. Kyllä se Yrjänä osasi pöyhistellä. -Mikähän on mieheen mennyt? Peijakkaan Sarastus!

— Jaa, jaa, myönteli Heinämaa alakuloisena. — Parastani minä panin. Sisuttaa niin vietävästi. Tekisi melkein mieli antaa palttua sekä Leenalle että Martalle ja Ainolle vielä kaupan päällisiksi... No jaa, saa nyt sentään nähdä. Halleluja sun kanssas'!

* * * * *

— Puhelimeen, poika!

— Minäkö?

Olavi Linna katsahti kirjastaan hämmästyneenä kynnyksellä seisovaan pyylevään enoonsa. Kuka ihme? Ei kenelläkään pitäisi olla hänelle asiaa. Annikki oli joskus soittanut, silloin ennen. Mutta siitäkin tuntui olevan jo niin pitkä aika.

— Kukas muu? Ala laputtaa!

Olavi kiiruhti konttorin puolelle. Kahvilan lävitse mennessään sivuutti hän Emmin. Kas, miten itkettyneet sen silmät ovat, välähti hänen mielessään, mutta seuraavassa hetkessä hän oli jo unohtanut koko tytön.

— Haloo.

— Onko se Olavi?

— Sinäkö, Annikki? Olipa se yllätys!

Tyttö naurahti hämillisesti ja kiirehti sitten sanomaan:

— Sinua ei ole näkynyt meillä pitkiin aikoihin. Tule nyt tänään. Katsohan, asia on niin, että isä käski minun tiedustaa, haluttaisiko sinua lähteä erääseen suureen juhlaan. Isä on ostanut liput koko perheelle, mutta Aarne on taas saanut päähänsä, ettei hän lähdekään. Tulethan?

— Sepä kysymys! Tietysti tulen, kun sinä kutsut. Tulen heti, kun saan puvun vaihdetuksi.

Puolen tunnin kuluttua Olavi jo oli Salolla. Aarne tuli häntä vastaan ja vei hänet huoneeseensa. Hän näytti kiusautuneelta.

— Kuule, minusta oli ikävää se toissailtainen, sanoi hän, kun he olivat päässeet istumaan. — Mutta pitihän sinun aavistaa, miten kävisi. Sanoinkinhan sen sinulle etukäteen.

— Minun piti saada se sanotuksi, vastasi Olavi. — Tekisin saman nytkin, vaikka tiedän jo tuloksen. Sitäpaitsi olisi tulos voinut olla aivan toinen, jos sinä olisit tukenut minua. Pojathan seuraavat sinua meikein aina. Mutta sinä et sanonut sanaakaan.

Aarne katsahti toveriin nopeasti.

— Miten minä olisin voinut? torjui hän.

— Voinut? ihmetteli Olavi. — Tietysti sinä olisit voinut, jos olisit tahtonut.

— No niin, niin tietysti, myönsi Aarne. — Mutta ainoa, mitä saatoin hyväksesi tehdä, oli pysyä erossa koko jutusta.

— Vai niin... No, ei puhuta tästä sen enempää, virkahti Olavi.

Syntyi kiusallinen äänettömyys.

— Oletpa sinä juhlatamineissa, virkahti Aarne sitten ärtyneesti. — Minä puolestani olen jo kyllästynyt noihin juhliin. Tänään en etenkään halua sinne.

— Miksi?

Aarne katsahti toveriin epävarmasti. Sitten hän pyyhkäisi ohimoilta niille valahtaneet hiukset ja kumartui Olavin puoleen.

— Tellervo on siellä.

Olavin silmiin tuli hämmästynyt ilme, mutta hän ei sanonut mitään. Hän odotti jonkinlaista selitystä. Aarne ei pitänyt kiirettä. Sitten hän alkoi katkonaisin lausein:

— Olin viimeksi eilen siellä. Hänen kotonaan. En enää voi sietää tätä. Hänen äitinsä ja isänsä kohtelevat minua kuin vävypoikaa. Kuin Tellervon ja minun kihlaukseni olisi vähintään jo päätetty asia. Kirottua!.. Mikset sinä virka mitään, Olle?

— Mitäpä minä? torjui Olavi. — En ymmärrä sinua.

— Et tietysti, oli katkera vastaus. — Kukapa voisi ymmärtää? Mutta en jaksa sietää ajatusta, että olisin koko loppuelämäni sidottu tuohon yhteen ainoaan tyttöön. Koulunpenkiltä hamaan kuolemaan asti. Olkoon hän kuinka hyvä tahansa. Se maistuu puulta! Hakkaillahan sitä voi. Puolella ja toisella. Mutta vapaa minä tahdon olla! Vapaa tulemaan ja menemään, milloin huvittaa!... Ymmärrätkös?

Olavi pudisti vakavana päätään.

— En lainkaan, tunnusti hän suoraan. — Minusta on sitä suurempi onni mitä aikaisemmin löytää sen tytön, jonka kohtalo on elämäntoveriksi valinnut.

— Äsh, niin sinusta! murahti Aarne tyytymättömänä.

Syntyi jälleen painostava hiljaisuus. Sen keskeytti viimein Aarne kysymällä aivan toisella äänellä:

— Miten Emmi jaksaa?

Olavi silmäsi toveriin pitkään ja tutkivasti.

— Hyvin kai. Voithan käydä itse toteamassa, vastasi hän.

Aarne nousi naurahtaen. Sitten hän virkahti heittäytyen toverilliseksi:

— Oikeastaan, jos totta puhun, niin juuri sitä varten minua ei haluttanutkaan tuonne juhlaan lähteä. Et kai pane pahaksesi, vaikka jätän sinut vähäksi aikaa yksin. Voithan tappaa aikaa vaikka lukemalla. Annikki tulee kyllä pian. Hän on pukeutumassa.

— Oh, älä anna minun häiritä suunnitelmiasi, sanoi Olavi. — Sallinet minun sentään lausua julki ajatukseni, että kummallinen maku sinulla on.

Aarne kääntyi ovelta toveriin.

— Voi olla, naurahti hän lyhyeen. — Se on vapauden maku!

— Onpa sitä vapauttakin sitten monenlaista, virkahti Olavi terävästi. — Jokainen meistä sitä takaa ajaa, mutta kahdella ei ole samaa päämäärää.

— Mitäpä siitä! Vapaus kuin vapaus! Ihanaa se vain on! Terve mieheen!

Seuraavassa hetkessä Olavi oli yksin. Häntä ei huvittanut ryhtyä lukemaan. Hän sammutti lampun ja upottautui nahkatuoliin odottamaan. Monenlaisia ajatuksia tulvi mieleen. Kaikki ne pyörivät Annikin ja tulevaisuuden ympärillä. Vähitellen ne muuttuivat hauraiksi tunnelmiksi ja tiivistyivät sitten taas unelmiksi, tulevaisuuden utukuviksi.

Hän ei kuullut, kun ovi viereiseen huoneeseen aukeni. Hän havahtui vasta kuullessaan tutun, raikkaan äänen:

— Eikö täällä olekaan ketään?

Oviaukossa, tulvehtivan valon keskellä seisoi Annikki pukeutuneena juhlaa varten. Musta samettipuku erottautui säihkyvänä huoneen hohtavanvalkeaa pohjaa vastaan päästäen täysiin oikeuksiinsa solakan vartalon puhtaat viivat. Mustan kankaan paljaiksi jättämät käsivarret ja kaula loistivat valkeina kuin norsunluu, ja tulenvalossa hehkui kastanjanruskea tukka kultamerenä.

Miten kaunis hän on! ajatteli Olavi. Kauniimpi kuin milloinkaan ennen! Ja miten tavattoman hyvin sopikaan kokonaisuuteen alas kaulasta riippuva valkea korallihelminauha!

Olavi ei liikahtanut eikä vastannut tytön kysymykseen. Hän nautti täysin siemauksin edessään olevasta kuvasta. Mutta Annikki astui reippaasti pöydän luo ja kiersi sähkön palamaan.

— Kas, olithan sinä täällä, Olavi! Arvelin juuri sitä. Ansaitsisit toria, nauroi hän sydämellisesti kätellessään.

-— Koetit tietysti peloittaa minua. Mutta katsohan, minä en pelkää niin vähällä, minulla on niin hirvittävän hyvät hermot. Ja Sarastuksen takia saat anteeksi pahan yrityksesikin.

Olavi tuijotti hämmästyneenä tytön säteileviin silmiin.

— Sarastuksen? kysyi hän aprikoiden mielessään, mitä se oli, tuo loisto tytön silmissä. Sitä olisi melkein voinut luulla ihailuksi. Mutta...

— Niin, Sarastuksen, vahvisti tyttö hymyillen. ‒ Vaikka sinä oletkin niin tuhma, ettet minulle suunnitelmiasi usko — mitäs tällaiselle tyttöhupakolle? — niin kyllä minä ne aina selville saan toisia teitä. Luuletko, etten ole perillä toissaillan tapahtumista yksityisseikkoja myöten?

— Mutta kuka...?

— Kukako? Tällä kertaa Laurila! huudahti Annikki riemuiten. — Hän kertoi kaiken. Hän ei kylläkään ole vielä täydellisesti kannallasi, mutta siksipä hänen kuvaukseensa saattaakin paremmin luottaa. Hän sanoi, että sinä olit suurenmoinen ja että Terä, kuten tavallisesti, oli suuri aasi ja Aava tyhjänpäiväinen kyselykaavake. Niin, en voi sille mitään, etteivät nuo arvostelut ole erikoisen imartelevia tovereillesi. Se oli Laurila, joka niin sanoi.

— Hän liioittelee, torjui Olavi.

— Eipäs, väitti tyttö varmasti. — Mitä syytä hänellä olisi siihen? Sarastus-suunnitelmasi on suurenmoinen! Se on juuri sitä, mitä minä olen jo kauan odottanut. Vakavaa työtä. Jos olisin poika, liittyisin heti siihen. Mutta tietystikään ette te huoli tyttöjä mukaan... Tiedätkö, minä olen ylpeä sinusta! Ja siitä, että saan olla sinun ystäväsi. Olen niin hurjan iloinen siitä, että minä sittenkin alunperin tunsin sinut oikein. Katsohan, rohkeutta, uskallusta, tarmoa — niitä minä ihailen yli kaiken!— — Minä olen puhunut Sarastuksesta isällekin. Laurila kyllä kielsi kivenkovaa kenellekään hiiskumasta siitä, hän sanoi, että se kenties saattaisi maksaa sinun vapautesi. Mutta arvelin sentään voivani puhua siitä isälle.

— Isällesi? ihmetteli Olavi. — No, ja hän nauroi?

— Eipäs! huudahti Annikki voitonriemuisena. — Ei lainkaan! Vai luuletko sinä isää niin tyhmäksi, ettei hän käsittäisi tuollaisia asioita? Hänpä sanoi, että yritys on kylmästikin harkiten hyvä. Niin juuri hän sanoi. (Mitä sinä nyt sanot?) Ja että sen keksijällä, siis sinulla, on lämmin sydän ja avoin silmä. (Eikö isä olekin suurenmoinen?) Ja sitten hän sanoi vielä, että jos yritykseen tarvitaan rahaa, on hän halukas huolehtimaan siitä puolesta, sillä hän katsoo asian ansaitsevan kaikkea tukea. Hän se myös käski minun soittaa ja kutsua sinut tänä iltana mukaamme. Eikä minulla sen käskyn täyttöä vastaan juuri mitään ollutkaan. Pelkään vain sinun pian tulevan niin ylpeäksi tuon Sarastuksesi vuoksi, ettet minusta väiltäkään enää.

Olavi yhtyi täydestä sydämestä Annikin nauruun. Maailma oli yhtäkkiä käynyt niin loistavan valoisaksi. Mutta sitten hänen katseensa jälleen synkkeni.

— Ei siinä ole vielä mitään ylpeilemisen aihetta, sanoi hän. — Sehän on vasta unelma.

— Ja sinä? kysyi Annikki jännittyneenä tarkaten pojan kasvoja.

— Minä? Minä ponnistan tietysti kaikki voimani sen unelman toteuttamiseksi. Eihän sen pitäisi niin mahdoton olla näin koulupojankaan voimille.

Annikki huo'ahti helpotuksesta ja ojensi Olaville kätensä.

— Juuri tuollaista vastausta sinulta odotin. Ja jos sinä huolit minua yhteistyöhön, niin lupaan tehdä parhaani Sarastuksen hyväksi.

— Kiitos! Oikeastaan sinä oletkin antanut herätteen koko Sarastukselle. Niin, katsos, ilman sinua ei minulla varmaankaan olisi ollut rohkeutta ajatella sellaista ajatusta edes loppuun. Saati sitten ryhtyä sitä toteuttamaan. Sinä olet tehnyt minusta aivan toisen ihmisen.

— Oh, nyt se olet sinä, joka liioittelet, kiusoitteli Annikki.

Olavi katsoi kauniita, innostuksen punaamia kasvoja ja sorjaa vartaloa.

— Tiedätkö, Annikki? Sinä olet ihmeen kaunis tänä iltana.

Tyttö purskahti helisevään nauruun.

— Kuulehan, Olavi, tuo tuollainen ei taida sopia Sarastuksen ohjelmaan!

— Eikö? No, sitten ei kai myöskään tämä?

Ja samassa poika kumartui ja suuteli hänen kättään.

X.

Viikko oli vierähtänyt lopulleen.

Jännittynyt odotus, johon liittyi yhä enemmän hermostumista, kuta lähemmäksi ratkaisupäivää tultiin, oli kiihtymistään kiihtynyt lyseossa. Miten kävisi?

Kaupungin koulujen jääpallomestaruus oli nyt lopullisesti ratkaistava. Lyseo seisoi jälleen aikaisempaa voittajaansa, ruotsalaista yhteiskoulua vastassa. Kaikki muut kilpailijat olivat jo karsiutuneet pois. Nuo kaksi olivat enää jäljellä. Kun niistä kumpikin oli jo ehtinyt kärsiä yhden häviön, oli tämä ottelu ratkaiseva.

Mutta... Siinä oli suuri Mutta. Se puute, joka oli ilmennyt vuoden ensimmäisessä kamppailussa, vaivasi lyseon joukkuetta yhä: ei ollut kunnollista maalivahtia.