Part 3

SAPPHO Kun sitten kohta kuumeen käärmehet sun ympärilläs kiemuroi, Melitta, ken silloin valvoi luonas pitkät yöt, sun pääsi omaa päätään vasten painoi, ja itsens' unhottaen, kuolemalta vain rakast' aarrettansa varjeli ja taistelussaan viimein onnistuikin.

MELITTA Sa teit sen, Sappho! Mitään ei oo mulla jost' en ma kiittää saisi sinua.

SAPPHO Ei niin! Sa tänne rinnalleni tullos! Ma tiesin sen, et mieltäin pahoittaa sa tahtoen ja tarkoittaen voisi! Nyt lyököön povi vasten povea ja sisarsilmään silmä syventyköön ja sanat hengitykseen hukkukoon, ja rinnan yhteissoinnut ihanat nyt toinen toisessansa tuntekohon.

MELITTA Oi Sappho!

SAPPHO Niin, ma olen erehtynyt.

MELITTA Mut missä?

SAPPHO Voisitko? Et voisi! Et!

MELITTA Mut mitä, valtijatar?

SAPPHO Voisit! — Mene! Nuo turhat vaatteet laske luotasi, noin en sua nähdä voi. Sa mene. Toiset sa ota vaatteet! Koru kirjava tuo loukkaa silmääni. Nyt poistu täältä! Ol' ennen puku koruton Melittan, noin monet verhot verhotusta tietää. Pois! Toiset vaattehet! Ma sanon, pois! — Seis! Minne menet? — Viivy! — Silmiini sa katso! Miksi maahan silmäs luot? Sa herrattares katsettako pelkäät? Noin ujo äsken aivan et sa ollut, kun Phaon — Haa! sa punastuit! nyt oot sa itses paljastanut, petturi! Sen kiellätkö? En petollista kieltäs vaan noiden poskiesi punaa uskon, jok' kajastust' on siitä liekistä, mi petollisna palaa rinnassasi. Sa onneton! Sen tähden ruoka-aikaan niin oudosti sa tänään käyttäydyit? Mit' arvelin ma merkiks ujouden, se olikin vain pyydys ilotytön, jok' ansaa hämähäkin tavoin kutoi? Niin nuori ja niin viekas, kukoistava ja lokaa povessansa kantava? Miks oot niin vaiti? Sanojako puuttuu? Voi kieles pistää, miks ei sähistäkin? Sa vastaa?

MELITTA Mitä tarkoitat, en tiedä.

SAPPHO Et? lapsi parka! Itket? Itku pois! Kas kyynel tuskan oikeus on yksin! Sa sanoin puhu! Niist' on pyhyys poissa. Mut ällös viattoman kieltä käytä. Kuin morsion sa oothan koristeltu! Pois kukat nuo! Ne eivät käärmettä voi näkymättömäksi tehdä. Ota ne pois!

(Melitta ottaa vaieten seppelen päästään).

SAPPHO Sa anna mulle seppeles, ma tahdon muistona sen säilyttää; jos siitä lehdet varhain putoilevat, se uskolliseks sinut todistaa ja minut onnekkaaks. — Miks ruusua sa säälit povellasi? Mulle suo se!

(Melitta peräytyy).

SAPPHO Kai lemmenpantti? Pois se heti jätä!

MELITTA (lyöden molemmat kätensä ristiin rintansa yli siten ruusua suojellakseen) En koskaan!

SAPPHO Turha vastustuksesi Ruusu!

MELITTA (painaen kätensä lujasti rintaansa vasten, peräytyen) Sa ota henkeni!

SAPPHO Sa kurja käärme! Ma myös voin pistää! (Vetäen esiin tikarin) Ruusu minulle!

MELITTA Ah suuret jumalat! Te suojelkaa mua!

Kuudes kohtaus.

Phaon. Edelliset.

PHAON Ken huusi? — Sa, Melitta? — Ase pois!

(Väliaika).

PHAON Mit' oli täällä? Sappho?

SAPPHO Kysy häitä!

PHAON Melitta, mitä —

MELITTA Syy on minun, puhuin kuin orjalle ei ole sopivata.

SAPPHO Sa ällös turhaan väärää syytä ota, on tosi syy jo sulla kyllin raskas. En kaipaa minä jalomielisyyttäs. (Kovalla äänellä) Ma ruusun rinnaltansa halusin, mut hän ei oo mua totellut!

PHAON Ah, eikö? Hän, jumalat, on oikein tehnyt siinä, eik' kukaan hältä kukkaa ryöstäkö! Sen itse annoin muistoks kauniin hetken ja merkiks siitä, ettei myötätunto oo jokaisessa rinnass' sammunut viel' onnen orpoutta kohtaan; annoin sen mesi-pisarana maljakkoon, min vieras hänen huulillensa painaa; ja pantiks sisällisen tuntoni, ett' ompi tyyni mieli naisen hyve ja että kukkaseppel viattoman on enemmän kuin maineen laakerit. — Hän itkee! — Oi, Melittion, äl' itke! — Nuo kyyneletkin ootko laskenut, kun hänet orjakauppiaalta ostit? On ruumis sinun, tule, tapa hänet, mut kyyneltäkään et saa vuodattaa! — Sa etkö lempein silmin mua katso ja pyydä säälimähän säälitöntä? Et tunne sinä häntä, ylpeää! Sa katso! Tikari on kädessänsä. Ja kaksi muuta kätkettynä hällä on syväss' silmäluomiensa alla. (Ottaen maasta tikarin, joka on pudonnut Sapphon kädestä) Ma otan tämän. Kantaa tahdon sitä ma täällä povellani petetyllä, ja koskaan mennehiltä päiviltä jos joku kuva kauniin kaipuun tuopi, yks katse tähän tekee terveeks mun!

SAPPHO (katsoa tuijottaen Phaoniin) Phaon!

PHAON Tuot' ääntä älä kuuntele, hän tikariinsa houkuttelee sun! On mullekin se soinut. Ennen kuin viel' olin hänet nähnyt, laulun pauloin hän oli minut kietonut ja veti mua kultalangoin hiljaa luoksensa, jos taistelinkin, yhä ahtaammaks vain kävi taikakehä ympärilläin. Kun hänet näin, niin hurja pyörrytys mun valtasi ja tahdottomana ma hänen jalkojensa juureen syöksyin. Sun nähdessäin taas löysin itseni, ma Circen luona tiesin olevani ja niskani jo käyristetyks tunsin! Mut vapaa viel' en ollut, lumouksen hän itse omin käsin hävitti.

SAPPHO (yhä tylsästi Phaoniin tuijottaen) Phaon!

PHAON Hänt' älä kuule, älä katso! Kuin kätensä, niin surmaa silmänsäkin.

MELITTA Hän itkee!

PHAON Pois! On itkuss' uusi ansa.

MELITTA Mun kärsienkö täytyy hänet nähdä?

PHAON Myös mua se liikuttaa, siis lähtekäämme, hän ennenkuin on sinut ansaan saanut!

(Hän lähtee viemään Melittaa).

MELITTA En voi ma. — Sappho!

SAPPHO (sammuneella äänellä) Huusitko, Melitta, sa mulle?

MELITTA (kääntyen ja syleillen Sapphon polvia) Täällä olen, Sappho! Ota sa ruusu! Elämäni! — Miss' on asees?

PHAON (rientäen paikalle, tempaisten ruusun, jota molemmat pitävät, ja nostaen Melittan) Sun on se. Kukaan sitä sult' ei ryöstä! (Vieden Melittan pois) Sa tule! Nopeasti täältä.

(Vie hänet)

SAPPHO (Ojennetuin käsin, kaiuttomasti) Phaon!

NELJÄS NÄYTÖS.

Sama seutu kuin edellisissä näytöksissä.

Kuutamoyö.

Ensimäinen kohtaus.

Sappho tulee, syviin ajatuksiin vaipuneena.

Jää seisomaan. — Hetkeen vaitiolon jälkeen:

SAPPHO Ma vielä oonko? Jotain vielä onko? Siis kaikkeus ei kokoon jysähtänyt oo tuona kauhistuksen hetkenä? Ja pimeys, mi minut ympäröi nyt synkkänä, se yö on eikä hauta! Ja sentään sanotahan, että tuska voi tappaa. — Ah, niin elämäss' ei käy! — Tääll' on niin tyynen tyyntä, hiljaista, on kaikki ilon äänet vaienneet, ei ykskään lehti liikahtele puissa, ja yksin kuni vieras eksynyt mun itkun' ääni kaikuu kautta yön. — Ah, nukkua ken vois kuin lintuset, ja pitemmälti, koskaan heräämättä siin' uness' syvässä ja ihanassa, miss' yksin valtimotkin nukkuvat eik' aamu enää tuskaan herätä, eik' kiittämätön — Seis! — Sa kyyhyn kajoot! (Hillityllä äänellä) On murha rikosteko kauhea ja ryöstö, petos, kaikki konnantyöt, nuo myrkyllisen lohikäärmeen päät, jok' kadotuksen kuiluss' siinnehenä maan ruttokuolallansa saastuttaa; nuo kaikki kauheita on rikoksia! Mut yhden tunnen, jonka rinnalla nuo kaikki liljanvalkoisilta näyttää, se kiittämättömyys on! Yksin tekee se kaikki mitä toiset yksitellen, se ryöstää, valhettelee, vannoo väärin ja pettää, tappaa! Kiittämättömyys!

Mua, taivas, itseltäni suojele! Mun sisässäni synkät henget herää ja vanginkahleitansa karistelee! Ma hänet yksin kohtalolta pyysin, vain hänet kuolevaisten joukosta; ma tahdoin ihmiskunnan kukkuloille ja yli kaikkein hänet kohottaa, niin, yli haudan, kuolemankin tahdoin ma hänet maineen siivin viedä pois luo kaukaisien aikain kunnian. Mit' olen, voin, ja mitä merkitsen, tuon kaiken seppeleenä laskea ma tahdoin otsallensa — palkaks pyytäin vain lempeätä sanaa. Mutta hän — ah, jumalat, te elättekö vielä? — (Ikäänkuin äkillisen ajatuksen lyömänä) Te elätte! Teilt' tuli ajatus, mi valaisten mun sieluhuni tunki. Suo, jumal-lähetti, mun käsittää sun äkillistä viestiäsi oikein! — Melittan Chiokseen on mentävä, niin, Chioksehen petturista kauas, siell' lemmenkärsimyksin maksamahan, min on hän rikkonut, ja katumaan? Niin olkoon! — Rhamnes, Rhamnes! — Olkoon niin! Te jumalat, ma kiitän viestistänne! Sit' täyttämähän riennän!

Toinen kohtaus.

Rhamnes. Sappho.

RHAMNES Valtijatar, sa mitä käsket?

SAPPHO Hän on työtäni, mit' ois hän ilman minua? Ken kieltää voi kuvanveistäjältä oikeutta sit' tuhota, min on hän itse luonut? Sit' tuhota? — Oi, liian korkealla on hänen onnensa mun käsiltäni! Jos lempi seuraa häntä Chiokseen on orjanliedellä hän onnekkaampi kuin minä kultaisessa talossani oon vailla lempeä. Vuoks armahan on ihanata kärsiä, ja toivo ja muisto kukkia on saman puun kuin todellisuus, okaita vain ilman! Oi meren ulapalle tuomitkaa te minut paljahalle kalliolle, miss' aallot, pilvet naapurini ois ja elämä ois kauas eristetty; mut muiston kirjastani pyyhkikää te viime hetket laupiaasti pois; te usko lempeheni jättäkää, ja osaani ma ylistellä tahdon enk' enää yksinäin ma olisi: jok' kerralta, kuu oas jalkaa loukkais, jok' kerran tuskan tullen sanoisin: Jos tietäis hän! ja hän sua muistelee! Hän sinut pelastaisi! Balsamia, ah, kohta joka haavahani vuotais.

RHAMSES Sa, valtijatar, olet kutsunut!

SAPPHO Oi Phaon! Phaon! Mitä sulle tein? Ma seisoin tyynnä runon kentillä ja yksin, kultalyyra kädessäni. Näin täällä alahalla ilot maan, sen tuskat eivät minuun ulottuneet. En hetkistä vaan kukkasista runon, jotk' iloiseksi seppeleksi sidoin, ma laskin kiirehtivän ajan kulun. Mit' annoin laululle, sen itse sain ma ja ikinuoruus kukki otsallani. Niin tuli hän ja riisti julkein käsin mun yltäin kultaharson, vetäen mun alas autiutehen ilottomaan, miss' ei oo jalanjälkeä, ei tietä; ja nyt kun hän mun ainoani ois, mi tyhjyydessä vastaan säteilisi, pois vetää kätensä hän, pakenee?

RHAMNES Oi, valtijatar, pimeys jo lankee, ja kostea on yö ja merituuli.

SAPPHO Sa kiittämättömyyttä pahempaa et tuntene?

RHAMNES En ma.

SAPPHO Niin myrkyllistä?

RHAMNES En tosiaan.

SAPPHO Niin kiron ansaitsevaa ja rangaistuksen?

RHAMNES Totta, oikeudella sen kaikki kiroo.

SAPPHO Niin, niin toiset paheet hyeenain, hukkain, tiikerien sukuun ne kuuluu. Mutta kiittämättömyys on käärme. Niin! Kuin käärme kaunis, liukas ja kirjava ja myrkyllinen! — Oi! —

RHAMNES Sa sisään käy, on siellä parempi, on koko talo tähtes kaunistettu ja Phaon sua käytävässä vuottaa.

SAPPHO Kuin! Phaon mua vuottaa?

RHAMNES Niin, ma näin hän kuinka aatoksissaan astuskeli ja seisoi taas ja hiljaa puheli, luo astui ikkunan ja yöhön tähys.

SAPPHO Hän mua vuottaa? Rakas, sanoiko hän sen? Hän vuottaa mua, Sapphoa?

RHAMNES Niin tiemmä. Vartoen ja kuunnellen näin hänen seisovan, ja ketä muuta hän odottaisi?

SAPPHO Ketä? Sapphoa ei vuota hän — mut turhaan vuottaa saa hän! Rhamnes!

RHAMNES Niin, valtijatar!

SAPPHO Tiedät, että on Chioksessa kestiystävä mull' isän ajoilta.

RHAMNES Sen tiedän.

SAPPHO Ruuhi sa irroittaos lahden rannalta, tän' yönä täytyy sinun Chiokseen.

RHAMNES Ma yksin?

SAPPHO Et.

(Väliaika).

RHAMNES Ken seuraa sinne mua?

SAPPHO Sa mitä sanot?

RHAMNES Kuka seuraa mua —?

SAPPHO (vieden Rhamneksen toiselle puolen näyttämöä) Sa tule! Ole hiljaa, varuillasi! Melittan luokse käy ja taivuta sa hänet tänne tulemahan. Mutta oo varuillas, hän ettei mitään huomais.

RHAMNES Ken?

SAPPHO Phaon. — Jos Melitta tulee —

(Keskeytyen)

RHAMNES Silloin?

SAPPHO Vie hänet hyvällä tai pahalla, mut hiljaa, irroitettuun ruuheen, sitten niin nopeaan kuin mahdat Chiokseen!

RHAMNES Ja siellä?

SAPPHO Siellä kestiystävälle sa jätä tyttö, mulle säilyttäköön hän hänet ankarast' — ei ankarasti! On kyllin rangaistu hän. Kuuletko?

RHAMNES Ma riennän!

SAPPHO Kiiruhda!

RHAMNES Jää hyvästi, oi Sappho! Aamu meit' ei täällä tapaa. Voit olla tyytyväinen palvelijaasi.

(Poistuu).

Kolmas kohtaus.

Sappho yksin.

SAPPHO Hän menee! — Ei! — Ah, kuinka tottumus on kumma, vihattuunkin kiinnittää se! (Ajatuksiin vaipuneena) Hoi! — Askelia! — Tuuli vain! — Kuin lyö niin myrskyisesti rinnassani sydän! — Nyt ääniä ma kuulen. Haa, hän tulee, ei aavista hän, että viime kertaa — Pois! En voi sitä nähdä enkä tahdo!

(Poistuu kiivaasti).

Neljäs kohtaus.

Melitta. Rhamnes.

MELITTA Tääll' olevan sa sanoit Sapphon. Häntä ei täällä näy.

RHAMNES (hämillään silmäillen ympärilleen) Ei? Niin, ei todellakaan. Hän oli täällä juurii — Tule siis!

MELITTA Mut mihin?

RHAMNES Tuonne meren rantamalle, luo lahdekkeen hän lienee kävellyt.

MELITTA Mut koskaan ei hän sinne mene.

RHAMNES Ehkä hän tänään mennyt on.

MELITTA Miks sitten tänään?

RHAMNES Miks? Koska — katsos — (Itsekseen ) Että minulle hän juuri tämän tehtäväksi antoi! En katsoa voi häntä. Mitä sanon?

MELITTA Sa oot niin outo. Käännyt ympäri eik' uskalla sun silmäs vahvistaa sun sanojasi. Mikä tekee sun niin murheelliseksi ja levottomaks? Sa lausu, miss' on Sappho; luokseen tahdon; jos et sa tiedä, suo mun mennä.

RHAMNES. Seis! Sa et saa lähteä?

MELITTA Miks?

RHAMNES Mukaani sun täytyy tulla!

MELITTA Minne?

RHAMNES Kanssani sa lähde tuonne lahdekkeeseen, siellä saat nähdä.

MELITTA Jumalat, mit' tarkoittaa hän?

RHAMNES Sa tule, tyttö! Keskiyö jo kohta on ohi. Aika kiiruhtaa. Nyt tule!

MELITTA Mik' on sun? Pois? Ja kauas täältä?

RHAMNES Ole sa levollinen, lapsi! Kauas? Mikä sun mielees johtuu? Eihän kaukana oo Chios?

MELITTA Chiokseen? En konsanaan!

RHAMNES Sun täytyy, lapsi, valtijatar tahtoo.

MELITTA Sa sanot Sappho? Pois! Ma tahdon luokseen!

RHAMNES Et pääse!

MELITTA Hänen jalkoihinsa tahdon! Hän kuulee, tuomitsee!

RHAMNES Seis, paikallasi!

MELITTA Kuin, Rhamnes, sinä?

RHAMNES Niin, en muuta voi. Ma olen käsketty ja tottelen.

MELITTA Mun pyyntöhöni taivu!

RHAMNES Ei, en voi. Vaikk' kyynel silmiäni hämärtää, niin täytyy olla. Siksi tule, lapsi!

MELITTA Täss' olen polvillani. Mua kuule! — Tääll' eikö ketään, joka kuulis mua?

RHAMNES Ei! Talon herätät. Nyt mukaan lähde!

MELITTA En koskaan! Eikö missään pelastajaa?

Viides kohtaus.

Phaon. Edelliset.

PHAON Melittan ääni! — Haa, sa julkea, sa häneen kajotako uskallat?

(Rhamnes jättää Melittan).

PHAON Ei aavistukseni siis pettänyt, kun näin sun hiljaa vaanivaisin katsein kuin hukka hänen luokseen hiipivän; oot erehtynyt laskuissasi, susi, on paimen hereillä ja tuhoo sun.

RHAMNES Ma, herra, seuraan Sapphon käskyä.

PHAON Kuin, Sapphon? Hän tään sulle toimeks antoi? Oi Sappho, Sappho! Nyt ma tunnen sun! Vain liian myöhään! Miksi liian myöhään? Viel' ompi aika siteet katkoa, jotk' kiinnittävät häneen. Taivas, teen sen! Sa julmuuksien nopsa noudattaja, sa miks —? Melitta, kalpenet, sa värjyt?

MELITTA Oi hyvä on mun!

PHAON Taivast', orja, kiitä hän ettei jalkaakaan oo satuttanut. Ah, taivas, joka kyynelensä saisit sa kuolonkorahduksin korvata! — Oot väsynyt, sa minuun nojaudu, et mistään varmempata turvaa löydä. Sa katso tänne, tätä taivaankuvaa sa, konna, tahtonut oot loukata.

RHAMNES En loukata.

PHAON Mut mitä?

RHAMNES Tahdoin — anteeks, en voi ma tehtävääni loppuun saattaa. Siis suo mun mennä.

PHAON (eroten Melittasta) En! Seis paikallasi! Ma tahdon ilkeytenne tuntea! Mit' aioit?

RHAMNES Hänen täytyi pois.

PHAON Ja mihin?

RHAMNES Se ompi yksin Sapphon salaisuus.

PHAON Et ilmoita?

RHAMNES Se tänne kätketty on uskollisen palvelijan rintaan.

PHAON Siis aukaiskoon sen rauta. Kiitos, Sappho? Soit mulle aseen itseäsi vastaan. (Vetäen tikarin esiin.) Nyt totuus lausu: näät mun valmihina sun uskollisen kätkös avaamaan.

MELITTA Sa säästä hänet! Chioksehen tahtoi he minut viedä.

PHAON Chiokseen?

MELITTA Niin, siellä on Sapphon kestiystävä, jok' oisi Melittan saanut huostahansa ottaa.

PHAON Kuin, meren halki?

MELITTA Tuolla lahdekkeessa on vene.

PHAON Vene?

MELITTA Niinhän sanoit, isä?

RHAMNES Mua älä isäks kutsu, kiittämätön jok' olet herrattares pettänyt.

PHAON Sa sanoit, vene?

MELITTA Mitä tehnyt oon? Miks moitit mua? Hän multa kysyihän!

PHAON Sa sanoit, vene! — Hyvä! — Viittaustas ma tahdon seurata. Se sult' on, taivas. Ma myöhään kehoitukses ymmärsin! Hän eikä kukaan toinen päällä maan, hän kantaa povessansa puolta siitä, mi täällä rinnassani kaipaa, tykkii. Hän itse näytti tien. Sit' tahdon käydä! Melitta, Chiokseen sa lähdet — mutta et yksinäsi — Ma seuraan mukanasi.

MELITTA Ma hänen kanssaan!

PHAON Jätä tämä maa, min teillä kateus ja viha, kosto Medusanpäitään nostelevat, missä ties vihollises kuolon-ansoin laskee. Sa tule, tuoll' on vene, täällä miehuus, ja voima vaikka maailmata vastaan.

MELITTA (levottomana Rhamnekselle) Rhamnes!

RHAMSES Sa ajattele, herra!

PHAON Itse sitä sa tee. Sa oot mun käsissäni.

RHAMNES Herra, hän Sapphon on.

PHAON Sa valehtelet. Mun hän on. (Melittalle) Sa tule, seuraa!

RHAMNES Asukkaat tään saaren palvelevat Sapphoa kuin ruhtinasta, valmihit he hänen on pyynnöstänsä kohta aseihin. Ma sanon sanan, sadat nousevat —

PHAON Sa totta puhut, olin unhottaa, ma kenen luona oon. — Sa tulet mukaan!

RHAMNES Ma, herra?

PHAON Niin, mut saaren rantaan vain. Ma Sappholt' en sua kadehdi. Kun oomme me turvassa, saat sinä palata ja kertoa, mit' tapahtunut on — mut kyllin, sinä seuraat.

RHAMNES En, en koskaan!

PHAON Ma luulen, että taipumahan sinut voin saada!

RHAMSES (lähestyen taloa) Väkivalloin!

PHAON (sulkee häneltä tien ja astuu tikari kädessä hänen luokseen) Tyrehdy siis paikallesi, kuten itse tahdot! Vain pieni hinta konnan perikato on pelastuksest' tämän viattoman!

MELITTA Sa ällös!

PHAON En, jos kuulee hän!

RHAMNES (joka on vetäytynyt toiselle puolen) Voi mua, voi vanhusta, joll' yhtä paljon voimaa ei oo kuin tahtoa!

PHAON Nyt, tyttö, tule!

MELITTA Mut mihin?

PHAON Laivaan!

MELITTA (Phaonista eroten ja etualalle rientäen) Jumalat, mit' tehdä?

PHAON Pois! Kaukaranta meille ojentaa jo turvallisen käsivartensa. Tuoll' yli vanhan, harmaan meren, siellä on turvallisuus, lepo, rakkaus! Oi seuraa sinne! Alla lehmuskaton, mi vanhempaini talon varjostaa, siell', armas, nousee onnentemppelimme. (Tarttuen tyttöön.) Sa värjyt? Värjy, armas morsion, sun sulhos käsi syleileepi sua! Sa tule! Jollet seuraa, omin käsin ma, kautta jumalien, kannan sun pois täältä, kauas, ääreen maailman!

MELITTA Oi Phaon!

PHAON Lähde! Tähdet vilkuttavat ja meri pauhaa, lauhat tuulet käyvät, ja Amphitrite lemmelle on aulis. (Rhamnekselle) Sa ensin!

RHAMNES Herra!

PHAON Henkes uhalla!

(Kaikki poistuvat).

Kuudes kohtaus.

Hetken väliaika. — Sitten ilmestyy Eucharis portailta.

EUCHARIS. Rhamnes! (Astuen esiin) Mun on kuin äänes oisin kuullut. Ei ole ketään täällä. Erehdyin. On kuin ois sitten Sapphon kotiintulon tään talon häijy henki riivannut. Kaikk' arastellen toistaan pakenee ja joka oksall' epäluulo asuu. Melittaa etsin, löysin tyhjän vuoteen, ja valtijatar yksin yössä kulkee, Täält' ääni Rhamneksen, hän itse ei! Kun olis aamu! — Kuule!

RHAMNES (kaukaa) Apua!

EUCHARIS Ken huutaa?

RHAMNES (lähempää) Tänne!

EUCHARIS Rhamnes!

RHAMNES (aivan lähellä) Sapphon orja!

EUCHARIS Hän menehtyä on. Mik' on sun, Rhamnes?

Seitsemäs kohtaus.

Rhamnes rientäen paikalle. Eucharis.

RHAMNES Hoi ylös vuoteiltanne! Ystävät! Nyt jälkeen pakolaisten! Apuun!

EUCHARIS Lausu, mik' on?

RHAMNES Sa älä kysy! Sappho kutsu ja palvelijat!

EUCHARIS Miksi?

RHAMNES Sanoihin ei ole aikaa! Mene! Koko talo sa herätä, nyt joudu, pelasta!

EUCHARIS Mik' olla mahtaa?

(Astuu portaita ylös).

RHAMNES Enempää en voi! — Sa kavaltaja! Meren jumalat sun kurjan konnantyösi kostaa vielä! (Vähitellen saapuu yhä enemmän ja enemmän palvelijoita) Pois laaksoon! Asukkaat te herättäkää ja ääneen kaiuttakaa hädän merkki! Oi älkää kysykö! Pois! Hädän merkki!

(Palvelijat poistuvat).

Kahdeksas kohtaus.

Sappho. Edelliset.

SAPPHO Mi hätähuuto halki tyynen yön nyt ihmisiltä unen karkoittaa? Kell' on, mua paitsi, syytä valittaa?

RHAMNES Mull' on, oi valtijatar!

107

SAPPHO Rhamnes! Täällä? Ja miss' on hän?

RHAMNES Melitta?

SAPPHO Niin.

RHAMNES. Hän poiss' on?

SAPPHO Hän poissa, ja sa täällä?

RHAMNES Paennut —

SAPPHO Seis!

RHAMNES Kera Phaonin!

SAPPHO Ei!

RHAMNES. Ompi kyllä. Hän yllätti mun, vanhan; veneessä, mi oli mulle varattu, hän vie nyt saalihinsa halki aaltojen.

SAPPHO Sa valehtelet!

RHAMNES Jos sen tekisinkin!

SAPPHO Miss' oli salamanne, jumalat! Vain Sappholleko tuskan säästätte? Jo onko lamaantunut koston käsi? Te vihan salamanne lähettäkää jo alas kohti kavaltajan päätä! Te hänet musertakaa kuten minut! — Mut turhaan! Salamaa ei missään näy, vain tuulet lehvistössä liehittelee ja levein käsivarsin kantaa meri pois lemmen venhon täältä keinutellen! Sielt' ei oo apua! Sa itses auta! (Näyttämön ovat vähitellen täyttäneet soihtuja kantavat orjat ja maanmiehet) Haa, nämä täällä! Kiitos uskolliset! Te tehkää mitä eivät jumalat! Nyt ylös, ystävät! Ja kostakaa mun puolestain — jos sen oon ansainnut ma! (Kulkien joukon keskellä) Sa, Myron, usein vannonut oot mulle, Terpander myös — sa Lychas, muistatko viel' laulun — Pheres — ja Zenarchos täällä! te kaikki ystäväni! Alas rantaan! Te laiva miehittäkää, nopeasti kuin tuuli sitten jälkeen petturin! Te muistakaa, ett' täällä odotan ma tuskassa, ja tulohonne saakka mua rintaan sadat veitset viiltelevät. Ken hänet tuo, ken onnen suopi mulle, ma että silmä silmää vasten hältä saan kysyä: mit' olen tehnyt sulle, (Kyyneliin puhjeten) ett' tapat minut! — Ei, ma tahdon kostaa! Ken heidät tuo, saa kaiken kultani, saa elämäni. — Pois nyt tuulen siivin!

ERÄS SAPPHON MAANMIEHISTÄ Vain heidän kanssaan palaamme!

SAPPHO Ma kiitän! (Poistuville) On elämäni teidän käsissänne. Mun toiveheni jalat siivittäköön, käs'varret vahvistakoon kostoni. Nyt, kautta jumalien, nopeasti!

(Palvelijat ja muu kansa poistuvat).

SAPPHO (Painaen kätensä rintaansa vastaan) He menee! — Hyvä! Tahdon levätä.

EUCHARIS. Sa värjyt.

RHAMNES Horjut! — Sappho!

EUCHARIS (ottaen horjuvan Sapphon käsivarrelleen) Jumalat!

SAPPHO (Euchariksen käsivarsissa) Mun suo sa vaipua! Miks pidätät?

VIIDES NÄYTÖS.

Seutu sama kuin edellisissä näytöksissä. Päivänkoitto.

Ensimäinen kohtaus.

Sappho istuu puolittain makaavassa asennossa ruohopengermällä, liikkumattomana eteensä tuijottaen. Vähän matkan päässä seisoo Eucharis; etempänä takana useampia Orjattaria. Rhamnes tulee.

EUCHARIS (nostaen sormen suulle) Sst! Hiljaa!

RHAMNES Nukkuuko hän?

EUCHARIS. Silmänsä on auki, ruumis valveill' on, mut henki on kuin se nukkuis. Kolme tuntia on liikkumatta hän jo istunut.

RHAMNES Mut tupaan hänet —

EUCHARIS. Koettanut olen, mut hän ei tahdo. — Eikö mitään vielä?

RHAMNES Ei vielä. Ulapan vain silmä näkee, ei aluksesta mitään merkkiä.

SAPPHO (karaten pystyyn) Kuin, laiva? Missä?