Part 4

RHAMNES Valtijatar, vielä ei mitään nähty oo.

SAPPHO Ei vielä, vielä!

RHAMNES On kylmä aamutuuli, salli meidän jo sinut suojahasi —

SAPPHO (pudistaa kieltävästi päätään).

RHAMNES Taivu toki! Mua seuraa sisään tupahan!

SAPPHO (pudistaa yhä päätään).

RHAMNES (peräytyen) Kuin tahdot — Tuo näky sydäntäni viileskelee.

EUCHARIS Sa katso! Miksi kansa tunkeilee jo tuolla!

RHAMSES Katsokaamme!

EUCHARIS. Rantaa kohti käy väki. Luulenpa, he saapuvat!

SAPPHO (kavahtaen seisaalleen) Haa!

(Seuraavan aikana seisoo hän levottomasti kuuntelevassa asennossa taaksepäin kumartuneena).

EUCHARIS Kalliolle käyös katsomahan Näät ehkä heidät.

RHAMNES Hyvä, menen.

(Nousee rantatörmälle).

EUCHARIS. Joutuin. Sa mitä näet?

RHAMNES Kiitos jumalain! He tulevat!

SAPPHO Ah!

RHAMNES Metsän reunama, mi tuolla vasemmalla rantaan pistää, mult' ensin salas heidän tulonsa. Jo vettä viiltäin venheiden ma rantaa nään nopein aironvedoin lähestyvän.

EUCHARIS Ja karkurit — he myöskö ovat myötä?

RHAMNES Kuin päivä silmät soentaa! — en näe. Mut malta! tuolla muiden eellä venhe jo saapuu ilosanomata tuoden. — Nyt laski rantaan. — Paimen laaksost' on se. Hän sauvaa heiluttaa. He ovat saadut! — Käy tänne, ystävä! — Hän tänne tulee.

(Astuu alas törmältä).

EUCHARIS Sa valtijatar, levollinen ole.

Toinen kohtaus.

Eräs Sapphon maanmiehistä. Edelliset.

SAPPHON MAANMIES Oi terve, Sappho!

SAPPHO Vangittu hän onko?

MIES

On.

RHAMNES Missä?

EUCHARIS Miten?

MIES Kelpo välimatka heill' oli edellämme, ja se mies, hän soutaa taitaa. Melkein luulin, hän jo ikiajoiks meiltä karkuun pääsi, kun venehensä aavall' ulapalla tok' keksimme — ja ajo alkoi kohta. Hän koht' on saavutettu, saarrettu. Me antautumaan käskemme, mut hän vain tempaa tytön vasempahan käteen ja oikeassa veistä heiluttaa. — Mik' ompi teidän, valtijatar?

SAPPHO (antaa hänelle merkin jatkaa).

MIES Niin, ja veitsellänsä meitä uhmailee hän, siks kunnes turmiosta aironisku käy nuoren tytön otsaan.

SAPPHO (peittää silmänsä hiuksillaan).

MIES Tyttö vaipuu, mies tarttuu häneen, tätä hetkeä me hyväksemme käytämme ja miehen me vangitsemme, palautamme. Tuolla jo maihin astuvat he. Näettekö? Kuin hoiperrellen tyttö vielä käy —

SAPPHO Haa!

Hi tänne!

RHAMNES Minne? Tuolta tulevat jo.

SAPPHO Ken häntä näkemästä pelastaa mun? Sa, Aphrodite, palvelijaas suojaa!

(Hän rientää taka-alalle ja puristautuu alttaria vastaan; hänen palvelijattarensa seisovat hänen ympärillään).

Kolmas kohtaus.

Phaon, Melittaa taluttaen. Miehiä. Sappho palvelijattarineen taustalla.

PHAON Haa! Häneen koskea ken uskaltaa! — En ole suojaton, vaikk' aseen veitte. Mun nyrkkini se muuttuu kurikaksi, käsvarreksi jok'ainut jäseneni. Melitta! Mikään väkivalta ei, niin kauan kun ma hengitän, sua tapaa. Ja tätä viatonta loukatako te voisitte, ja ootte miehiä? Niin julmaks heikon naisen ainoastaan ma luulin, ärsytetyn, heikon naisen! Sa häntä löit, ma tunnen sinut. Pois! — Pois luotani! Ett'en ma etukäteen veis kostonjumalilta saalistaan! — Kuin voit sa?

MELITTA Hyvin.

PHAON Katsehes sen kieltää! Tuo vavistus ja kalvakkuus ne tietää sun suusi ensi valheen lausuneen. Äl' usko vihaani sa lieventäväs, sen uuteen liekkihin sa lietsot vain! Sa tänne ruohopenkerelle istu, miss' ensi kerran silmäs kirkkaus ja lempeys mua vastaan säteili, ja niinkuin päivänkoiton kultasäteet se synkät siteet unen hellitti, min helmaan hän mun oli tuutinut; tääll' alkanut on lempi ensi työnsä, myös tällä paikalla sen päättäköhön! — Miss' Sappho —?

MELITTA Phaon, älä häntä huuda!

PHAON Oo rauhassa. Ma oonhan vapaa mies! Ken antoi oikeuden pidättää mun askeleitain? Vielä oikeutta voi jakaa Kreikka, sen hän kokekoon. Nyt Sapphon luo!

ERÄS SAPPHON MAANMIEHISTÄ Sa jäät!

PHAON Ken pidättää?

MIES Me kaikki.

PHAON Olen vapaa mies.

MIES Sa olit, nyt olet rangaistukseen vikapää.

PHAON Ma rangaistukseen?

MIES Orjan ryöstöstä sun laki rangaistukseen vaatii.

PHAON Sappho saa multa lunnaat vaatia — ma maksan, vaikk' aarteet Krösuksen hän vaatisi.

MIES On hänen valta määrätä, ei sinun.

PHAON Niin kesyjäkö, miehet, ootte, että te lainaudutte naisen kostontyölle ja lemmen oikkujansa palvelette? Mua auttakaa, mua vääryys kohdannut on!

MIES Jos vääryys, oikeus — sen päättää Sappho.

PHAON Noin puhut, vanhus, etkä punastu? Ken ompi Sappho, että sanansa noin oikeuden vaakaan nostaa voit sa? Hän onko valtijas tään maan?

MIES Hän on. Me käskemättä häntä tottelemme.

PHAON Niin onko teidätkin hän lumonnut? Mut nähdä tahdonpa ma, kuinka kauas tuo lumo riittää. (Kohti taloa askelensa suunnaten) Hänen luokseen!

MIES Seis!

PHAON Te turhaan uhkailette! Minun täytyy nyt hänet nähdä. — Sappho, näyttäydy! Miss' oot sa? Vaiko pelkäät minua? Haa! Tuoli' on alttarilla palvelijat — ja hän! — Et pakoon minua sa pääse!

(Ryntää joukon lävitse. Myöskin orjattarien piiri aukenee. Sappho makaa kokoon vetäytyneenä alttarin portailla)

MIES Mit' uskallat sa, poika julkea?

PHAON Mit' teet sa portahilla jumalain? He eivät ilkeyttä kuule. — Nouse!

(Tarttuu häneen. Hänen kosketuksestaan kavahtaa Sappho pystöön, ja rientää kiitävin askelin, häneen katsomatta, etualalle) Phaon (häntä seuraten):

Sa pakenetko? Ensin tili tee sa! Haa, vapiset! Nyt aik' on vavista! Sa tiedätkö, mit' tehnyt olet? Miten oot rohjennut mua, miestä vapaata, jok' kellekään ei kuulu, itselleen vain, sa inhottavin sitein pidättää? Nää tässä, asein varustettuina sa ootko lähettänyt? Ootko? Puhu! — Miks mykkä mesihuuli runoilijan?

SAPPHO Tää ompi liikaa!

PHAON Posket punertuvat jo vihan polttavasta hehkusta. Niin, heitä naamari, oo mitä olet, ja riehu, tapa, petollinen Circe!

SAPPHO Tää liikaa on! — Oi kestä sydämeni!

PHAON Sa vastaa! Lähettänyt nämä ootko?

SAPPHO (Rhamnekselle) Käy, saata luoksein orjatar, vain häntä enk' ketään muuta olen etsittänyt.

PHAON Pois! Häneen kajota ken uskaltaa! Sa vaadi lunnaat! Rikas en ma ole, mut kernaast' ystävät ja vanhempani mua auttaa onneni sult' ostamahan.

SAPPHO (yhä edelleen poispäin kääntyneenä) En kultaa pyydä, omaani. Hän jää!

PHAON Hän ei jää tänne! Kautta jumalain! Sa valtas häneen menettänyt olet, kun häntä vastaan veitsen ojensit; sa palveluksens' ostit, henkeään et. Sa uskot sulle hänet jättäväni? Sa vaadi lunnahat ja päästä hänet!

SAPPHO (Rhamnekselle) Ma mitä käskin, tee se!

PHAON Takaisin! Sa kajoot kuolemaas, jos häneen kajoot! — Niin onko ihmisyyttä vailla poves, sit' ettei ihmistuska liikuta? Lyö rikki lyyras, myrkyllinen käärme, ja laulusta sun huules vaietkoot! Oot runon kultalahjan menettänyt! Sa taidett' enää ällös häväise! On taide lapsi pyhäin voimien, on kukkanen, mi elämästä ylös päin sinikantta nostaa balsampään, päin tähteä, min sukua se on; siit' oot sa myrkyllisen yrtin tehnyt sun vihamiehiäsi tuhotakses! Kuin toisin, houkka, ennen ajattelin ma Sapphon, muinoin, ihanampaan aikaan! Niin lempeä kuin laulu mielensä, kuin laulunsa niin syytön sydämensä; ja rinnassansa liikkui sama sulo, mi oli huulillaan, ja olentonsa kaikk' oli mulle säveltä. Ja nyt ken taikaiskulla sun muuttanut on? Haa! Minust' ällös käännä silmiäsi! Sa minuun katso! Kasvoistasi nähdä mun suo sa oma itses oletko, — sun huules, joit' on suuni koskettanut, sun silmäs, jotk' on mulle hymyilleet, sa Sappho, entinenkö olet Sappho?

(Tarttuu Sapphon käsivarteen ja kääntää hänet päin itseensä. Sappho katsoo ylös ja hänen silmänsä kohtaa Phaonin).

SAPPHO (tuskallisesti kokoon lyyhistyen) Voi mua!

PHAON Entinen oot! Sapphon ääni! Mit' olen sanonut, sen tuulet vieköön! Se sydämehen älköön juurtuko! Oi, kaikki katseelleni kirkastuu, ja niinkuin päivä jälkeen ukkosilman, niin halki hajonneiden pilvien taas loistaa menneen ajan kirkkaus. Oo tervehditty muisto kauniin ajan! Sa sama oot kuin olit kerran mulle, viel' ennen kuin sun näin ma, kotonani, oot sama jumalkuva, erehtyen jot' ihmiskasvoina oon pitänyt. — Sa näytä jumaluutes! Siunaa, Sappho!

SAPPHO Sa petturi!

PHAON Ei niin, en sitä oo ma. En pettänyt, kun lempeäni vannoin. Sua lemmin niinkuin jumalia lempii ja niinkuin hyvyyttä ja kauneutta. Sa korkeampain luokse käyös, Sappho; ei kostamatta luota jumalain käy kukaan alas kuolevaisten piiriin. Käsvarsi, kultalyyraa kantanut, se älköön alhaisehen tarttuko.

SAPPHO (poispäin kääntyneenä, itsekseen) Ma mereen heitän kultalyyran, jos se sillä hinnalla mun ostaa täytyy!

PHAON Kuin juopuneena välill' itseni ja maailman ma huojuin taistellen, ma turhaan kutsuin tunteitani, joiden ma luulin uinuneen, mut joit' ei ollut; niin olit eessäni kuin arvoitus, sun luoksesi ja pois sun luotasi mua oudot siteet väkevästi veti; mun vihani sun liian alhaiseksi ja järkeni sun korkeaksi liian mun lemmelleni sanoi — vertaiset vain toisillensa sopii. Silloin hänet ma näin, ja kohta kohti taivasta mun olentoni lähteet puhkesivat. Melitta, tänne, hänen luokseen käy! Sa älä pelkää, hän on lempeä. Sa hälle silmäs kristallin suo loistaa, hän että syvään rintahasi näkis ja sinut syyttömäksi tuntis!

MELITTA (pelokkaasti lähestyen Sapphoa) Valtijatar!

SAPPHO (pidättäen häntä luotaan) Pois luotani!

MELITTA Hän suuttuu!

PHAON Oliko hän sitä, mitä hänest' epäröin ma uskoa? Sa luoksein käy, Melitta! Sa älä häntä rukoile. En nähdä voi hänen, ylpeän, sua loukkaavan. Sa älä rukoile! Sun arvoas ei tunne hän, hän muuten polvillaan sua tervehtisi — niinkuin syyttömyyttä vain syyllisyys! Mun viereheni tänne sa käy!

MELITTA Ei! Suo mun tässä polvistua kuin lapsi eteen äitinsä; jos näyttää hält' oikealta rangaista, sen tehköön, en tahtoansa vastaan kapinoi ma.

PHAON Et yksin itselles, myös mulle kuulut, ja nöyryytesi loukkaa minua! On vielä keinoja, joill' ottaa voimme, min pyynnöstä hän töykeästi kieltää.

MELITTA Voin yksin lahjastaan ma iloita. Ois mulle taakaks korkein onnikin, jos ois se väkivalloin saatu. Tässä ma tahdon polvistua, kunnes mulle on katse lempeä tai hyvä sana taas anteeksannon julistanut. Kuinka oon usein tässä polvillani ollut ja iloisena noussut taas; ei nytkään hän valittain mua jättää voi! Oi katso sa, korkea, sun lapses puolehen!

SAPPHO (seisoo, nojaten kasvonsa Euchariksen olkapäätä vasten).

PHAON Voit häntä kuulla kylmän mykkänä?

MELITTA Ei kylmä oo hän, vaikk' on mykkä suunsa, ma kuulen, sydämensä mulle puhuu! Oo, Sappho, tuomari sa välillämme! Sa käske häntä seurata, ma seuraan, sa käske paeta — oi jumalat! ma kaiken, kaiken teen! — Sa vapiset! Sa, Sappho, etkö kuule minua?

PHAON (Melittaa syleillen ja hänen viereensä polvistuen) On lempi ihmisten, ja jumalain on kunnioitus; meille mik' on meidän sa suo ja ota mikä omaas on! Sa muista, mitä teet ja ken sa olet!

SAPPHO (nousee pystyyn kuullessaan viimeiset sanat ja katsoo tuijottavin katsein polvistuneita, kääntyy sitten pian poispäin ja menee).

MELITTA Voi mua! Hän menee, hylkää lapsensa!

(Sappho poistuu. Eucharis ja palvelijattaret seuraavat häntä).

Neljäs kohtaus.

Edelliset paitsi Sapphoa ja Eucharista.

PHAON Sa nouse, laps! Äl' ihmisiltä pyydä, meill' on viel' itsemme ja jumalat!

MELITTA En elää voi, jos kiroopi hän minut, on silmäns' ollut mulle niinkuin peili, min eessä itseäin oon koetellut, nyt irvikuvani se mulle näyttää. Hän mitä kärsineekään, loukattu!

PHAON Sa lainaat hälle oman tuntees. Toiset käy aallot ylpeässä rinnassansa!

MELITTA Hän vaikka ylpeältä näyttää, mulle hän ankaranakin on hyvä ollut, ma tunsin kuoren alla sydämen. Voi että koskaan voin sen unhoittaa!

RHAMNES Niin! että koskaan sen sa unhoitit!

PHAON Miks vapisette? Lempeäksi hänet te tunnettehan.

RHAMNES Lähtiessään oli hän suuttunut, ja niinkuin lempensä ei tunne rajaa vihansa. Voi teitä!

PHAON Mit' uhata hän voipi?

RHAMNES Orjalle, mi paennut on, surmaa.

PHAON Ken sen sanoo

RHAMNES Se maan on laki.

PHAON Minä suojaan häntä!

RHAMNES Sa! Ja ken suojaa sinua?

PHAON Jos maa mun jalkojeni eessä aukeneisi ja meren tyrskyt uhkaisi mun niellä, jos kaikki luonnonvoimat liitossa mua vastaan taisteleisi, häntä suojaan ja Sapphon vihalle ma nauran, häntä ja uhkauksiansa halveksien! —

RHAMNES. Sa halveksien? Sapphoa? Ken olet ett' uskallat sa sanas vaakaan heittää, miss' ihmiskunnan parhaat punnitaan? Ja tuomita, miss' ompi tuomionsa jo koko Kreikka lausunut? Sa houkka, sun mielestäs hän arvottomalt' tuntuu kun suuruuttaan et voi sa mitata. Sa kalliin kiven sokeaksko sanot, kun sit' on oma silmäs? Että hän sua lempinyt on, että loasta hän nosti rinnallensa myrkky-kyyn, mi repinyt on hänen sydäntään; ett' ompi rikkauttansa tuhlannut hän sulle, joll' ei sellaiselle silmää, se elämänsä ainoa on tahra, ei mistään muusta kateuskaan tiedä. Sa älä puhu! — Itse uhmasikaan ei ole omaasi! Kuink' olisit sa alhaisuudessasi uskaltanut nyt Hellaan kaunistusta vastaan nousta? Ett' on hän sinuun katsonut, se sulle on suonut ylpeyden, jolla häntä nyt itse alas katsot.

PHAON Runouden en kunniaa ma hältä tahdo kieltää.

RHAMNES Et tahdo? Niinkuin voisit! Tähtien hän viereen timantein on kirjoittanut jo nimensä, ja kera tähtien vain sammuu se! On kerran aikain päästä, ja kesken tuntemattomien, kun jo nämä ruumiit ovat hävinneet eik' enää edes hautojamme löydy, on vielä Sapphon laulu kaikuva ja hänen nimensä — ja sinun nimes. Niin, sinun! Kuolemattomuuden perit sa konnantyöstäs hänen päätään vastaan. Vuossatain ajan hautaan astuttua ja tuntemattomien sukuin kesken mies mieheltä tää taru kerrotaan: On Sappho tämän laulun laulanut ja Phaon nimeltään, ken hänet surmas!

MELITTA Oi Phaon!

PHAON Ole rauhallinen.

RHAMNES. Rauhaa sa neuvot järkkyneellä äänellä! Hän värjyin rikoksensa tuntekoon, ja Sappho saakoon koston tilaisuuden! Et hältä runon mainetta sa kiellä! Mut mitä muuta hältä kieltää voit sa? Sa epäilläkö tohdit sydäntään, jot' yksin kaikesta, mit' on, hän kiittää? Sa katso ympärilles! Tääll' ei ketään, jok' ei hänt' avustansa kiittää saisi, ja lempeytensä runsaat jäljet näämme me joka paikassa; ei ketään täällä joll' ei lyö sydän korkeammin, kun hän Mytilenen kansalaiseksi ja Sapphon maanmieheksi itsens' sanoo. Sa kysy tältä sinun rinnallas, jok' osatoverisi enemmän on tekohon kuin syyhyn, kuten näyttää, kuink' ompi Sappho häntä kohdellut? Mit' oisi sulle orjattarell' ollut? Jos sua hän miellytti, niin Sapphon henki, niin Sapphon tyyni äidillinen henki se hänen suunsa kautta sulle puhui. Niin, paina otsaasi! Sa turhaan riehut, et koskaan muistoa voi sammuttaa. Mit' aiot tehdä, minne paeta? Ei ole sulla suojaa päällä maan. Jok' ihmisessä tapaat vihamiehen, jok' kauneuden vihollista vainoo. Sun askeltesi eellä huhu käy ja ääneen huutaa: Sapphon murhaaja ja jumalien vihamies! Sa maita oot turvatonna käyvä hänen kanssaan, sa jolle turmion vain toit, et suojaa. Ei oveansa avaa kreikkalainen, ei jumala suo temppelissään turvaa, sa urhialttarilta vavisten saat paeta, kun pappi sanallansa kaikk' epäpyhät karkoittaa — ja kun oot paennut, niin julma Eumenide, tuo Manan synkkä kostonhenki, sulle jo käärmehiuksiansa puistelee ja kuiskaa korvahasi Sapphon nimen, siks kunnes hauta kaivamas sun perii!

MELITTA Seis!

PHAON Hulluksiko tehdä tahdot minut?

RHAMNES Sit' olit jo, kun hänet hylkäsit! Nyt nauttios sa kylvös hedelmä!

MELITTA Luo hänen!

Phaon Tuskani ken viedä taitaa?

Viides kohtaus.

Eucharis. Edelliset.

EUCHARIS Sa ootko täällä, Rhamnes? Tule!

RHAMNES Minne?

EUCHARIS Luo Sapphon!

RHAMNES Mitä —?

EUCHARIS Pelkään, hän on sairas.

RHAMNES Sen kääntäköhön toisin jumalat!

EUCHARIS Ma kaukaa häntä seuraelin, aina luo suuren suojan, siellä kätköstäni ma häntä tyystin tarkkaelin. Siinä hän seisoi pylväspariin nojaten ja katsoi ulapalle aavan meren, mi kallioita vasten kuohuin särkyy. Niin mykkänä ja liikkumatta seisoi hän tuijottavin silmin, kalpein poskin tuoll' ylähällä kesken veistokuvain, joit' itse muistutti hän. Joskus vain hän liikahteli, tarttui kukkihin ja kultaan, koruihin ja muuhun, mihin käsvarsi ylettyi, ja viskas alas ne kuohuvahan mereen, seuraten niin kaihoisasti niiden katoomista. Jo aioin lähestyä, silloin soitto soi huoneen halki, hänen olentonsa sai värjymään se: hänen lyyrassaan, jok' oli pylvähäsen ripustettu, soi kielet merituulen näppäilyistä. Hän huoahtaen ylös silmää, värjyin kuin korkeamman mahdin koskettama. Mut siinä lyyraan tuijottaen, kohta taas kaikki kuolleet piirteet elpyvät ja outo hymy leikkii huulillaan. Nyt aukenevat huulet suljetut ja sanat synkän-kaikuvaiset kuuluu jo Sapphon suusta — mut ei sanat Sapphon. Sa kutsutko, hän puhuu, ystävätär? Sa rohkaisetko? Oi, ma ymmärrän sun viittaukses, lyyra, ystäväni. Sa mennehistä muistutat! Oi kiitos! — Hän kuinka käsihinsä lyyran saa jok' korkealla riippuu, tuot' en tiedä, — kuin salama mun silmissäni välkkyi. Kun taas ma näen — soitintansa painaa hän myrskyilevää poveansa vastaan jok' kuuluvasti aivan hengitti. Hän sitten Olympia-seppeleensä, jok' ompi yllä alttarinsa, ottaa ja päähän laskee, ylleen purppuraisen hän viitan heittää tulen-hehkuvan. Ken hänet silloin ensikerran näki tuoll' ylhääll' astuimilla alttarin: käsvarrell' lyyra, katse kohotettu ja kohotettu koko olento, ja valon kirkastama, — jumalaks hänt' oisi polvillansa tervehtinyt. Kun siinä mykkänä ja liikkumatta hän seisoi, valtas pelko, kauhu minut ja kuollut katseensa mua väristytti, siks riensin —

RHAMNES Hänet jättäin! Luokseen nyt! Mut katso! Kuka tulee —? Hän, hän tulee!

Kuudes kohtaus.

Sappho, rikkaasti puettuna, kuten ensi näytöksessä, purppuraviitta hartioilla, laakeriseppel päässä, kultainen lyyry kädessä, ilmestyy palvelijattariensa ympäröimänä pylväskäytävän portaille ja astuu niitä alas vakavana ja juhlallisena.

(Pitkä väliaika).

MELITTA Oi Sappho, valtijatar!

Sappho (levollisesti ja vakavasti) Mitä tahdot?

MELITTA On siteet silmiltäni pudonneet! Oi suo mun taas sun orjattares olla, mik' on sun, ota se, ja anteeks anna!

SAPPHO (kuten äsken) Niin huonoksiko Sapphon arvelet, ett' ottais sinulta hän lahjoja? Mik' on mun, omaksein on tullut jo!

PHAON Oi kuule, Sappho! —

SAPPHO Älä koske minuun! Oon jumalille pyhitetty!

PHAON Koskaan jos lempein silmin katsonut mua oot —

SAPPHO Sa puhut siitä, mik' on mennyt jo. Sua etsin ma ja itseni ma löysin. Et ymmärtänyt sydäntäin, siis mene! Vain lujaan pohjaan toiveheni kiintyy.

PHAON Mua vihaat?

SAPPHO Lempiä ja vihata! Muut' eikö mitään? Pidin sinusta ja pidän vielä, pidän ainiaan kuin matkatoverista, jonka hetkeks on samaan purteen vienyt sattuma, siks kunnes matkan pää on saavutettu ja kukin kulkee omaa tietään taas, vain joskus muistain teillä vierahilla ja kaukaisilla matkakumppaniaan —

(Hänen äänensä pettää)

PHAON (liikutettuna). Oi Sappho!

SAPPHO Hiljaa! Rauhass' erotkaamme! (Muille) Te ootte Sapphon nähneet heikkona. Te anteeks antakaa! Ma lepyttää teit' tahdon vielä. Taivutettu jousi voi vasta näyttää oman voimansa! (Osottaen taustalla olevaa alttaria) Te Aphroditen liekit sytyttäkää ne että aamun koittehessa hehkuis. (Se tapahtuu.) Nyt poistukaa te, yksinäni tahdon ma kera vertaisteni neuvotella.

RHAMNES. Mit' tahtoo hän, me totelkaamme. Tulkaa!

(Kaikki vetäytyvät takaisin)

SAPPHO (astuen esiin) Te suuret, pyhät jumalat! Te mulle runsaan siunauksen soitte, te soitte runon täyteläisen viinen ja syömen tunteen, hengen aatoksen ja voiman muodostaa mit' ajattelin. Te mulle runsaan siunauksen soitte, ma teitä kiitän!

Te ootte voitoin pääni kruunanneet ja kylvänehet maihin kaukaisihin mun maineheni — ikuisuuden sadon! Mun lauluni soi kielin vierahin ja kanssa maan vain kerran kuolee Sappho! Ma teitä kiitän.

Tään elon ihanasta maljasta mun ootte maistella te suonehet! Vain maistella, mut juoda ei. Ja nähkääs! Tahtoanne totellen ma tänne seppelöidyn maljakon nyt lasken enkä juo!

Min käskitte, ma olen täyttänyt; siks viime palkka mulle lahjoittakaa! Ne, jotka teidän joukkohonne kuuluu, ne eivät koskaan heikkoutta tunne, ei koskaan heitä kalva taudin kyy, vaan kukkeudessa elämänsä heidät pois itse otatte te asuntoonne — se osa ihana myös mulle suokaa! —

Oi älkää papittaren antako nyt tulia pilkaks vihamiestenne ja hullun, jok' ei hulluudestaan tiedä. Te lehvät veitte, taittakaa myös varsi! Mun päättää suokaa kuten aloinkin, ja tämä tuska multa säästäkää. Ma liian heikoks taisteluhun tunnen nyt itseni, te mulle voitto suokaa! (Intohimoisesti) Jo leimuu liekki, nousee aurinko, ma tunnen, kuulleet ootte. Kiitos teille. — Sa Phaon, sa Melitta, tänne tulkaa! (Suudellen Phaonia otsalle) Tää sulle etäiselt' on ystävältä. (Syleillen Melittaa.) Sun kuollut äitisi sua suutelee! Nyt pois! luo Aphroditen alttarin, siell' lemmen synkkä osa täyttyköön.

(Rientää alttarin luo).

RHAMNES. Hän mitä aikoo? Koko olentonsa nyt mikä pyhä loisto ympäröi?

SAPPHO (astuen korkealle rantapenkerelle ja ojentaen kätensä Phaonin ja Melittan yli) On lempi ihmislasten, jumalain on kunnioitus. Kaikki nauttikaa, mik' kukkii teille, mua muistellen. Niin maksan elämäni viime velan, te jumalat nyt heidät siunatkaa ja minut ottakaatte!

(Syöksyy kalliolta mereen).

PHAON Seis! Seis! Sappho!

MELITTA Voi, nyt hän syöksyi alas, kuolee.

PHAON (Melittan kanssa häärien) Apua! Nyt rantaan! Nopeasti! Apua!

(Muutamat poistuvat).

RHAMNES (joka on astunut rantapengermälle) Nyt auttakaatte jumalat! Jos tuohon hän kalliohon itsens' satuttaa hän murskautuu. — Se tapahtunut on!

PHAON Miks vitkastelet? Venheesehen nyt!

RHAMNES (astuen alas) Seis! Liian myöhäistä se. Hauta hälle suo meren pyhäin aaltoin vuossa — koska ei päältä maan hän sitä tahtonut!

PHAON Siis kuollut?

RHAMNES Kuollut!

PHAON Mahdotonta!

RHAMNES Totta Jo kuihtui laakeri ja laulu mykistyi! — Maan pääll' ei täällä ollut kotinsa. (Kohotetuin käsin.) Luo omiensa on hän palannut.

_Loppu_.