Part 2

Nään kyynelin ma, kuinka toiset painaa saa rinnan vasten rintaa ystävän, mut mulle tääll' ei syki ykskään sydän ja kaukana on ystäväni täältä. Nään isäin ympärillä lasten leikin nään hyväilevän lasten isiänsä; mun isäni on merten takana, ei saa hän tervehdystäin, suudelmaani. Myös täällä tavallaan mua lempivät he ja usein heiltä hellän sanan saan ma, mut rakkautt' ei se, vain sääliä, mi suopi hyvää itse orjallekin, ja suu, jok' ensin imarteli, kohta on täynnä katkerata ivaa, pilkkaa.

He saavat lempiä ja vihata ja mitä sydän tuntee, lausuvat he, heill' ovat kullat, purppurat ja korut ja heihin ihmetellen kääntyy katse, mut nurkassa on orjattaren paikka ei häntä kohtaa katse, kysymys, ei silmä, ajatus, ei toivomus!

Te jumalat, jotk' usein kuullehet mua ootte, runsain käsin antakaa, mit' teiltä nöyrästi ma pyydän nyt, oi olkaa armolliset tällä kertaa! Te viekää minut omaisteni luo, ma jotta uskollista rintaa vasten mun pääni polttavan nyt painaa voisin. Te viekää omaisteni luo, tai ottakaa, ah, luoksenne! — niin teidän luoksenne!

Neljäs kohtaus.

Phaon. Melitta.

Phaon (joka Melittan yksinpuhelun aikana on ilmestynyt luolan suuhun, mutta vetäytynyt taas piiloon, astuu nyt esiin ja laskee takaapäin kätensä Melittan olkapäälle).

PHAON Niin nuori ja niin surullinen, tyttö?

MELITTA Ah!

PHAON Kuulin jumalilta rukoilevan sun rintaa ystävän. Se ompi tässä. Mun sitoo sinuun sama tuska, veri, ja surevat on aina sukua. Ma myöskin kaipaan vanhempiani, ja kotimaahan palaa mieli mulla. Me liittykäämme, jotta toisen tuska ois balsamiksi toisen sydämelle. Sa vaikenet? — Viel' epäiletkö, tyttö? Sa ylös silmää! Hyvääs tarkoitan. (Hän nostaa leuasta tytön päätä.) Kas, sama pieni juomanlaskija, jok' kasti permantoa juomillaan! Siks surullinen? Ah, tuo tapaus niin mua kuin Sapphoakin huvitti.

MELITTA (joka viime sanat kuullessaan on hiukan hätkähtänyt, nostaa nyt silmänsä ja katsoo Phaoniin, sitten nousee hän ja tahtoo lähteä).

PHAON Sua loukata en tahdo, lapseni. Noin vakaakatseinen tuo tyyni silmä? Sun täytyy mulle kaikki kertoa! Jo pöydässä ma sinut huomasin; sun neitseellinen sulos seurassa niin lempeästi loisti melun läpi. Ken oot? Ja mikä pidättää sua täällä? Et ollut pöydässä, sa palvelit, ja orjattarien ma huomasin sua toveriksi kutsuvan —

MELITTA Sit' oonkin!

(Kääntyy ja tahtoo lähteä).

PHAON (pidättäen häntä) Ei vielä!

MELITTA Mitä orjattarelta sa tahdot, herra? Vertaistansa hänen suo etsiä — (Kyynelet tukahduttavat hänen äänensä) Oi minut luoksenne te ottakaatte, jumalat!

PHAON (käyden häneen kiinni) Ah kuinka sa vapiset. Sa mieles kohota. Vain kädet sitoa voi orjankahle ei mieltä vapaan voi se orjuuttaa! Oo rauhassa, on Sappho lempeä, ma sanon sanan, ilman lunnaita hän antaa sinut taasen omaisilles.

(Melitta puistaa ääneti päätään).

PHAON Mua usko, hän sen tekee. Taikka onko sun palavainen kaipuus kotimaahan, jok' äsken sinut valtas, nyt jo poissa?

MELITTA Ah, sano ensin, miss' on kotimaani!

PHAON Et tunne sitä?

MELITTA Varhain lapsuudessain sen suojasta oon pois ma riistetty. Sen kukkaset ja laaksot muistossain on vielä, nimensä on unhoittunut. Sen luulen päivännousun puolla olleen, niin oli kaikki siellä valoisaa.

PHAON Se kaukanako lie?

MELITTA. Ah, kaukana! Siell' oli ympärilläin toiset puut, ja toiset kukat siellä tuoksuivat, sen taivaall' oli tähdet kaunihimmat ja lempeämpi ihmisien mieli. Ma monen lapsen kesken siellä elin ja vanhus valkokiharainen, ah, hänt' isäks kutsuin, hyväeli mua; myös toinen mies, niin kaunis, lempeä ja ruskotukka — sinun näköisesi —

PHAON Sa vaikenet? Tuo mies?

MELITTA. Hän minua —

PHAON myös hyväeli, niinkö?

(Tarttuen tytön käteen)

MELITTA (hiljaa) Olin lapsi.

PHAON. Ma tiedän! Rakas, kaunis, kiltti lapsi! (Jättäen hänen kätensä:) Mut edelleen!

MELITTA Niin meni kaikki hyvin. Mut kerran yöllä huutoon heräsin, jok' kaikui hurjana mun ympärilläin. Niin tuli hoitajatar, tempas minut ja kantoi ulos kamalahan yöhön. Näin talojen ma palavan, ma näin kuin ottelivat miehet, pakenivat ja kaatuivat; niin yksi verihurtta mua lähestyi ja tempas minut, sitten ma kuulin sadatusta, huutoa ja taiston melskettä; kun jällehen ma kaikest' toinnuin, olin laivassa, jok' kiiti tummain syvänteiden yli. Ma ympärillä muiden tyttöin, lasten näin itkevän, mut mitä kauemmaksi niin tultiin, harvenivat rivinsä. Mont' yötä, päivää kuljettihin niin, ehk' kuukausia. Viimein yksin olin ma noiden hurjain miesten keskellä. Niin saavuttihin rantaan Lesboksen, ma vietiin maihin. Sappho näki mun ja tarjos lunnaat ja ma olin hänen.

PHAON Sun onko Sapphon luona paha ollut?

MELITTA Ah ei! Hän ystävällisesti vastaan mun otti, kuivasi mun kyyneleeni, mua hoiti, opetteli rakkaudella; vaikk' katkera ja pikainenkin joskus, on hyvä sentään Sappho, hellä, hyvä.

PHAON Mut isänmaatas et voi unhottaa?

MELITTA Ah, liian kohta sen jo unhoitin! Ma leikeissä ja talon toimissa niin harvoin omiani ajattelin. Vain tuskan, murheen mieltä painaessa mun sydämeeni hiipii kaipaus, ja muisto tuskan-suloisesti mulle taas menneen onnenajan paljastaa. Niin myöskin nyt. Mun oli mieli raskas, jok'ainut sana putos tuskaisesti kuin paljahille hermosyille, kun — mut nyt on hyvä taas, oon iloinen.

Sisältä kuuluu huuto: Melitta!

PHAON. Kuule!

MELITTA Kutsuvat. Ma menen.

(Jättää alotetun seppelen ja kukat).

PHAON Mit' ompi tässä sulla?

MELITTA Kukkia.

PHAON Ja kelle?

MELITTA Sinulle — ja Sappholle.

PHAON. Sa tänne jää!

MELITTA Mua huudetahan jo.

PHAON Noin synkin muodoin ällös luotain lähde! Sa näytä kukkas!

MELITTA Tässä.

PHAON (ottaen ruusun joukosta) Ota sa tuo ruusu (Pistää sen tytön rintaan) muistoks tästä hetkestä ja merkiks siitä, ettei kotona vain, vaan muuallakin ystäviä on.

(Melitta, joka hänen kosketuksestaan on säpsähtänyt, seisoo nyt korkeasti sykkivin povin, molemmat käsivarret riipuksissa, alaspainunein päin ja silmä yhteen kohtaan kiinnitettynä. Phaon on astunut muutamia askelia hänestä ja katsoo häntä kauempaa).

Sisältä huudetaan: Melitta!

MELITTA Huusitko?

PHAON Ma en, he tuolla.

MELITTA (keräten seppeleet, jotka ovat häneltä pudonneet) Ma tulen!

PHAON Niinkö tyly oot, Melitta? Ma enkö vastalahjaa ansainnut oo?

MELITTA Mit' antaa voin? Mit' olla mulla voisi?

PHAON Vain ylpeys ja turhuus kultaa jakaa; mut ystävyys ja lempi kukkasia. Täss' ompi kukkia —

MELITTA Niin nämä, joita nuo tytöt tuolla ovat poimineet ja tarkoitetut — ah, en ikinä!

PHAON Mut mitä sitten!

MELITTA Ah, kun ovatkin niin paljaiks pensahat nää ryöstäneet. (Silmäillen ympärilleen ruusupensastoon) Tuoll' oksalla on sentään vielä ruusu mut liian korkeall', en ulotu.

PHAON Ma autan.

MELITTA Ällös.

PHAON Helpolla en niin ma vaatimustain heitä.

MELITTA (nousten ruohopenkerelle) Tule sitten. Ma sulle oksan taivuttelen.

PHAON. Hyvä!

MELITTA (varpailleen kohoutuen ja taivuttaen oksaa, jonka äärimmäisessä päässä ruusu riippuu) Sa ulotutko?

PHAON (joka kiinnittämättä huomiota ruusuun on katsellut vain Melittaa) Viel' en.

MELITTA Mutta nyt! Oi, luisun alas, putoan.

PHAON Et toki. Ma pidätän.

(Oksa on ponnahtanut tytön käsistä, hän horjahtaa ja vajoaa Phaonin syliin, jonka tämä on pitänyt häntä kohden avoinna).

MELITTA Oi laske pois!

PHAON (pitäen tyttöä sylissään) Melitta!

MELITTA Voi minua! Sa päästä! — Ah!

PHAON. Melitta!

(Painaa äkkiä suudelman tytön huulille).

Viides kohtaus.

Sappho, yksinkertaisesti pukeutuneena, ilman seppeltä ja lyyraa. Edelliset.

SAPPHO (tullen näkyviin) Sua täytyy, ystäväni, etsiä? Ah, mitä näen?

MELITTA Kuule! Valtijatar!

PHAON Kuin? Täälläkö?

(Päästää tytön käsistään) (Vaitiolo)

SAPPHO Melitta!

MELITTA Herratar!

SAPPHO Mit' etsit täältä?

MELITTA Ma etsin kukkia.

SAPPHO Ja löysitkin!

MELITTA Nää ruusut —

SAPPHO — palavat sun huulillasi.

MELITTA — on liian korkealla.

SAPPHO Ehkä sentään ei kyllin. Mene!

MELITTA Tuleeko mun —

SAPPHO. Mene!

(Melitta poistuu).

Kuudes kohtaus.

Sappho. Phaon.

SAPPHO Phaon!

PHAON. Sappho!

SAPPHO Noussut liian varhain oot pöydästämme. Kaipasimme sua.

PHAON En maljaa, juhlan hälinää ma lemmi.

SAPPHO Et hälinää. Tuo on kuin moite.

PHAON Kuinka?

SAPPHO Ma olen varmaan rikkonut, kun oon ma tulojuhlan meluisaksi tehnyt.

PHAON En sitä tarkoittanut.

SAPPHO Täysi sydän myös etsiä voi juhlan melua, ett' yleisessä hälinässä yksin ja huomaamatta vois se iloita.

PHAON Niin!

SAPPHO Myöskin kunnon naapureille täytyi mun kiitollista mieltä osoittaa. He viinist' iloitsevat. Tiedät sen. Ei mikään juhla vasta häiritä saa rauhaa, jota lemmin kuten sinä.

PHAON. Sua kiitän.

SAPPHO Menet?

PHAON. Jos sa tahdot, jään.

SAPPHO. Oot herra menemään tai jäämään.

PHAON Suutuit?

SAPPHO (liikutettuna) Phaon?

PHAON Jotain tahdotko?

SAPPHO En mitään! — Mut sentään! (Itseänsä hilliten) Näin Melittan kanssa kuinka sa leikittelit.

PHAON Kenen kanssa? Ah, Melittan. Oikein. Entä sitten.

SAPPHO Hän on kaunis lapsukainen.

PHAON Kyllä.

SAPPHO. Mulle on rakkain palvelijoistani hän, niin, lapsistani, voisin sanoa, sill' lapsina oon heitä rakastanut. Vain siksi orjankahleita en ole ma päästänyt, ett'eivät ennen aikaa nuo kodittomat joutuis opettajan ja äidin huolenpidost' osattomiks. Oon siihen tottunut, ja monta naista myös Mytilenen porvaristoss' ompi, jotk' iloisesti muistain mainitsevat ett' ovat muinaista he Sapphon työtä.

PHAON Niin kaunista!

SAPPHO Mut kaikist' tytöistä, joit' onnen leikki luokseni on tuonut, ei mulle rakkaampaa kuin hän, Melitta, tuo tyttö tyynimieli, hiljainen. Ei henki korkea, ei suuret lahjat, ja taiteen harjotteluun avuton, — hänt' yli muiden sentään rakastin ma, häll' ompi nöyrä, vaatimaton mieli, häll' ompi hellä sydämellisyys, mi hitaana, kuin tyyni etana, yht'aikaa talo on ja asukas, ja pienimmästä melustakin valmis taas kuoreen vetäytymään pelokkaana ja herkin tuntosarvin tunnustellen se vierast' epäröiden koskettaa, mut lujaan imeytyy, kun imeytyy, ja kuollessa vain ottehensa jättää.

PHAON Ah, totta, kaunista!

SAPPHO En toivoisi, — suo anteeks, ystävä! En toivoisi, ett' oikku taikka leikki milloinkaan tuon tytön poveen toisi toiveita, jotk' eivät täyty, kiduttaisi vain. Hält' tahtoisin ma säästää kokemuksen, kuin täyttymätön kaipuu kuluttaa ja halveksittu lempi kalvaa mieltä. Mun ystäväni —

PHAON Kuinka sanoit?

SAPPHO Sinä et kuule mua.

PHAON Ma kuulin: lempi kalvaa.

SAPPHO Niin kalvaa! Ystäväni, mieles on nyt muissa. Tästä asiasta vielä me toiste puhukaamme!

PHAON Oikein! Toiste!

SAPPHO Nyt, hyvästi! On tapa mulla ollut nää hetket viettää Musain seurassa. Jos heitä nyt en tapaiskaan, niin sentään ma tiedän hiljaisuuden löytäväni, ja sitä tarvitsen. Jää hyvästi!

PHAON Sa menet?

SAPPHO Toivotko sa —?

PHAON Hyvästi!

SAPPHO (äkkiä kääntyen) Jää hyvästi!

(Poistuu luolan aukkoon).

Seitsemäs kohtaus.

Phaon yksin, sittenkun hän on hetken aikaa katsonut tylsästi eteensä.

PHAON Sa todellakin ootko —? (Katsoen ympärilleen) Hän on poissa! — Mit' tapahtunut on? Sit' tuskin tiedän. Oon sekaisin, on pääni tyhjä, raskas. (Katsoen ruohopengertä.) Täss' istui hän, tuo kukoistava lapsi, (Istuutuu ) ma tahdon lepoon tässä painaa pääni.

(Laskee väsyneenä päänsä kätensä varaan).

KOLMAS NÄYTÖS.

Paikka sama kuin edellisissä näytöksissä.

Ensimäinen kohtaus.

Phaon makaa nukuksissa ruohopenkerellä. Sappho tulee luolasta.

SAPPHO Oi turhaa! Aatokseni harhailevat ja kutsumatta luokseni ne palaa. Mit' teen, mit' aloitan, niin ainiaan tuo kuva vihattu on mielessäni niin tuorein värein sieluun poltettuna, tuo kuva, jota paeta mun täytyy, vaikk' yli elon rajain tieni veis. Kuin kannatti hän tyttöä! Ja kuinka Melitta häntä silloin syleili. Ja sitten kaipuullensa antautuen hän tytön suulle — pois, en ajatella sit' tahdo! aatoskin jo tappaa, tappaa!

Mut miksi itseänsä kiduttaa ja valittaa, vaikk' ehk' ei syytä ole! Ken tietää mikä hetken vaikutin, tai tyhjä oikku heidät yhteen veti, jot' turhaa oisi edes nuhdella? Ken käskee hänen tunnettansa minun mun omaan tunteeseeni verrata.

Ei naisten tulta vaill' oo miehen lempi — ken tuntee lemmen, elämän, sen tietää. On vaihtelulle altis miehen mieli ja elon muutteluihin mukautuva. Niin vapaana hän astuu elämään ja toivon aamunkoi on ympärillään ja uljuus, voima, kuni kilpi, miekka, on suotu hälle maineen otteluhun. On hälle ahdas sielun maailma ja ulospäin hänt' aina kaipuu vetää; jos lemmen tapaa hän, niin kumartuu sen hennon kukkasen hän poimiakseen, sit' tarkastaa ja panee kypäräänsä sen muiden voittomerkkein joukkohon. Ei tunne hän sit' tyyntä paloa, min lempi naisten poveen sytyttää; kuink' kaikki naisen elämä ja aatos ja kaipuu yksin tätä yhtä kiertää, kuink' kaikki toiveet nuorten lintuin tavoin, jotk' äidin pesän ympärillä liitää, vain lempeä — jok' kehto on ja hauta — kuin sielun ahdingossa suojelevat; ah, koko elämä kuin jalokivi on kaulakäädyiss' syttynehen lemmen! Mies lempii myös, mut hänen rinnassaan on sijaa muullekin kuin rakkaudelle, ja mitä nainen pitää paheena, sen vapaasti mies itselleen voi suoda. Miss' ikinä hän tapaa suutelon, hän pitää oikeutenaan ottaa sen; on paha, ett'on niin, mut niin on sentään! (Kääntyen ja huomattuaan Phaonin) Haa, tuossa ruusupensaan varjossa ken on — hän on se, rakas petturi; hän nukkuu, rauha ynnä iloisuus on hänen otsallensa asettuneet. Noin hengittää vain syytön nukkunut, noin nousta voi vain viattoman rinta. Niin, armas, untas tahdon uskoa, mit todistaiskin sitten valveill'olos. Suo anteeks, että ensi hetkessä sua, armas, epäluuloin loukannut oon, kun uskoin että petos alhainen noin puhtahasen temppelihen pääsisi Hän hymyilee — jo avaa huulensa — on kuin hän jonkun nimen lausuis. Herää ja valveill' lausuos sa nimi Sapphos, jok' avaa sulle sylinsä.

(Suutelee Phaonia otsalle).

PHAON (heräten, ojentaa käsivartensa ja puhuu puoleksi suljetuin silmin) Melitta!

SAPPHO (heittäytyen taaksepäin) Haa!

PHAON Ah, ken herätti mun? Kateellinen ken armaan unen kuvat karkoitti? Sa, Sappho? Ole tervehditty! Tiesin ett' armast' oli jotain vieressäni, niin kaunis oli siksi unen näky. Sa oot niin suruinen! Mik' on sun? Minä oon iloinen! Kaikk' kuorma poveltani kuin ihmeen avulla on kaikonnut, taas ahdistuksetta ma hengitän; ja niinkuin onneton, ken joutunut on meren aaltoin synkkään pimeytehen, miss ahdistus ja kauhu vallitsevat, taas aallon käden nostamana nousee päin riemuisata päivänvaloa ja ilman suutelo ja riemun äänet yht'aikaa ympärillään leikittelee: niin seison autuaana, onnellisna ja toivon onnen hurman painamana ett' oisi aisteja mull' enemmän tai nautintoa vähemmän.

SAPPHO (itsekseen) Melitta!

PHAON Sa, armas, iloinen oo, onnellinen! Tääll' on niin ihanaa, niin taivaallista! Jo lepoon hennoin siivin kesäilta käy hiljaisien kenttäin ylitse; ja meri lemmenkaihoisena aaltoo ja sulkee syleilyynsä päivän herran, jok' orhinsa jo länteen ohjailee; käy tuulenhenki hiljaa poppeleissa, jotk' kanssa neitseellisten pylväiden kuin lemmensanoja nyt kuiskuttavat kuin kertois ne: Me lemmimme! Te samoin myös tehkää!

SAPPHO (itsekseen) Suru yllättää mun taas — mut ei! ma liian hyvin hänet tunnen!

PHAON Kaikk' kuumehoure nyt on kadonnut, mi vaivannut on kauan minua, ja usko mua, Sappho, konsanaan en sinua niin lempinyt kuin nyt. Sa tule, yhdess' iloitkaamme, Sappho! — Mut kerro, mitä pidät unista?

SAPPHO Ei totta puhu ne, ja valhetta ma vihaan!

PHAON. Katso, äsken kun ma nukuin, näin ihmeellistä, omituista unta. Olympiassa uudelleen ma olin kuin silloin kun ma ensi kertaa sinut näin iloisissa kilpaotteluissa. Ma kuulin ympärilläin kansan huudot ja vaunujen ja taiston jyrinän. Niin kuului soitto, kaikki vaikenivat; sa lauloit armaan lemmen iloista ja syvästi ma olin liikutettu. Ma luokses syöksyin, mutta — ajatteles! — en sinua ma enää tuntenut; viel' oli soittoniekka entinen ja pyöreill' olkapäillään purppura ja lyyra valkeassa kädessänsä; mut kasvot muuttuivat ja vaihtelivat kuin sumu kukkuloita ympäröivä ja laakerseppel oli kadonnut ja otsalt' ylevältä vakavuus ja huulet, jumallaulun laulaneet, nyt maisen viehkeästi hymyilivät, ja kasvot, itse Pallaan kaltaiset, ne lapsenkasvoiks muuttui, lyhyesti, sua vuoroin muistutti hän, vuoroin ei, kuin Sappho oli vuoroin, vuoroin taas —

SAPPHO (huudahtaen) Melitta!

PHAON. Mun aivan säikytit! — Ken sanoi sulle, ett' oli hän se? — Itse tuskin tiesin! — — Oot liikutettu ja —

SAPPHO (osottaa häntä kädellä loittonemaan).

PHAON. Sa mennä käsket? Mut yksi sana suo mun sanoa —

SAPPHO (viittaa kädellään vielä kerran).

PHAON Et tahdo? Mennä käsket? — Niinpä menen!

Toinen kohtaus.

Sappho yksin.

SAPPHO (hetken vaitiolon jälkeen) On jousi lauennut (Pannen kätensä rintansa ylitse) ja tuoss' on nuoli! — Ken vielä epäilee? On kaikki selvää! Melitta elää hänen sydämessään, jok' ompi unhottanut valansa, ja hänen muotons' saavat unet, jotka nyt hiipii vuotehelle petturin. On Sappho hyljätty, ja orjan tähden? Niin, hyljätty! Ja kenen hylkäämä? Ma enkö enää ole sama Sappho, jok' kuninkaita jaloissansa näki, ja kruunuill' leikitellen hetken katsoi ja kuuli — heidät sitte hyljätäkseen, ja sama Sappho, jota koko Kreikka on kerran kunnianaan tervehtinyt? Oi hullu! Minkätähden astunut oot laakerien kunnahalta alas, miss' yhtyy tähtisoitto Musain kuoroon, sa tänne laakson ahdinkohon, missä vain köyhyys, uskottomuus vallitsee? Siell' oli pilvein luona sijani, tää paikk' ei muuks kuin haudaks ole mulle. Hän, jonka jumalat on valinneet, maan lapsihin hän älköön liittykö, ei ihmisten ja ylimaallisten oo arpa samaan maljaan sekoitettu. Vain _toisen_ maailman voit valita eik' ole paluuta sun valittuas; yks puraisu jo maineen hedelmähän se Proserpinen kranatien tavoin sun riittää liittämähän varjoihin, etk' enää elävitten joukkoon kuulu! Ja turhaan elämä sua kutsuilee ja suloäänin korvahasi soittaa ja tarjoo lempeä ja ystävyyttä. Oi onneton! Sa halaat ruusuja ja okaan painaa saat sa rintaas vasten! —

Mut nähdä tahdonpa ma kaunottaren jok' ompi Sapphon syrjään sysännyt. Mit' uskoa? Mun muistoniko pettää, kun, siltä kysyessäin, mieleen tuopi se hennon, aran lapsosen? Ma muistan vain silmät, jotka aina maata etsi, ja huulet lapsen tavoin jokeltavat ja tyhjän poven, jonka heikot aallot vain leikki sekä rangaistuksen pelko voi saada tympeästä rauhastaan. Tai enkö huomannut ma suloa, mi hänet tytön läheisyyteen vetää? — Melitta! — Nähdä tahdonpa! — Melitta!

Kolmas kohtaus.

Eucharis. Sappho.

EUCHARIS Sa jotain käsketkö?

SAPPHO Melittaa huusin. Miss' on hän?

EUCHARIS Missä? huoneessansa, luulen.

SAPPHO Hän etsii rauhaa? — Mitä tekee hän?

EUCHARIS En tiedä. Mutta koko olentonsa ja käytöksensä outoa on tänään. Hän aamull' oli vaiti, kyynelehti; mut äsken iloisena tapasin ma hänet syli täynnä vaatteita ja liinasia, matkalla hän oli päin puroon, myrttimetsän siimekseen.

SAPPHO Hän nauttii voitostaan! — Mut eteenpäin!

EUCHARIS Ma olin utelias näkemään, mit' etsi hän ja hiivin perässänsä. Niin näin mä hänet —

SAPPHO Hänen kanssaan?

EUCHARIS. Kenen?

SAPPHO. Mut edelleen!

EUCHARIS Ma hänet vedessä näin seisomassa. Vaatteitansa oli ylt'ympär rannalla, ja loput oli hän korkealle vyöttänyt — ei tiennyt hän lymyilijää peljätä — ja vettä näin hänen pienin käsin kokoilevan ja sitten huolekkaasti hieroskeli hän käsiään ja kasvojansa, jotka niin hyvin sätehistä auringon kuin siitä innosta ja tavasta, hän millä työnsä teki, hehkuivat kuin purppura. Hän seisoessaan siinä kuin nymphi oli, yksi nuorimmista ja nähnyt hänet jos Diana ois —

SAPPHO En tahdo kiitostas, vain kertomustas!

EUCHARIS Kun tehty oli kylvyn toimitus ja pyyhittynä kasvot, rinta, posket, hän iloisesti laulain kotiin palas. Niin oli itseensä hän unohtunut, hän ettei huomannut, kun lehvillä ma häntä viidakosta heittelin. Hän astui kammioonsa, oven sulki ja mitä sitten teki, tiedä en; vain kätköistänsä hänen jotakin ma kuulin hakevan ja laulelevan.

SAPPHO Hän laulelee ja Sappho — ah, ma nyyhkin! Sa tänne hänet tuo!

EUCHARIS Melittako?

SAPPHO Niin, kenen sitten muun? Melitta, ah, niin sulosointuinen ja soma nimi! Melitta — Sappho. — Mene, hänet tuo!

(Eucharis poistuu).

Neljäs kohtaus.

Sappho yksin.

(Hän istuu ruohopenkerellä ja nojaa pään käteensä; väliaika.)

SAPPHO. En voi! Ah, turhaan vetoon ylpeyteeni, sen sijasta vain lemmen äänen kuulen! ( Vajoaa entiseen asentoonsa)

Viides kohtaus.

Melitta. Sappho.

Melitta (tulee, yksinkertaisesti, mutta huolella pukeutuneena, ruusuja povella ja tukassa. Jää etemmäs seisomaan, mutta astuu, kun Sappho ei tee mitään liikettä, lähemmäksi.)

MELITTA Täss' olen ma.

SAPPHO (äkkiä kääntyen ja hätkähtäen) Ah, taivas, hän on kaunis!

(Painaa kasvonsa, jotka hän on molemmin käsin peittänyt, ruohopenkerelle; väliaika).

MELITTA Sa kutsuit?

SAPPHO Kuinka onkaan koristaunut hän, petturi, nyt armahansa vuoksi! Ma vaivoin vihaani voin hillitä! — Min juhlan vuoks sa noin oot pukeutunut?

MELITTA Min juhlan?

SAPPHO Miksi siis nuo korut, kukat?

MELITTA Mua usein siit' oot nuhdellut sa, että ma runsaast' antamias vaatteita niin harvoin käytän, iloisempaan aikaan niit' aina ahnehesti säästäen. Tuo tuli äsken mieleeni, ja tänään, kun meill' on ilopäivä, hiukkasen ma päätin pukuani somistella.

SAPPHO Nyt ilopäivä? Enpä tiedä, miksi?

MELITTA Miks? Kas kun sinä olet palannut ja — niin, en oikein tiedäkään ma, miks; mut iloinen oon.

SAPPHO Petturi!

MELITTA. En kuullut; sa mitä sanoitkaan?

SAPPHO (hilliten itseänsä) Melitta, tule, me tässä tyynesti nyt jutelkaamme. — Kuin vanha oot?

MELITTA Sa tiedät itse, Sappho, mik' kohtalo mun lapsuuteni aikaan on sattunut; ei ole äiti kukaan mun vuosiani tarkkaan laskenut, mut luulen, ett' on niitä kuusitoista.

SAPPHO Ei! valehtelet!

MELITTA Minä?

SAPPHO Niin, et puhu sa totta!

MELITTA Aina! valtijatar.

SAPPHO Tuskin oot viittätoista täyttänyt.

MELITTA Voi olla se mahdollista.

SAPPHO Vuosilta niin nuori ja petokseen jo kypsä. Ei, niin ei voi luonto itseänsä pilkata! Se mahdotonta on! Se pois! — Melitta, sen päivän vielä muistatko, mi sinut toi tänne kolmetoista vuotta sitten? Sun oli hurjat miehet ryöstäneet ja ääneen itkien sa valitit. Tuo lapsi koditon mua säälitti ma maksoin lunnahat ja sylihini ma, itse lapsi, lemmen hehkulla sun suljin nuorta poveani vasten. Et erota sa tahtonut, vaan käsin sa ympäröit mun niskani, siks kunnes sun lohdullinen uni uuvutti. Tuon päivän vielä voitko muistaa sa?

MELITTA Oi koskaan, koskaan unhottaako voisin!