Part 1

SAPPHO

Viisinäytöksinen murhenäytelmä

Kirj.

FRANZ GRILLPARZER

Suomentanut

V. A. Koskenniemi

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1910.

HENKILÖT.

SAPPHO. PHAON. EUCHARIS | Sapphon palvelijattaria. MELITTA | RHAMNES, orja. ERÄS SAPPHON MAAMIES. PALVELIJATTARIA, PALVELIJOITA ja MAAMIEHIÄ.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Vapaa seutu.

Taustalla meri, jonka lakea ranta vasemmalla puolen kohoaa kallioisiksi penkereiksi. Aivan liki rantaa Afroditen alttari. Oikealla etualalla luolan sisäänkäytävä, jonka suulla kasvaa pensasta ja murattia; etempänä taustalla pylväskäytävän pää ja portaat, jotka vievät Sapphon asunnolle. Etualan vasemmalla puolen korkea ruusupensas ja sen edessä ruohopenger.

Ensimäinen kohtaus.

Symbaalien ja huilujen ääniä ja sekavaa huutoa kaukaa. Rhamnes syöksyy esiin.

RHAMNES. Hoi, ylös unesta! Hän tulee, saapuu! Oi että yksin toivolla on siivet ja jalka hitaampi on sydäntä! Pois vitkastelu, tytöt! Tosiaan ei ole liikanopsa nuoruutenne!

Eucharis, Melitta ja palvelijattaria pylväskäytävästä.

MELITTA. Miks meitä moitit? Tässä olemme.

RHAMNES. Hän saapuu!

MELITTA. Ken?

RHAMNES. Hän, Sappho saapuu!

HUUTOA (sisältä). Oi terve Sappho!

RHAMNES. Kunnon kansa, niin, oi terve Sappho!

MELITTA. Mitä merkitsee tää kaikki —

RHAMNES Ah te suuret jumalat! Tuo tyttö kummastellen vielä kysyy! Olympiasta saapuu valtijatar ja voiton seppel sielt' on mukanaan; hän koko Kreikan nähden, joka sinne ol' leikin jalon todistajaks tullut, on saanut runotaidon palkinnon. Siks iloiten käy kansa vastahan ja riemun levein siivin korottaa nyt nimen voittajan päin pilviä! Ja tämä käsi, tämä suu on hänet ens kerran lyyran kieltä käyttämään ja runon ohjatonta vapautta vain soinnuin sitomahan opettanut.

KANSA (sisältä) Oi terve, Sappho!

RHAMSES (tytöille) Iloitkaahan toki! — Te seppel nähkää!

MELITTA. Näen Sapphon vain! Me käymme häntä vastaan?

RHAMNES. Viipykää! Ei oo hän teidän riemuanne vailla! On toisten suosioon hän tottunut. Te tehkää kaikki valmiiks. Palvelija vain palvellen saa näyttää suosiotaan.

MELITTA Sa näätkö vierellänsä —

RHAMNES. Kenen?

MELITTA. Näätkö? Käy rinnallansa mies niin loistava kuin lyyran sekä jousen jumala on kuvissa.

RHAMSES Ma näen, mutta menkää!

MELITTA. Mut äsken meitä huusit!

RHAMNES. Huusin kyllä. Te tietkää, valtijatar lähestyy, te tietkää, syytä ilohon on — mutta sit' teidän tuoll' on työssä näytettävä. Mies ääneen tervehtiköön lemmittyään, on naisen lempi vaaliva ja tyyni.

MELITTA. Mut salli meidän —

RHAMNES. En, nyt pois, nyt pois! (Karkoittaa tytöt) Hän tulkoon! Häiritä ei röyhkeys saa soraäänin juhlaa ihaninta.

Toinen kohtaus.

Sappho, loisteliaasti puettuna, ajaen valkeiden hevosten vetämissä vaunuissa, kultainen lyyra kädessä, päässä voitonseppel. Hänen rinnallaan seisoo Phaon yksinkertaiseen pukuun puettuna. Kansa ympäröi kulkueen ääneen mieltymystään osottaen.

KANSA (tullen näkyviin). Oi terve, Sappho!

RHAMNES (liittyen muiden joukkoon). Terve valtijatar!

SAPPHO. Maamiehet, ystävät, oi kiitos teille! Vuoks teidän seppeleestäin iloitsen, — se suotu koruks porvarin on, mutta vain taakaks runoilijan, keskellänne sen omakseni vasta kutsun. Täällä, vain täällä, missä unet nuoruuden ja elon ensi kokeet, täällä, missä myös saavutuksen riemu polttava yht'aikaa täyteen sieluhuni astuu, vain täällä, missä haudan kypressit tuo vanhempaini henkiterveiset, vain täällä, missä moni ystävä jo lepää varhain kuollut, keskellänne, mun rakkaimpaini keskellä — vast' täällä tää seppel enää rikokselt' ei tunnu, vaan muuttuu kaunistukseks halpa koru.

ERÄS JOUKOSTA. Oi että, korkea, sa meidän olet! Te kuulitteko koruttoman puheen? Se enemmän kuin Kreikan maine häntä on kaunistanut!

SAPPHO (astuen alas vaunuista ja tervehtien ystävällisesti ympärillä seisovia) Kunnon Rhamnes, terve! — Artander, täällä — ikäs uhalla? Kallisto — Rhodope! — Te itkette? Kuin sydän vilpitön on silmäkin mut kyyneliltä — maa te säästäkää!

ERÄS JOUKOSTA Sa ole tervetullut kotirantaan ja omiesi piiriin iloiseen!

SAPPHO Mua ette turhaan tervetulleeks lausu, tuon tässä teille kansalaisen lisää. Käy esiin Phaon! Parahimpain sukuun hän kuuluu, itse myös mies puolestaan. Hän vaikk' on vielä nuori, näyttäneet on hänet mieheks sanat sekä teot. Jos tarvis soturia, puhujaa tai kaunosuista runoilijaa taikka ehk' ystävätä, kättä auttajan, te häneen ensin aina turvatkaatte.

PHAON Sun sanas, Sappho, pilkkaa nuorukaista! Kuin ansaitseisin tuon ma kiitoksen? Ken sitä kokemattomasta uskois?

SAPPHO Ken näkee sanoistain sun punastuvan?

PHAON. Ma voin vain vaieta ja ihmetellä.

SAPPHO Sa takaat sanojeni totuuden, on vaitiolo sisar ansion. Niin ystäväni! Aina tietäkää! Ma häntä lemmin! Hänet valitsin! Hän lahjain runsaudessa määräkseen on saanut tuoda laulun korkeudesta mun hellin väkivalloin alas tänne tään elon kukkalaaksoon ihanaan. Ma tahdon rinnallansa keskellänne nyt elää tyyntä paimenelämää ja laakerini vaihtaa myrttihin, vain kotohisen onnen kunniaksi tään soittimeni kielet herättää, joit' ootte ihmetelleet, ihailleet. Nyt oppikaatte niitä lempimähän!

KANSA Oi terve sulle, Sappho, korkea!

SAPPHO Jo riittää! Kiitän teitä, ystävät! Te palvelijatani seuratkaatte. Tää päivä syöden, juoden, tanssien te viettäkää, tää juhlapäivä, jolloin luo sisarten on sisar palannut! (Maamiehilleen, jotka häntä tervehtivät) Jää hyvästi — myös sa — myös sa — te kaikki! (Rhamnes poistuu kansan mukana).

Kolmas kohtaus.

Sappho. Phaon.

SAPPHO Näin, katso, ystäväni, elää Sapphos. Mun töistäin kiitos, lemmest' — ystävyys, nuo elossain on osakseni tulleet. Oon siihen tyytynyt, oon onnellinen, sa myös jos puoletkin vain siitä annat mit' olet saanut — saaneesi jos myönnät. Oon menettämään, ilman olemahan ma tottunut. On vanhempani varhain jo hautaan vaipunehet, sisareni mun uskolliseen sisarsydämeeni mont' iskettyään haavaa, Acheron luo johti osaks oma syy, ja osaks myös oikku kohtalon. Ma tiedän, kuinka voi kiittämättömyys ja petos polttaa, ja ystävyyden, lemmen pettymykset ma oon jo povessani kokenut. Oon menettämään, ilman olemahan ma tottunut! Mut yhtä menettää en ikinä ma voi, sua Phaon, en, en ystävyyttäs enkä lempeäs! Siks koettele, armas, itseäsi! Et tunne vielä sitä pohjattuutta, mi ammottaapi minun povessani. Mun älä koskaan tuntea sa anna, ma että täyden rinnan sulle tarjoon ja tyhjän löydän!

PHAON Jalo nainen!

SAPPHO Eikö sun sydämelläs muuta sanaa mulle?

PHAON. Ma tuskin tiedän, mitä teen ja puhun. Mun pienen elämäni pimennosta näin nostettuna valon kirkkauteen ja saatettuna onnen kukkulalle, jot' turhaan parahimmat tavoittelee, ma tunnen liian suureks riemun hurman enk' onnessain ma itseäni löydä. Nään metsät, rannat ohi kulkevan ja sinivaarat, majat matalat ja tuskin ymmärtää voin, että kaikki tuo paikoillaan on, että mua vain on onni aalloillansa kantanut!

SAPPHO Sa suloisesti mielistelet, armas!

PHAON Sa olla voitko sama nainen, jonka käy maine Pelops-saaren ääriltä ain' asti jylhiin vuoriin Thrakian, jotk' yhtyy iloisehen Hellaaseen, ja Kreikan meren joka saarella ja paisteisilla rannoill' Aasian, jok' kolkassa, miss' ykskin kreikkalainen vain jumalaista kieltään laulain haastaa — käy maine riemuin tähtiin nostettuna? Jos todella tuo nainen olet sa, kuin lankesivat silmäs nuorukaiseen, jok' ilman nimeä on, kunniaa, joll' on tää lyyra vain, mi arvon saa siit' ett' oot sitä sinä koskettanut!

SAPPHO Hui sentään lyyraa huonovireistä! Se taitaa herratartaan ylistellä?

PHAON Ens hetkest' asti, jolloin heikoin käsin ma itse lyyran kieltä koittelin on jumalkuvas ollut edessäni! Kun istuin sisarien piirissä ma vanhempaini lieden luona, kun Theano-sisareni kätköstään nous käärön, siitä lukeaksensa sun laulujasi, Sappho — kuinka silloin kaikk' kävi hiljaisiksi nuorukaiset ja tytöt siirtyi viereen lausujan, he ettei kultamurustakaan hukkais. Ja kun hän alkoi: nuorukaisesta niin hehkuvaisen lempilaulun tai yön yksin-valvonehen valituksen tai leikeist' Andromeden, Attiksen — kuink' kuuli jokahinen, varoen ees ettei hengitys, mi povesta niin voimakkaana pyrki, häiritseisi. Theano luettuaan mietteissänsä pään painoi vasten tuolin selkänojaa ja, katsoin aavan tuvan hämyyn, virkkoi: Min näköinen hän liekään korkea? Mun on kuin voisin hänet nähdä. Ah, ma tuhansista hänet eroittaisin! Niin oli kielen kahleet irroitetut ja kukin vaivas mielikuvitustaan sua uudell' ansiolla koristaakseen. Ken keksi Pallaan silmän, Heron käden, ken itse Afroditen sulovyön. Ma yksin ylös nousin vaieten ja astuin pyhään, hiljaisehen yöhön. Ma siellä valtimoilla luonnon, joka yön-untaan nukkui, luonnon salavoimat mun povessani tuntein, ojensin sua kohti käteni. Kun silloin pilvet, niin lumivalkeat, kun tuulen leyhkä, vuor'ilma, hohto hopeainen kuun mun pääni ympärillä yhdeks suli, sa olit mun, ma tunsin läheisyytes, ja valon pilvissä näin Sapphon kuvan!

SAPPHO Mua omall' lainallasi koristat. Voi! jos sen joskus takaisin sa vaadit.

PHAON Ja sitten isäni kun lähetti Olympiaan mun vaununajohon ja kaiken matkan sydämessäin kaikui, ett' ompi runotaidon kruunusta siell' otteleva Sapphon lyyra sekä sen myöskin voittava — niin silloin paisui mun sydämeni kaipuusta ja tielle ma ajoin kuoliaaksi hevoseni jo ennen kuin Olympian ma tornit sain nähdä. Niin ma saavuin. Kilpa-ajot ja taito painijain ja diskusleikit ne meni ohi odottavan mielen; en kysynyt, ken voitti palkinnon; mit' olinkaan ma itse saavuttanut: ma hänet nähdä saisin, naisten kruunun! Niin tuli päivä lauluottelun. Alkaios vuoron sai, Anakreon, mut turhaan! Mieltäin ei he liikuttaneet. Mut kuule! Kansan kesken alkaa kuiske ja joukko jakautuu. Nyt tapahtui se! Käsvarrellansa kultalyyraa kantain jo astui nainen joukon melun läpi. Häll' oli yllään valkopuku, joka ain' yli peitettyjen nilkkain solui kuin juoksee puro kukkakumpuin yli. Sen palle palmu-laakerlehväinen, jok' kuvas rauhan mainetta, se kertoi, mit' tarvitseepi runoilija sekä mi hänet palkitsee. Kuin aamunpilvet ol' yllään purppurainen mantteli ja kutrein sysimustain yössä välkkyi kuu, hohtavainen otsakoriste, jok' oli ylväs merkki herruuden. Mun sisässäni ääni huusi: hän! Ma lausunut en vielä luuloain, kun kansan riemu tuhatäänin jo mun aavistuksein todeks vahvisti. Sa kuinka lauloit, kuinka voitit, kuinka sa ylväin kruunuin koristettiin, sitten kuink' kädestäsi voiton hurmassa sa lyyras pudotit ja väen läpi ma kuinka hyökkään sekä kohtaamana sun katsees seison siinä häveten, ma, hento nuorukainen, — sen sa tiedät mua paremmin, oi korkea; ma itse en enää miettien ees muistaa voi mi tapahtui, min itse uneksin ma.

SAPPHO Sun muistan seisseen aran mykkänä, kaikk' elos näytti silmään noussehen, jok' arastellen tuskin maasta kohos, mut sentään oli tuleen syttynyt. Sun käskin mukaani, sa seurasit niin syvään ihmetykseen vaipuneena.

PHAON Ken uskoi, että Hellaan jaloin nainen lois silmän Hellaan halvimpahan mieheen.

SAPPHO Teet väärin kohtalolle, itsellesi Äl' ylenkatso mitä jumalat on synnyinlahjanansa suoneet sulle, täysonneen määrätylle, kaikkea mist' tietää otsas, sydämes ja rintas! Ne ovat tuet, joihin elämä voi lujaan säikeitänsä kiinnittää. On hyvä lahja ruumiin kauneus ja elonilo onni verraton. Mies-uljuus, valtavoima käskijän ja päättäväisyys, sydän iloinen, ja palveleva mielikuvitus, ne elon kamarata kaunistavat, ja elämä on elon korkein määrä! Ei turhaan runottaret valinneet, oo laakeria, jok' ei heelmää kanna. Niin kylmänä se painaa niiden päätä, se joille tuskain palkan kerran lupas. On ilotonta ihmiskorkeudessa ja taideparka pakoitettu on, (Phaonia kohtaan ojennetuin käsin) ain täydelt' elämältä kerjäämään!

PHAON Mit' taidat sanoa, sa lumotar, jot' ei sun sanomanas uskois todeks.

SAPPHO Kaks seppelettä, rakas ystävä, siis itse otsillemme sitokaamme; me elo taikamaljoist' taitehen ja taide kädest' elon särpikäämme! Nää tämä kaunis yksinäinen seutu, mi puoleks maahan näyttää kuuluvan ja puoleks rantamille Lethen vuon! Me näissä luolissa ja ruusustoissa ja näiden pylvästöjen juurella kuin kuolemattomat nyt eläkäämme, jotk' eivät tunne nälkää, kyllästystä; ja yhtyneinä ikinautintoon me kauniist' elämästä iloitkaamme. Mik' on mun, on sun myös. Jos käytät sitä, voin omaisuudestani iloita. Sa muista, täällä olet kotonas. Sun orjille ma herraks osoitan. He multa oppivat sua palvelemaan. Hoi tytöt! Orjat! Tänne!

PHAON. Sappho, koskaan kuin voin niin suuren hyvyyden ma maksaa? Se aina kasvain painaa maahan minut.

Neljäs kohtaus.

Eucharis. Melitta. Rhamnes. Palvelijoita. Palvelijattaria. Edelliset.

RHAMNES Sa huusit, valtijatar.

SAPPHO Niin, te tulkaa! Tää teidän herranne on!

RHAMNES (puoliääneen, ihmetellen) Herramme?

SAPPHO Ken puhuu täällä? (Kuulostellen) Mitä tahdot sa?

RHAMNES. En mitään!

SAPPHO Mitään ällös puhukaan! Te näätte herranne. Mit' tahtoo hän, on teille käsky kuin mun tahtoni. Voi sitä, häntä jok' ei tottele, jot' ykskin pilvi tuolla otsalla vain kiellon rikkojaksi todistaa! Voin itseni ma puolest' unhoittaa, ken häntä loukkaa, nostaa vihani. — Nyt, ystäväni, heille itses usko, sua painaa, nään sen, matkan rasitukset. Suo täyttää kestiystävyyden laki ja Sapphon ensi lahjoista sa nauti!

PHAON Oi jospa voisin entiselämäni kuin vaatteet heittää luotani ja voittaa nyt mielenmaltin sekä kirkkauden, ett' täysin olisin, mit olla soisin! Jää hyvästi! Me kohta tapaamme!

SAPPHO Sua odotan! — Sa tänne jää, Melitta!

(Phaon ja palvelijat poistuvat)

Viides kohtaus.

Sappho. Melitta.

SAPPHO (katsottuaan Melittaa kauan) Melitta, sinä!

MELITTA Mitä, valtijatar?

SAPPHO Vain tässä syömessäkö virtaa veri ja toisilla on jäätä suonissaan? He ovat hänet nähneet, kuullehet, ja ilma, joka häntä ympäröi, on heidän rintojansa vasten lyönyt, ja tyhjä sana: mitä valtijatar? on ensi ääni, jonka heiltä kuulen! Heit' taitaisin ma vihata! — Sa mene!

(Melitta menee vaieten).

SAPPHO (joka sillävälin on heittäytynyt ruohopenkerelle) Melitta! Mitään etkö sanoa voi, mi mulle iloks oisi, rakas lapsi? Sa hänet näithän, etkö huomannut sa mitään kerrottavan arvoista? Miss' ovat ollehet sun silmäs lapsi?

(Ottaa tyttöä kädestä ja vetää polvelleen).

MELITTA Sa muistat hyvin, mitä usein sanoit, ett'ei, kun läsn' on muukalainen, neitsyt saa vapahasti heittää katseitaan.

SAPPHO Ja sinä, lapsi, laskit alas silmäs? (Suutelee häntä) Niin oli siis? Sa lapsi, opetus tuo koski vanhempia, vilkkaampia; saa paljon tyttö tehdä, mit' ei neitsyt. (Häntä silmillään mitaten) Mut katsohan! Kuin olet muuttunut siit' asti kuin sun jätin. — En sua tunne ma enää. Paljon olet kasvanutkin — (Suutelee häntä uudelleen) Sa rakas olento! Oot oikeassa, mun varoituksein koski myöskin sua! (Nousten) Miks mykkä yhä niin ja pelokas? Et ennen ollut niin. Mit' epäröit? Ei Sappho, valtijatar, luonas oo, vaan Sappho, ystävättäres, Melitta! Ei ylpeys, ei pika vihaisuus ja mit' on pahaa muuta minuss' ollut oo mukanani kotiin palanneet; ne aaltoin helmaan hukuttanut oon kun rinnallansa tänne matkasin. Siin' ompi juuri lemmen taikavoima, se kaiken, mihin koskee, jalostaa kuin aurinko, mi sadepilvetkin voi valonsäteillänsä kullaks muuttaa. Jos katkerilla sanoilla ma koskaan sua olen loukannut, se anteeks suo! Kuin sisaret nyt yhdenvertaisina me hänen rinnallansa eläkäämme, vain rakkautensa eroittamina. Ma tahdon hyväks tulla, nöyräks, hyväks!

MELITTA Sit' olethan jo, ain oot ollut myös?

SAPPHO Jos nimitämme hyväks' mik' ei pahaa. Niin paljon saaneelleko riittäis se? Mit' uskot, viihtyykö hän täällä, tyttö?

MELITTA Ken viihtyis ei sun läheisyydessäsi!

SAPPHO Mit' taidan minä hälle tarjota?

Hän seisoo nuoruutensa voimassa ja elon kaunein kukkeus on hänen, Kuin vastaherännyt hän iloiten ja ihmetellen tuntee voimansa ja siivet auki lyö ja korkeimpaan hän määrään tähtää haukankatsehen. Mik' ompi kaunista ja suurta, arvokasta, on hänen! Voimakkaan on maailma! — Ja minä! Oi te taivaan jumalat! Te mulle mennyt aika antakaatte! Te jäljet mennehitten kärsimysten ja ilojen mun rinnastani viekää. Mit' olen tuntenut ja tehnyt, kärsinyt, se olkoon poissa, yksin muistostani! Te suokaa palata mun aikaan, jolloin mull' oli lapsen posket pyöreät, kun arkana ja epäröivin tuntein ma tuorein mielin astuin maailmaan; kun aavistus, ei tieto tuskaisa mun lyyrain kultakieliss' soitteli, kun mulle viel' ol' lempi ihmemaa, niin tuntematon, outo ihmemaa!

(Nojaten Melittan povea vastaan).

MELITTA Mik' on sun? Sairas ootko valtijatar?

SAPPHO Täss' seison kuilun partaalla, mi hänet ja minut ammottaen eroittaa; nään tuolta kultarannan kutsuvan, sen silmä saavuttaa, mut jalka ei! —

Voi häntä, jota houkutellehet on varjot mainehen ja kunnian! Kuin ruuhess' ulappata myrskyisää hän soutelee. Ei viherjöitse puu ei nouse laiho eikä kukka siellä, ylt'ympäri vain harmaa äärettömyys. Vain kaukaa rannat vihreät hän näkee ja kumeana aaltoin kuohun läpi hän yksin kuulee rakkaimpainsa äänet. Jos mielensä hän malttaa, palajaa ja etsii kotivainionsa jälleen, on poissa kevät, ah, ja kukkaset, (Ottaen seppelen päästään ja sitä surumielisenä tarkastellen) ja kuivat lehdet kahisevat hälle!

MELITTA Tuo kaunis seppel! Mikä jalo palkka! Sit' turhaan tavoittavat tuhannet.

SAPPHO Sit' turhaan tavoittavat tuhannet! Se totta on, Melitta! Rakas tyttö! Sit' turhaan tavoittavat tuhannet! (Pannen seppelen uudelleen päähänsä) Se mainett' älköön pilkatko, kell' on se, se ei oo turha, tyhjä kaiku vain, on jumalvoima kosketuksessaan. Niin hyvä! Köyhä en oo! Sitä paitsi on mulla vielä oma rikkauteni: on nykyisyyden seppel mulle suotu ja tulevan ja menneen päivän kukat. Sa ihmettelet, etkö ymmärrä? Niin, ällös koskaan ymmärtämään opi!

MELITTA Sa suutut?

SAPPHO En, en, rakas lapseni! Käy toisten luo ja sano, koska tahtoo sun käskijäsi luonaan nähdä minut.

(Melitta menee).

Kuudes kohtaus.

Sappho yksin.

(Laskee, ajatuksiin vaipuneena, otsan käsiinsä, istuutuu ruohopenkerelle ja ottaa lyyran käsivarrelleen sekä lausuu seuraavan säestäen sitä muutamilla akkordeilla.)

SAPPHO

Ylhäällä asuva Aphrodite, juonikas tytär Zeuksen, ällös surulla, tuskalla paina, korkea, sydäntä sykkivää.

Mutta tullos, jos kauniilta koskaan korvissas soittoni soinut on, jonka sa sointuja usein kuulit, isäsi asunnon jättäen.

Itse sa valjastit välkkyvät vaunut, iloiset varpuses vetivät sun, tummin siivin ilmaa lyöden taivaasta toivat sun laaksoon maan.

Niin sinä saavuit; otsas hymys, taivahatar sa kuolematon, kysyit sa, miksikä valitus kaikuu miksikä pyytävän huuto soi?

"Mit' on kaipaava sydän nyt vailla, ketä nyt rinta ikävöi hellästi kietoa lemmen verkkoon; ken sua, Sappho, nyt haavoittaa?

Nyt sua jos välttää, kohta hän seuraa, lahjoja hylkii, mut antaa viel'; jollei hän lemmi, kohtapa lempii, nöyränä tahtoas totellen."

Nyt tule myös, ota tuskani pois sa, joka mun rintaani ahdistaa, suo minun voittaa, mitä ma pyydän, kiistossa lemmen mun suojani oo!

(Nojaa raskaasti päänsä taaksepäin).

TOINEN NÄYTÖS.

Vapaa seutu samoinkuin edellisessä näytöksessä.

Ensimäinen kohtaus.

Phaon (tulee).

PHAON Tääll' on mun hyvä! Ilot pitojen ja symbaalien melu, huiluin äänet ja hillittömän riemun purkaukset ei saavu näiden puiden alle, jotka kuin häiriötä kantaakseen vain kuiskaa ja yksinäiseen mietiskelyyn kutsuu.

Kuink' olenkaan ma siitä muuttunut, kun jätin isän kodin, juoksijani Olympiata kohti ohjaten? Voin ennen riemun vallitessakin miel'alain sekavien johtolangat ma silmää terästäen selvittää, siks kunnes tietoisuuteeni ne sain ma; mut niinkuin heltehinen kesäyö, yht'aikaa suloinen ja rasittava, nyt raskas sumu painaa mieltäni, jot' ajatusten ristisalamat vain hetkeks valaisee ja taasen sammuu niin oikullisna, tuskaa rintaan tuottain. Kuin huntu peittää menneen elämäni ja tuskin eilistä ma enää muistan tai hetkeä, mi juuri ohi kiiti. Ma kysyn itseltäni: sinäkö Olympiassa vierellänsä seisoit? Sa hänen rinnallansa kunniassa? Sun nimesikö kantoi kansan riemu yht'aikaa hänen kanssaan pilvihin? Niin oli, tiedän, mutta vaivoin uskon! Kuin poloinen on ihmisolento, kun se, mit' ylintä hän toivoo, hänet, kun toteen käy se, uneen uuvuttaa! Kun hänt' en vielä nähnyt, kuvansa kun mielikuvissa vain piirtelin kuin sumuun harmajaan, kuin näyttikään niin helpolt' yhden katseensakin tähden tai sanansa, jo henkens' uhrata; ja nyt, kun hän on mun, mun omani, kun toiveet kultaperhosien tavoin jo leijuu kotelonsa jätettyään, nyt vielä kysyn, mietin, epäröin! Ah! täällä unohdan ma itseni ja hänet, vanhempani — Vanhempani! Nyt vastako ma teitä muistelen? Mun teistäni te ette mitään tiedä. Te ehkä kuolemaani itkette jo tai ehk' on huhu teille kertonut, ett' ompi poika, jonka rakastamaan Olympiahan ette lähettäneet vaan kisaan, Sapphon sylissä — Ah, häntä ken loukata voi? Naisten kruunua! Saa sappeansa purkaa kateus, ma puollan häntä maailmata vastaan! Ja isänikin, kun hän näkee hänet, hän mielellänsä jättää epäilyksen, min rintahansa saanut julkeain on sitransoittajattarien näky. (Ajatuksiin vaipuen.) Ken lähestyy? Ah, joukko meluisa. Niin inhottavaa! — Pois! — Mut minne? — Tänne!

(Menee luolaan).

Toinen kohtaus.

Eucharis. Melitta. Orjattaria kantaen kukkia ja seppeleitä.

EUCHARIS (huutaen) Hoi tytöt! Tänne tuokaa kukkia te koko kasa. Talo koristakaa ja piha, pylväät, ovet, kynnykset, ja kukkalaittehetkin somistakaa! Nyt kasvi viereen kasvin, sillä tänään nyt viettää valtijatar juhlaa lemmen!

TYTÖT (näyttäen kukkasiaan) Kas tässä!

(He alkavat ripustaa pylväihin ja puihin seppeleitä ja kukkakiehkuroita).

EUCHARIS Hyvä! Hyvä! Mutta sa, Melitta, miss' on sun kukkas, tyttö?

MELITTA (katsellen tyhjiä käsiään) Minunko?

EUCHARIS Niin sinun! Mutta katsos uneksijaa! Sa yksin tyhjin käsin tuletko?

MELITTA Ma tahdon noutaa.

EUCHARIS. Tahdon noutaa, sanoo, mut liikahda ei silti paikaltaan. Sa sano, pieni teeskentelijä, mik' on sun? Mitä tapahtui, kun puolees niin katsoi pöydäss' usein valtijatar ja viekkain silmin sinut löydettyään taas pilkallisna silmät alas loi. Jok' kerta näin sun silloin punastuvan ja kiusalliseen hämmennykseen joutuin sun vanhan tutun toimes unohtavan. Ja kun hän suuren maljan ojentaa sun käski kaunihille vieraallemme ja arasti kun huulillesi veit sen, niin huusi äkkiä hän: silmät alas! ja puolet suuren maljan sisällöstä sa silloin permannolle vuodatit. Mut silloin Sappho nauroi. Mitä tuo kaikk' oli? Tunnustaa sun täytyy, tyttö!

MELITTA. Sa laske minut!

EUCHARIS Ah, en ensinkään. Pää pystyyn vain ja kaikki tunnusta! Ah, kyynelenkö silmissäsi nään ma? Sa poloinen. En enempää ma kysy. Mut elä itke! Vielä jos sit' teet, ma tulen pahoilleni. Ällös itke. Jo lopussako kukat? — Tulkaa sitten. Me uudet noutakaamme. — Tänne istu. Viel' ompi ruusuja, sa seppel sido ja ahkeroi, mut älä itke, lapsi.

(Lähtee tyttöjen kanssa).

Kolmas kohtaus.

Melitta yksin.

(Istuutuu ruohopenkerelle ja alkaa sitoa seppeliä. Hetken kuluttua puistaa hän tuskallisesti päätään ja laskee alotetun seppelen viereensä.)

MELITTA. Ei käy tää. — Ah, mun pääni halkeaa ja sydän myrskyää mun rinnassani.

Saan täällä hyljättynä istua; niin kaukana on koti vanhempaini ja orjankahleet painaa kättäni, min heidän, omaisteni puoleen nostan. Voi minua, ma hyljättynä istun, ei kukaan nää, ei kuule minua!