Part 9

— Kun tunnen maailmaa, hän sanoi, — olen kuullut ochorilaisista, jotka ovat orjia; heidän päällikkönsä on saatava lankeamaan minun jalkoihini. Kun sellaiselle miehelle kuin minulle, joka tunnen valkoisten miesten tavat, tulee osoittaa kunniaa, niin lähetetään viestinviejä sanomaan, että herra Elebi tulee, ja kehoittamaan heitä tappamaan monta vuohta meille valmiiksi.

— Se on hyvää puhetta, sanoi Osako, hänen luutnanttinsa, ja viesti lähetettiin.

Elebi karavaaneineen seurasi hitaasti.

Kerrotaan, että Elebin viestinviejä tuli Monrovian Bosambon, Ochorin päällikön luo, kun tämä oli sellaisessa alakuloisessa mielentilassa, johon toiminnan miehet joutuvat, kun heidän mielestään elämä on liian hiljaista.

Bosambon tapa oli — ja tapa, jota hänen alaisensa hieman pelkäsivät — kiroilla englanniksi ääneensä, kun jotakin oli vinossa, tai sellaisissa tilaisuuksissa, kun ei ollut toivottavaa, että hänen ajatuksensa tulisivat vieraitten tietoon.

Hän istui ovensa edessä ja kuunteli vaiteliaana ja lyhyttä piippuaan poltellen, kun viestintuoja kuvaili suurta vierailijaa ja sitä rajatonta kunniaa, joka nyt oli tuleva ochorilaisten osaksi.

Bosambo sanoi selostuksen päätyttyä englanniksi:

— Kirottu neekeri!

Sanantuoja hätkähti kuullessaan vierasta kieltä.

— Herra päällikkö, sanoi hän, — minun herrani on suuri ja tietää valkoisten miesten tavat.

— Minä tiedän myös yhtä ja toista valkeista miehistä, sanoi Bosambo tyvenesti jokivarren kielellä, — koska minulla on monta valkeaa ystävää, erittäinkin Sandi, joka on naimisissa veljeni vaimon sisaren kanssa ja siis hieman sukua minulle. Olen myös, Bosambo jatkoi tunnustellen, — puristanut sen suuren valkean kuninkaan kättä, joka asuu ison veden takana, ja hän on antanut minulle paljon lahjoja.

Tällaisen tarinan sananviejä toi hitaasti etenevän karavaanin luo, ja Elebi kummasteli ja pelästyi hieman.

— Kummallista, sanoi hän, — ei kukaan vielä ole tuntenut Ochorin päällikköä, joka ei olisi ollut koira ja koiran penikka — mennään katsomaan tätä Bosamboa. Käskitkö hänen tulla tapaamaan minua?

— En, vastasi sananviejä, — hän oli niin suuri ja ylpeä, koska Sandi oli mennyt naimisiin hänen veljensä vaimon sisaren kanssa; minä en uskaltanut sanoa hänelle.

Ochorin kylän laidassa on paikka, johon Sanders kerran käski pystyttää varoitustaulun, ja siinä Elebi ihastuneena tapasi päällikön odottamassa. Kylän neuvottelumajassa oli pitkä ja vakava palaver, jonka aikana Elebi kertoi niin paljon tarinaansa kuin oli tarpeen ja Bosambo uskoi niin paljon kuin hän voi.

— Ja mitä sinä haluat minun kansaltani? kysyi Bosambo vihdoin.

— Herra päällikkö, sanoi Elebi, — olen menossa pitkälle matkalle sellaisen pyhän hengen suojeluksessa, josta sinä et tiedä mitään, koska se on valkoisten miesten erityinen salaisuus.

— Ei ole salaisuutta, jota minä en tietäisi, sanoi Bosambo, — ja jos sinä puhut hengistä, niin minä puhun erinäisistä pyhimyksistä, myös Neitsyestä, joka on erittäin kunnioitettu valkoisten miesten kesken.

— Jos sinä puhut pyhästä Paavalista... aloitti Elebi hieman epävarmana.

— En vain Paavalista ja Pietarista, vaan myös Johanneksesta, Luukkaasta, Matteuksesta, Antoniuksesta ja Tuomaasta, vastasi Bosambo nopeasti. Hän ei suotta ollut käynyt katolista koulua. Elebi oli hämillään.

— Jätämme nämä uskon asiat viimeisiksi, sanoi Elebi viisaasti. — Huomaan, että olet viisas mies. Minä olen menossa etsimään suurta aarretta. Kaikki, mitä kerroin sinulle äsken, oli valhetta. Puhutaan kuin veljet. Olen matkalla Paholaismetsään, jossa kukaan mies ei ole käynyt vuosikausiin. Pyydän sinua sen vuoksi antamaan minulle ruokaa ja kymmenen miestä kantajiksi.

— Ruokaa voit saada, mutta et miehiä, sanoi Bosambo, — sillä olen luvannut Sandille, joka, niinkuin tiedät, on veljeni vaimon sisaren mies, että yksikään minun miehistäni ei poistu tästä maasta.

Tähän oli Elebin tyytyminen, sillä uusi henki oli tullut Ochoriin sitten hänen viime käyntinsä, ja näiden entisten orjain silmissä oli kiilto, joka pelotti. Sitä paitsi he olivat hyvin aseistetut.

Aamulla joukko lähti matkaan, ja Bosambo, joka ei ottanut mitään vastuulleen, katseli heidän matkalle lähtöään. Hän huomasi, että retkikunnan tavaroiden joukossa oli kaksi suurta koria täynnä pieniä punaisia kankaanpalasia.

— Tämä on minun taikani, sanoi Elebi salaperäisesti, kun häneltä kysyttiin, — jospa vain tietäisit sen voiman.

Bosambo haukotteli ja oli välinpitämätön.

Päivänmatkan päässä Ochorista seurue tuli Suuren metsän ensimmäisille linjoille. Kumipuuryhmä oli metsän laidassa, ja siinä paljastui Elebin kangaskappalekorien taika.

Joka viidensadan askelen päässä joukko pysähtyi, ja Elebi sitoi kangaspalasen puunoksaan.

— Täten, sanoi hän luutnantilleen, — olemme riippumattomat jumalista, eikä meidän tarvitse pelätä paholaisia, sillä jos emme löydä norsunluuta, löydämme ainakin paluutien.

(Lähetyssaarnaajat olivat kerran kokeilleet samalla keinolla Bongindan ja Suuren joen välisissä metsissä, mutta siinä maassa ei ollut paholaisia.)

Kaksi päivää marssittuaan he tulivat hautapaikalle. Siinä oli ollut kylä, sillä Isisin palmut kasvoivat loistavasti, ja kun sysäsi ruohon syrjään, näki mädäntyneitä kattoja. Kookospalmuissa oli myös tuhansia kehrääjälintuja, ja lähellä oli banaanipuutarha.

Elebi löysi särkyneillä padoilla katetut haudat ja oli tyytyväinen.

Metsässä, jonkin matkan päässä kylästä, he tapasivat vanhuksen, niin vanhan, että hänet olisi voinut kohottaa kahdella sormella.

— Mihin käyvät nuoret miehet voimissaan, mutisi hän lapsellisesti, — pienten paholaisten maahan? Kuka johtaa heidät takaisin naistensa luo? Ei kukaan, sillä paholaiset eksyttävät heidät, avaavat uusia teitä ja sulkevat entisiä, _O, ko, ko!_

Hän vikisi säälitellen.

— Isä, sanoi Elebi, heiluttaen kädessään punaista kangaskappaletta, — tämä on valkean miehen taika; me palaamme samaa tietä kuin tulimmekin.

Silloin mies alkoi kirota ja sinkautti tuhat kuolemaa, ja Elebin seuralaiset peräytyivät kauhistuneina.

— Olet elänyt liian kauan, sanoi Elebi hiljaa ja pisti keihäänsä vanhuksen niskan läpi.

* * * * *

He löysivät norsunluun kuljettuaan kaksi päivää tappopaikalta. Se oli haudattu kumpuun, jonka päällä kasvoi tiheä ruohikko, ja siinä oli tavaraa meikäläisen laskun mukaan miljoonan arvosta.

— Mennään takaisin ja noudetaan kantajia, sanoi Elebi, — ja viedään mukanamme niin monta hammasta kuin jaksamme kantaa.

Kahta tuntia myöhemmin seurue aloitti paluumatkansa seuraten polkua, jolla joka viidensadan askelen päässä oli punainen kankaanpala.

Heillä oli valittavanaan monta polkua, polkuja sellaisia, jotka näyttivät ihmiskäden tekemiltä, ja Elebi oli iloinen turvattuaan paluutien.

Kahdeksan tuntia karavaani liikkui nopeasti, sitten joukko pysähtyi yöksi.

Yöllä Elebi heräsi huutoon ja hypähti pystyyn kohentamaan tulta.

— Se oli veli Olambo Kinhassasta, hänellä on mongotauti, sanoi pelästynyt ääni, ja Elebi kutsui koolle neuvottelun.

— Valkoiset miehet parantavat tätä tautia monella tavalla, sanoi hän viisaasti, — antamalla muutamanlaisia pulvereita ja pistelemällä neuloja käsivarsiin. Mutta lääkkeen antaminen sairaalle silloin, kun hän on jo hullu, on turhaa — niin olen kuullut lähetysaseman isien sanovan, koska hulluus tulee vasta kuoleman lähestyessä.

— Hän oli illalla aivan terve, sanoi pelästynyt ääni. — Metsässä on monenlaisia paholaisia, kysytään häneltä, mitä hän on nähnyt.

Niin joukko meni karjuvan ja vääntelehtivän olennon luo, joka makasi pahoinpideltynä ja sidottuna maassa, ja puhui hänen kanssaan. Heidän oli vaikeata päästä alkuun, sillä hän laverteli, karjui, nauroi ja kirkui herkeämättä.

— Kysymme paholaisista, sanoi viimein Elebi.

— Paholaiset, karjui hullu. — _Ji!_ Näin kuusi paholaista, joilla oli tuli suussa — kuolema sinulle, Elebi! Koira...

Hän sanoi muuta, josta ei saanut selvää.

— Jos tässä olisi vettä, mutisi Elebi, — voisimme hukuttaa hänet, mutta koska ei ole muuta kuin maata ja metsää, niin viekää hänet pois leiristä, ja minä teen hänestä vaiteliaan.

He kantoivat mielipuolen pois — kahdeksan vahvaa miestä kiikutti häntä metsän läpi, ja he tulivat takaisin jätettyään Elebin yksin sairaan kanssa. Huuto lakkasi pian, ja Elebi palasi pyyhkien käsiään leopardinnahkaan.

— Nukutaan! sanoi Elebi ja laskeutui levolle.

Ennen aamun hämärää seurue oli liikkeellä. He marssivat vajaan mailin ja pysähtyivät.

— Ei ole mitään merkkejä, herra, ilmoitti johtaja, ja Elebi sanoi, että hän on hullu.

Mutta punaista kangasta ei ollut, ei merkkiäkään siitä. He kulkivat toisen mailin yhtä huono onni mukanaan.

— Olemme lähteneet väärää polkua. Palataan, sanoi Elebi, ja seurue suuntasi askelensa takaisin yöleiripaikalle. Koko se päivä tutkittiin seutua kolmen mailin laajuudelta, mutta ei yhtään merkkiä ollut jäljistä.

— Olemme kaikki ngombilaisia, sanoi Elebi, — lähdetään huomenna kulkemaan pitäen aurinkoa selkämme takana; ngombilaiset eivät pelkää mitään metsässä mutta en voi sittenkään ymmärtää, miksi valkean miehen taika petti.

— Paholaiset, mutisi hänen apumiehensä hiljaa.

Elebi silmäsi häntä ajattelevasti.

— Paholaiset vaativat joskus uhria, sanoi hän merkitsevästi, — viisas vuohi vaikenee, kun pappi lähestyy laumaa.

Aamulla tehtiin suuri havainto. Kangaskappale löytyi aivan leirin laidasta. Se oli keskellä polkua, ja Elebi huusi ilosta.

Jälleen karavaani lähti matkalle. Mailin päässä toinen pieni kangaskappale sattui hänen silmäänsä, puolen mailin päässä jälleen yksi.

Mutta yksikään niistä ei ollut sillä paikalla, mihin hän oli ne pannut, ja jokaisessa oli merkkejä kovakouraisesta pitelemisestä, mikä ihmetytti uskonveljeä kovasti. Joskus tilkkuja ei ollut lainkaan, mutta ne saatettiin sitten löytää hakemisen jälkeen jonkin matkan päässä polulta, ja matkaa voitiin jatkaa.

Kun aurinko oli jo laskemaisillaan, Elebi pysähtyi ja hämmästyi. Hänen edessään kulki hänen pitkä varjonsa: aurinko oli hänen takanaan, kun sen piti olla edessä.

— Olemme matkalla väärään suuntaan, sanoi hän, ja miehet pudottivat kuormansa ja tuijottivat häneen.

— Epäilemättä, sanoi Elebi hetken kuluttua, — tämä on paholaisen työtä — rukoillaan.

Hän rukoili vakavana ääneen kaksikymmentä minuuttia, ja pimeys oli tullut, ennen kuin hän lopetti.

He jäivät yöksi paikalle, jolla oli viimeinen punainen ohje, ja aamulla he palasivat ennen kulkemaansa tietä. Ruokaa oli paljon, mutta vettä oli vaikeaa saada, ja siinä piili vaara. He olivat kulkeneet vajaan mailin, kun tilkut katosivat tyystin, ja he kulkivat avuttomina ympyrässä.

— Tästä ei nähtävästi pääse enää rukouksella, vaan uhraamalla, päätti Elebi, ja he teurastivat yhden oppaista.

Kolmantena yönä sen jälkeen Osako, Elebin ystävä, ryömi hiljaa sinne, missä Elebi nukkui, ja ratkaisi edellisenä päivänä nousseen kiistan siitä, kuka oli joukon johtaja.

* * * * *

— Herra, sanoi Monrovian Bosambo, — tein kaiken, mitä minun käskit tehdä.

Sanders istui päällikön majan edessä kokoonpantavassa tuolissaan ja nyökkäsi.

— Kun sain sanasi, että minun oli etsittävä Elebi — hän kun oli hallituksen vihollinen eikä kuullut sinun sanaasi — otin viisikymmentä nuorta miestäni ja seurasin hänen jälkiään. Ensin oli helppoa kulkea, sillä hän oli sitonut puihin punaisia kankaita löytääkseen tien takaisin, mutta sitten se oli vaikeampaa, sillä n'kema, joka elää metsässä...

— Marakatit? Sanders kohotti kulmiaan.

— Marakatit, herra, nyökkäsi Bosambo, — pienet mustat marakatit, jotka pitävät kirkkaista väreistä, ne olivat tulleet puista ja repineet kankaat ja vieneet ne kotiinsa marakattien tavan mukaan. Niin Elebi miehineen eksyi, ja minä löysin heidän luunsa, sillä minä tunnen metsän tiet.

— Mitä muuta löysit? kysyi Sanders.

— En mitään, herra, sanoi Bosambo katsoen häntä suoraan silmiin.

— Se on totisesti valhe! sanoi Sanders.

Bosambo ajatteli majansa lattian alle haudattua norsunluuta eikä väittänyt vastaan.

MLINON RAKKAUS

Kun mies rakastaa naista, olkoonpa tämä sitten elävä tai kuollut, syvä ja ihana muisto tai hyvin suloinen todellisuus, hän voi hyvin helposti ansaita »naisvihaajan» nimen — hätiköity tuomio, jonka kevytmieliset langettavat jokaisesta, jonka rakkaudelta puuttuu häilyväisyyttä ja joka ei toitota tunteitaan. Ne, jotka eivät tunteneet tarpeeksi Sandersia päästäkseen perille hänen luonteestaan, sanoivat häntä naisvihaajaksi, mutta Sanders ei millään tavoin ollut naisvihaaja, sillä hän ei kantanut kaunaa naisia kohtaan, ja hän oli viaton salaisiin rakkaussuhteisiin.

Ludley-niminen nuorukainen oli ollut Sandersin apulaisena kolme kuukautta, ja sen jälkeen tämä lähetti noutamaan häntä — hänen asemapaikkansa oli Isisin kaupunki.

— Luulen, että voitte mennä kotiin, sanoi Sanders.

Nuori mies levitti silmiään ihmetyksestä.

— Miksi? sanoi hän.

Sanders ei vastannut, vaan silmäili ovesta näkyvää kaunista kylää.

— Miksi? tivasi nuori mies uudelleen.

— Olen kuullut asioita, sanoi Sanders lyhyesti; hänen oli hieman vaikea olla, mutta hän ei paljastanut sitä.

— Asioita — minkälaisia?

Sanders käännähti tuolissaan.

— Oh, asioita, sanoi hän ja lisäsi:— Menkää kotiin ja ottakaa vaimoksenne se sievä tyttö, josta tapanne oli jutustaa, kun tulitte tänne.

Nuori Ludley punastui.

— Katsokaa, esimies, hän sanoi puolittain vihaisena, puolittain puolustellen, — ette varmaankaan tee mitään juttua — tiedättehän, että sellaista tapahtuu mustissa maissa — heittäkää se hiiteen, ettehän te suinkaan aikone ruveta tapojeni tuomariksi, vai mitä?

Sanders katsoi nuorukaiseen kylmästi.

— Teidän tavoistanne ei kannata huolehtia, sanoi hän. — Saatte olla vaikka maailman ansioitunein paholainen — mitä ette kuitenkaan tietääkseni ole — enkä minä ryhtyisi teitä parantamaan. Ei. Huolehdin vain näiden ihmissyöjien tavoista. Menkää kotiin ja naimisiin, _crescit sub pondere virtus_ — tähän lauseeseen tapaatte käännöksen sivistyssanakirjasta. Mitä tulee mustien maissa tehtyihin tekoihin — sellaiset työt voivat käydä laatuun Belgian Kongossa tai Togo-maassa, mutta ne eivät sovi tähän osaan aarniometsää.

Ludley meni kotiin.

Hän ei kertonut kenellekään kotiinpaluunsa pohjimmaista syytä, koska se ei olisi kuulostanut kauniilta. Hän oli säädyllinen poika, niinkuin hänenlaisensa pojat yleensä ovat, eikä hän sanonut Sandersista sen enempää kuin että tämä oli naisvihaaja.

Hänen lähtönsä jälkeen sattuneet tapaukset todistavat, miten vähän on eroa valkean ja mustan järjenjuoksulla. Nähtyään näet apulaisensa kotiinpalaavan laivan kannella Sanders nousi jokea Isisiin ja tapasi siellä naisen, jonka nimi oli Mlino.

Ylipäänsä musta nainen on kasvoiltaan hirvittävä, mutta Mlino ei ollut tavallinen nainen, kuten pian huomataan. Isisiläiset, joiden muisti on erityisessä maineessa, kertoivat Mlinon polveutuvan arabialaisista — sillä isisiläinen isä kertoo muistitietonsa pojalleen — ja totisesti: jos hienosti muodostunut nenä ja sievät huulet todistavat jotakin, niin ne todistivat, että Mlino ei kuulunut bantuneekereihin.

Hän tuli Sandersin luo, kun tämä lähetti hakemaan häntä, vilkkaana, epäilevänä ja hyvin varovaisena.

Ennen kuin Sanders ehti puhua, teki Mlino kysymyksen.

— Herra, missä on Lidingi? — Tämä oli se nimi, jonka alkuasukkaat lähinnä saivat Ludleyn nimestä.

— Lidingi on mennyt mustan veden taa, sanoi Sanders hiljaa, — omiensa luo.

— Sinä lähetit hänet, herra, sanoi tyttö nopeasti, eikä Sanders vastannut.

— Herra, jatkoi hän, ja Sanders ihmetteli hänen äänensä katkeruutta, — sinun sanotaan vihaavan naisia.

— Silloin valehdellaan, sanoi Sanders. — En vihaa naisia; pikemminkin kunnioitan heitä suuresti, sillä he laskeutuvat helvetin kuiluihin, kun he synnyttävät lapsia. Myös pidän heitä suuressa arvossa siitä syystä, että he ovat muuten hyvin oikeamielisiä.

Tyttö ei sanonut mitään. Hän laski päänsä kumaraan, kunnes poski oli paljaalla, ruskealla rinnalla, mutta hän katsoi Sandersia kulmiensa alta, ja hänen silmissään oli omituinen kiilto. Jonkinlainen hämmennys syntyi Sandersin sydämessä — oliko jotakin tapahtunut? Hän kirosi Ludley'a ja henkäisi rukouksen, että laiva painuisi pohjaan hänen kanssaan. Mutta tytön sanat palauttivat tasapainon.

— Saatoin Lidingin rakastamaan itseäni, sanoi tyttö, — vaikka hän oli suuri herra ja minä olin orja; olisin voinut myös laskeutua helvettiin, sillä jonakin päivänä toivoin saavani lapsen, mutta nyt en sitä koskaan saa.

— Ja kiitä siitä Jumalaa! sanoi Sanders sisimmässään.

Hän olisi lohduttanut tyttöä jollakin sanalla, mutta tämä kääntyi äkkiä ja meni pois. Sanders katseli miellyttävää olentoa, joka kulki pitkin katua, ja meni takaisin laivaansa.

Hän oli kulkenut kymmenen mailia myötävirtaa, kun hän vasta muisti, että hän oli jättänyt tyttöä varten kehystämänsä valokuvan tälle antamatta.

— Tämäpä kummallista, sanoi Sanders hieman ihmeissään, — huomaan käyväni huonomuistiseksi.

Kolmea kuukautta myöhemmin nuori Penson tuli Englannista Ludleyn tilalle. Hän oli tervekasvoinen nuorukainen, täynnä innostusta, ja oli palvellut kokelaana kaksi vuotta Sierra Leonessa.

— Teidän on mentävä Isisiin, sanoi Sanders, — ja minun on kehoitettava teitä olemaan varovainen.

— Mikä on vikana? kysyi nuorukainen uteliaana. Ovatko ne penteleet kapinatuulella?

— Minun tietääkseni eivät, sanoi Sanders nostaen jalkansa kuistin aidalle, — he eivät ole... Teidän ei tarvitse varoa verenvuodatusta, vaan rakkautta.

Ja hän kertoi Mlinon tarinan, vaikkakaan se ei ollut erityisen mairitteleva brittiläiselle virkamiehelle.

— Voitte luottaa minuun, sanoi nuori Penson, kun hän oli lopettanut.

— Teihin luotan kyllä, sanoi Sanders, — mutta en luota tuohon naiseen. Kirjoittakaa minulle silloin tällöin; jos ette kirjoita hänestä, niin alan epäillä ja tulen sinne hyvin pahalla päällä.

— Voitte luottaa minuun, sanoi nuori Penson jälleen, sillä hän oli juuri siinä iässä, jolloin mies on hyvin varma itsestään.

Huomattakoon, että siitä hetkestä, jolloin hän lähti päämajasta, siihen asti kun hän muutamia kuukausia myöhemmin palasi sinne, hän ei kirjoittanut sanaakaan suoravartaloisesta, hennosta tytöstä, jolla oli ihmeelliset silmät. Muita tietoja saapui kyllä, virallisia tiedonantoja, täsmällisiä ja teräviä, mutta ei sanaakaan Mlinosta, ja Sanders huolestui.

Sitten tuli kylläkin ällistyttäviä uutisia, kummallisia tarinoita vääristä rangaistuksista tai alikomissaarin toimeenpanemista kurittamisista, ja Sanders otti laivansa ja lähti vastavirtaa siltä jalalta.

Hän astui maihin jonkin matkan päässä kylästä ja käveli rantaa pitkin. Se ei ollut helppoa kävelyä, sillä maa on niillä paikoin tiheän kasvillisuuden peittämä. Sitten hänen eteensä ilmestyi afrikkalainen idylli — nuori mies istui soittaen kirkuvaa viulua Mlinon huviksi, joka makasi kasvot maahan päin ruohikossa, poskea käteen nojaten.

— Tuhannen paholaisen nimessä! sanoi Sanders vihaisena; ja poika hypähti kaatuneelta puulta, jolla hän istui, ja katsoi Sandersia tyynesti, nähtävästi hämmästymättä. Sanders katsoi tyttöön ja viittasi.

— Mene kylään, nainen, sanoi hän hiljaa, sillä hän oli raivostunut.

— No, te valkoisen miehen voimakas perikuva, hän jatkoi, kun tyttö oli mennyt (hitaasti ja vastahakoisesti), — mitä minä olen kuullut Osakon pieksemisestä?

Nuorukainen otti piipun taskustaan ja sytytti sen kylmästi.

— Hän löi Mlinoa, sanoi hän äänellä, joka osoitti hänen otaksuvan olevansa täysin oikeassa.

— Mistä päättelen, että hän on tämän neekerinaisen onneton puoliso — tämän naisen, jota te juuri huvititte, kun minä tulin?

— Älkää olko raakimus, sanoi toinen karskisti. Tiedän, että hän on neekeri ja sen sellaista, mutta omaiseni siellä kotona tottuvat pian hänen väriinsä.

— Menkää laivaani, sanoi Sanders tyynenä. — Tietäkää, että olette minun vankini.

Sanders toi hänet päämajaan vaivautumatta tiedustelemaan häneltä selitystä Osakon pieksemisestä, eikä sanaakaan lausuttu Mlinosta, ennen kuin he olivat päämajassa.

— Tietenkin lähetän teidät kotiin, sanoi Sanders.

— Arvelin teidän tekevän sen, sanoi toinen kuuliaisena. Hänen itseluottamuksensa oli häipynyt jokimatkalla ja hän oli nyt hyvin järkyttynyt.

— Minä olin varmaan hullu, myönsi hän päivää ennen kuin satamaan saapui Englantiin lähtevä laiva, — siitä hetkestä, kun rakastuin häneen — taivahan luoja, mikä aasi olinkin!

— Niin olitte, myönsi Sanders ja saattoi häntä laivaan keventynein sydämin.

»En halua alikomissaaria Isisiin», hän kirjoitti kiihdyksissään hallitukselle. »Luulen työssäni olevan kylliksi ilman brittiläisten virkamiesten paimentamisesta johtuvaa lisähupiakin.»

Hän teki erityisen matkan Isisiin selvittämään asioita, ja Mlino tuli kutsumatta hänen puheilleen.

— Herra, hänkin on mennyt? kysyi hän.

— Kun haluan puhua kanssasi, Mlino, sanoi Sanders, — niin lähetän hakemaan sinua.

— Rakastin häntä, sanoi tyttö tunteikkaammin kuin Sanders luuli alkuasukkaan voivan tehdä.

— Sinä rakastut helposti, sanoi Sanders.

Tyttö nyökkäsi.

— Se on muutamien naisten tapa, sanoi hän. — Kun minä rakastan, niin rakastan rajusti, ja kun vihaan, niin vihaan aina ja aina — vihaan sinua, herra.

Hän sanoi sen hyvin luonnollisesti.

— Jos olisit mies, sanoi raivostunut komissaari, — niin sitoisin ja pieksäisin sinut.

— Pyh, sanoi tyttö halveksivasti ja jätti komissaarin ihmettelemään.

On muistettava, että Sanders oli koko alueen herra; hänen vallassaan oli asukkaiden elämä ja kuolema, eikä yksikään mies uskaltanut arvioida tai olla noudattamatta hänen käskyjään. Jos Mlino olisi ollut mies, kuten hän sanoi, niin hän olisi saanut kärsiä majesteettirikoksestaan — ei ole parempaa sanaa kuvaamaan tytön menettelyä — mutta hän oli nainen, vieläpä erityisen huomattu nainen, ja tiesi sitä paitsi oman voimansa.

Sanders ei nähnyt tyttöä kolmeen päivään, jotka hän vietti kylässä, eikä (ja tämä on kummallisinta) hän puhunut päällikön kanssa mitään tytöstä. Hän sai tietää naisen olevan Osakon mielivaimo, että hänellä oli monta rakastajaa ja että hän piti Osakoa pilkkanaan, mutta Sanders ei halunnut kuulla hänestä puhuttavan. Kerran hän näki tytön tulevan häntä kohti ja poistui tieltä välttääkseen tapaamisen. Hän tiesi sen suureksi heikkoudenosoitukseksi, mutta hän ei voinut vastustaa äkillistä päähänpistoaan antaa tytölle tietä.

Sanders oli palaamassa hiljoilleen tältä käynniltään ohjaten itse laivaansa ja tutkien joen kavalia hiekkasärkkiä. Hän mietti vain Mlinon arvoitusta, kun Isisi-joen rannalla olevasta viidakosta kuului jonkinlainen »huh» ja ilma oli täynnä lentäviä raudankappaleita. Yksi sattui hänen hyttiinsä ja pirstoi laudan sälöiksi, veteen putosi useita, yksi hipaisi kersantti Abibun päätä ja vei mennessään hänen päähineensä.

Sanders antoi konehuoneeseen merkin »takaisin», halukkaana näkemään, mistä aiheutui tämä väkipyssyllä tehty valemurhayritys häntä kohtaan, ja Abibu hypähti paljain päin keulaan ja riisui peitteen kiiltävältä konekivääriltä.

Sitten neljä hausasotilasta hyppäsi veteen ja kahlasi rannalle pitäen kiväärejä koholla toisella kädellään ja ammuksia toisella, ja Sanders seisoi laivan reunalla urheilukivääri kainalossaan.

Laukauksen ampuja oli hyvin valinnut tappopaikan. Pensaikko oli hyvin tiheä, maihinnousupaikka oli mudassa kasvavan karhean ruohon peitossa, puita oli tiheässä ja kiemurtelevat köynnöskasvit muodostivat muurin, joka olisi ollut valkealle miehelle läpipääsemätön.

Mutta hausat pääsivät — he tapasivat miehen savuava pyssy kädessään tyynesti odottamasta.

Hän oli isisiläisiä — filosofista kansaa — ja hän luovutti aseensa estelemättä.

— Luulen, sanoi hän kersantti Abibulle, kun he kiirehtivät joen rinnettä rannalle, — että tämä tietää kuolemaa.

— Kuolemaa ja sen jälkeen helvetin tuskia, sanoi Abibu, joka oli katkeroitunut päähineensä kadottamisesta; hän oli saanut maksaa siitä viisi frangia Ranskan siirtomaissa.

Sanders pani kiväärinsä pois, kun hän näki vangin. Hän toimitti epävirallisen kuulustelun pirstotussa kansihytissä.

— Ammuitko sinä minua? kysyi hän.

— Ammuin, herra, sanoi mies.

— Miksi?

— Koska, vastasi vanki, — sinä olet paholainen ja harjoitat noituutta.

Sanders hämmästyi.

— Millä erityisellä paholaisosastolla minä olen työskennellyt? kysyi hän.