Part 8

— Ottakaa mies laivaan, sanoi Sanders, ja kun kanootti oli kursailematta vedetty keksillä laivan viereen ja mies kovakouraisesti kiskottu laivaan, Sanders alkoi raivota.

— Kirotusta laiskuudestasi, sanoi hän, — huomaan sinut akasavalaiseksi; mutta ei sinulla sittenkään ole mitään syytä vallata keskijokea itsellesi.

— Herra, sinun jumaliesi kirjassa on kirjoitettu, sanoi mies, — että joki on kaikkia varten, mustia ja valkeita, koska kaikki olemme yhdenvertaisia valkoisten jumalain silmissä.

Sanders maiskautti huuliaan kärsimättömästi.

— Kun sinä olet kuollut ja minä olen kuollut, sanoi hän, — me olemme samanarvoiset, mutta niin kauan kuin minä liikun ja sinä liikut, minä annan sinulle kymmenen iskua ruoskalla oikaistakseni sitä pahaa oppia, joka on sinun sisälläsi.

Hän suoritti ojennuksen. Mutta paha työ oli tehty.

Sanders tunsi, alkuasukkaan mielen paremmin kuin kukaan muu, ja hän vietti tietyn ajan joka päivä seuraavan kuukauden aikana kiroillen pastori Kenneth McDolania. Siihen asti ei kuitenkaan ollut vielä tehty korjaamattomia erehdyksiä, mutta Sanders ei ollut niitä miehiä, jotka yllätetään torkkumasta. Hänen pikku kuningaskuntansa kaukaisimpiin osiin lähetettiin salaisia asiamiehiä, ja Sanders istui odottamassa tietoja.

Ensimmäiset uutiset olivat hyviä; vakoojat lähettivät rauhansanomia ja tietoja normaaleista oloista; sitten tiedot kävivät vähemmän tyydyttäviksi. Akasava sijaitsi pahassa paikassa, sillä se oli alueen keskellä, mielettömän kiihotuksen keskus, kuten Sanders oli jo ennen huomannut.

Vakoojien lähettämät tai tuomat uutiset koskivat salaisia kokouksia ja heimojen välisiä lähettejä, lähettejä, jotka hiipivät kylistä hiljaisina öinä, metsän syvyydessä toimitetuista uskonnollisista menoista ja muista hälyttävistä asioista.

Sitten tuli käänne.

Tigili, ngombien kuningas, valmisteli salaista matkaa. Hän uhrasi vuohen ja hankki hyvät enteet; samoin kolme poppamiestä antoi vakavina suotuisan ennustuksen.

Päällikkö lähti jokea myötävirtaa eräänä yönä mukanaan neljätoista soutajaa, rumpali, hänen etevimmät päämiehensä ja kaksi hänen vaimoistaan, ja hän tuli Akasavan kaupunkiin seuraavana iltana auringon laskiessa.

Täällä Akasavan päällikkö vastaanotti hänet ja vei hänet majaansa.

— Veli, sanoi Akasavan päällikkö, — olen peittänyt jouseni marakatin nahalla.

Tigili nyökkäsi vakavasti.

— Minun nuolieni hännässä on pieni pilvi, sanoi hän vastaukseksi.

Näin salaperäisellä tavalla he puhuivat melkein koko tunnin, ja se oli heille suureksi avuksi.

Majan varjossa makasi puolialaston mies, joka näytti nukkuvan, pää käsivarrella ja jalat mukavasti ristissä.

Eräs Akasavan vartija näki hänet ja aikoi keihäällä sysäten saada hänet nousemaan, mutta kun hän vain silmäsi unisesti, niin akasavalainen luuli häntä Tigilin miehiksi ja jätti hänet rauhaan.

Kun kuningas ja päällikkö lopettivat neuvottelun, nousi Tigili majan lattialta ja meni takaisin kanoottiinsa, ja Akasavan päällikkö seisoi rannalla katsellen, miten pieni alus poistui samaa tietä kuin oli tullutkin.

Nukkuja nousi äänettömästi ja meni toista polkua rantaan. Juuri kylän ulkopuolella hänen oli mentävä polun yli kuunvalossa, ja siinä hänet kohtasi mies.

Tämä mies oli akasavalainen soturi ja aseistettu, ja nukkuja seisahtui kuuliaisena kuultuaan käskyn.

— Ken olet?

— Olen vieras, sanoi toinen.

Sotilas tuli lähemmäksi ja katsoi häntä kasvoihin.

— Olet Sandin vakooja, sanoi hän, ja toinen kävi häneen käsiksi.

Sotilas olisi huutanut, mutta teräksenluja käsi kuristi Itänen kurkkuaan. Vartija päästi sellaisen äänen kuin pieni joki aiheuttaa juostessaan viettävää kivikkoa alas, sitten hänen jalkansa taipuivat, ja hän kaatui.

Nukkuja kumartui hänen ylitseen, pyyhki veistään kuolleen paljaaseen olkapäähän ja jatkoi matkaansa joelle. Pensaikosta hän löysi kanootin, irrotti sitä kiinnittävän köyden ja astuen siihen potkaisi sen kulkemaan myötävirtaa.

* * * * *

— Ja mitä kaikesta tästä? kysyi Sanders. Hän seisoi kuistillaan, ja hänen edessään oli vakooja, notkea nuori mies, yllään hausapoliisin kersantinpuku.

— Herra, se on salainen seura, ja he aikovat ryhtyä suureen tappamiseen, sanoi kersantti.

Komissaari käyskeli kuistillaan pää rinnalle laskettuna, kädet selän takana.

Hän tunsi nämä salaseurat kyllä hyvin, vaikka hänen alueensa oli ollut niistä vapaa. Hän tiesi niiden sienennopean kasvun; kuinka ne nousivat tyhjästä valmiiksilaadituin ohjein ja opastuksin. Hän tiesi, mikä vaikutus niillä oli pitkin Liberian rannikkoa; hän tunsi Nigerian »vaiteliaat» ja oli tavannut Kasain »valkonaamat». Ja nyt oli kirous tullut hänen alueelleen. Se tiesi sotaa, kahdenkymmenen vuoden työn tärvelemistä — sellaisten miesten työn, jotka kuolivat ja kuolivat iloisina luottaen siihen, että he olivat tuoneet rauhan maahan — se tiesi koko hänen valtansa kukistumista.

Hän kääntyi Abibuun.

— Ota laiva, sanoi hän, — ja mene nopeasti Ochoriin, kerro Bosambolle, päällikölle, että aion tulla hänen luokseen. Palaver on päättynyt. — Hän tiesi voivansa luottaa Bosamboon, jos pahin tapahtuisi.

Odottaessaan hän lähetti pitkän selonteon hallitukselle, joka eleli rauhassa sata mailia kauempana rannikolla. Hänellä oli maajohto pitkin merenrantaa, ja kun se oli kunnossa, niin se oli suureksi siunaukseksi. Onneksi se oli nyt, mutta oli aikoja, jolloin kulkevat norsulaumat olivat kaataneet pylväät ja sotkeneet johdot mailin tai parin matkalta toivottomaksi vyyhdeksi.

Hänen viestiinsä tuli vastaus nopeasti.

»Ryhtykää mitä pontevimmin hävittämään seuraa. Jos on tarpeen, niin vangitkaa Tigili. Lähetämme teille neljäsataa miestä ja tykkiveneen; kai voitte järjestää asian ilman jalkaväkeä.

Hallitus.»

Sanders käveli pitkän matkan meren rannalla ajatellen tilannetta ja ratkaisua. Jos heimot valmistautuivat sotaan, niin ne aloittaisivat yhtaikaa toiminnan, yleisen nousun. Hän pudisti päätään. Neljäsataa miestä ja tykkivene enemmän tai vähemmän ei vaikuttanut sinne eikä tänne. Saattoi toivoa, että kahakat syntyisivät toinen toisensa jälkeen — hän selviäisi akasavalaisista, hän selviäisi Isisistä ja Akasavasta yhtaikaa; Ochorista hän oli varma — se oli lohdutus — mutta toiset? Jälleen hän pudisti päätään. Ehkä akasavalaisten luontainen laiskuus pitäisi heidät poissa pelistä.

Sellainen mahdollisuus ei kuulunut heidän tapoihinsa.

Hän lienee ratkaissut asian äkkiä, sillä hän pysähtyi kävellessään, seisoi hiljaa ajatellen perusteellisesti pää kumarassa. Sitten hän kääntyi ja palasi nopeasti huoneeseensa.

Mikä päivä oli valittu kapinan yhteiselle alkamiselle, ei ole tarkoin tiedossa. Tiedetään, että akasavalaiset, ngombilaiset, isisiläiset ja bolekilaiset valmistautuivat kaikessa hiljaisuudessa suurta tappamista varten, kun kuultiin suuret uutiset.

Sandi oli kuollut.

Kanootti oli kaatunut Isisi-joella, ja nopea virta oli vienyt komissaarin mennessään, ja vaikka miehet juoksivat rantoja edestakaisin, ei hänestä nähty mitään muuta merkkiä kuin näkyvistä hitaasti pyörähdellen uiva korkkihattu.

Niin kertoi eräs akasavalainen, joka oli kuullut sen hausoilta, ja heti soi lokali terävästi, ja kylien päämiehet tulivat huohottaen neuvottelumajaan tapaamaan Akasavan ylintä päällikköä.

— Sandi on kuollut, sanoi päällikkö vakavasti. — Hän oli meidän isämme ja äitimme ja kantoi meitä käsillään; me rakastimme häntä ja teimme monta vastenmielistä tekoa hänelle rakkautemme tähden. Mutta kun hän nyt on kuollut eikä ole ketään, joka sanoisi meille 'kyllä' tai 'ei', niin se hetki, josta olen teille salaa puhunut, on tullut; otetaan sen vuoksi aseet ja lähdetään, ensiksi jumalanmiesten luo, jotka rukoilevat ja taikovat meitä vettä pirskottaen, sitten Ochorin päällikköä vastaan, joka on monta vuotta tehnyt meille häpeää.

— Herra, sanoi eräs pieni päällikkö Ochorin rajakylistä, — onko se viisasta: herramme Sandihan on sanonut, ettei saa olla sotaa?

— Herramme Sandi on kuollut, sanoi ylin päällikkö viisaasti, — ja kun hän on kuollut, ei meitä suuresti liikuta, mitä hän on sanonut. Sitä paitsi, lisäsi hän, kun hänen päähänsä tuli eräs ajatus, — viime yönä näin Sandin unissani; hän seisoi suuren tulen keskellä ja sanoi minulle: Mene ja tuo minulle Ochorin päällikön pää.

Aikaa ei enää tuhlattu.

Sinä yönä kahdenkymmenen kylän miehet tanssivat tappamistanssin, ja Akasavan suuri tuli paloi punaisena hiekkaisella rannalla läheisessä ruohikossa oleskelevan virtahepoperheen suureksi ihmeeksi.

Harmajana aamuna Akasavan päällikkö kokosi kuusisataa keihästä ja kuusikymmentä kanoottia ja piti puheen:

— Ensiksi me tuhoamme lähetysmiehet, sillä he ovat valkoisia, eikä ole oikein, että he elävät ja Sandi on kuollut; sitten menemme Bosambon, Ochorin päällikön luo. Kun sateet tulivat vohlimisen aikaan, hän, joka on vierasmaalainen eikä ole lainkaan ihmisen sukua, toi monta pahaa miestä kanssaan ja hävitti kalakylämme, ja Sandi sanoi, että sotia ei saa. Nyt Sandi on kuollut ja epäilemättä helvetissä, eikä kukaan ole meitä estämässä.

Joen mutkan ympäri tuli hitaasti vastavirtaa pyrkivän »Zairen» keula. Huomata sopii, että sen liehuva pieni lippu ei ollut puolitangossa. Tämän seikan oikea merkitys ei ollut akasavalaisille oikein selvillä. Hitaasti tuli pieni alus rantaan, lankku sysättiin esiin, ja sitä pitkin tuli hyvin rivakkana ja valkeana, pieni luukeppi hopeanupista sormien välissä heiluen, hra komissaari Sanders hyvin elävänä, ja kaksi kiiltävää konekivääriä oli maalle työnnetyn lankun kummallakin puolen laivan, kannella.

Kansa katseli peloissaan ja hämmästyksissään tätä maihinnousua, Akasavan päällikkö hieman lähempänä kuin hänen maalatut sotilaansa.

Sandersin kasvoilla oli viaton hämmästys. — Päällikkö, sanoi hän, — teet minulle suuren kunnian, kun kokoat nuoret miehesi vastaanottamaan minua; kuitenkin näkisin heidät mieluummin pelloillaan työssä.

Hän kulki pitkin runsaasti maalattujen sotilaiden muodostamia rivejä sellaisin hitain askelin kuin olisi hän ollut kunniakaartia tarkastava ylhäinen henkilö.

— Minä huomaan, sanoi hän olkansa yli päällikölle, joka odottamattomasta näystä hämmästyneenä seurasi häntä, — että joka miehellä on tappokeihäs, myös sotakilpi ja monella sitä paitsi ngombilaiset miekat.

— Herra, se on totta, sanoi päällikkö päästen järjilleen, — sillä me menemme norsuja metsästämään suureen metsään.

— Monella on myös pieniä ihmisenluita kaulassa riippumassa, ja ne eivät ole norsuja varten.

Hän sanoi tämän venytellen, myhäillen, kun hän jatkoi tarkastustaan, ja päällikkö oli ymmällä.

— Kerrotaan, änkytti hän, — sanotaan... vakooja tuli ja kertoi meille... että ochorilaiset hankkivat sotaa, ja me pelkäsimme...

— Omituinen, sanoi Sanders puoliksi itsekseen, todella omituinen on tämä tarina, sillä tulen suoraan Ochorin kaupungista, enkä nähnyt siellä muuta kuin miehiä, jotka olivat pelloillaan tai metsillä; sitä paitsi päällikkö on sairas, kuumeessa.

Hän pudisti päätään hyvin teeskennellyn hämmentyneenä.

— Herra, sanoi Akasavan päällikkö, — ehkä miehet ovat meille valehdelleet — sellaistahan tapahtuu...

— Se on tosi, sanoi Sanders vakavasti. — Tämä on valheitten maa; jotkut sanovat minun kuolleen: ja kaikkialla kerrotaan, että maassa ei ole lakia, vaan miehet saavat tappaa ja sotia halunsa mukaan.

— Vaikka minä kuolen tällä minuutilla, sanoi päällikkö, — vaikka joki muuttuisi tuleksi ja täyttäisi minun mahani, vaikka joka puu muuttuisi tiikeriksi ja uhkaisi minua, vannon, etten ole ajatellut sotaa.

Sanders hymyili sisimmässään.

— Varokaa henkeänne, sanoi hän hiljaa, — te, jotka menette metsästämään norsuja, sillä suureen metsään on pitkä matka, monta suota täytyy samota ja monen joen poikki on uitava. Olen mielissäni, että ehdin ajoissa sanomaan teille hyvästit.

Vallitsi syvä hiljaisuus, sillä tämä norsunmetsästys oli päällikön keksimä juttu. Suureen metsään oli kahden kuukauden matka, toinen sinne ja toinen takaisin, ja sitä paitsi se oli kirottua maata, eivätkä akasavalaiset ole miehiä, jotka rakastavat pitkiä matkoja muuten paitsi jokea pitkin myötävirtaan.

Äänettömyyden katkaisi päällikkö.

— Herra, haluamme lykätä matkamme sinun kunniaksesi, sillä jos me menemme, niin kuinka voimme neuvotella kanssasi?

Sanders pudisti päätään.

— Älkööt miehet keskeyttäkö metsästysmatkaansa, sanoi hän. — Mene rauhassa, päällikkö, ja sinä saat monta hammasta. — Hän näki valon välähtävän päällikön kasvoilla, mutta jatkoi:— Minä lähetän kanssanne hausakersantin, joka voi tuoda minulle tiedon sinun urotöistäsi — valo katosi päällikön silmistä — siliä varmaan on monta valehtelijaa, jotka sanovat, ettet sinä ole koskaan käynytkään isossa metsässä, ja minulla täytyy olla todisteita siitä, että olet siellä käynyt.

Vielä epäröi päällikkö, ja odottavat rivit kuuntelivat kumartuen innoissaan eteenpäin, kunnes niissä ei enää ollut järjestetyn armeijan, vaan roskajoukon leima.

— Herra, sanoi päällikkö, — me menemme huomenna...

Sandersin huulilla oli vielä hymy, mutta kasvot olivat vakavat, ja hänen silmissään oli teräksinen kajastus, jonka päällikkö tunsi.

— Sinä menet tänään, mies, sanoi Sanders alentaen ääntään, kunnes hän melkein kuiskaili, — tai sinun sotilaasi marssivat uuden päällikön käskeminä ja sinä roikut puussa.

— Herra, me lähdemme, sanoi mies alistuvasti, vaikka me olemme huonoja marssimaan ja meidän jalkamme ovat hellät.

Sanders, joka muisti akasavalaisten laiskuuden, huomasi hänen kasvojensa väänteet.

— Veristynein jaloin te voitte levätä, sanoi hän merkitsevästi, — mutta veristynein selin ette voi marssia ettekä levätä — menkää!

Seuraavan aamun hämärissä ngombilaiset saapuivat kahdellakymmenellä viidellä sotakanootilla liittyäkseen akasavalaisiin ystäviinsä, mutta tapasivat kylässä vain naiset ja vanhukset, ja yllätetyn Tigilin, kuninkaan, hausat saarsivat rannalla.

— Miten minun käy, herra, kysyi Tigili, kuningas.

Sanders vihelsi ajattelevasti.

— Minulla on sinulle hommaa jossakin, sanoi hän.

PAHOLAISMETSÄ

Neljän päivän päässä Msakidangasta, jos alkuasukastietoihin on luottamista, on kiemurteleva joki, joka tulee Ngombi-maahan. Alkuasukkaat sanovat, että se on purjehduskelpoinen kuivanakin aikana.

Bongindassa olevat lähetyssaarnaajat nauravat tälle tiedolle; ja Arburt, tämän lähetysaseman johtaja, kuunteli eräänä iltana hienoinen hymy silmännurkassa Elebin kertomuksia joen latvoilla sijaitsevasta aarremaasta ja oli ystävällisen epäuskoinen.

— Jos on niin, että norsunluuta on tässä paikassa, sanoi hän, — tai suuri aarre odottaa kaivajaansa, niin mene Sandin luo, sillä tämä aarre kuuluu hallitukselle. Mutta sinä, Elebi, kiinnitä sydämesi enemmän Jumalan taivaallisiin rikkauksiin ja ajatuksesi omaan kelvottomuuteesi päästäksesi Hänen valtakuntaansa ja anna norsunluun olla.

Sanders tunsi Elebin pyörremyrskyntyyppisenä alkuasukassaarnaajana, riehahtelevana, äänekkäänä jumalanpalveluksen aputoimitsijana. Hän oli haltioitumisensa hetkinä käännyttänyt monta. Mutta oli myös vastavaikutuksen päiviä, jolloin Elebi murjotti multamajassaan ja kohteli kristinoppia kylmästi.

Tämä uusi uskonto oli työlästä. Sitä ei voinut harjoittaa kerrallaan koko viikon osalle ja sitten istua. Piti aina mennä eteenpäin koskaan väsymättä, koskaan poikkeamatta oikealta tieltä, pidättyä niin paljosta, että siihen kyllästyi, jättää tekemättä sellaista, jota mieluummin olisi tehnyt.

— Uskonto on vankeutta, murisi Elebi juttelunsa jälkeen ja kohautti leveitä mustia hartioitaan.

Majassa hänen tapansa oli vaihtaa eurooppalainen puku vyötärövaatteeseen ja peitteeseen, sillä Elebi oli villi — jäljittelevä villi — barbaari. Kerran saarnatessaan Paholaisten joella hän oli uskonnollisessa innostuksessaan iskenyt erästä ivaajaa taittaen tämän käden, ja muuan raivostunut Sanders oli vanginnut hänet, piessyt ja sakottanut tuhannella putkella. Tämän jälkeen Elebiä pidettiin englantilaisten lähetyssaarnaajien piireissä kristinopin marttyyrinä, sillä hän osasi valehdella mainiosti ja hänen rangaistustaan pidettiin kauheana raakuutena.

Mutta norsunluu oli haudattuna kolmen päivän päässä Salaiselta joelta; tätä Elebi mietiskeli tuijotellessaan majassaan yötä päivää savuavaa tukkia. Kolmen päivän päässä joen takana, paikalla, jossa oli kaksi hautaa, maa oli täynnä paholaisia, ja Elebi värisi sitä ajatellessaan; mutta kun hän oli lähetyssaarnaaja ja syvästi uskovainen ja sitä paitsi (vaivalloisesti alkuasukaskielelle käännetyn) Roomalaiskirjeen omistaja, hän ei paljoa pelännyt. Hän pelkäsi enemmän muuatta kaukaisessa päämajassa oleksivaa valkeata paholaista, jota voitiin odottaa Salaiselle joelle, kun sateet olivat tulleet ja menneet.

Elebillä oli tietenkin yksi vaimo valkoisen miehen tavan mukaan, mutta tyttö, joka tuli majaan höyryävä kalakuppi kädessään, ei ollut se nainen, jonka lähetyssaarnaajat tunnustivat hänen vaimokseen.

— Sikini, sanoi Elebi, — lähden pitkälle kanoottimatkalle.

— Pyhässä tarkoituksessa? kysyi Sikini, joka oli joutunut miehen vaikutusvaltaan hänen uskonnollisina aikoinaan.

— Tulen rätinä on vaimon kielen kaltainen, tuumi Elebi, — ja helpompi on pitää kansi kiehuvan padan päällä kuin salaisuus naisen sydämessä.

Elebi tunsi hyvin jokivarren sananlaskut, ja tyttö nauroi, sillä hän oli miehen mielivaimo ja tiesi, että aikanaan hän kyllä saisi kaiken tietää.

— Sikini, sanoi mies äkkiä, — tiedät, että pidin sinut luonani, vaikka Verenottaja tahtoi, että minun piti lähettää sinut pois. (Arburtilla oli mikroskooppi, ja hän vietti iltansa tutkimalla joukkonsa jäsenten verta tautien selville saamiseksi.)

— Sinä tiedät, että valehtelin isälleni ja suojelijalleni sanoen: Majassani pitää oleman vain yksi vaimo, Tombolo, rannikolta tullut nainen.

Tyttö nyökkäsi silmäten häntä tyhmästi.

— Sen tähden minä kerron sinulle, että lähden Salaisen joen taa, kolmen päivän päähän ja jätän kanootin paikkaan, jossa on kaksi hautaa.

— Mitä sinä etsit? kysyi tyttö.

— Siinä maassa on paljon hampaita, vastasi Elebi, norsunluuta, jota ihmiset ovat tuoneet sinne kaukaisista maista ja kätkeneet, peläten erästä Kivenmurtajaa. (Bula Matidi, »kivenmurskaaja», on Kongon hallituksen nimitys asukasten kesken.) Tulen takaisin rikkaana, ostan monta vaimoa, jotka odottavat sinua ja palvelevat sinua, ja sitten minä en enää ole kristitty, vaan palvelen punaista jumalaa, niinkuin isäni teki ja isoisäni.

— Mene, sanoi tyttö nyökäten.

Elebi kertoi tytölle asioita, joita hän ei ollut kertonut Arburtille — mistä norsunluu oli peräisin, ketkä sitä vartioivat ja kuinka hän aikoi sen anastaa.

Ennen kuin lähetysaseman lokali seuraavana aamuna soi, hän oli lipunut kanootillaan tiehensä; ja Arburt kuullessaan tiedon huokasi ja sanoi häntä kiittämättömäksi kerjäläiseksi — sillä Arburt oli inhimillinen. Sanders, joka myös oli inhimillinen, lähetti nopean lähetin vangitsemaan Elebiä, sillä ei ole hyvä, että kalleuksia etsivät alkuasukkaat kuljeksivat vierailla alueilla; sellaiset retket tietävät sotaa, ja sota tiesi — ainakin Sandersille — vakavaa virallista kirjeenvaihtoa, jota hänen sielunsa vihasi.

Ken tahtoo seurata Elebin retkeä, melokoon aina Okauun asti, jossa Barina tapaa Lapoin, valitkoon vasemmanpuoleisen joen, sivuuttakoon Valkean paholaisen putouksen ja seuratkoon kuohuvaa virtaa, kunnes tulee norsujen leikkipaikalle. Siellä on metsä hävitetty, jotta nuo väkevät voisivat lyödä leikkiä; rannalle on siroteltu puunrunkoja, joita möyryävä norsu on kiskonut maasta juurineen ja huolimattomasti heittänyt syrjään. Maassa ei ole ruohikkoa eikä viidakkoa, se on mutainen tasanko, jolla näkyy norsujen jälkiä.

Elebi veti kanoottinsa rannalle, otti varovasti padan, joka oli täynnä kuumia kekäleitä, tyhjensi sen sisällyksen maahan ja keräsi siihen lisäksi kuivia risuja ja kuivia puita. Sitten hän valmisti itselleen pidot ja kävi nukkumaan.

Kuljeksiva pantteri tuli yöllä nuuskien, mutta Elebi nousi ja kohensi tulta. Aamulla hän etsi särkkää, joka johti Salaiselle joelle, ja löysi sen virtaheporuohon peittämänä.

Elebillä oli Ngombissa lukemattomia ystäviä. He olivat kokoontuneet Tambangon kylään — kylän päällikön suureksi kiukuksi — sillä Elebin ystävät laskivat kätensä kaikille tavaroille, joita he halusivat, sillä he olivat vieraita ja hyvin aseistettuja, ja sitä paitsi heitä oli kolme yhtä kylän miestä vastaan. Yksi, Osako, saattoi päällikön erittäinkin pelon valtaan, sillä hän puhui vähän, mutta käveli uhkaavana Tambangon kadulla käyrä veitsi kyynärtaipeessaan. Osako oli suuri ja notkea. Toinen leveä hartia kiilsi alastomana, ja hänen voimakaslihaksisissa käsivarsissaan ei ollut koristeita. Hänen tuuhea tukkansa oli niin laastaroitu savella, että se muistutti eurooppalaisnaisen tukkalaitetta, ja hänen ruumiinsa oli ingolamullalla sivelty.

Vain kerran hän alentui puhumaan isännälleen.

— Hanki minulle kolme miestä, kun herra Elebi tulee, ja he saavat johdattaa meidät Salaisen joen maahan.

— Mutta, herra, siunasi päällikkö, — ei kukaan voi mennä Salaisen joen maahan paholaisten vuoksi.

— Kolme miestä, sanoi Osako pehmeästi, — kolme nuorta miestä, joilla on nopeat jalat, silmät kuin ngombeilla ja suut vaiteliaat kuin kuolleilla.

— Paholaisten vuoksi, kertasi päällikkö heikosti, mutta Osako katsoi suoraan eteensä ja harppoi edelleen.

Kun aurinko paistoi tulipunaisena maailman yllä, kun joki oli tulinen virta ja pitkät varjot lankesivat aukeille, Elebi tuli kylään. Hän tuli yksinään etelästä eikä hänellä ollut merkkiäkään siitä, että hän oli lähtenyt sivistyksen levitysleiriltä. Paitsi vyötärövaatetta hänellä oli yllään vain olkapäiltä riippuva pantterintalja; muuten hän oli alasti.

Kylän laidassa oli neuvottelumaja, kumpareella sijaitseva hatara maja, ja herra Elebi kutsui sinne kapteeninsa ja kylän päällikön. Hän puhui.

— Kala-kala, aloitti hän, ja se merkitsee kauan sitten, ennen kuin valkeat miehet tulivat ja kun arabialaiset tulivat alas jokia pohjoisista maista varastamaan naisia ja norsunluuta, hautasivat Salaisen joen asukkaat rikkautensa Paholaisten paikkaan. Naisiaan he eivät voineet haudata, ja niinpä he menettivät ne. Nyt ovat kaikki Salaisen joen asukkaat kuolleet. Arabit tappoivat joitakuita, Bula Matidi tappoi enemmän, mutta tauti tappoi loput. Missä heillä oli kylänsä, siinä kasvaa korkea ruoho ja heidän tarhoissaan vain kehrääjälintu puhuu. Minä tiedän tämän paikan, sillä minä näin unissani näyn ja...

Hänen puheensa loppuosa oli eurooppalaiselta kannalta katsoen jumalanpilkkaa, sillä Elebi oli kokenut maallikkosaarnaaja ja hänellä oli kerkeä kieli.

Kun hän oli lopettanut, puhui Tambangon päällikkö. Siellä oli tavattomasti paholaisia. Ei ollut epäilemistäkään, etteikö koko metsä ollut mitä laajin paholaisuuden pesäpaikka. Jotkut olivat julmakasvoisia ja korkeita kuin kumipuu — pitempiä, sillä he käyttivät kumipuuta keppinään; toiset olivat pieniä, niin pieniä, että ne ratsastivat mehiläisten siivillä, mutta kaikki olivat voimallisia, hyvin kauheita ja hyvin mahtavia aarteen vartijoita. Niiden suurin huvi oli eksyttää matkamiehiä: miehet menivät metsään etsimään kopaalia ja kumia eivätkä koskaan palanneet, koska metsään johti tuhat tietä, mutta takaisin ei yhtään.

Elebi kuunteli vakavana.

— Tietenkin siellä on paholaisia, sanoi hän, — niihin luettuna piru, se vanha, joka on Jumalan vihollinen. Olen paljon puuhaillut paholaisten ulosajamisessa pyhässä ominaisuudessani Sanan palvelijana. Pienimmistä paholaisista en minä tiedä, mutta epäilemättä niitä on. Sen vuoksi kai on parasta, että kaikin rukoilemme.

Hänen sanansa mukaan koko joukko lankesi polvilleen kylän nähden, ja Elebi rukoili hitaasti, mutta vakavasti, että pimeyden pahat voimat eivät tulisi esteeksi ja että suuri työ kävisi häiriöittä.

Minkä jälkeen varmemmaksi vakuudeksi joukko uhrasi kaksi lintua päällikön majan edessä olevalle jumalankuvalle, ja likainen poppamies voiteli Elebin ihmisrasvalla.

— Menemme Ochorin kautta, sanoi Elebi, joka oli jonkin verran sotapäällikkö. — Tämä Ochorin kansa antaa meille ruokaa ja oppaita matkalle, koska he ovat pelkureita ja tyhmää kansaa.

Hän sanoi päällikölle jäähyväiset ja jatkoi matkaansa, Osako ja sotilaat hänen jäljessään. Niin meni kaksi päivää. Tunnin päässä Ochorin kylästä hän ryhtyi neuvottelemaan.